Itsemurhien syistä ja selittämisestä Ruotsin ja Suomen itsemurhien historian valossa

Nykypäivän itsemurhista kootaan jatkuvaa dataa muun muassa Tilastokeskuksen ja THL:n toimesta ja erityisesti kvantitatiivista tutkimusta on saatavilla jo 1800-lukua koskien, mutta tiedot Ruotsin ja Suomen alueilla esimodernilla ajalla tapahtuneista itsemurhista ovat rajalliset. Vaikka jo viikinkiaikoja kuvaavat saagat ja keskiajan ihmekertomukset ja pyhimyselämäkerrat sisältävät kuvauksia nykyisen Ruotsin ja Suomen alueilla tapahtuneista itsemurhista, ensimmäiset luotettavammat kirjalliset maininnat ajoittuvat 1400-luvulle. Tiettävästi varhaisin säilynyt maininta koskee Hindrich Sordin, mitä ilmeisimmin aatelismies ja kartanonherra Henrik Svärdin itsemurhaa, joka tapahtui Hämeessä 1420- tai 1430-luvulla. 1400-luvun loppupuolelta lähtien myös oikeudelliset asiakirjat sisältävät hajamainintoja itsemurhista.

Paremmin tietoa itsemurhien historiasta on kuitenkin saatavilla vasta 1600-luvulta lähtien, kun maallisten oikeusistuinten tuottamia erilaisia asiakirjoja on enemmän saatavilla. Tuolloin laajemmin käyttöön otettu, itsemurhan kriminalisoiva Kristoferin maanlaki takaa sen, että ainakin viranomaisten tietoon tulleita itsemurhia on dokumentoitu. Käytännössä oikeudelliset asiakirjat ovat ainoita säilyneitä lähteitä uuden ajan alun itsemurhista, sillä oikeuslaitosta lukuunottamatta muut asiakirjoja tuottavat tahot eivät olleet kiinnostuneita itsemurhista. Niin katolisella ajalla kuin uskonpuhdistuksen jälkeenkin kirkko suhtautui itsemurhiin torjuvasti; suuressa synnissä kuolleita itsemurhaajia ei haluttu kirkon maille tahraamaan vihittyä maata ja kristittyä yhteisöä, ja mikäli joku kirkkomaalle haudattiinkin, asiasta jäi harvemmin mitään kirjallista mainintaa. Sen sijaan maalliset oikeusistuimet, kuten maaseudun käräjät, kaupungien raastuvanoikeudet ja hovioikeudet, käsittelivät tapaukset ja tekivät päätökset itsemurhaajien ruumiiden kohtalosta.

Epäiltyjen itsemurhien oikeustutkintoja koskevat asiakirjat sisältävät hedelmällistä tietoa muun muassa ihmisten arjesta ja ajan käsityksistä hyvästä ja huonosta elämästä, mielenterveydestä ja itsemurhista. Kun tuomarien ja lautakuntien piti selvittää kuoleman luonne ja jo menehtyneen vainajan mielenterveys sopivan ruumiin käsittelytavan tai rangaistuksen määrittelemiseksi, he kuulivat yleensä niin omaisia, pastoreita, naapureita kuin muita paikallisia todistajina epäillyn viimeaikaisesta käyttäytymisestä ja kuolemantapauksen olosuhteista. Kuten tänäkin päivänä, epäselvissä olosuhteissa sattuneen kuoleman luokittelu vaati paljon kontekstointia. Esimodernilla ajalla viranomaiset painivat samanlaisten ongelmien parissa kuin nykyäänkin: oliko esimerkiksi myrkytys tahallaan itse aiheutettu yliannostus, vahinko vai jonkun toisen aiheuttama tai oliko hukkuminen hukuttautuminen vai onnettomuus? Vaikka tietyt kuolemantavat, kuten hirttäytyminen, viittaavat selkeästi itsemurhaan, täytyy ottaa huomioon, että kuolemantapauksen luokittelu itsemurhaksi edellyttää niin nykyään kuin ennenkin muiden kuolintapojen ja toisten osallisuuden mahdollisuuden poissulkemista. Väistämättä osa itsemurhista jää huomaamatta ja tilastoimatta, kun tapaus luokitellaan todisteiden puutteessa tapaturmaksi tai epäselväksi kuolemaksi. Läheisille puolestaan suurin kysymys on miksi. Entisaikaan myös oikeusistuimet olivat kiinnostuneita itsemurhan syistä, sillä tulkitut motiivit ja teon kontekstit vaikuttivat rangaistusmuodon eli ruumiin hautaus- tai hävitystavan valintaan.

Erityisen kiinnostavaa säilyneessä dokumentaatiossa on se keskustelu ja tulkinta, jota erilaisten vihjeiden ja olosuhdetekijöiden perusteella käydään. Kulttuurisidonnaiset käsitykset itsemurhien syistä vaikuttavat todisteiden etsintään ja epäselvissä olosuhteissa tapahtuneiden kuolemantapausten luokitteluun. Nykytieteen valossa itsemurha selitetään yleisimmin tekijän mielenterveydellisillä ongelmilla, erityisesti masennuksen aiheuttamana tekona, jolloin vainajan elämäntaustasta haetaan merkkejä mielentilan järkkymisen oireista. Myös mallit itsemurhien syistä vaikuttavat oletuksiin ja tulkintoihin: kun henkilön elämässä tulkitaan olevan tai olleen esimerkiksi yksinäisyyttä, menetyksiä tai muita vaikeita tilanteita ja vastoinkäymisiä, itsemurha näyttäytyy todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

Myös 1600-luvulla saatettiin etsiä merkkejä tekijän mielisairauksista sekä vaikeista elämäntilanteista, joina pidettiin, kuten nykyäänkin, muun muassa puolison tai läheisen kuolemaa, vakavaa fyysistä sairautta, vammaa ja kipuja, velkaantumista, köyhyyttä ja ylipäätään taloudellisia ongelmia ja parisuhdeongelmia. Tällaiset kriisit saattoivat ajaa ihmisen epätoivoon, joka esimodernissa maailmassa ymmärrettiin Jumalan armon ja avun hylkäämiseksi eli vakavaksi synniksi. Paholaisellakin saattoi olla osuutta asiaan, ainakin siinä mielessä, että paholainen saattoi houkuttaa vaikeuksissa painivaa ihmistä epätoivoon ja itsemurhaan – jotkut itsemurhan tehneetkin olivat maininneet tällaisen kokemuksen paholaisen vaikutusvallasta. Myös tekijän persoonalla ja syntisyydellä voitiin selittää itsemurha; esimerkiksi äkkipikainen, aggressiivinen ihminen katsottiin alttiimmaksi, ja aiemminkin vakavia syntejä tehneiden ja epäkristillisesti eläneiden oli helpompi uskoa syyllistyneen itsemurhan syntiin. Ylipäätään itsemurhan tehneen persoona ja maine vaikuttivat paitsi siihen, miten epäselvä kuolemantapaus luokiteltiin ja miten itsemurha ymmärrettiin ja selitettiin myös siihen, miten itsemurhaan suhtauduttiin. Kammottavimpia, ja tuomittavimpia, olivat ne itsemurhat, joissa tekijän katsottiin tietoisesti, mieleltään terveenä päättäneensä ″huonon″, epäkristillisen elämänsä ja vaikeutensa, jotka katsottiin itseaiheutetuiksi. Tällaiset ″pahat″ ihmiset kuuluivat lain ja aikalaisten mielestä kirkkomaan ulkopuolelle, pyövelin käsittelyyn ja kuopattavaksi tai poltettavaksi metsään. Sen sijaan itsemurhaa voitiin ymmärtää ja tekijää sääliä, erityisesti mikäli vainaja oli ollut pidetty ja eläessään uskonnollinen tai mielisairas ja/tai oli kohdannut ulkoisista olosuhteista johtuvia vaikeita elämäntilanteita ja vastoinkäymisiä; tällaisissa tapauksissa itsemurhan tehneitä ei pidetty täysin tai yksin ″vastuussa″ ja syyllisinä tekoonsa. Vaikka laki määräsi, ettei heillekään saanut antaa sijaa kirkkomaassa, osalle kuitenkin suotiin hiljainen hautaus.

Vaikka itsemurhan tehneen persoonaa tai syntisyyttä harvemmin enää pidetään järkevänä selitysmallina tai itsemurhaan viittavana todisteena, pohjakuvio on säilynyt samanlaisena. Tietyissä tilanteissa itsemurhan tekeminen on ’’ymmärrettävämpää’’ kuin toisissa ja joidenkin ihmisten itsemurhat ikään kuin käyvät järkeen, ja ovat hyväksyttävämpiä ja oikeutetumpia kuin toisten. Vaikka niin teon ja tekijöiden piirteet kuin itsemurhan syyt ja selityksetkin jossain määrin vaihtelevat eri aikoina ja eri kulttuureissa, selkeitä jatkumoita voidaan nähdä. Esimerkiksi vanhusten ja lasten tai nuorten tekemiin itsemurhiin suhtaudutaan ja reagoidaan usein varsin eri tavoin; vanhuksen itsemurha voidaan katsoa pitkän elämän ja tuskien päättymiseksi, kun taas nuoren itsemurha koetaan shokkina ja suurena vääryytenä. Kulttuurissamme on vähemmän yllättävää, kun esimerkiksi taloudellisten ongelmien kanssa painiva, päihteitä käyttävä perheetön keski-ikäinen mies riistää henkensä, kun taas nuorehkon, menestyneen ja hyvin toimeentulevan henkilön itsemurha tuntuu käsittämättömältä ja sille haetaan epätoivoisesti muita selityksiä. Käsitysmallimme ja oletuksemme tulevat esiin esimerkiksi julkisessa keskustelussa ja spekulaatioissa kadonneiden ihmisten kohtaloista.

Toki ei ole yllättävää, että tietyt selitykset ja luultavimmin myös syyt tai motiivit toistuvat niin 1600-luvulla kuin nykyäänkin itsemurhien taustalla. Pohjimmiltaan ne kertovat käsityksistä hyvästä ja huonosta elämästä, ja luonnollisesti peloistamme. Osin tiedostamatta uusinnamme käyttäytymis- ja ajattelumalleja, joiden mukaan tietyt elämäntilanteet ovat sellaisia, joissa itsemurha tarjoutuu ja katsotaan yhdeksi ratkaisuksi ja vaihtoehdoksi. Kun itsensä surmaamista pidetään yhtenä, jopa todennäköisenä, oletettuna ja odotettuna vaihtoehtona surun, häpeän ja epäonnistumisen kokemusten käsittelyssä esimerkiksi konkurssitilanteissa tai parisuhteen rikkoutuessa, rahavaikeuksissa ja -veloissa tai avioerokriisissä painiskelevat ihmiset todennäköisemmin päätyvät itsemurhaan. Toisissa kulttuureissa itsemurhan taustatekijät ja kontekstit saattavat olla erilaisia; esimerkiksi nyky-Japanissa työttömäksi jääminen tai koulutuksessa epäonnistuminen ovat tilanteita, joissa osa valitsee itsemurhan. Itsemurhien ehkäisyn kannalta olisi tärkeää purkaa näitä malleja; haasteellisin kysymys onkin, miten rikkoa näitä kulttuurisia meemejä ja muuttaa ajatuksia siitä, mikä on kestämätön elämäntilanne, jonka ratkaisuun ei koeta olevan muita vaihtoehtoja.

Riikka Miettinen
Tampereen yliopisto

Kun Eurooppa soti uskontunnustuksista

Eurooppa kävi sotaa 1500- ja 1600-luvuilla lähes jatkuvasti. Useimmilla sodista oli vähintäänkin jotain tekemistä uskonnon kanssa.

Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan alueella protestanttiset ruhtinaat olivat kiristäneet keisari Kaarle Viidenneltä laajojakin oikeuksia uskonnonharjoittamisensa suhteen. Trenton konsiilin myötä katoliset aktivoituivat niitä vastustamaan. Lutherin kuoltua vastakohtaisuudet katolisten ja protestanttien välillä Saksassa kärjistyivät 1540-luvun lopulla Schmalkaldenin sodaksi. Sota päättyi lopulta Augsburgin uskonrauhaan 1555, jonka mukaan luterilaiset ja katoliset alueet määräytyivät sen mukaan, mikä oli aluetta hallitsevan ruhtinaan uskonto. Muiden kuin luterilaisten protestanttien asemaan uskonrauha ei puuttunut. Kaupunkien porvarit taas saivat itsehallintonsa puitteissa tunnustaa haluamaansa uskoa. Augsburgin uskonrauha koski keisarikunnan aluetta, paitsi Alankomaita. Se ei luonnollisesti koskenut lainkaan keisarikunnan ulkopuolisia alueita, kuten Sveitsiä, Englantia, tai Ranskaa, ei myöskään suuria osaa Italiasta tai Pohjoismaita. Rauha kuitenkin vahvisti Euroopan jakautumisen kahteen uskonnollispoliittiseen suurpuolueeseen – katolisiin tai Habsburgeihin ja protestantteihin eli muihin kuin Habsburgeihin – niin Euroopan laajuisessa politiikassa kuin kaikkien maiden sisälläkin.

Ranskassa hugenottikirkkojen määrä lähti rivakkaan kasvuun 1550-luvulla. Kun mukana oli tärkeitä aatelissukuja, seurasi protestanttien aktivoitumisesta myös avoimia, väliin hullunrohkeita kapinoita julkisen kokoontumisoikeuden puolesta. 1560 Kuningas Henri II:n kuoltua protestanttien salaliitto holhoojahallitusta vastaan epäonnistui, mutta protestantit saivat silti kokoontumisvapauden. Sen myötä protestanttien määrä kasvoi edelleen. Mitä näkyvämmiksi protestantit muuttuivat, sitä väkivaltaisemmin myös katolinen vastapuoli alkoi käyttäytyä. Osapuolten väliset terrori-iskuiksi luonnehdittavissa olevat iskut Vassyn murhat tai Pärttylinyön verilöyly:ssä 1572 katolinen salaliitto sai aikaan väkivaltaisuuksien aallon ympäri Ranskaa ja merkittäviä protestanttisia johtajia murhattiin tai pakkokäännytettiin katolilaisuuteen. Koska protestantit olettivat salamurhien saaneen alkunsa kuningasta lähellä olleissa katolisissa piireissä ja katolinen propaganda myös yllytti murhiin ”kuninkaan käskyn mukaan”, hugenotit tasavaltalaistuivat, kun taas katoliset kannattivat vahvaa kuninkaanvaltaa. Ranskan katoliset eivät kuitenkaan olleet yksiselitteissesti rojalistisia. Päinvastoin, vaikka Guisejen johtamat äärikatoliset olivat holhoojahallituksia lähellä, he olivat valmiita puolustamaan katolista etua myös kuningasta vastaan. Niinpä Ranskan viimeisen Valois-suvun varmasti katolisen kuninkaan murhasi katolinen kiihkoilija 1.8.1589, tilanteessa, jossa seuraava – ja ainoa – perillinen oli Navarran Henri, protestantti. Protestanttien kokoontumis- ja kansalaisoikeuksien turvaksi Nantesin edicti 13.4.1598 – edikti rauhoitti tilanteen kuitenkin vain hetkeksi.

Alankomaissa kalvinismi levisi Alankomaissa erityisesti 1540-ja 1660-luvuilla. Habsburgit vastustivat protestantteja välittömästi ja rajusti: protestantit julistettiin kerettiläisiksi ja alkaneissa vainoissa poltettiin pari tuhatta kalvinistia. Protestantit vastasivat yhtä väkivaltaisesti ja 1566 alkaneet rauhanneuvottelut keskeytyivätkin protestanttien toimeenpanemaan väkivaltaiseen kuvainraastoon Flanderissa ja Brabantissa. Taustalla oli myös protestanttien keskinäiset suuret kiistat – yhteistä uskontoa suuremmiksi osoittautuivat Alankomaiden eri osien erilaiset taloudelliset ja poliittiset tarpeet ja protestanttisen puolen johtajien kykenemättömyys yhteistoimintaan. Vasta 1570-luvun lopulla maan pohjoisosat yhdistyivät jotenkuten ja 1581 ne irtisanoutuivat Espanjasta. Kuitenkin jopa itsenäistyneessä pohjoisosassa Protestantismi jäi vähemmistöuskonnoksi.

30-vuotinen sota syttyi Katoliseen keisarikuntaan kuuluneessa protestanttisessa Böömissä uskonvapaudesta. Richelieu kokosi Habsburgien viholliset: Englannin, Hollannin, sekä Pohjois-Saksan protestanttivaltiot, Tanskan ja Ruotsin, joita Pohjois-Saksan joutuminen keisarille olisi uhannut vielä enemmän kuin ne uhkasivat toisiaan. Noin vuoteen 1630 asti Katolinen liiga oli sodassa voitolla. Tämän jälkeen Ruotsi teki, pitkälti Ranskan rahoittamana uuden sotaretken noin 50 000 miehen voimalla ja protestanttinen puoli keräsi voittoja aina vuoteen 1632 ja Kustaa II Aadolfin kuolemaan asti. Tämä oli se retki, jossa suomalaiset hakkapeliitat ”Puolan, Lutzin Leipzigin ja Narvan mailla verta vuosi” ja ”vainolaisen hurmehella” peittivät maan – tosin kyseessä oli saksalainen ja puolalainen, eli ”vainolaisen” oma maa. Sota kävi kuitenkin kalliiksi ja Protestanttien liitto hajosi 1634 jälkeen. Ruotsi ja Ranska jatkoivat sotaa liittolaisina. Myös Ranska tuli mukaan konkreettisiin sotatoimiin sotaan Espanjaa ja Saksaa vastaan. Ranskan saatua voiton Espanjalaisista Alankomaissa ja kumppanukset hyökkäsivät yhdessä Baijeriin ja valloittivat Prahan. Solmitussa Westphalenin 1649 rauhassa sovittiin aluejaot vuoden 1624 mukaisiksi sekä määriteltiin Pohjois-Saksan reformoiduille protestanteille tasavertainen asema luterilaisten kanssa. Lopputuloksena Ranskasta ja Ruotsista oli tullut suurvaltoja ja Alankomaat oli itsenäistynyt. Böömi, josta sota alkoi, jäi katoliselle keisarikunnalle.

Jatkuvat sodat tuntuivat kaikkien eurooppalaisten, myös naisten elämässä. Kaikkialla sota ja jatkuva sotaan varustautuminen tuntui mieshukkana ja raskaina veroina. Monet tutkijat ovat pitäneet koko uuden ajan alun kulttuuria sotatarpeiden luomana, sillä kaikki uskonnonopetuksesta lakiin tähtäsi tavalla tai toisella siihen, että kansasta revittäisiin sotaa varten kaikki resurssit irti. Toisaalta tarkoitukseen nyt käytetyt instituutiot olivat yleensä vanhoja ja niitä käyttivät myös tavalliset alamaiset rasitusta tasatakseen. Sotaan halunneet jalkaväkimiehet lienevät olleet vähissä, mutta sodan perusteena oli aina myös paikallinen ja alueellinen ”rahvaan” politiikka ja tarve puolustaa itseä todelliselta tai kuvitellulta vaaralta. Suomessakin saarnattiin miten vääräuskoiset tulisivat tänne tuhoa tekemään, jollei ”niitä” ehditä ensin nitistää jossain muualla. Sotatantereilla elämää hallitsivat ryöstelevät, raiskaavat ja tauteja levittävät – mutta samalla myös keksintöjä ja tietoja mukanaan kuljettavat – joukot. Niiden ympärillä paikallinen politiikka yritti suojella aluetta hävitykseltä.

Eurooppalaisessa historiantutkimuksessa katolisten ja protestanttien vastakkainasettelu oli relevantin tuntuinen kylmän sodan aikaan. Tutkimuksessa puhuttiin paljon siitä, miten valtio tuotti ja käytti uskonnollista tunnusta yhtenäisen kulttuurin luomiseeen ja miten ihmiset opetettiin ja rangaistuksilla pakotettiin ajattelemaan samaan tapaan. Myöhemmin huomattiin, että kahtiajako peitti alleen lukuisan määrän variaatioita niin protestanttien kuin katolistenkin suuntausten välillä ja sisällä. Kun uskonnolliset vastakkainasettelut ovat taas tulleet muodikkaiksi kysymyksiksi, onkin kysytty, voiko yhteisön kulttuurinen identiteetti voi perustua myös sietämisen politiikalle – kuten vaikkapa Puolassa tai Saksan monitunnustuksissa kaupunkivaltioissa – ja miten tai missä miten sellainen vuoropuhelu saatiin toimimaan. Huomattiin myös, että se, mitä oli pidetty valtiojohtoisena, ylhäältä kansalle pakotettuna yhtenäiskulttuurina, olikin kaikkine variaatioineen myös jotain, mitä ihmiset itse ajoivat ja tuottivat. Siksi jokainen tavallinenkin ihminen oli vastuussa vastakkainasetteluista ja vainoista, joihin se saattoi johtaa – tai toisaalta väkivaltaisuuksien välttämisestä, sillä sitäkin tapahtui. Esimerkiksi Alison Rowlands kuvaa kirjassaan Witchcraft Narratives in Germany Rothenburg 1561-1652, miten, samaan aikaan kun toisaalla murhattiin ja sodittiin, ja teloitettiin noitia ja kerettiläisiä, toisaalla vihapuheet ja juorut vaiettiin päättäväisesti kuoliaaksi. Ei välttämättä tosin siksi, että siellä olisi ollut merkittävästi parempia ihmisiä kuin naapurikylässä, vaan siksi, että naapuriruhtinaskunnassa huseeraavaa keisarikunnan tai katolisen kirkon tai muuta ylikansallista kiertävää inkvisiittoria tai tuomaria ei haluttu päästää puuttumaan oman kaupungin vallankäyttöön.