Hiljainen hetki hallitsijan haudalla

Jaakkojuhani Peltonen
Tampereen yliopisto

Antiikin tutkijana olen matkustellut paljon itäisen Välimeren ja Lähi-idän historiallisilla paikoilla. Tämä lienee varsin tyypillinen historioitsijan ammattitauti. Haluamme toki itse nähdä ja kokea ne säilyneet artefaktit, joiden perusteella luomme narratiiveja menneestä. Kokemusteni mukaan yksi nähtävyyskategoria on vahvasti edustettuna: esineet ja paikat joita on aikoinaan pidetty ”pyhinä” tai joihin on liitetty pyhyyden ja uskonnollisuuden attribuutteja. Pyhäköt, temppelit ja haudat. Ei siis ihme, että omalla kohdallani erityisesti merkkihenkilöiden viimeiset leposijat ovat muodostuneet keskeisiksi matkakohteiksi. Kyse ei ole pyhiinvaelluksesta, koska retkiltäni puuttuvat uskonnolliset motiivit eikä minulla ole tapana suorittaa mitään rituaaleja näiden vierailujen yhteydessä. Mutta turistin tai tutkijan asemassa olen vieraillut mm. Egyptissä Gizan pyramideilla ja Tutankhamonin hautakammiossa kuninkaiden laaksossa, Roomassa keisari Hadrianuksen mausoleumissa, Istanbulissa sulttaani Selim II haudalla sekä Juudean erämaassa Herodes Suuren oletetulla viimeisellä leposijalla, jota etsiessämme olimme siinä määrin ajatuksissamme, että ajelimme hyväntahtoisina hölmöinä Israelin kilvissä olevalla vuokra-autolla palestiinalaisalueella. Selvisimme pikkukivisateesta.

Itselleni mieleenpainuvin ja henkilökohtaisin vierailu suuntautui Pohjois-Kreikkaan, nykyiseen Verginan pikkukaupunkiin, joka oli muinoin Makedonian pääkaupunki Aigai. Pääsin omin silmin näkemään kuninkaalliset tumulus-haudat. Nuo mittaamattoman arvokkaat haudat tulivat päivänvaloon vuonna 1977, kun kreikkalainen arkeologi Manolis Andronikos löysi muinaisen hautakummun sisältä neljä koskematonta hautakammiota. Yhteen näistä kammioista on todennäköisesti haudattu muinaisen Makedonian kuningas Filippos II. Hautakummun sisään on sittemmin rakennettu upea museo, jossa turistit voivat ihailla komeita metsästysaiheisia freskoja niiden alkuperäisessä ympäristössään. Museossa säilytetään myös haudoista löydettyjä esineitä, kuten uurnia, aseita ja norsunluisia miniatyyrimuotokuvia.

Sisäänkäynti Verginan museoon Kuva: Wikimedia Commons

Filippoksen ja varsinkin hänen poikansa Aleksanterin elämä on kiehtonut minua jo alle kouluikäisestä asti. Museossa vierailu herätti vahvan tunnereaktion – aivan kuin olisin päässyt lähelle jo 2300 vuotta kuolleena olleita henkilöitä, heidän aikakauttaan. Filippos surmattiin dramaattisesti vuonna 336 eaa. Tämän jälkeen Aleksanteri julistettiin kuninkaaksi ja hän otti osaa isänsä hautamenoihin, juurikin tällä samalla paikalla. Hallitsijoiden haudalla on pidetty jo pitkään hiljaisia hetkiä. Varsinkin Aleksanteri Suureen liitetty kirjallinen traditio liittää haudalla vierailemisen ja siellä esitetyt uskonnolliset rituaalit keskeiseksi osaksi kuninkaan universaalia tarinaa ja myyttiä.

”Samaan aikaan hän antoi tuoda Aleksanteri Suuren sarkofagin ja ruumiin ulos pyhäköstä, katseli sitä ja osoitti kunnioitustaan panemalla sen päälle kultaseppeleen ja sirottamalla sinne kukkia. Kun häneltä sitten kysyttiin, halusiko hän nähdä myös Ptolemaiosten haudan, hän vastasi halunneensa nähdä kuninkaan, ei kuolleita.” -Suetonius, De vita Caesarum (Suom. Rooman keisarien elämäkertoja J. A. Hollo)

Yllä olevassa sitaatissa Rooman ensimmäinen keisari Octavianus eli Augustus (63 eaa.–14) vierailee Aleksanteri Suuren (356–323 eaa.) haudalla Aleksandrian kaupungissa. Roomalainen historioitsija Suetonius piirtää tapahtumasta hartaan ja juhlallisen kuvan. Octavianus ei halua ainoastaan nähdä Aleksanterin hautaa. Vierailuun liittyy hautarituaaleja, joiden aikana Rooman keisari hiljentyy ja ilmaisee jumalallista kunnioitusta edesmenneen maailmanvalloittajan palsamoidulle ruumiille.

Octavianus halusi ”nähdä kuninkaan”. Antiikin maailmassa, kuten monessa muussakin kulttuurissa, hauta ei merkinnyt ainoastaan paikkaa johon kuollut ihminen haudattiin. Sen uskottiin olevan domus aeterna, ikuinen talo, jonka läheisyydessä vainajan henki, (daimon tai genius) vaikutti elävien elämään. Merkittävien henkilöiden haudoilla saatettiin rukoilla suojelua vainajalta tai pyytää ettei hän vahingoittaisi vierailijaa. Aleksanterin tapauksessa kyse oli jumalaksi tai puolijumalaksi eli heerokseksi kohonneen suurmiehen haudasta. Vieraillessaan ihailemansa maailmanvalloittajan haudalla korkea-arvoiset roomalaiset saattoivat aistia jumalan läsnäolon.

Aleksanteri, ja näin ollen myös hänen hautansa, oli liitetty osaksi egyptiläistä uskomusjärjestelmää noin 300 vuotta ennen Octavianuksen vierailua. Yksi Aleksanterin kenraaleista, Ptolemaios (myöhemmin hallitsija Ptolemaios I Soter) oli varastanut kuninkaan palsamoidun ruumiin ja vienyt sen sarkofageineen Aleksandriaan, jossa Aleksanterin maallisista jäänteistä tuli osa valtion kulttia. Ptolemaiosten hallitsijasuku, joita faraoiden mallin mukaan palvottiin jumalina, johti valtansa kaupungin perustajaan Aleksanteriin, jonka kultista huolehtivat tehtävään nimetyt papit.

Myös muiden kuuluisien roomalaisten, kuten Julius Caesarin (100–44 eaa.) kerrotaan vierailleen Aleksanterin haudalla. Caligulan sanotaan ottaneen haudasta Aleksanterin rintahaarniskan ja pitäneen sitä erityistilaisuuksissa. Vieraillessaan Aleksanterin haudalla kesällä vuonna 215 keisari Caracalla (186–217) asetti sarkofagin päälle kuninkaallisen viittansa, arvokkaat sormuksensa, vyönsä ja muut arvoesineet, joita hän kantoi mukanaan. Antiikin kirjailijat kirjoittivat vierailuista esitelläkseen kaupungin kuuluisia nähtävyyksiä ja ylläpitääkseen uskonnollista pieteettiä. Lisäksi antiikin kirjallisessa kulttuurissa vierailut liitettiin käsitteeseen imitatio Alexandri eli haluun samaistua tai jäljitellä Aleksanterin elämää ja saavutuksia.

Sattuvasti Aleksanteri itse oli ollut merkittävä innoittaja ja esikuva tälle kirjalliselle traditiolle, jossa kuvailtiin roomalaisten hallitsijoiden vierailuja haudoilla.  Aleksanterin elämää kuvanneet auktorit kertoivat lukuisista Aleksanterin tekemistä pyhistä vierailuista. Temppeleiden lisäksi hän vieraili puolijumalana palvotun Troijan sodan sankarin Akhilleuksen sekä Persian imperiumin perustajan Kyyros Suuren haudoilla. Aleksanteri suoritti haudoilla näyttäviä menoja asettamalla haudoille seppeleitä tai kruunuja vainajan muistoa kunnioittaakseen.

Italialaisen Giovanni Paolo Paninin (1691-1765) maalaus jossa kuvataan Aleksanteria vierailemassa Akhilleuksen haudalla. Kuva: Wikimedia Commons

Antiikin kirjallisuustraditiossa haudoilla vierailut korostivat muiston tärkeyttä jälkipolvien silmissä. Akhilleuksen haudalla Aleksanterin sanotaan julistaneen tämän Troijan sodan sankarin onnekkaaksi, koska tällä oli ollut Homeroksen kaltainen runoilija ylistämässä hänen mainetöitään. Samassa yhteydessä nuori kuningas ilmaisi huolensa siitä, muistaisivatko myöhemmät sukupolvet hänen maineikkaat tekonsa. Saapuessaan Kyyroksen haudalle Aleksanteri huomasi järkyttyneenä, että hauta oli häväisty. Hän rankaisi haudanryöstäjiä, kunnosti haudan, ja teetti uudelleen sen arvokkaat esineet. Antiikin maailmassa haudan häpäisy oli ikävimpiä kohtaloita, mitä ihmiselle saattoi sattua.

Nykyään pyhiinvaellus liitetään yleisesti kristilliseen tai islamilaiseen kulttuuriin. Todellisuudessa ilmiö oli olemassa jo esikristillisissä kulttuureissa. Antiikin maailmassa ihmiset vierailivat pyhillä paikoilla, kuten temppeleissä, haudoilla ja oraakkelien luona. Matkanteon aikana saatettiin kokea viitteitä jumalten lähettämistä ennemerkeistä, jotka nähtiin todisteena jumalten hyväksynnästä: jumalat halusivat kommunikoida matkaajien kanssa. Kun vierailija oli saapunut pyhiinvaelluskohteeseen, hän esitti tietyt rituaalit, uhrit ja rukoukset uskonnollisen objektin yhteydessä palvotulle jumaluudelle. Lisäksi vierailuun kuului pyhäkön arkkitehtuurin tarkasteleminen ja ihasteleminen.

Tutkijat kiistelevät siitä, voidaanko termiä ”pyhiinvaellus” istuttaa antiikin maailmaan. Myönnettäköön, että kyseistä termiä ei klassisesta kreikasta löydy: lähteet kertovat vain, että henkilö X vieraili temppelissä ja uhrasi jumaluudelle, tai saavuttuaan kaupunkiin hän osallistui johonkin vuotuiseen uskonnolliseen juhlaan. Niinpä jotkut tutkijat suosivat termin pilgrimage sijaan termejä sacred travel tai sacred tourism kuvaamaan kyseistä ilmiötä antiikin kontekstissa. Edellä kuvatuissa tapauksissa korkea-arvoisat roomalaiset vierailevat haudalla ollessaan ohikulkumatkalla tai vieraillessaan kaupungissa. Vaikka kaupungissa ei vierailla pelkästään uskonnollisista motiiveista, tarinoissa toistuu usein viitteitä paikalla suoritettuihin rituaaleihin, joten pelkästä turismista ei näissä tapauksissa voida puhua.

Vertailu antiikin ja keskiajan välillä on Triviumin tutkimusyksikön pääteemoja, joka näkyi mm. elokuussa vuonna 2015 järjestetyssä konferenssista Passages from Antiquity to the Middle Ages VI – On the Road: Travels, Pilgrimages and Social Interaction, jonka tieteelliset hedelmät tullaan tulevaisuudessa julkaisemaan kansainvälisessä artikkelikokoelmassa. Voidaanko pyhiinvaellusten historiassa nähdä jatkumo antiikista keskiaikaan? Antiikin kirjallisuudelle yleinen tapa kertoa hallitsijoiden rituaalinomaisista vierailuista haudoilla epäilemättä vaikutti keskiajan tarinaperinteeseen. Kertomuksissa säilyivät tietyt elementit, joiden kautta rakennettiin mielikuva hallitsijan valta-asemasta, hurskaudesta, jumalallisuudesta, jne. Haudalla vierailun kokeminen uskonnollisena kokemuksena korosti suurempien voimien läsnäolon – oli kyse sitten Jumalasta, puolijumalista tai pyhimyksistä – vaikutusvaltaa.

Aleksanteri Suuren hauta pyhiinvaelluskohteena katoaa kertomustraditiosta myöhäisantiikissa. Haudoilla vierailu ja hautoihin liitetyt pyhyyden attribuutit kuitenkin säilyvät kristillisessä traditiossa. 300-luvulta lähtien Kristuksen ja väkivaltaisen kuoleman kärsineiden pyhimysten haudoista tuli kristittyjen pyhiinvaelluskohteita. Mielenkiintoisesti kirkkoisä Johannes Khrysostomos (n. 345–407) eräässä saarnassaan vertailee keskenään Aleksanteri Suuren ja Jeesuksen arvovaltaa. Hän esittää ei-kristitylle kuulijakunnalleen retorisen kysymyksen: ”Kerrohan minulle, missä on Aleksanterin hauta. Näytä sen sijaintipaikka ja kerro hänen kuolinpäivänsä.”

Hallitsijoiden haudat eräänlaisina pyhiinvaelluskohteina ovat myöskin osa Euroopan lähihistoriaa. Neuvostoliitossa Leninin ja Stalinin sekä Kiinan kommunistijohtaja Mao Zedongin lasikantisissa sarkofageissa säilytettyjä palsamoituja ruumiita voidaan pitää uskontoon rinnastettavan kommunistisen ideologian pyhinä paikkoina. Nämä johtajien maalliset jäänteet ovat julkisesti näytteillä mausoleumeissa Moskovan ja Pekingin kaupungeissa jäänteinä henkilökultista, joka muistuttaa Aleksanterin ruumiin käyttöä antiikin maailmassa. Vieraillessaan yhteisön tunnustamilla pyhillä paikoilla poliitikot ja presidentit rakentavat nationalismin aatetta ja kansallista identiteettiä. Vaikka nykymaailmassa vierailijoiden oma uskonnollinen kokemus tai samaistuminen esimerkiksi toisen maailmansodan sankarivainajiin tai entisiin presidentteihin olisi vähäisempi, vierailujen symbolista arvoa ei voida kiistää. Historiaa ja historian tarinoita käytetään edelleen määrittelemään nykyisyyttä. Sama ilmiö näkyy myös antiikin pyhiinvaellustarinoissa, jotka eivät ainoastaan heijasta aikansa maailmaa ja arvoja, vaan sisältävät ideologisia viestejä.

En ole vieraillut näiden suuresti ihailtujen ja pelättyjen kommunistijohtajien haudoilla. Jos joskus kävisin Moskovassa tai Pekingissä, uteliaisuus todennäköisesti veisi voiton, vaikka en voi kieltää, etteikö lasikantisen palsamoidun ruumiin pitäminen näytteillä ja sen katsominen turistinähtävyytenä tunnu makaaberilta. Myöskään herrojen edustama ideologia ei puhuttele minua emotionaalisesti, joten niin sanottu pyhiinvaelluskokemus jäisi saavuttamatta. En laskisi seppelettä, saati sirottelisi ruusuja. Rohkenen todeta, että heidän ”suuret” tekonsa lienevät liian lähellä omaa aikaani; näiden suurmiesten sijaan hiljaista hetkeä viettäisin mieluummin heidän edustamansa ideologian uhrien muistolle.  On helpompi suunnata kaukaiseen menneisyyteen, jossa pöly on ns. laskeutunut kuin tehdä kunniaa 1900-luvulla vaikuttaneiden hallitsijavainajien muistolle.

Jos luoja suo, seuraavan kerran toivon viettäväni hiljaista hetkeä turistinähtävyydessä Iranissa. Siellä nykyisen Sirazin kaupungin läheisyydessä on Persian imperiumin suurkuningas Kyyroksen hauta, jossa myös Aleksanteri vieraili ja aisti edeltäjänsä saavutukset ja imi itseensä paikan pyhyyden. Pyhiinvaeltaminen ei ole vain vanhan maailman ilmiö vaan kuuluu yleisinhimillisen toiminnan piiriin. Se herättää ristiriitaisia tunteita moderniteetissä – yli tuhatvuotisen historian äärellä ihminen hiljentyy.

Maine ja kuulopuheet 1200-luvun harhaoppi-inkvisitioissa

Saku Pihko
Tampereen yliopisto

Aikaan ja paikkaan katsomatta ihmiset puhuvat. He puhuvat itsestään ja toisistaan, ja muodostavat mielipiteitä kuulemiensa puheiden perusteella. Kommunikaatioteknologian kehitys on johtanut henkilökohtaisen tiedonvälityksen monimuotoistumiseen. Puhelimella voidaan soittaa toiselle puolelle maapalloa, ja internet on mahdollistanut sen, että yksittäisen henkilön ajatukset voivat saavuttaa lukemattomia vastaanottajia. Kehityksestä huolimatta kasvotusten tapahtuva ajatustenvaihto edelleen keskeinen osa ihmisten arkikokemusta.

Suullinen kommunikaatio oli erityisen keskeisessä asemassa esimodernissa maailmassa, varsinkin keskiajalla, jolloin yksilön puheet, teot ja niiden rakentama maine vaikuttivat huomattavan paljon hänen sosiaalisiin ja juridisiin toimintamahdollisuuksiinsa. On jopa esitetty, että keskiajan ihmiset olivat tietyllä tapaa olemassa ainoastaan toistensa silmissä. He tiesivät, että puheiden välittämä informaatio kulki nopeasti, ja maineen saattoi menettää yhtä nopeasti kuin sen oli saavuttanutkin. Ihmiset olivat huolissaan siitä mitä naapurit heistä puhuivat ja käyttäytyivät sen mukaisesti.

Keskiaikaiset oikeuspöytäkirjat ovat kenties hedelmällisintä lähdemateriaalia, jonka kautta nykytutkijat voivat tavoittaa edes pienen silmäyksen siitä, mitä kyseisenä aikakautena puhuttiin. Siinä missä moderni oikeuskäytäntö pyrkii jättämään kuulopuheet oikeussalin ulkopuolelle, keskiajan tuomioistuimet hyväksyivät auliisti julkisesta mielipiteestä ammennetun tiedon. Viranomaisten heikot mahdollisuudet kerätä informaatiota tekivät yhteisön epävirallisesta puheesta luotetun ja käyttökelpoisen tiedonhankinnan väylän. Sen avulla viranomaiset pystyivät ulottamaan valvontansa ja vaikutusvaltansa tehokkaasti ihmisten arkielämään.

Katolinen kirkko käytti muun ohella myös juridisia keinoja tiukentaessaan otettaan kristikunnasta keskiajan kuluessa. Hyvä esimerkki tästä toiminnasta ovat harhaoppi-inkvisitiot, eli oikeusprosessit, joilla tutkittiin 1200-luvun alkupuolelta eteenpäin sitä, ketkä olivat harhaoppisia. Tavoitteena oli joko ohjata heidät takaisin kaidalle tielle tai tämän epäonnistuessa rangaista heitä. Nämä uudet keinot antoivat kirkon viranomaisille kyvyn tarttua aiempaa systemaattisemmin ihmisten uskoon ja mielipiteisiin. Harhaoppi-inkvisitioiden tehokkuus perustui pitkälti laajan kuulustelupöytäkirja-aineiston laatimiseen. Näitä pöytäkirjoja on säilynyt paljon nykypäivään asti, ja ne ovat tutkijoiden aktiivisessa käytössä. Ne sisältävät paljon mielenkiintoista tietoa siitä, mitä inkvisitioiden kohteena olleissa yhteisöissä puhuttiin, ja miten ihmiset luovivat tämän informaation perusteella uskonkysymysten ympärillä polarisoituneessa maailmassaan.

Maineen ja kuulopuheiden juridinen merkitys käy erittäin kuvaavasti ilmi toimenpiteistä, jotka alkoivat Guillelman kuulustelusta vuonna 1274. Guillelma oli puusepän vaimo Toulousen kaupungista. Jouduttuaan syystä tai toisesta inkvisiittorin eteen, hän kielsi olleensa koskaan tekemisissä harhaoppisten kanssa. Hän kuitenkin kertoi, että hän ja eräät hänen naapureistaan olivat epäilleet erästä Fabrissaa ja tämän tytärtä Philippaa harhaoppisuudesta. Syynä olivat heidän sanansa ja tekonsa. Pöytäkirjan tekstiin on eritelty yksityiskohtaisesti naisten epäilyttävää käytöstä, jonka perusteella heidän harhaoppinen maineensa oli mitä ilmeisimmin muodostunut. Fabrissan oli esimerkiksi kuultu sanovan, että paholainen oli luonut ihmisen, ettei Jumala luonut sieluja, eivätkä papit opettaneet totuutta. Guillelman ollessa raskaana Fabrissa oli neuvonut häntä pyytämään Jumalaa vapauttamaan hänet demonista, joka hänellä oli vatsassaan. Hän oli myös kehunut harhaoppisuuden vuoksi poltettua pappia, ja surrut sitä, että erään vastikään kuolleen miehen sielu kulkisi ruumiista ruumiiseen saamatta rauhaa. Fabrissa oli myös kironnut Guillelman kaltaisia henkilöitä, jotka paljastivat kirkon viranomaisille tietoja muista. Philippan taasen kerrottiin sanoneen, että jos hän olisi tiennyt, ettei hänen miehellään ollut sama usko kuin hänellä, hän ei olisi koskaan ollut tämän kanssa, ja todennut, että hän antaisi korvan päästään, mikäli hänen miehellään olisi yhtä hyvä usko kuin eräällä Pontius de Gomenvillalla. Sittemmin inkvisiittoreiden takia maanpakoon lähtenyt Pontius olikin ilmeisen epäilyttävää seuraa, koska Guillelma katsoi asiakseen mainita nähneensä molempien naisten usein keskustelevan hänen kanssaan. Epäilyjä eivät myöskään hillinneet tuntemattomat lombardialaiset vieraat naisten kodissa, tai Fabrissan salamyhkäinen käytös hänen estäessään naapuruston väkeä vierailemasta äitinsä kuolinvuoteella.

Pöytäkirjan perusteella on selvää, että Guillelma tiesi paljon Fabrissan ja Philippan sanomisista ja tekemisistä. Asiasta oli nähtävästi puhuttu naapurustossa laajemminkin, koska Guillelma ei ainakaan omien sanojensa mukaan ollut ainoa, joka suhtautui naisiin epäillen. Kun hän joutui itse hankalaan asemaan kuulusteltavana, Guillelma päätti välittää naapurustossa liikkuneet tiedot inkvisiittorille. Hänen kuulustelunsa pöytäkirja on poikkeuksellinen, sillä erilaiset syyt epäilyjen taustalla on eritelty hyvin yksityiskohtaisesti. Tyypillisesti inkvisitiopöytäkirjat ovat kaavamaisia ja yksityiskohdattomia. Tulkintojen perusteet typistyvät usein esimerkiksi yksittäiseen, kontekstista irrotettuun tekoon tai toteamukseen. Inkvisiittorin suorittama valikointi ja tekstiä määrittävät kirjauskäytännöt leimaavat varmasti myös Guillelman kuulustelun pöytäkirjaa. Siitä huolimatta keskivertoa yksityiskohtaisemman tiedon perusteella on nähtävissä, miten paljon ihmiset tiesivät toisistaan, ja kuinka auliisti inkvisiittori hyväksyi kuulustellun välittämät tiedot muista ihmisistä.

Tapaus on poikkeuksellinen myös siksi, että Fabrissa ja Philippa joutuivat Guillelman ilmiannon seurauksena itsekin inkvisiittorin eteen, ja myös heidän kuulusteluistaan laaditut pöytäkirjat ovat säilyneet. Se on pienoinen voitto tutkijalle, koska usein joko ilmiannon sisältävä pöytäkirja, tai ilmiannon seurauksena suoritettujen kuulustelujen dokumentaatio on kadonnut.

Jouduttuaan kuulusteluun Fabrissa kielsi kaikki häntä kohtaan esitetyt syytökset. On kuitenkin ilmeistä, että ne perustuivat Guillelman ilmiantoon, koska häneltä kysyttiin täsmälleen samoja asioita, joista Guillelma oli aiemmin kertonut. Käsittelyssä olivat esimerkiksi hänen spesifit sanomisensa ja kontaktit epäilyttävään Pontius de Gomenvillaan. Vasta seuraavassa kuulustelussa Fabrissa myönsi olleensa tekemisissä kyseisen miehen kanssa, ja majoittaneensa Guillelman mainitsemia lombardialaisia kodissaan. Kuulustelujen välissä häntä pidettiin vangittuna. Se oli normaali käytäntö silloin, kun epäilty ei suostunut tunnustamaan sitä, mitä inkvisiittorit olivat hänestä kuulleet. Kolmannessa kuulustelussa Fabrissa viimein myöntyi inkvisiittorin ennakkotietoon ja tunnusti olleensa tekemisissä harhaoppisten kanssa. Philippa toimi samoin kuin hänen äitinsä, ja kielsi aluksi kaiken. Toisessa kuulustelussa hän myönsi nähneensä lombardialaiset vieraat, ja kolmannella kerralla myös hän myönsi erinäisiä kontakteja harhaoppisten kanssa, joskin vakuutellen, ettei missään nimessä uskonut heidän opetuksiinsa.

Tapaukseen liittyvistä pöytäkirjoista käy hyvin ilmi, miten informaatio liikkui puheiden välityksellä keskiajan yhteisöissä, ja miten inkvisiittorit käyttivät sitä rakentaessaan oikeusjuttua uskonnollisia väärintekijöitä vastaan. Epäilyttävä puhe ja käytös herättivät lisää puheita ja tulkintoja kotiyhteisön asukkaiden keskuudessa. Tietyille henkilöille muodostui epäilyttävän harhaoppisen maine, joka rakentui paitsi henkilökohtaisten tulkintojen varaan, myös suhteessa siihen, millainen populaari kuva vaarallisista harhaoppisista oli muodostunut kirkon systemaattisen propagandan seurauksena 1200-luvun kuluessa. Sen seurauksena kaikki tiesivät olla varuillaan ja arvioida naapureidensa tekemisiä. Vaikka välittömiin toimenpiteisiin ei olisi ryhdytty, ihmiset muistivat nämä kollektiiviset tulkinnat naapureistaan, ja kertoivat niistä viranomaisille, mikäli joutuivat itse kuulusteltaviksi. Maallikoiden välittämän leimaavan informaation merkitys korostui useissa tapauksissa, koska inkvisiittorit katsoivat saaneensa syytetyltä riittävän kattavan tunnustuksen vasta sitten, kun epäillyn myöntämät tiedot vastasivat muiden hänestä kertomaa. Fabrissan ja Philippan tapaus on muistutus siitä, kuinka odottamaton ja voimakas yhteisön jäsenten vaikutusvalta toistensa kohtaloon saattoi olla, varsinkin inkvisitiokontekstissa.

Pohjimmiltaan ongelma on kuitenkin ajaton. Se korostuu erityisesti paljon julkisuutta saavissa oikeustapauksissa, jotka toisinaan herättävät suuria tunteita. Aina kun ihmiset päästetään käyttämään valtaa toisiaan kohtaan, hiipivät maineen ja kuulopuheiden kaltaiset häilyvät muuttujat vaivihkaa osaksi yhtälöä, jonka seuraukset voivat olla vakavia. Ihmiset puhuvat aina, tuomariksi asettuvan vastuu säilyy.

Lähteet ja kirjallisuutta

Biller, Peter, Bruschi, Caterina & Sneddon, Shelagh (toim. & kään.), ’The Edition and Translation’. Teoksessa Biller, Peter, Bruschi, Caterina & Sneddon, Shelagh (toim.), Inquisitors and Heretics in Thirteenth-Century Languedoc: Edition and Translation of Toulouse Inquisition Depositions, 1273—1282. Brill: Leiden & Boston, 2011, 174—979. (Tässä kirjoituksessa käsitellyt pöytäkirjat löytyvät sivuilta 262—297.)

Arnold, John H., Inquisition and Power: Catharism and the Confessing Subject in Medieval Languedoc. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 2001.

Fenster, Thelma & Smail, Daniel Lord (toim.), Fama: The Politics of Talk & Reputation in Medieval Europe. Cornell University Press: Ithaca, 2003.

Sennis, Antonio (toim.), Cathars in Question. York Medieval Press: York, 2016.

Théry, Julien, ‘Fama : l’opinion publique comme preuve judiciaire. Aperçu sur la révolution médiévale de l’inquisitoire (XIIe—XIVe siècle)’. Teoksessa Lemesle, Bruno (toim.), La preuve en justice de l’Antiquité à nos jours. Presses Universitaires de Rennes, 2003, 119—147.

Wickham, Chris, ‘Gossip and Resistance among the Medieval Peasantry’. Past & Present no. 160, 1998, 3—24.