Historiantutkijan rooli tv-maailmassa

Tiina Miettinen
Tampereen yliopisto

Silloin tällöin vanhemmankin ajan historiantukijalle tulee pyyntöjä avustaa eri tavoin tv-ohjelmien teossa. Keskiaika ja uuden ajan alku kiinnostavat 2000-luvun ihmisiä. Niinpä tv-ohjelmat toisinaan sotkevat surutta yhteen fantasiaa ja faktaa kuvatessaan 1800-lukua edeltäviä aikakausia. Voiko tähän tutkijana mitenkään vaikuttaa?

Kuten tunnettua on, tutkija saa tarkistaa etukäteen lehteen tulevan haastattelun ja korjata asiavirheet. Jos taas kyseessä on tv-ohjelma, niin lopputulosta ei näe etukäteen. Yleensä tv-tuotantojen, teatterien ja taiteilijoiden pyynnöt ovat pieniä ja koskevat lähinnä jotain yksityiskohtaa. Itse koen, että kohtuullinen auttaminen on historiantutkijan yhteiskunnallinen velvollisuus – tiettyyn rajaan asti. Vähän samaa kuin toimiminen referee-lukijana.

Avustaminen tai haastattelun antaminen tv-ohjelmaan on riski. Pyyntö imartelee ja houkuttaa, mutta sitä kannattaa harkita ja lisätietoja kysellä tarkoin. Millaista ohjelmaa suunnitellaan? Ja – ennen kaikkea – tutkijan kannattaa miettiä, miten paljon pyyntö teettää töitä. Ikävä kyllä, näissä kuvioissa rahaa on harvoin tarjolla. Lisäksi tuotanto voi kaikesta kertomastaan huolimatta muuttaa näkökulmaa ja rakentaa koko homman uusiksi ilmoittamatta siitä satunnaiselle asiantuntijalle mitään.

Kerrottiinpa mitä tahansa, niin tutkijan kannattaa itse tiedostaa, että haastatteluihin, kuvauksiin ja tietojen kaivamiseen käytetty aika ja vaiva voivat mennä täysin hukkaan. Saatuja tietoja ei olekaan hyödynnetty tai oma esiintyminen on leikattu pois. Nämä seikat paljastuvat vasta sitten, kun tv-ohjelma tulee ulos. Ei siitä kukaan etukäteen ilmoita. Tutkijaa ei ilahduta, jos nimi löytyy lopputeksteissä, mutta ohjelma onkin historiantutkimuksen kannalta lähinnä katastrofi.

Avustin taannoin Menneisyyden metsästäjät tv-sarjassa, jossa etsitään metallinilmaisimilla aarteita maan alta. Autoin mielelläni kertomalla Hauhon historiasta ja lähettämällä kansantarinoita. Vaiva oli pieni. Minua myös haasteltiin pellonlaidalla. Kokemus oli kiva ja porukka mukavaa. Osuuteni poisleikkausta itse ohjelmasta en pidä katastrofina. Minulla ei ollut annettavaa ohjelmalle, joka keskittyi etupäässä viikinkeihin ja rautakauteen. Saatoin vain todeta, että kylä, jossa olimme, on asiakirjojen mukaan myöhäiskeskiajalla perustettu siirtokylä, jossa tuskin oli asutusta aiemmin. Viikinkejä en uskonut alueelle koskaan eksyneen. Ikävä kyllä, me historioitsijat olemme asiantuntijoina usein ilonpilaajia.

Syksyllä 2015 onnistuin pääsemään sisälle produktioon, jossa historiantutkijan panos otettiin keskeisenä osana tv-dokumentin suunnittelua. Warner Bros -yhtiön palkkaamana tein sukututkimuksen kansainväliseen ohjelmaformaattiin nimeltä Who Do You Think You Are? Lukuisissa maissa esitetyssä viihteellisessä dokumentissa julkkikset selvittävät omia sukujuuriaan. Tällä kertaa australialainen filmitähti osoittautui suomalaisen merimiehen jälkeläiseksi. Vaikka tekemäni laaja tutkimustyö meni ohjelmassa filmitähden piikkiin, ei se haitannut. Se kuuluu ohjelman formaattiin ja asia oli selvillä etukäteen.

En näe ongelmaa siinä, että asiakirjoja vietiin arkistoista visuaalisesti näyttävämpiin tiloihin, kuten kirkkoihin, museoihin ja kirjastoihin, vaikka se antaakin väärän kuvan niiden sijainnista. Tunnissa ei myöskään ehditty paneutua kaikkiin yksityiskohtiin. Mutkia vedettiin välillä suoriksi. Siitäkin huolimatta lähdetyön luoma vankka perusta välittyy lopputuloksessa.

Olin historiantutkijana osa yhteen pelaavaa ja ammattitaitoista tiimiä. Minulta kysyttiin neuvoja ja ideoita niin kuvausten suunnittelussa, muiden asiantuntijoiden valinnassa kuin lukuisissa Suomen historiaa koskevissa kysymyksissäkin. Jakson käsikirjoitus laadittiin ja hiottiin löytämieni arkistolähteiden pohjalta.

Englanninkielisessä maailmassa laadukkaiden historiadokumenttien tekemisellä on pitkät perinteet. Oli kiehtovaa päästä läheltä seuraamaan, miten historiatieto muokkautuu viihteelliseksi dokumentiksi. Kokemus oli antoisa ja nykyisin seuraankin uusin silmin kansainvälisiä historiadokumentteja ja samalla toivoisin, että niihin uhrattaisiin aikaa, vaivaa ja rahaa meillä Suomessakin.

Löytöretkiä oman tutkimusaiheen ulkopuolelle

Maija Ojala, FT
tutkija ja projektin johtaja
Tampereen yliopisto

Historioitsija määrittelee itsenä usein tutkimusaiheensa ja tutkimansa ajanjakson pohjalta: tutkija voi olla esimerkiksi keskiajan tutkija tai sotahistorioitsija. Lisäksi omaa tutkijaidentiteettiään voi määritellä näkökulmasta käsin ja historian tutkija voi olla vaikka sukupuoli- tai aatehistorian tutkija. Määritelmät ovat toki yhtä keinotekoisia kuin rajat eri historiallisten aikakausien välillä. Silti niitä käytetään ja niitä tarvitaan kun jäsennämme tutkijayhteisöä ja määrittelemme oman paikkamme tämän yhteisön jäsenenä. Rajojen ylittäminen on periaatteessa helppoa, voi esimerkiksi osallistua eri ajanjaksoa käsittelevään tutkielmaryhmän toimintaan tai monitieteiseen seminaariin, jossa omaa tutkimusaihetta käsitellään eri näkökulmista. Lisäksi yliopistojen rakenneuudistuksissa yhtenä tavoitteena on luoda entistä paremmat edellytykset monitieteiselle tutkimukselle. Tästä huolimatta väitän, että omien tutkijanrajojen ylittäminen on suuri haaste, sillä se usein tarkoittaa myös astumista oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Olen itse keskiajantutkija. Lisäksi tutkin niin kutsuttujen tavallisten ihmisten arkea ja sitä, millaista oli kaupunkielämä noin viisisataa vuotta sitten. Keskiajan tutkijan ”parhaita kavereita” ovat usein antiikin ja uuden ajan alun tutkijat. Ajassa mennään siis vähän matkaa joko taakse tai eteenpäin. Vuosi sitten, tammikuussa 2016, käynnistimme monitieteisen tutkimushankkeen, jonka tavoitteena on tutkia siirtolaisuutta, työvoiman liikkuvuutta ja multietnisiä kaupunkeja aina keskiajalta nykypäivään. Hankkeen myötä alkoi myös ensimmäinen todellinen löytöretkeni oman tutkimusaiheen ulkopuolelle. Aihepiiri oli minulle uusi ja lisäksi ajanjakso huomattavasti pidempi, kuin mihin olen tottunut. Aluksi olin innostunut: pääsisin keskustelemaan aiheesta sosiaalitieteiden edustajien kanssa ja lukemaan liikkuvuus-tutkijoiden sekä sosiaaliantropologien tutkimuksia. Sitten iski epätoivo: terminologia oli vierasta, tutkimukset kommentoivat nykypäivän siirtolaisuus- ja pakolaispolitiikkaa ja 1800-luvun massamuuttoliikettä. Lisäksi pahin oli vielä edessä: hankkeen puitteissa olin ajatellut kirjoittavani yhteisartikkelin 2000-luvun kausisiirtolaisista entuudestaan tuntemattoman sosiaalitieteilijän kanssa. Voiko keskiajan tutkija kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat elossa? Entä miten kirjoitetaan yhteisartikkeli eri tieteenalan edustajan kanssa?

Tutkimushankeen edetessä olen huomannut, että vanhempien aikojen tutkimus antaa hyvän pohjan myös uudempien aikojen tutkimukselle. Nykyaikaan sijoittuvan tutkimuskohteen tarkastelu on ollut haastavaa, mutta virkistävää vaihtelua. Yhteisartikkelin kirjoittaminen on tarjonnut mahdollisuuden syvälliseen keskusteluun eri tieteenalan ihmisen kanssa ja ollut opettavaista. Lisäksi, jos haastaa itsensä menemään oman mukavuusalueensa ulkopuolelle on kaksin verroin mukavampaa palata taas omaan tuttuun aiheeseen tai ajanjaksoon. Mennen vuoden aikana, rajoja ylittäessäni, olen myös pohtinut omaa tutkijaidentiteettiäni. Minkälainen tutkija haluan olla ja miten haluan kehittää itseäni. Tutkijan uran yksi suurimmista hienouksista onkin lähes rajattomat mahdollisuudet kehittää itseään paitsi ammatillisesti, myös ihmisenä.

Parhaillaan käydään julkista keskustelua tieteen ja tutkimuksen tilasta. Suomen hallituksen ajama koulutuspolitiikka ja maailman tapahtumat ovat kirvoittaneet otsikoita (yleis)sivistyksen kuolemasta. Humanistit ovat hyökänneet kehitystä vastaan ja perustelleet olemassaoloaan Tuomas Heikkilän ja filosofi Ilkka Niiniluodon johdolla. Kun tutkimuksen tärkeät resurssit, eli aika ja raha ovat niukassa, ei harharetkille (lue: löytöretkille) jää tilaa. Kallisarvoisia työtunteja ei kannata käyttää muuhun kuin omaan tutkimusaiheeseen. Pitkässä juoksussa tämä johtaa kuitenkin kapea-alaisuuteen. Käymällä välillä, esimerkiksi ajallisesti, oman tutkimusaiheensa ulkopuolella, voi ymmärtää paremmin myös sitä omaa tutkittavaa ajanjaksoa, kuten Tapio Salminen asian kiteytti. Historiatutkijoilla onkin erityinen kyky matkustaa ajassa: miksi sitä ei siis käyttäisi!

Kiireestä ja tulosvastuusta huolimatta haastan kaikki tutkijakollegani tekemään tänä vuonna löytöretken oman tutkimusaiheen ulkopuolelle. Väitän, että siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Lisäksi siitä voi olla jopa iloa ja syntyä uusia (tutkimus)ideoita.

Kirjallisuus

Tuomas Heikkilä ja Ilkka Niiniluoto, Humanistisen tutkimuksen arvo – kuusi murrettavaa myyttiä ja neljä uutta avainta. Opscula Institituti Romani Finlandiae V. Helsinki 2016. http://www.irfrome.org/humanistisen-tutkimuksen-arvo/

Aristokraattinen avioliitto 1600-luvulla: oma valinta vai suvun päätös?

Johanna Kuokkala
Tampereen yliopisto

Uuden ajan alussa oli viisasta solmia hyvä avioliitto. Puolisoehdokkailta odotettiin niin hyvää yhteiskunnallista asemaa, hyvämaineista sukua kuin myös taloudellista vaurautta. Aristokraattisuvut liittoutuivat keskenään, koska kukaan ei ollut mahtava yksinään, vaan voima piili suvussa, sen yhteyksissä, yhtenäisyydessä ja omaisuuden tuomassa turvassa, vauraudessa ja käskyvallassa.

Margareta Brahe.

Margareta Brahe

Ylhäisaateliset suvut eivät avioituneet itseään alemmassa asemassa olevien kanssa. Sukujen kullanhohtoiseen sisäpiiriin pääsi liittymään vain muutama alempaan aateliin kuuluva, muista säädyistä kukaan ei päässyt lähellekään aristokratian huippua. Jos joku sukujen jäsenistä oli vaarassa hairahtua solmimaan epäedullisen avioliiton, kiirehti suku yksissä tuumin estämään aikeet. Se, joka uskalsi uhmata totuttuja tapoja, tunsi nahoissaan lievimmillään paheksuntaa ja pahimmillaan tuntuvia seurauksia.

Avioliitoistaan kuuluisa oli myös 1600-luvulla elänyt aristokraattinainen Margareta Brahe, joka syntyi vuonna 1603. Hän avioitui kolme kertaa, mutta jäi lapsettomaksi. Erityisen kiinnostavia ovat Margareta Brahen toinen ja kolmas avioliitto, jotka hän solmi itseään selvästi nuorempien miesten kanssa. Nämä liitot herättivät aikalaisissa hämmästystä ja suoranaista närkästystä. Myös sukulaiset olivat liittoja vastaan.

1600-luvulla ei avioliiton solmiminen aateliston parissa ollut aivan yksinkertaista. Avioliittoa olivat järjestämässä hääparin lisäksi monet muut; perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät. Mielipiteet eivät aina käyneet yksiin ja puolisoehdokkaiden sopivuudesta kiisteltiin puolin ja toisin. Avioliittojen kautta muodostettiin tärkeitä liittolaisuuksia ja siirrettiin huomattavia omaisuuksia. Avioituminen oli monimutkainen tapahtuma, koska solmitun liiton tuli olla mahdollisimman sopiva.

Margareta Brahe avioitui ensimmäisen kerran 30-vuotiaana. Sulhanen oli 42-vuotias vapaaherra Bengt Oxenstierna, joka oli tunnettu lukuisista kaukaisille maille suuntautuneista matkoista, joille kuningas hänet lähetti. Pari kihlautui vuonna 1630, mutta häitä päästiin tanssimaan vasta heinäkuussa 1633.

Avioliitto kirvoitti aikalaisista vain hyväksyviä nyökkäyksiä. Liitto oli kaikin puolin sovelias aristokraattiperheen tyttärelle; sulhanen kuului arvostettuun sukuun, hänellä oli loistelias ura ja morsiamen suku oli kovin mieltynyt häneen. Avioliitto mukaili ylhäisaatelin avioliittojen peruskaavaa. Margaretan ja Bengtin liitto kesti lähes kymmenen vuotta aina Bengt Oxenstiernan kuolemaan 9. kesäkuuta 1643 saakka.

Leskirouva Margareta Brahen elämä sai uuden käänteen, kun loppuvuodesta 1646 eräs Johan Oxenstierna lähestyi häntä kosiokirjeellä. Hän oli rakastanut Margaretaa jo nuorena miehenä eivätkä tunteet olleet hiipuneet vuosien kuluessa. Molempien jäätyä leskeksi hän näki viimein tilaisuutensa koittaneen. Aristokraattisissa piireissä herätti hämmästystä se, että Johan Oxenstierna oli kokonaista kahdeksan vuotta mielitiettyään nuorempi.

Johanin isää valtakunnankansleri Axel Oxenstiernaa pojan suunnitelma ei miellyttänyt; kaikkein eniten häntä arvelutti Margareta Brahen ikä. Sen paremmin Johanilla kuin Margaretallakaan ei ollut perillisiä ensimmäisistä avioliitoistaan ja lapsenlapsia toivovasta isästä oli vahinko että hänen poikansa tahtoi avioitua naisen kanssa, joka luultavasti oli liian vanha saamaan lapsia. Johan Oxenstierna tarvitsi perillisen, joka perisi omaisuuden hänen jälkeensä. Aristokratialle suvun jatkuminen oli kaikki kaikessa; ilman miespuolisia jälkeläisiä suvut sammuivat.

Johan Oxenstiernan toinen avioliitto osoittaa kuinka paljon vanhempien mielipide vaikutti lasten avioliitoihin, olivat nämä sitten miehiä tai naisia, nuoria tai jo kertaalleen avioituneita leskiä. Valtakunnankansleri myöntyi lopulta poikansa toiveeseen ja Margareta ja Johan vihittiin kaikessa hiljaisuudessa 20. elokuuta 1648.

Johan Oxenstiernan ja Margareta Brahen avioliitto kukoisti. Tuore aviopari vakuutteli kaikille tyytyväisyyttään toisiinsa ja avio-onni jatkui myös tulevina vuosina. Alkuvuodesta 1657 Johan alkoi sairastella, pariskunnan yhteinen aika oli loppumassa; Johan Oxenstierna menehtyi sairauden uuvuttamana 5. joulukuuta 1657.

Margareta Brahe oli lähes kuusikymmenvuotias kaksinkertainen leski, joka kärsi huonosta terveydestä. Moni luuli hänen vetäytyvän viettämään hiljaiseloa kotilinnaansa, ja sukulaiset olettivat hänen huomattavan omaisuutensa lankeavan tuota pikaa heidän ojennettuihin käsiinsä. Margareta onnistui kuitenkin yllättämään kaikki. Kuumin vuonna 1661 Tukholmassa kulkenut juoru kertoi Margareta Brahen aikovan avioitua kolmannen kerran.

57-vuotias Margareta Brahe solmi 8. toukokuuta 1661 kolmannen avioliittonsa 28-vuotiaan Fredrik av Hessen-Homburgin kanssa. Fredrik oli sodassa vasemman jalkansa menettänyt vähävarainen, vaikkakin korkeaa syntyperää oleva, entinen sotilas. Hän ei ollut millään muotoa valtakunnan tavoitelluin poikamies. Pariskunta muutti asumaan Hesseniin, jossa Margaretan sukulaisia vieraili harvakseltaan. Ruotsiin hän ei toiveistaan huolimatta päässyt enää matkustamaan. Avioliittokaan ei osoittautunut niin seesteiseksi kuin pariskunta oli kenties toivonut. Lähes kahdeksan vuotta kestänyt liitto päättyi Margareta Brahe kuolemaan 15. toukokuuta 1669.

Naisilla oli mahdollisuus toimia aktiivisesti oman avioliittonsa puolesta, mutta se ei pelkästään riittänyt. Yksilön oma tahto, päättäväisyys ja keinot vastustaa suvun mielipidettä ovat merkittävässä asemassa päätöksenteossa. Suvun ja erityisesti voimakastahtoisen isän mielipiteellä oli suuri merkitys, kuten Margaretan ja Johanin avioliiton kohdalla kävi. Margareta tuleva appiukko Axel Oxenstierna vastusti kaikella mahdillaan suunniteltua liittoa, mutta hän joutui lopulta taipumaan väkevämmän voiman edessä; valtakunnankanslerin käskyvalta ei päihittänyt pariskunnan keskinäistä kiintymystä.

Usein vanhemmat ajattelivat vilpittömästi lapsensa parasta, mutta heidän ja jälkikasvun mielipiteet avioliiton solmimisesta eivät aina osuneet yksiin. He pyrkivät vaihtelevalla menestyksellä estämään sellaiset liitot, jotka voisivat olla suvun valta-aseman ja verenperinnön kannalta vaarallisia. Sukulaisten ja perheenjäsenten mielipiteet olivat kuitenkin tärkeitä sekä naisille että miehille. Avioliitto solmittiin loppuelämäksi, toisen puolison kuolemaan asti. Näin merkittävän askeleen ollessa kyseessä ei päätöstä kannattanut hätiköidä.

Margareta Brahe oli varsin poikkeuksellinen aatelisnainen omana aikanaan. Hän teki elämässään epätavallisia ratkaisuja, joista osa oli onnistuneempia kuin toiset, eikä hän aina sopinut siihen muottiin, johon 1600-luvun aristokraattinainen haluttiin asettaa. Keskiverrosta poikkeavien ratkaisujen tekemisessä auttoi epäilemättä hänen sukutaustansa ja huomattava omaisuutensa. Tarpeeksi ylhäisen ja varakkaan oli helpompaa elää oman tahtonsa mukaan, siinä missä vähäisemmän oli taivuttava yleisen mielipiteen alla.

Myös Margareta Brahea sitoi 1600-luvun maailma, ja sen monet jäykät, sovinnaiset ja taipumattomat säännöt. Hän on kuitenkin virkistävä osoitus siitä, että myös uuden ajan alun Ruotsissa naisen oli mahdollista tehdä erilaisia ratkaisuja; loikkia normien yli ja seurata sydämensä ääntä.

Trade, Mobility, and Identity in Ostia

Ghislaine Van Der Ploeg
University of Tampere

Many people in the modern world are used to travelling great distances with an ease of movement which is facilitated by the invention of passports and ID cards. An excellent infrastructure enables us to move between countries in a matter of hours. It is not difficult to prove who we are, to show our identities, when we reach our destinations. In antiquity, movement and establishment of identity were not as simple as they are in our modern world. As part of my research for the Finnish Academy project ‘Segregated or Integrated? – Living and Dying in the Harbour City of Ostia, 300 BCE-700 CE’ I have examined how mobility affected the establishment of identities and trade relations between Roman North Africa and Ostia. This work was presented at a workshop on ‘Ethniticà, identità, integrazione – Ostia, Porto, Roma/Ethnicity, Identity, and Integration – Ostia, Portus, Rome’ held at the Institutum Romanum Finlandiae and the Istituto Svedese di studi classici a Roma in Rome 18-19 October 2019. The other papers presented at this workshop examined the relationship between the cities mentioned in the title of the conference as well as issues of movement of objects and peoples as well as the creation and maintenance social and religious identities.

Increased mobility was one of the characteristics of the Roman Empire and the resulting improvement in infrastructure and increase in trade links enabled people to move around the Mediterranean and settle in a new place. The harbour city of Ostia, with its vast movement of people and goods, was emblematic of this phenomenon. The city was thought to have been founded in the 7th century BC by the fourth king of Rome, Ancus Marcius, and it was at the height of its power and importance in the 2nd and 3rd centuries AD. At this time, Ostia was a melting-pot of cultures, with people from all over the Roman Empire living and working here. Some of these individuals would have only stayed in Ostia for a limited period of time, for example, seasonal labours who worked during the sailing season or soldiers, but there were also many people from across the empire who came to Ostia and settled, worked, and also died in this city. An example of such an economic migration from Roman North Africa to Ostia is clearly expressed in an inscription erected in Ostia by Lucius Caecilius Aemilianus. In this inscription Aemilianus describes both his past and present careers. He states that he was a veteran from the first praetorian cohort and he also mentions that he held two civic posts, namely that of decurio, and duovir in Aelia Uluzibbira in Africa. However, after his period in Africa he moved to Ostia and worked here as a wine trader, where he was a member of a collegium, namely the corpus splendidissimum importatorum et negotiantium vinariorum. The members of this guild were involved in the import and sale of wine, especially in bulk. The combination of these two, the expression of both a past military and present commercial identity seems to be quite rare and it has, in fact, been argued that this is the only known epigraphic record of an ex-military man, participating in economic activities after he returned to civilian life.

Many people from Roman North Africa settled in Ostia and Russell Meiggs has argued that it was actually with Africa that Ostia had the closest connections, as a result of the grain imports.[1] A regular grain supply to Rome had been set up as early as 60 BC by Pompey and while at first this came mainly from Egypt, in the course of the 1st and 2nd centuries AD, Roman North Africa became the most importance source for grain. This period generally saw a boom in the production of agricultural goods in Africa, which were transported to Ostia. Despite being in different continents, the geographical distance between these places was but a short trip away by boat as Pliny in his Natural History (19.1.4) points out that it was possible for a ship to travel between Africa and Ostia in two days. The export of grain out of Africa from an early date ensured an excellent infrastructure was in place which could then serve to transport other products, such as olive oil, wild animals, and wine, out of Africa later on. There were twenty-nine ports between the provinces of Mauretania Tingitana and Cyrenaica which provided the infrastructure necessary for this trade. Africa Proconsularis was the best equipped province as it had twenty ports for ships to come and go from, most of which were probably built between the 1st and 3rd centuries AD.

map-proconsularis

Location of Africa Proconsularis Photo: Wikimedia Commons

Wine was a commonly produced product in the region of Aelia Uluzibbira, the city where Aemilianus was working as a civic official, as the soil and weather conditions were good for the cultivation of wine and most wines from the region were highly valued. Wine would, therefore, have been a logical choice as a product for Aemilianus to import into Ostia as he would have has access to this crop and would have already made connections with people from the region who could either act as his agents or from whom he could buy wine. Wine production in the pre-Augustan era had mainly been focused on Campania which produced some of the finest ancient wines, such as Falernian, but also cheap wine meant for mass consumption. However, this changed in the early imperial period, probably as a result of increased migration and mobility. Evidence from shipwrecks shows that Italian wines, especially from Campania, Latium, and Etruria dominated the market from the middle of the 2nd century BC to the Augustan period. At the end of the Republic, Italian wines were being exported to the Aegean, West Africa, Spain, and Gaul. 181 wine amphorae from the Augustan period were discovered close to Ostia in Longarina, fifty-eight of which came from Spain which indicates that wine was being exported into Rome at this point.[2] In the 1st century AD vineyards developed in Spain and Gaul to such an extent that people were no longer dependent on Italian wines and production became prolific enough to start exporting wines. North African viticulture only developed after the Roman expansion of the province in the 2nd century AD. Only one wine press in Proconsularis has been discovered but the evidence for viticulture in the province of Mauretania Caesariensis is plentiful. People in the former province could have perhaps fermented the wine in amphorae which were then also used to transport the wine in instead of using interred dolia.

There is plenty of evidence in Ostia suggesting a vivacious wine trade, for example amphorae stamps from the various provinces have been found here, amphorae sherds from Mauretania Caesariensis have been found in Ostian layers dating to the end of 2nd century AD. The trade and shipping connections with Africa shown in the Piazzale delle Corporazioni in Ostia are especially important. The piazzale was a square in the heart of Ostia, located near the temple, the function of which is not precisely known nowadays. It contains sixty-one stations around a central square which housed a temple. Each station included a mosaic and often also an identifying inscription. The likeliest explanation for this place was that the rooms here were used as commercial offices where transport of goods and people could be arranged. There are especially a great number of mosaics in these rooms depicting images of Africa, for example ships, palm trees, and African animals, often together with inscriptions indicating with which place in Africa a particular room was connected.

mosaic-piazzale

Mosaic from the Piazzale depicting ships from Carthage. Photo: Wikimedia Commons

It is likely that these mosaics were not all placed here at the same time but were done so over a period of time between AD 180 and 200, perhaps as a result of new traders coming to Ostia from further places in Africa.

The stations show where sailors and traders from various North African cities had their trading bases. However, they also formed a social network and bridge for people coming from Africa who wanted to live and work in Ostia. The main problem for people coming to Ostia from another place, like Aemilianus, was how they could establish their identity without an established network of friends or family. As mentioned above, there were no passports or ID cards in antiquity and without these means of identification, identity had to be established and verified via established social networks, especially those connected to the person’s place of origin. The stations in the Piazzale formed such as social network and these corporations formed institutions by which migration could be mediated and controlled. They could help an individual from a different province establish himself and making connections with local people.[3] Traders could come from their place of origin and reach out to others from that geographical area. Africans who were already established in Ostia could vouch for a newcomer who wanted to trade with Ostians but also be a way through which this newcomer could become a part of Ostian society by being introduced into society and the creation of these trade networks was then based primarily upon ethnicity and was the springboard from which other networks could be created.[4] This shared geographical and ethnic background provided the trust upon which future trade was based. Identity and trade were highly connected and without the former being established, the latter could not take place as people could only trust you with their funds if they knew who you were. Inscriptions, showing a past and present career, were a good way of displaying who you were and establishing identity and trust.

[1] Meiggs (1973) 214.

[2] Tchernia (1986) 154; Unwin (2005) 123. Tchernia lists the distribution of amphorae as follows: 4 from Cos, 32 from Baetica, 26 from Tarragona, 42 from north Italy, 50 from Pompeii-Sorrento, 5 from Falernia, 8 Rhodian amphorae, and 14 unallocated Dressel 2-4 amphorae: Tchernia (1986) 154.

[3] Moatti (2006) 119.

[4] Terpstra (2014) 123, 124.

Bibliography

Meiggs, R. (1973) Roman Ostia. Clarendon Press: Oxford.

Moatti, C. (2006) ‘Translation, Migration and Communication in the Roman Empire: Three Aspects of Movement in History’ Classical Antiquity 25.1, 109-140.

Tchernia, A. (1986) Le vin de l’Italie romaine. Essai d’histoire économique d’après les amphores. École française de Rome: Rome.

Terpstra, T.T. (2014) ‘The « Piazzale delle Corporazioni » Reconsidered’, Mélanges de l’École française de Rome – Antiquité, 126.1, 119-130.

Unwin, T. (2005) Wine and the Vine: An Historical Geography of Viticulture and the Wine Trade. Routledge: London.

 

Nainen, dynastia, valtakunta, Eurooppa

Miia Ijäs
Tampereen yliopisto

Valtionmuodostus, reformaatio, diplomatia, kansainväliset suhteet. Hienoja sanoja, isoja teemoja. Mutta mitä ne tarkoittavat käytännössä? Entä mitä ne voisivat tarkoittaa 1500-luvun käytännössä, yksilön toiminnassa?

ijas-anna-kansiKirjani Varjoista valtaistuimelle (Gaudeamus 2016) kertoo naisesta, Anna Jagellonicasta (1523–1596). Anna oli Puola-Liettuaa 1300-luvun lopulta hallinneen Jagiełło-dynastian viimeinen jäsen eläen pidempään kuin muut sisaruksensa. Suomessa ja Pohjolassa moni muistaa 1500-luvun historiasta Katarina Jagellonican (1526–1583), Annan nuoremman sisaren, joka toi mukanaan Turkuun haarukan ja renessanssin ja joka 1568 nousi Ruotsin kuningattareksi Juhana III:n rinnalla. Silti Katarinaa lukuun ottamatta muu Jagiełło-perhe ja Puola-Liettuan valtakunta ovat jääneet meillä varsin vieraiksi.

Historian katveeseen jäänyt Anna Jagellonica oli kuitenkin melkoinen mahtinainen Puola-Liettuassa ja Itämeren piirissä erityisesti 1500-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Annan pitkää elämää hallitsivat monet muutokset. Näistä osa liittyi hänen perheeseensä, osa laajemmin 1500-luvun historialliseen kehitykseen Euroopassa. Kuninkaallisen perheen jäsenenä Anna seurasi valtakuntansa sekä muiden maiden tapahtumia tiiviisti, ja hänen korkea asemansa merkitsi sitä, että henkilökohtaisesta tuli poliittista, ja julkisista asioista hänen omiaan.

Monen mielessä kaikki, mikä jollain tapaa liittyy Puolan tai itäisen Keski-Euroopan historiaan tarkoittaa auttamattomasti Itä-Eurooppaa ja jotain, mikä on meitä jäljessä. Euroopan mentaalinen jako itään ja länteen – tai että Puola kuuluisi näistä juuri itään – on kuitenkin ensi sijaisesti 1900-luvun tapahtumien seurausta. Uuden ajan alussa näin ei suinkaan ollut, päinvastoin: 1500-luvulla Puola-Liettua oli eurooppalainen suurvalta ja yhteys sitä hallinneeseen Jagiełło-dynastiaan oli Ruotsin kuningashuoneelle vaihtoehtoinen väylä länteen. Näissä yhteyksissä Varsovassa oleskeleva Anna oli tärkeä linkki.

Anna otti osaa aikansa poliittiseen kehitykseen, diplomatiaan ja uskonnollisiin murroksiin. Kun Annan ja Katarina Jagellonican veli, kuningas Sigismund II August kuoli vuonna 1572, Puola-Liettuan unioni siirtyi vaalikuninkuuteen. Merkittävän poliittisen muutoksen keskellä ajatus Annasta tulevan hallitsijan vaimona ja dynastisen jatkuvuuden turvaajana oli keskeisenä osana neuvotteluita. Silti Annan ja valtakuntaa käytännössä hallitsevan aateliston suhteet eivät olleet helpot. Anna joutui taistelemaan oman kuninkaallisen asemansa tunnustamisesta aikana, jolloin Puola-Liettuan aatelisto pyrki vähentämään valtakunnan riippuvuutta kuninkaan henkilöstä.

Anna Jagellonica kruunajaisasussa, Marcin Kober 1576. Kuva: Wikimedia Commons

Anna Jagellonica kruunajaisasussa, Marcin Kober 1576.
Kuva: Wikimedia Commons

Uskonnon saralla Annan toiminta näkyi erityisesti katolisen reformaation tiukkana puolustamisena niin Puola-Liettuassa kuin Itämeren piirissä. Anna ei sallinut protestanttisten kirkkojen perustamista rakkaaseen Varsovaansa. Hän myös toimi keskeisenä valmistelijana 1570-luvun alussa, kun suunniteltiin ensimmäisten jesuiittojen lähettämistä Tukholman hoviin, Katarina Jagellonican palvelukseen. Tästä hankkeesta tuli sittemmin Missio Suetica, suunnitelma Ruotsin palauttamisesta katolisen kirkon yhteyteen, mikä kuitenkin tunnetusti epäonnistui. Annan toinen merkittävä hanke, hänen sisarenpoikansa Sigismund Vaasan valinta Puola-Liettuan hallitsijaksi 1587 onnistui, mutta johti lopulta Ruotsin ja Puola-Liettuan välien katkeamiseen ja pitkällisiin sotiin kahden Vaasa-dynastian ja heidän valtakuntiensa välillä 1600-luvulla.

Diplomatiassa ja kansainvälisissä suhteissa Annan aktiivinen toiminta keskittyi erityisesti dynastisiin perhesuhteisiin sekä neuvotteluihin Euroopan katolisten valtojen kanssa. Naisen pitkällinen hanke oli äitinsä Bona Sforzan perinnön takaisin saaminen Italiasta. Tämä niin kutsuttu Napolin rahojen tapaus sisälsi pitkällisiä neuvotteluita, napolilaista byrokratiaa sekä perheriitoja ja juonitteluita, mutta lopulta Anna selviytyi voittajana, minkä ansiosta hän oli aikansa varakkaimpia naisia Euroopassa – ainakin paperilla. Kiista Annan perintöoikeuden tunnustamisesta edustaa havainnollisella tavalla myös modernin diplomatian syntyä, kun dynastisia kiemuroita selvittämään lähetettiin koulutettuja virkamiehiä edustajiksi ja papereita pyörittämään.

Anna oli monessa mukana, ja eri yhteyksissä hänestä saa myös erilaisen vaikutelman ihmisenä. Toisaalta hän näyttäytyy syrjään vetäytyneenä – tai jätettynä – naisena, joka enimmäkseen vain myötäili perheensä tai Puola-Liettuan aateliston tahtoa. Toisaalta hän näyttäytyy kiihkeänä katolisen kirkon puolustajana, joka osallistui aktiivisesti reformaatioajan uskonnollisiin kiistoihin. Lopulta Anna näyttäytyy myös jääräpäisenä oman asemansa puolustajana, joka oli valmis moittimaan muita, jos nämä eivät toimineet hänen tahtonsa mukaisesti. Erityisen nihkeästi Anna suhtautui lankoonsa Ruotsin Juhana III:een ja tämän pyrkimyksiin.

Anna Jagellonican persoonasta on kuitenkin mahdotonta luoda aukotonta kuvausta. Osa ongelmaa on hajanainen lähdemateriaali. Kuten vanhempien aikojen poliittisessa historiassa yleensä, myös Puolan historiassa miehet ovat pääosassa, ja naiset mainitaan vain harvoin, lähinnä osana kuningassukujen avioliittostrategioita tai hovin kulttuurielämää. Aiemmissa historiankirjoissa maininnat Annasta ovat vähäisiä ja keskittyvät lähinnä siihen, miten tämä veljensä kuoltua nousi kuningattareksi avioliiton kautta, kuningas Stefan Batoryn rinnalla. Vaikka tutkimusta tehdessäni yllätyinkin positiivisesti lukuisista Annaan liittyvistä maininnoista aikansa alkuperäislähteissä, silti historiallisia lähteitä, eli menneisyyden jäänteitä, on 1500-luvulta yleisesti ja naisiin liittyen erityisesti vain katkonaisesti saatavilla.

Annasta kertovat menneisyyden jäänteet painottuvat erityisesti naisen elämän käännekohtiin, kun taas hänen tavallisesta arjestaan on huomattavasti vähemmän merkintöjä. Lisäksi Anna ei koskaan kirjoittanut muistelmiaan tai päiväkirjoja, joten hänen omista ajatuksistaan jäljellä ovat vain naisen kirjeet, jotka yleensä noudattelevat ajalle tyypillistä retoriikkaa ja kohteliaisuussääntöjä.

Lopulta Anna Jagellonican henkilöhahmossa yhdistyvät ristiriidat, moninaisuus ja myös avoimet kysymykset ovat tehneet Annasta hyvin inhimillisen. Hän ei ole vain nimi historian lehdillä, vaan hän oli elävä, kokeva, tunteva ihminen, joka pyrki sekä vaikuttamaan tapahtumiin että sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin ympärillään. Kaikkia hänen aivoituksiaan emme aina tiedä tai ymmärrä, mutta se ei siltikään estä kysymysten esittämistä. Annan elämänkaaren avulla voidaan tarkastella 1500-luvun Euroopan merkittäviä historiallisia tapahtumia ja kehityskulkuja. Samalla Annan tarina avaa ikkunan tutustua Puola-Liettuan yhteisvaltaan, joka itäisen Keski-Euroopan suurvaltana on läheisesti yhteydessä myös meidän historiaamme Itämeren piirissä.

Ks. teos Ijäs, Miia (2016). Varjoista valtaistuimelle: Anna Jagellonica ja Itämeren valtapiiri 1500-luvulla. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

Tieteen ja taikuuden rajamailla: astrologia Canterburyn tarinoissa

Minna Heinonen,
historian opiskelija, työharjoittelija/Trivium
Tampereen yliopisto

Mitä yhteistä voidaan löytää 1300-luvun loppupuolen Englannissa kirjoitetusta runoteoksesta ja nykyajan viihdelehdistä? Nopealla mietinnällä ei samankaltaisuuksia juuri tunnu olevan. Lähemmin tarkasteltuna yksi huomattava yhtäläisyys kuitenkin löytyy: horoskoopit.

Astrologia harrastuksena, oli se vakavamielistä tai ei, on yhä voimissaan, ja eniten astrologiaa sovelletaan horoskooppien laatimiseen. Nopealla internet-haulla löytyy sivukaupalla eri tarjoajien laatimia tähtimerkkiennustuksia vuoden jokaiselle päivälle, ja intoutuneimmille harrastajille on tarjolla jopa astrologisia seuroja. Keskiajan Euroopassa astrologian asema yhteiskunnassa oli nykyistä huomattavasti suurempi ja ristiriitaisempi. Geoffrey Chaucerin 1300-luvulla kirjoittama teos Canterburyn tarinoita antaa oivia esimerkkejä siitä, miten astrologia asettui ilmiönä yhteiskunnan eri kerroksiin ja millaisista syistä kumpusivat asenteet tätä taikuuden ja tieteen välimuotoa kohtaan.

Astrolabium from the time of Chaucer Museum of the History of Science

Astrolabium oli yleisin tähtitietelijöiden keskiajalla käyttämä apuväline. Kuvan laite on noin 1370-luvun Englannista. Kuva: Museum of the History of Science. www.mhs.ox.ac.uk

Astronomia oli keskiajalla arvostettu yliopiston oppiaine, joka luonnontietelijöiden lisäksi kiinnosti myös filosofeja sen maailmaa selittävän luonteen vuoksi. Astrologian – tähdistä ennustamisen – taas katsottiin osoittavan esimerkiksi suotuisia päiviä liittyen vaikkapa matkan aloittamiseen tai häiden järjestämiseen. Tähtien tulkinnan nähtiin auttavan myös lääketieteen harjoittamisessa, ja lääkärit ottivatkin huomioon tähtien ja planeettojen liikkeet suhteessa potilaan horoskooppimerkkiin arvioidessaan suotuisaa aikaa lääketieteellisille toimenpiteille. Astrologia oli siis taikuudenomaisen luonteensa lisäksi läheinen osa myös tieteellistä kulttuuria. Chaucerin teos tuo monesta eri näkökulmasta esille, kuinka yleistä astrologian, erityisesti horoskooppien tuntemus ja niiden soveltaminen käytäntöön keskiajan myöhemmällä puoliskolla oli.

Astrologian tieteellinen harjoittaminen ja opetus saapui läntiseen Eurooppaan 1100- ja 1200-lukujen aikana. Jo tätä edeltävänä aikana käytössä oli kuitenkin ollut populaaria astrologiaa, esimerkiksi kuun vaiheiden tarkastelua päätöksenteon apuna. Myös agraarivaltaiselle yhteiskunnalle tärkeitä sääennusteita tehtiin tarkkailemalla taivaankappaleita.

Sekä katolisen kirkon että maallikoiden näkökulmasta astrologia ymmärrettiin yleisyydestään huolimatta joissain tapauksissa myös virallisen uskon vastaiseksi, rangaistavaksi taikuuden harjoittamiseksi. Kirkolla oli olemassa suuntaviivoja hyväksytyn ja rangaistavan taikuuden määrittelemiseksi, mutta käytäntö oli teoriaa monimutkaisempi, sillä taikuudeksi määriteltyjä keinoja käytettiin niin arkena kuin juhlanakin kaikissa kansankerroksissa, eikä taikuutta käyttävälle henkilölle keskiajan maailmassa ollut stereotyyppiä. Sekä kirkon edustajat että maallikot, yliopistossa opiskelleet tieteilijät, naiset ja miehet ilman muodollista koulutusta, lääkärit, kätilöt, kansanparantajat ja esimerkiksi hoveissa toimivat ennustajat käyttivät arjen apuna sellaista taikuutta, jota sattuivat tuntemaan. Edes oppineilla saati sitten maallikoilla ei ollut yksimielisyyttä siitä, millaisiin voimiin astrologia perustui tai kannattiko siihen ylipäätään sekaantua.

Chaucerin teoksen Myllärin tarina kertoo puusepästä nimeltä John, jonka luona asuu vuokralaisena Nicolas-niminen yliopisto-opiskelija. Tuleva korkeasti koulutettu Nicolas on erityisen hyvin syventynyt sekä tähtitieteeseen että astrologiaan. Hän on alueellaan suosittu sääennusteiden antaja ja ennustaa hän myöskin tulevia tapahtumia. Tarinan kiehtovin vastakkainasettelu syntyy, kun eräänä yönä Nicolas taivasta tutkiessaan järkyttyy näkemästään, ja talon isäntä löytää hänet tuijottamasta sekavana kohti tähtiä. Kouluttamaton käsityöläinen, todennäköisesti lukutaidoton John kuvataan epäileväisenä koko tähtien tarkkailua kohtaan:

Jo aina aavistinkin käyvän niin! / Ei ihmisjärjen sovi salaisiin / Jumalan aivoituksiin kärkkyä.

Mut miehen järki ei voi järkkyä, / kun hänen viisaudekseen usko riittää – / ja siunausta mies moinen

saakoon niittää!

Tarinan ytimen voisi summata seuraavasti: Nicolas käyttää osaamistaan tieteen lisäksi myös taikauskoksi luokitellulla menetelmällä ennustaen tulevia tapahtumia. Toisaalta Nicolaksen ennustuksia pidetään hermostuttavina, mutta toisaalta ennustukset koskien tulevaa säätilaa ovat suosittuja eikä niihin suhtauduta pelokkaasti. Koska säätilan vaihtelut olivat maantalousvaltaiselle yhteiskunnalle erityisen tärkeitä, pidettiin säähän liittyviä ennustuksia hyvänä asiana, olivatpa ne tehty astrologian avulla tai ei. Tulevien tapahtumien ennustaminen taas liukui maallikoidenkin mielestä välillä pelottavan taikauskon puolelle.

Canterburyn tarinoiden horoskooppeja, syntymäaikoja ja tähtikuvioita käsittelevistä osioista voidaan yhteenvetona sanoa, että astrologian kuvaukset ovat toisaalta hienovaraisia ja symbolisia kuvatessaan esimerkiksi ihmisten luonteenpiirteitä. Toisaalta taas korostetaan astrologian merkitystä ihmiselämään ja -kohtaloihin, ja taivaankappaleiden liikkeiden ja asentojen nähdään vaikuttavan hyvinkin konkreettisella tavalla maanpäälliseen elämään. Myöskään kirkon määritelmät siitä, että astrologia olisi yhteydessä paholaiseen, ei näy vaikuttavan teoksen henkilöiden käsityksiin siitä, toimiiko astrologia. Yleinen mielipide  astrologiasta Canterburyn tarinoissa on yhtenäinen sen toimivuuden puolesta riippumatta siitä, hyväksyikö yksilö sen käytön vai ei.

Bathin rouvan tarina on erinomainen esimerkki siitä, miten taikuutenakin pidetty astrologia, tähtitiede ja kristinusko sekoittuivat keskenään. Tarinan kertojana toimiva rouva on lukutaitoinen, tähtitieteeseen ja astrologiaan perehtynyt maallikko, joka ilman muodollista koulutusta osaa kuvailla omia luonteenpiirteitään astrologisin termein. Avioelämää paljon nähnyt Bathin rouva on vahvasti sitä mieltä, että hänen astrologisen eläinradan merkkinsä härkä on suunnannut hänen elämäänsä seksuaalisen janon tyydyttämiseen ja elämästä nauttimiseen. Hän käyttää kuitenkin esimerkkejä myös Raamatusta perustellakseen vapaata avioelämäänsä. Uskonnon läpitunkevuus yhteiskunnassa ja ajattelutavassa sekoittuu tarinassa astrologisen tiedon yleisyyteen ja suosioon. Nämä kaksi maailman hahmottamisen tapaa muovaavat Bathin rouvalle mielenkiintoisen mentaliteetin, jonka avulla hän tulkitsee asemaansa naisena sekä jäsentää omia ajattelumallejaan.

Wife of Bath -hahmo kuvattuna Ellesmere Manuscript -käsikirjoituksessa 1400-luvun alusta. Kuva: Wikipedia.

Wife of Bath -hahmo kuvattuna Ellesmere Manuscript -käsikirjoituksessa 1400-luvun alusta. Kuva: Wikipedia.

Kuten nykyäänkin, horoskoopit olivat keskiajalla yleisin soveltamistapa astrologiselle tiedolle. Horoskooppien lisäksi ajan tai päivän määritteleminen tähtitieteen avulla on Canterburyn tarinoissa usein mainittu ilmiö. Ajan määrittämiseen liittyi kuitenkin kääntöpuoli: sen lisäksi, että haluttiin tietää, mikä päivämäärä on jonakin tiettynä hetkenä, haluttiin taivaankappaleiden avulla myös valita sopiva päivämäärä jollekin tärkeänä pidetylle tapahtumalle. Myös ajan määrittäminen oli siis kahtiajakautunut keino käyttää astrologiaa, eli hyväksytty tiede ja rangaistava taikuus kulkivat sujuvasti rinnakkain.

Astrologia toimii Canterburyn tarinoissa sekä henkisenä olemassaolon selitysmallina että maailmaan konkreettisesti vaikuttavana voimana, ja sitä käytettiin pitkään rinnakkain kristinuskon sekä kansanperinteen kanssa. Yhdistelmä on mielenkiintoinen sekoitus ajan uusimpia tiedekäsityksiä, perinteistä kansanuskoa ja katolisen kirkon määrittelemää taikauskoa, joka useille ihmisille muodosti mielekkään kokonaisuuden, jolla jäsentää ympäristöä ja elämää. Astrologiaa ei voida erottaa millään tavalla erilliseksi ajattelun osa-alueeksi Canterburyn tarinoissa, sillä se nivoutuu kertomusten kulkuun eräänlaisina rutiininomaisina mainintoina eikä lainkaan ihmeellisenä tai pahanluontoisena asiana.

Keskiajan ihminen yhdisteli arjessaan vanhaa kansanperinnettä ja taikuudeksikin ymmärrettyjä tapoja kristillisiin oppeihin. Kompromisseja näiden välillä tehtiin oman tarpeen mukaan, sillä maailmaa haluttiin ymmärtää mahdollisimman mielekkäällä tavalla. Astrologia toimi tieteen ja taikauskon rajamailla keinona selventää elämän tapahtumia ja jäsentää omaa identiteettiä. Mikä tärkeämpää, sen avulla haluttiin turvata oma sekä läheisten tulevaisuus.

Vielä nykyäänkin astrologia tarjoaa ilmeisen suosittuja, vaihtoehtoisia selitysmalleja elämän sattumusten ja omien luonteenpiirteiden tulkintaan. Tieteen piiriin astrologiaa ei toki enää lueta, mutta monien arkeen se tuo yhä viatonta iloa – tai vähän vakavampaakin ajanvietettä.

Kirjallisuutta:

Lainaus Myllärin tarinasta: Lyy, Toivo. Canterburyn tarinoita. Helsinki: WSOY, 2011.

Bailey, Michael D. Fearful Spirits, Reasoned Follies: The Boundaries of Superstition in Late Medieval Europe. New York: Cornell University Press, 2013.

Gurjewitsch, Aaron. Das Weltbild des mittelalterlichen Menschen. Dresden: Verlag der Kunst, 1978.

Jolly, Karen & Raudvere, Catharina & Peters, Edward. Witchcraft and Magic in Europe. London: The Athlone Press, 2002.

Karras, Ruth Mazo & Kaye, Joel & Matter, Ann E. (eds.) Law and the illicit in medieval Europe. Philadelphia: University of Pennsylvania Press, 2010.

Kieckhefer, Richard. Magic in the Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press, 1989.

Pedersen, Olaf, Early Physics and Astronomy: A Historical Introduction. Cambridge: Cambridge University Press, 1993.

Rider, Catherine, Magic and Religion in Medieval England. London: Reaktion Books, 2012.

Aggressiiviset talonpojat Valenciassa

Ulla Koskinen
Tampereen yliopisto

Kahden vuoden välein keväisin järjestettävässä The European Social Science History Conferencessa (ESSHC) on perinteisesti ollut mittava suomalaisedustus. Niin tälläkin kertaa, ja olin joukossa mukana järjestämälläni sessiolla ”Aggressive Peasant Elites: Nordic Countries Compared, c. 1550-1650”, joka oli liitetty sekä Elites– että Rural-networkeihin. APE-sessio liittyi kirjahankkeeseen, johon kuuluu seitsemän pohjoismaista tutkijaa, ja jonka tarkoitus on vielä vuoden 2016 puolella julkaista kyseistä teemaa käsittelevä teos. Koko kirjoittajakunta yhtä lukuunottamatta (Øystein Rian) oli päässyt paikalle esittelemään omaa panostaan hankkeeseen. Kimmo Katajala (Itä-Suomen yliopisto) toimi puheenjohtajana ja kommentaattorina, ja paperin esittivät Knut Dørum (Universitetet i Agder), Mats Hallenberg ja Johan Holm (Stockholms universitet) sekä Tiina Miettinen ja allekirjoittanut Tampereelta.

ESSHC:n suuri cocktailtilaisuus oli torstai-iltana, ja sessiomme ajankohta oli perjantaiaamuna kello 8.30. Tällä seikalla saattoi olla (toiveikkaasti ajatellen) osuutta siihen, että osanotto jäi varsin laihaksi: kuulijoita tuli paikalle vain kourallinen. Tämä oli sääli esittäjien kannalta, sillä he olivat panostaneet sekä visuaaliseen puoleen että viestiin. Aikataulussa pysyttiin, powerpointit olivat havainnollisia, niissä oli kuvia eikä tekstiä luettu suoraan paperista: kaiken kaikkiaan sessio oli yleisöystävällisimmästä päästä, mitä ESSHC:ssa havainnoin. Esitykset ja kommentit eivät myöskään olleet millään muotoa kuivakkaita, vaan lennokkaita ja huumoripitoisia.

Eliittitutkimus on viime aikoina elänyt jonkinlaista nousukautta, osoituksena siitä on muun muassa aatelin historiaan virinnyt kiinnostus Suomessa ja Ruotsissa. Samalla tutkimukseen on tullut uusi aluevaltaus: eliittiä ei enää etsitä vain yhteiskunnan huipun niin sanotuista valtaeliiteistä, vaan eri yhteiskuntaryhmissä, säädyissä ja yhteisöissä on alettu erottaa omia johtoryhmiään. Tästä on osoituksena esimerkiksi melko tuore teos Beyond Lords and Peasants: Rural Elites and Economic Differentiation in Pre-Modern Europe (eds. Aparisi, Frederic & Royo, Vicent; Universitat de Valéncia 2014), jonka mukaan uusi näkökulma juontuu mikrohistorian noususta ja yleisestä historiallisen kiinnostuksen suuntautumisesta ruohonjuuritason ilmiöihin. On helppo löytää yhtymäkohtia myös nykyisiin moniarvoisuutta ja yhtäläisiä mahdollisuuksia  korostaviin ajatusmalleihin. Kun takavuosikymmeninä pohdittiin, voidaanko valtaporvarit ja papit lukea eliittiin, tällä hetkellä eliittiä löydetään jopa talonpoikien keskuudesta.

Sessiomme aiheena oli Pohjoismaiden talonpoikaisten eliittien suhde väkivaltaan. Kun puhutaan uuden ajan alun väkivallasta, kaiken yllä leijuu Norbert Eliasin sivilisaatioteorian haamu. Jo 1930-luvulla muotoillun ja valtavan vaikutuksen saavuttaneen teorian mukaan eurooppalaiset alkoivat uudella ajalla kontrolloida aggressiivista ja impulsiivista käytöstään ja ohjata sitä sivistyneempiin uomiin valtioiden rauhoittamiskampanjoiden ja ylempien säätyjen esimerkin tuella. Tämä sopii tilastojen osoittamaan yleiseen väkivallan vähenemiseen.  Kuten kaikki teoriat, tämäkin on kiistelty ja sitä on muokattu uuteen uskoon moneen otteeseen. Erikoista oli se, että APE-session esityksissä ei mainittu Eliasta eikä hänen teoriaansa lainkaan. Se nousi esiin vasta aivan lopuksi kommenttipuheenvuoroissa.

Session tarkoitus oli muistuttaa mieliin, että talonpoikaisto ei ollut uuden ajan alun Pohjolassa harmaata tasapäistä massaa, vaan väestöryhmä oli sekä sosiaalisesti että taloudellisesti eriytynyt. Tällä erilaistumisella oli huomattavia vaikutuksia sekä talonpoikaisyhteisöjen sisäiseen toimintaan että vuorovaikutukseen esivallan suuntaan. Varakkaiden ja hyvät suhteet omaavien eliittiryhmien edut ja toimintatavat saattoivat erota keskivertotalonpojista suuresti.

Esitykset liittyivät toisiinsa monilla tasoilla. Kaikissa talonpoikaiseliitin aggressiivisuus kytkettiin valtionmuodostusprosessiin eli vahvan kuninkaanvallan ja uudenlaisten valtiorakenteiden syntyyn 1500-1600-luvuilla. Norjan ja Ruotsin talonpoikaiskapinoinnissa havaittiin rinnakkainen kehityskulku, millä puolestaan oli yhtymäkohtia talonpoikien neuvotteluun kruunun kanssa sotilasrasituksista. Kysymys väkivallan kanavoinnista kruunun palvelukseen tai sitä vastaan taas rinnastui talonpoikaisen eliitin aggressiiviseen käyttäytymiseen Länsi-Suomen maaseudulla sekä birkarlien ja maakauppiaiden toimintaan pohjoisessa.

Knut Dørumin tulkinnan mukaan norjalainen vastarinta muuttui modernin valtion myötä keskiajan poliittiseen kulttuuriin kuuluneista talonpoikaisnousuista tiukasti sanktioiduksi kapinonniksi. Muutos ajoittui Tanskan valtaan siirtymiseen 1530-luvulla. Samoihin aikoihin Norjan aateli katosi lähes tyystin, joten talonpojat olivat omillaan ilman voimakkaita liittolaisia. Vastarinta ei suinkaan kadonnut, vaan talonpojat osoittivat jatkossakin tyytymättömyyttään useilla rintamilla. Ankarammin rankaisevan oikeusjärjestelmän myötä se kuitenkin kanavoitui 1700-luvulle tultaessa ”pehmeäksi väkivallaksi”, johon ei enää kuulunut tappamista eikä aseellisia yhteenottoja. Samaan ajatuskulkuun liittyi Johan Holmin esitys, jonka mukaan Ruotsin suuret kansannousut 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa vaihtuivat ensin selkeiksi talonpoikaiskapinoiksi ja edelleen 1600-luvun alusta lähtien maaseudun köyhän väestön kapinoiksi. Tilattomilla ei ollut muita protestoinnin väyliä, muttei myöskään sotilaallista osaamista, minkä vuoksi nämä suurvalta-ajan kapinan alut kukistettiin alkuunsa. 1500-luvun sotataitoisten verotalonpoikien levottomuudet sen sijaan olivat olleet todellinen uhka valtiolle. 1600-luvulla tämä väestönosa oli Holmin mukaan siirtynyt käyttämään muita, laillisia tai ainakin väkivallattomia vastarinnan keinoja.

Myös Mats Hallenbergin mukaan talonpoikainen eliitti pysyi aggressiivisena, mutta valtiovallan väkivaltaisen vastustamisen sijaan alkoi suunnata tätä kapasiteettiaan ulkoisten vihollisten ja vähäväkistempien väestönosien suuntaan. Hallenbergin case study 1550-luvun väenottoihin liittyneestä neuvottelusta Erik XIV:n ja talonpoikien välillä osoitti, kuinka uuden luterilaisen ideologian avulla talonpoikaisesta eliitistä pyrittiin integroimaan valtakunnan täysivaltaisia jäseniä, joiden tunnettu aseellinen kyvykkyys saataisiin suunnattua valtion johtamiin sotatoimiin. Johtavat talonpojat kontrolloivat paikallisia huomattavia väkivaltaresursseja, joten sekä Hallenbergin että Holmin tulkinnan mukaan kruunu ei voinut pakottaa heitä ilman huomattavaa panostusta ja suurta konfliktia. Sen sijaan keskusvalta ja talonpojat omaksuivat keskinäisen neuvottelun tien.

Ala-Satakunnan maaseudulla eliitin voimavarat näyttävät kohdistuneen paitsi sotakoneiston palvelukseen, myös paikallisiin välienselvittelyihin ja taloudelliseen kamppailuun. Seudulla vaikutti lukuisia vahvoja talonpoikaiseliittiperheitä vuosiin 1550-1680 sijoittuneen tarkastelujakson aikana. Esittelemäni 40 väkivaltarikoksen tietokanta osoitti, että varakkaat ja luottamustoimia hoitaneet talonpojat turvautuivat keskinäisissä kahakoissaan hanakasti aggressiivisiin ja väkivaltaisiin keinoihin, ja toivat ne mieluusti käräjille julkiseen käsittelyyn. Tämän seurauksena eliitti dominoi oikeusjutuillaan paikallisoikeuksien istuntoja. Eliitti ei ollut pysyvä ryhmittymä vaan sen vaiheisiin kuului olennaisesti taloudellisen ja sosiaalisen laskun uhka, varsinkin 1600-luvun läänityskauden aikana, jolloin tilan menetys aatelille koitui monen varakkaan perheen osaksi. Väkivaltatietokanta osoitti, että useimmat väkivallasta syytetyt talonpoikaisen eliitin jäsenet olivatkin menettäneet tai menettämässä asemiaan.

Sen sijaan Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa vaikuttanut Fordellin perhepiiri oli 1500-luvun lopulla vaikutusvaltansa ja varakkuutensa huipulla, mutta siitä huolimatta suorastaan terrorisoi ympäristöään ainakin virallisten lähteiden valossa. Tiina Miettinen nosti esiin kahnaukset pakallisten talonpoikien ja saamelaisten kanssa, mutta myös sukupiirin sisäiset valtaryhmittymät. Pohjanmaan ja Länsipohjan aatelittomilla alueilla vauraat talonpoikaiset kauppiasperheet ottivat johtavan aseman, ja kasvattivat vaikutusvaltaansa luomalla laajoja riippuvuusverkostoja paikallisten talonpoikien keskuuteen. Tämän valtaryhmän asema kuitenkin romahti nopeasti vuoden 1599 jälkeen, kun Kaarle-herttua astui valtaan. Turkiskaupasta ja pohjoisten alueiden tehokkaamasta verotuksesta kiinnostuneen kruunun onnistui oikeusteitse, erotuksin ja uusin nimityksin murtaa suvun asema, ja se käytti apuna myös suvun eteläistä, aateloitua haaraa joka oli uuden asemansa vuoksi uskollinen keskusvallalle pohjoisten sukuverkostojen sijaan.

Kimmo Katajalan napakoista kommenteista vuolaimman keskustelun synnytti ”washing machine model“, jolla hän kuvasi talonpoikien valitusmahdollisuuksia Ruotsin 1600-luvun hallintomuutoksen seurauksena: ennen valitukset saattoi osoittaa suoraan hallitsijalle, mutta nyt ne oli käsiteltävä käräjien ja hovioikeuden kautta. Myös valtiopäiville osoitetut valitukset tarkistettiin. Tästä seurasi useimmissa tapauksissa pitkäkestoinen pallottelu, minkä jälkeen asiat olivat ennallaan mutta kaikki olivat kyllästyneitä ja väsyneitä valittamiseen. Näin ollen valitustie oli salakavalan tukkoinen, mutta näennäisesti kyllä olemassa ja rangaistusten pelossa kapinointia parempi vaihtoehto. Kärjekkääksi loppupäätelmäksi tuli että byrokratian synty tappoi väkivallan Ruotsin valtakunnassa.

Eräs kuulijoista summasi lopuksi, että Skandinavia todella oli erikoislaatuinen ympäristö uuden ajan alun Euroopassa. Talonpoikainen laajamittainen maanomistus, asutuksen harvuus, kaupunkien ja aatelin vähäisyys sekä Ruotsin ja Suomen talonpoikien asevalmius (perinne puolustaa omia alueitaan asein) erottivat heitä eurooppalaisista tovereistaan. Aivan poikkeuksellista oli myös, että talonpojista tuli valtiopäiväsääty 1500-luvun Ruotsissa. Tämän valossa ei ole ihme, että Norbert Eliasin Keski-Euroopan oloihin luoma sivilisaatioteoria ei selitä Pohjolan talonpoikaiseliitin väkivaltaisuutta ja aggressiota 1500-1600-luvuilla.

Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen. Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730–1786.

Ella Viitaniemi
Tampereen yliopisto

Viime perjantaina tarkastettiin väitöskirjani Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen. Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730–1786. Väitöskirjani keskiössä on, nimensä mukaan, Kokemäen kivikirkon suunnittelu- ja rakennushanke, josta muodostui monimutkainen hallinnollinen prosessi, joka kulminoitui neljään päätökseen kirkon rakennusmateriaalista, sijoituspaikasta, rakennusmestarista ja rakennustoimikunnan valinnasta. Nämä neljä kiistanalaista päätöstä käynnistivät politiikkaprosessin ja nostivat kysymykset vallankäytöstä, osallistumisesta ja päätöksenteosta, paikallishallinnon ja keskushallinnon välisestä suhteesta sekä hallinnon ja politiikan välisestä rajanvedosta.

thumbnail_Kirkkopiirustukset-002editKokemäen uuden kirkon rakennushanke osui julkisen rakentamisen lainsäädännön murrokseen. Ruotsin valtakunnassa annettiin 1776 määräys, joka velvoitti seurakunnat rakentamaan kivikirkkoja. Piirustukset piti tarkistuttaa Tukholman yli-intendentin virastossa, mikäli seurakunta anoi valtakunnallista rahoitusta. Päätöksen takana olivat hyödynaikakauden idea metsien säästämisestä sekä halu luoda kestävä julkinen kivirakennuskanta. Samalla otettiin askel kohti keskitettyä rakennusvalvontaa. Tutkimukseni osoittaa, miten kirkon rakentamista koskevaa lainsäädäntöä sovellettiin pitäjänkokouksissa ja miten poliittinen kulttuuri tältä osin muuttui.

Kokemäkeläiset kannattivat yksimielisesti edullisen puukirkon rakentamista, sillä kirkko oli yhteisön ylläpitämä yleinen rakennus, jonka rakentaminen ja korjaustyöt koskivat kaikkia taloja ja tilattomia ruokakuntia. Talot toimittivat kirkkoa varten rakennustarvikkeita ja maksuja normaalin verorasitukseen päälle. Tukholmasta tuli kuitenkin määräys rakentaa uusklassinen kivikirkko. Keskusjohtoisella päätöksenteolla oli pitkäkantoisia vaikutuksia paikalliseen päätöksentekoon, hallintoon ja paikallispolitiikkaan sekä ihmisten arkielämään. Luonnontieteiden ja talouden kehitys nostivat asiantuntijuuden osaksi hallintoa. Kirkon rakennusmateriaalin ja paikan valinnat perustuivat maastossa tehtyihin katselmuksiin sekä paikallisten kuulemiseen pitäjänkokouksessa, mikä on osoitus uudenlaisesta tutkivasta ja valistuneesta päätöksenteosta. Keskiaikainen kirkonpaikka päätettiin muuttaa Kokemäenjoen etelä rannalle, mikä aiheutti pitäjäläisissä voimakkaita reaktioita. Kun keskushallinnon avulla oli määritelty kirkon rakennusmateriaali- ja paikka, siirtyi päätöksenteon painopiste paikallistasolle.

Kirkonrakennushanke käynnisti politiikkaprosessiin, jonka kautta tarkennettiin lopulta pitäjänkokouksen toimintaperiaatteita sekä muutettiin poliittista toimintakulttuuria. Vanhakantaisia toimintatapoja ja hallintokäytäntöjä muutettiin avoimemmaksi ja osallistavammaksi pitäjänmiesten vaatimuksesta: pitäjänkokousten asema korostui, hallinto tehostui ja kokouskäytännöt uudistuivat ja päätösten dokumentointi tarkentui. Tutkimukseni osoittaa, että ymmärrys hyvästä hallinnosta oli olemassa 1700-luvun jälkipuoliskolla länsisuomalaisella maaseudulla. Pitäjäläiset tarkkailivat kirkkohankkeen virallista tiedottamista osallistuaksensa tehokkaasti päätöksentekoon. Tämä osoittaa vapauden ajan poliittisen julkisuuden heijastuneen myös paikallistasolle.

Kokemäen tilat kantoivat huomattavan osan kivikirkon rakennuskustannuksista, arvoltaan noin yli puolet yhden vuoden verorasituksesta. Suoritukset jakaantuivat usealle vuodelle (1780, 1784–86), mutta ne kavensivat talonpoikien taloutta ja suunnittelumahdollisuuksia. Talonpojat halusivat kontrolloida heille lankeavia velvoitteita osallistumalla itse päätöksentekoon ja sopia niistä avoimesti yhteisissä pitäjänkokouksissa. Pitäjänmiesten osallistumisoikeudesta muotoutui poliittinen agenda, joka yhdisti taloudelliset ja poliittiset intressit. Talonpojat siirtyivät eliitin hiljaisesta myöntelystä ja peitellystä vastarinnasta avoimeen, oikeutensa tuntevaan toimintaan, joka käytiin julkisilla poliittisilla areenoilla.

Johtohahmoksi nousi ratsutilallinen Matti Eerikinpoika Köönikkä, jonka toimintaa motivoi henkilökohtainen osallistumishalu paikallispolitiikkaan. Hän sai taustatukea muilta ratsuväen ylläpitoon liittyviltä tiloilta, mikä osaltaan selittää ratsutilallisten poliittista vaikutusta. Tutkimus osoittaa myös tilojen perinnöksiostojen merkityksen.

Tässä tutkimuksessa on käytetty James C. Scottin safety first -periaatetta, jonka mukaan talonpoikaisväestö vältteli riskejä, jotka saattoivat vaarantaa kotitalouden selviytymisen, sekä Scottin kehittämiä public transcript ja hidden transcript -käsitteitä, jotka kuvaavat alamaisten ja esivallan vuorovaikutusta. Lisäksi käytetään poliittisen kulttuurin käsitettä sekä pohditaan interaktio- ja konfliktinäkökulmia, jotka ovat keskeisiä pohjoismaisessa talonpoikaistutkimuksessa.

Kokemäen kirkkohanketta tarkastellaan tapaustutkimuksena. Kivikirkkohanke tuotti monipuolisen lähdemateriaalin, joka läpäisi hallintohierarkian aina kuninkaasta paikallistasolle. Tutkimuksessa on käytetty lähteinä kuninkaallisen majesteetin, yli-intendentin viraston, Turun tuomiokapitulin ja Turun ja Porin läänin maaherran kirjeitä ja pöytäkirjoja, alioikeuden pöytäkirjoja sekä pitäjänkokousten pöytäkirjoja ja kirkossa luettuja rakennuskuulutuksia.

Mitä annettavaa keskiajantutkijalla on ihmisarvoa modernissa yhteiskunnassa edistävälle tutkimukselle?

Sini Kangas
Tampereen yliopisto

Jerusalemin heprealaisen yliopiston ja Bielefeldin yliopiston tutkijakollegiumien (Israel Institute for Advanced Studies, IIAS, ja Zentrum für interdisziplinäre Forschung, ZiF) isännöimän International Academia on Human Dignity (IAHD) -verkoston ensimmäinen tapaaminen järjestettiin Jerusalemissa 5.−18.3.2016. IAHD on UBIAS-instituuttien (University-Based Institutes for Advanced Studies) järjestyksessä toinen yhteinen teemahanke, joka toteutetaan vuosina 2016−2017.

IAHD-verkoston tutkimusaiheena on ihmisarvo, jonka käsitteistöön, sisältöön, kehitykseen ja toteutumiseen muuttuvassa maailmassa paneudutaan monitieteisen tutkijajoukon voimin. Tähtäimessä on yksi tai useampi yhteinen julkaisu aiheen tiimoilta. Ensimmäinen yhteinen rupeama toteutettiin master class -tyyppisenä työpajana, jossa osanottajat pohtivat yhdessä 1−3 päivän välein vaihtuvien key note -esitelmöitsijöiden kanssa ihmisarvoa tavalla tai toisella ilmentävää aineistoa muinaisesta Assyriasta nykypäivään. Bielefeldissä järjestetään loppukesästä toinen työpaja, jossa painotus on osallistujien omiin tutkimusaiheisiin liittyvissä alustuksissa. Tämän jälkeen käynnistyy yhteistyö kirjoitusprojektin parissa.

Kahdenkymmenen fellowin joukosta peräti yksitoista edustaa oikeustieteen erityisaloja, filosofeja on mukana kolme, minkä lisäksi edustettuina ovat kukin yhden tutkijan panoksella valtio-oppi, spatiaalinen suunnittelu, sosiaaliantropologia, teologia ja historia. Toisten julkaisuihin tutustuminen ja ahkera akateemisten taustojen etukäteisgooglettaminen ei mennyt hukkaan, mutta osoittautui riittämättömäksi lähtökohdaksi yhteistyön aloittamiselle. Olimme matkustaneet Jerusalemiin eri puolilta maailmaa, Alankomaista, Brasiliasta, Etelä-Afrikasta, Israelista, Italiasta, Romaniasta, Saksasta, Suomesta ja Yhdysvalloista, ja heti kättelyssä kävi ilmi, että varsinaisen akateemiseen oppiaineeseen perustuvan sisältöosaamisen ohella edustimme kulttuureja, joissa ihmisarvon kunnioittaminen ja ihmisoikeuksien toteutuminen päivittäisessä kanssakäymisessä ei ollut arvioitavissa minkään yhteismitallisen haitarin mukaan. Ensimmäisen viikon tärkein oppi olikin ihmisarvon käsitteistön jäsentäminen kulttuurisidonnaisista tulkinnoista käsin. Kaiken kaikkiaan alun perin selkeältä vaikuttanut asiakokonaisuus osoittautui visaiseksi haltuunotettavaksi. Istuimme ensin seminaari- ja sitten päivällispöydän ympärillä nelitoistatuntisia päiviä, puhuimme ja luimme, luimme ja puhuimme, ja kaiken aikaa työhön tuntui liittyvän yhä uusia huomioitavia nyansseja.

Ihmisarvon entistä parempi toteutuminen lienee modernin demokratian uljaita, suuria päämääriä, jonka tiellä on sekä käytännön että periaatteen tasolla monenlaisia esteitä. Tutkijan kannalta pulmallista on jo pelkän käsitteenmuodostuksen tasolla ihmisarvoon määriteltävyyteen liittyvä subjektiivinen elementti. Ihmisarvon olemassaolo liittyy ulkoapäin havainnoitavien normien, lakitekstien, tekojen ja niiden moraalisten tulkintojen ohella myös henkilökohtaiseen kokemukseen ja tunteeseen, ja siksi aihetta on vaikea rajata täsmällisesti. Samaan aikaan ihmisarvo mielletään myös loukkaamattomaksi ihanteeksi, absoluutioksi, jota ei voi tulkita relatiivisesti. Ihmisarvo siis joko on tai ei ole, mutta mitä se tarkkaan ottaen on, ja onko se kaikista sama asia? Jo alkukeskustelussa kävi ilmi, että työryhmämme oli helpompi olla yhtä mieltä siitä, mikä ihmisarvoa loukkaa tai rikkoo, kuin muotoilla napakka yhteislausuma ihmisarvon perusolemuksesta.

Ensimmäisenä suunvuoron saivat filosofit, jotka ehdottivat keskustelun lähtökohdaksi valistuksen murrosta ja erityisesti Immanuel Kantin moraalifilosofiaa. Oleellista kantilaiselle näkemykselle on ihmisarvon universaalisuus ja kiistämättömyys, yksilön kyky moraalisiin valintoihin sekä pyrkimys autonomiaan (vapaus) ja toisaalta velvollisuus kohdella toisia ihmisiä kunnioittavasti. Avaus herätti kirpeää kritiikkiä ja johti vuolaaseen debattiin käytännöstä erkaantuneen teorian ja reaalimaailman välisestä suhteesta. Valistuksen juuret tuntuvat lyhkäisiltä silloin, kun aihe syleilee koko ihmisyyden historiaa.

Myrskyisän alun jälkeen päätimme luopua toistaiseksi täsmällisen määritelmän tavoittelusta ja lähestyä aihetta kapeampien näkökulmien avulla. Valistuksesta aikahaarukka revähti pitkäksi jatkumoksi varhaisimmista kirjallisista lähteistä (Hammurabin laki ja mesopotamialainen kerrostuma) antiikin tekstien (Ciceron rationaalinen ihminen; Toora, Raamattu, Talmud, Augustinuksen vapaan tahdon ja perisynnin teoriat) ja keskiajan kautta (Koraani, Pariisin koulu, kanonisen oikeuden kehitys, ristiretkien indoktrinaatio) ohi 1700-luvun nykyhetkeen ja edelleen tulevaisuuteen. Käsitellyt teemat vaihtelivat orjuudesta vankeuteen, kidutukseen, tappamiseen ja eutanasiaan, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, poikkeavuuden sallimiseen, sallitun ja sopimattoman kohtelun rajapintaan ja lopulta syntymättömien sukupolvien oikeuksiin. Miksi historiallinen ihminen katsoo olevansa erityisasemassa muihin lajeihin nähden? Mitä pyhät tekstit sanovat omien ja toisten kohtelusta? Miten naisten ja lasten ihmisarvo mielletään suhteessa miehiin? Miten varallisuus ja velallisuus vaikuttavat ihmisarvon toteutumiseen? Miten sotavankeja kohdellaan? Miksi orjuus ensin sallitaan ja sitten kielletään? Miksi katolinen kirkko käänsi orjuuskysymyksessä kelkkansa Leo XIII:n kaudella (1878−1903) ja miksi vasta silloin? Mitä tehdään tilanteissa, joissa vastakkain on yksilön ihmisarvo ja yhteisön etu? Mitä tehdään, kun terroristiksi epäilty väittää aikapommin tikittävän, kiduttaa ei saa, ja kuulustelijalta alkaa loppua aika? Ketkä kaikki ovat kuuluneet ja kuuluvat nyt ihmisarvon piiriin, ja ovatko heidän oikeutensa ja velvollisuutensa aina ja kaikissa tilanteissa samalla viivalla?

Yhteenvetona vaikuttaa siltä, että jonkinlainen käsitys ihmisarvosta liittää yhteen kaikenlaisia ihmisyhteisöjä ajasta ja paikasta riippumatta. Käsityksillä on monia eroavaisuuksia, mutta myös paljon yhteistä. Peter Singerin (speciecism) hengessä oman lajin suosiminen muiden lajien kustannuksella on elävien olentojen perusominaisuus, joka koskee myös ihmistä. Ihmisyhteisöjen väliset kompleksiset suhteet ja ainakin osittainen/satunnainen tahto rationaaliseen ja eettisesti hyväksyttävään toimintaan kuitenkin monimutkaistavat mallia. Ihmisarvo on liitettävissä vähintäänkin biologiseen, sosiaaliseen, moraaliseen kuin ideologiseenkin yhteyteen. Talmudin opetus siitä, että arvokkaan ja arvostetun ihmisen mittarina on tämän toisia kohtaan osoittama kunnioitus, on perusarvo, joka löytyy muodossa tai toisessa myös kaikista muista valtauskonnoista. Samoin käsitys siitä, että ihmisarvo paitsi tuo vapauksia ja suojaa, myös velvoittaa pidättymään toisten kannalta haitallisesta toiminnasta. Siten ihmisarvo on välttämätön edellytys ihmisoikeuksille ja myös elämän kunnioittamiselle yleensäkin.

Ihmisyhteisöjen kannalta ihmisarvon tunnustaminen on luonut vakautta, pysyvyyttä ja tasapainoa, mutta ei vastaavassa suhteessa tasa-arvoa. Niin Tooran, Raamatun ja Koraanin kuin niiden selityskirjallisuudenkin alkuperäiset velvoitteet ovat koskeneet nimenomaan oman ideologisen yhteisön jäsenten kunnioittamista. Lähimmäisen käsite ei yltänyt koko maailmaan. Ulkopuolisilla oli joitakin oikeuksia Jumalan kuvaksi luotuina olentoina, mutta nämä oikeudet olivat rajallisia ja tyypillisesti porrastettuja siten, että kulttuuriltaan ja ideologialtaan vähintäänkin myytin tasolla sisäryhmään kytkettyjä ”toisia” kohdeltiin paremmin kuin täysin vieraiksi koettuja ryhmiä. Vaikka kaikenlainen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin liittyvä syrjintä on kielletty Suomen ja useimpien muiden Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenvaltioiden perustuslaissa tai tähän rinnasteisissa säädöksissä, ihmisarvo ei edelleenkään ole kaikille sama asia, eivätkä ihmisoikeudet toteudu samalla tavalla kaikkien kohdalla.

Käsitys ihmisarvon ydinsisällöstä vaihtelee oppiaineittain. Filosofeille ihmisarvo on rationaalisten olentojen myötäsyntyinen ominaisuus, oikeustieteilijöille absoluuttinen perusarvo, johon ihmisoikeuksia todentava lainsäädäntö perustuu. Mitä historioitsija näistä tulkinnoista tuumii? Ehkä jotakin samansuuntaista kuin joukon sosiaaliantropologi, joka tokaisi tässä kohtaa keskustelua, että monissa kulttuureissa ihmisarvo rakentuu vasta vähitellen iän karttuessa, jos silloinkaan. Kollegan väite oli hyvä esimerkki siitä, miten näkökulma (ihmis)tietoon rakentuu eri tavoin eri ihmistieteissä, ja sai minut miettimään sitä, millaisia havaintoja kunkin tieteenalan edustajat voisivat esittää yhteisestä tutkimuskohteesta. Valaisen seuraavaksi pohdintojani historian paikasta inhimillisen tiedon tulkitsijana suhteessa etäisempiin ja läheisempiin tieteenaloihin.

Historioitsijat jos ketkä ovat ihmisen toiminnan holistisia tulkkeja. Me tutkimme sitä, mitä tapahtui tai mitä kerrotaan tapahtuneen ja – ajatus oli itselleni uusi löytö − olemme usein hyvin perillä käytännön tasosta. Me otamme selvää, miten suuret ja pienet suunnitelmat toteutuivat, millaisia ilmiasuja teoreettiset pohdinnat saivat toisessa hetkessä ja toisessa paikassa, millaisiin seurauksiin kumuloituva inhimillinen rationaalinen ja pseudorationaalinen toiminta, yritys ja erehdys saattavat johtaa.

Me olemme harmaan eri sävyjen asiantuntijoita ja vaihtoehtoisten ja joskus sattumanvaraisten kulkujen paikantajia. Siksi filosofin kysymys oikeutetuista keinoista toimia silloin, kun natsi soittaa ovikelloa, kun kellarissamme istuu vainotun vähemmistön edustaja tai kun kuusi hampaisiin aseistettua murhamiestä hyökkää puolisomme kimppuun saa meidät mietteliäiksi. Nämä esimerkit ovat toki mahdollisia, mutta tuskin erityisen todennäköisiä. Näin mustavalkoisia ja selvästi hahmotettavia eivät ihmistä kohtaavat uhat keskimäärin ole. Uhkiin ei myöskään keskimäärin reagoi optimaalisessa toimintakyvyssään oleva ihminen. Kun ovikello soi tai kävelemme puistossa, emme yleensä ole valmistautuneet pahimpaan, syöneet, juoneet, levänneet, selvittäneet taustoja, karsineet mahdolliset aukot faktatiedoissamme ja varustautuneet sen mukaisesti. Meillä ei yksinkertaisesti ole ympäröivästä maailmasta riittävästi tietoa toimiaksemme näin, ja siksi valtaosa inhimillisestä toiminnasta tapahtuu jossakin epämääräisen sävyisellä alueella valkoisen ja mustan ääripään välillä. Tätä toimintaa arvioitaessa mallit ja teoriat voivat olla lähtökohtia, jotka eivät kuitenkaan sellaisenaan toteudu realityssä.

Ihmisen toiminnan tilannerelatiivisuus ja iankaikkinen variointi on tietysti historioitsijalle ilmiselvää. Keskiajan tai vanhempien aikojen tutkijalle aivan erityisesti, sillä meillä on paljon tietoa ihmisten toimintakyvystä yhteisöissä, jotka kärsivät monenlaisista rajoitteista niin inhimillisten kuin ekologis-taloudellisten reunaehtojensa tähden. Ihmeekseni tämä ei ole lainkaan yhtä selvä lähtökohta kaikkien toisten tieteenalojen edustajille. Esimerkiksi juridiikassa ihmisen operointia arvioidaan suhteessa optimoituun malliin, joita historiatieteissä ei oikeastaan edes ole olemassa, vaan ihmisten toimintaa verrataan toisten ihmisten toimintaan.

Ihmisarvon tunnustaminen, määrittely ja toteuttaminen on jokaisen sukupolven tehtävä. Keskiajan, tai minkä hyvänsä ajan tutkijan monitieteisen ryhmän käyttöön tarjoama tärkeä taito on aikaan liittyvien, sitkeässä istuvien myyttien murtaminen. Esimerkiksi uskomus ihmiskunnan progressiivisesta kehityksestä kohti kirkkaampaa huomista elää edelleen. Meidän tehtävämme on osoittaa pitkien kehityslinjojen heilahtelu, suhteellisesti huonompien ja parempien aikojen vaihtelu ajassa ja puhtaasti kausaalisten mallien toimimattomuus ihmisen toiminnan ennustajina. Historia ei toista itseään, mutta ihmiset ovat viimeiset tuhannet vuodet pysyneet melko samanlaisina, vaikutuksille alttiina ja erehtyväisinä. Kun Jerusalem valittiin IAHD-verkoston työskentelypaikaksi kaksi vuotta sitten, tilanne oli rauhallinen, nyt eletään kolmatta intifadaa. Pax Romana palautettiin aikanaan tuhoamalla kaupunki maan tasalle, mutta tätä ratkaisua ei toistaiseksi ole kokeiltu uudelleen. Voisiko vanhasta ja uudesta versoa kolmas tie?

Viimeisenä kohtana nostan esiin historioitsijat muuttuvan ihmiskäsityksen generalisteina ja tulkitsijoina. Me analysoimme koko kirjoa ja havaitsemme ne pisteet, joissa yleiset käsitykset, aatteet, normit ja tavat moninaistuvat. Historioitsijan vahvoihin puoliin kuuluu myös kyky hahmottaa ihmisten alttiutta kompromissien ja aatteellisiin joustoihin tarpeen niin vaatiessa. Niinpä monesta oppiaineen tutkijasta vähitellen kehkeytyykin kontekstifriikki relativisti, joka ei mielellään yleistä yhtään mitään. Ihmisarvo on tämänhetkisen historiallisen kontekstinsa summa, ei pysyvä, ei olevainen, ei edes ihmisen kapasiteettiin suhteutettava ominaisuus, vaan muiden arvojen tavoin muutoksille altis, poljettavissa ja unohdettavissa.

Meidän yhteisöillemme ihmisarvo on kuitenkin arvokas perusarvo, ja siksi sitä pitää suojella. Nykyhetkeen ja tulevaisuuteen ulottuvan tutkimusaiheen suhteen historioitsija ei kuitenkaan osaa vastata kysymykseen ”mitä pitäisi tehdä?” tutkimustulostensa pohjalta. Sen sijaan voimme nostaa esiin tietoa menneestä avaamalla aiheen kannalta relevantteja historiallisia konteksteja: miksi ja miten nykyhetkeen on päädytty, millaiset kulttuuriset ja aika-spatiaaliset kerrostumat selittävät nykymaailman menoa. Orjuutta, väkivaltaa, syrjintää ja muita ihmisarvon polkemisen muotoja on esiintynyt kaikissa historiallisissa yhteisöissä ja esiintyy edelleenkin. On kuitenkin olemassa historiallisia yhteisöjä, joissa keskinäisen väkivallan kierre on onnistuttu murtamaan ihmisoikeuksia ja samanarvoisuutta lisäämällä. Voimme vertailla historiallisia järjestelmiä ja tapahtumaketjuja, käyttää niiden tarjoamaa tietoa rakentaessamme oman yhteisömme tulevaisuutta ja esittää uskottavia tulkintoja siitä, miksi joissakin yhteisöissä ihmisarvoa kunnioitetaan enemmän kuin toisissa. Verratessamme omaa yhteisöämme keskiaikaisen läntisen Euroopan alueen yhteisöihin voimme miettiä, ketkä me kelpuutamme lähimmäisiksemme. Toiset kulttuuripiiriimme kuuluvat, kulttuuriamme sivuavat, vai peräti koko ihmiskunnan? Mikä on se konteksti, jossa määritellystä joukosta ihmisoikeuksia voisi kehittyä syvä, jaettu arvostus kaikkea ollutta, olevaa ja tulevaa elämää kohtaan?

Kiinnostavaa kirjallisuutta aiheesta:

Afflerbach, Holger, Strachan, Hew (toim.), How Fighting Ends: A History of Surrender. Oxford University Press: Oxford, 2012.

Barak, Aharon, Human Dignity: The Constitutional Value and the Constitutional Right. Cambridge University Press: Cambridge, 2015.

Brooten, Bernadette (toim.), Beyond Slavery: Overcoming Its Religious and Sexual Legacies. Palgrave Macmillan: New York, 2010.

Friedman, Yvonne, Encounter between Enemies: Captivity and Ransom in the Latin Kingdom of Jerusalem. Brill: Leiden, 2002.

Kangas, Sini, “Slaughter of the Innocents and Depiction of Children in the Twelfth-Century Sources of the Crusades”. Teoksessa The Uses of the Bible in Crusading Sources, Elizabeth Lapina, Nicholas Morton toim. Brill: Leiden, tulossa 2016.

Loberbaum, Yair, In God’s Image: Myth, Theology and Law in Classical Judaism. Cambridge University Press: New York, 2015.

Riley-Smith, Jonathan, “Christian Violence and the Crusades.” Teoksessa Religious Violence between Christians and Jews, Anna Sapir Abulafia toim. Palgrave: Houndmills, 2002, 3−20.

Rosen, Michael, Dignity. Its History and Meaning. Harvard University Press: Cambridge, MA, 2012.

Rubenstein, Jeffrey L., Talmudic Stories. Narrative Art, Composition, and Culture. Luku 5: “Rabbinic Authority and the Destruction of Jerusalem”. The Johns Hopkins University Press: Baltimore, 2015.

Skoda, Hannah, Medieval Volence. Physical Brutality in Northern France 1270−1330. Oxford University Press: Oxford, 2013.

Legal Literacy and Popular Jurisprudence: do we need professional lawyers?

Kirjoittanut Marianna Muravyeva

We tend to think about pre-modern societies as illiterate both in terms of actual knowing how to read and write and in a more symbolic sense of being not aware of scientific explanations of the world around them. Same applies to the legal knowledge: although people did actively go to court and participated in proceedings, but they were not that literate as to knowing about laws and, more importantly, about legal concepts and theories. However, a closer look at the sources raises a number of challenging questions: would our, contemporary, understanding of legal literacy and its necessity apply to a different historical context? Was legal literacy connected with developed legal profession? What constituted legal profession at the time?

These were the questions asked and discussed during the conference ”Learning Law by Doing: Exploring Legal Literacy in Premodern Societies”, organised in Turku by Mia Korpiola on 14-16 January 2016. Professor Marianna Muravyeva visited the conference and coments it here.

Scholars from different European countries offered their insights into the varieties and forms of legal literacies that existed in Europe since the Middle ages. There were two general themes running through this discussion. The legal profession, its origins, structures and role in knowledge monopolisation and/or transfer received a fair attention from the group. The second theme focused on popular legal literacy and its role in everyday community life. The whole premise of the conference was to discuss ‘legal literates’—laypeople who possessed some legal knowledge and helped community members to access justice or through court proceedings. While professional legal help was often unavailable to the majority of people in the countryside and to many in the urban settings, those ‘paralegals’ provided all sorts of legal services to their fellow community members. The geographical scope of the conference was heavily focused on Northern Europe. Obviously, Sweden and Finland primarily figured in the majority of presentations. Other countries included England, Iceland, Netherlands, Germany, Italy, France and Russia. These are all difference geographical locations with quite visible differences in the development of the legal profession and legal knowledge, but discussing legal literacy in a comparative perspective opened up a possibility to go beyond standard treatment of legal knowledge as a natural possession of lawyers and see it as a part of people’s worldview and everyday practices.

The ongoing research in legal history reveals more and more that law was a substantial part of everyday life of the past societies notwithstanding how developed or complex the legal system or written laws operated at the time. Applying certain norms and using certain mechanisms to settle disputes pushed for commonly accepted procedures to allow communities functioning properly and maintaining stability and order. As with other social institutions, the more complex these procedures became the need for specialized professionals appeared to support them. Therefore, legal profession emerged as a part of institutionalizing process for law and the state’s centralizing and monopolising control and application of violence via unified laws and legal procedures in a given territory. At the same time, these processes did not go simultaneously in European countries and the level of centralization and control varied from place to place. The question is: how necessary it was for an ordinary person to encounter law in early modern and modern Europe or if it was their choice to use the legal system to settle disputes? Or in other words, could ordinary people survive without ever dealing with local authorities? The answer is probably no. By the late Middle ages, the state (and the church in those countries where the church continued to be separated from the state) was firmly heading to establish control and regulation over all possible spheres of life, including the private life. The civil life of a person started with baptism for which there should have been an entry in the metric books and continued with legitimatization of every other rite of passage (confirmation, marriage, divorce, death). In addition, any property transaction, inheritance, wills and movement from place to place required legal intervention. At the same time, committing a crime necessarily invoked the prosecution machinery at work. Quarrels and personal/collective disputes pushed people to choose ways for conflict resolution: if to go to court or to mediate differently. In this situation, such a choice meant either using the state law or applying customary norms to settle. In any case, ordinary people were enmeshed in a variety of legal and customary networks as a part of their everyday lives. Often, it was not their choice to participate in legal proceedings, for example, in cases of policing women’s behaviour when those women who got pregnant outside of wedlock were brought to ‘justice’ to be punished for their lewdness and had to strategize how to use the situation to their advantage to diminish the negative consequences of such participation. They would sue alleged fathers of their babies for alimony or blackmail them into marrying (or paying) by, for example, giving babies their fathers’ names if they could not announce them in the open. That what happened in eighteenth-century Leiden, according to Griet Vermeesch research. Single low class women possessed enough legal knowledge to use the civil suit to their advantage trying to overcome social and economic difficulties brought by emerging modernity.

Access to justice or legal profession was especially difficult in the countryside. In Finland, this led to communities producing self-educated ‘paralegals’ such as Gabriel Abrahamsson, a former soldier and a civil servant, who represented people’s interests in court, acted as advocates or helped with other civil matters. As Petteri Impola showed, Abrahamsson’s name appeared almost 200 times in the records of the lower courts of Helsinki and nearby between 1656 and 1678 (https://www.utu.fi/en/units/law/news/events/Pages/abstract-petteri-impola.aspx). People who educated themselves in law could also come from the staff supporting justice and legal system such as scribes or court clerks. Although they were not judges, but they acted as a gateway for people to access courts, because they were the ones responsible to correct way of composing complaints and other legal documents. In England and Russia, scribes and court clerks provided their services for money thus facilitating communication between the community and the authorities. However, with court clerks and scribes the problem of definition arises: they were not officially a part of the legal profession, but legal profession at the time, before at least the nineteenth century, existed in those locations where it was a requirement for judges or other participants of the justice system to have an official legal degree. In countries, such as Russia, there was no such requirement simply because the educational system differed from, for example, Italy, Germany or France, and the majority of educated people received their degrees in ecclesiastical schools and academies or in professional training schools affiliated with administrative bodies of the Muscovite State called chancelleries. Their education was not specifically in law, but to become a low level assistant clerk in any judicial body they had to go through a licensing process, that gave them the right to practice and allowed to advance further in the system.

With professionalization and closing down the ranks to those who received formal training in law in universities in the nineteenth century, legal knowledge faced a challenge from popular jurisprudence or popular legal manuals and books, composed by people who had some experience or exposure to law. Those manuals existed in almost every European country (Annamaria Monti, Laetitia Guerlain, Nader Hakim and Jussi Sallila spoke about Italy, France and Finland respectively). The scholars argue that it was these books that provided primary knowledge of law to the people, who’d rather read Every man his own lawyer (see, for example, the 1768 edition by Giles Jacob at GoogleBooks) than master Coke’s Institutions or, indeed, try to deal with numerous and confusing statues, laws and codes. These manuals gradually became popular in the seventeenth century and accounted for thousands of titles in all European languages in the nineteenth century. They, indeed, educated the laity in everyday matters of law and provided an initial understanding of both the contents and the form of law. Scolded by legal professionals, who naturally protected their monopoly over legal knowledge, these books provided integration mechanism for wider legal literacy and access to law.

Heikki Pihlajamäki expressed his frustration over contemporary’s attempts to remove non-professional advocates from legal procedure in Finland. It has been a tradition in Finnish society to use help of such ‘learnt’ people as their community representatives. This made access to justice seem more ‘democratic’ in a sense that people could afford it and felt more comfortable with. Legal profession as a corporation has very high barriers of access meaning that to protect one’s interests or to resolve disputes in court becomes very expensive and non-affordable, but also less controllable: using a community representative meant to co-operate with them to receive justice while handing the case to a professional attorney leads to the exclusion from the process, which now involves lawyers dealing with each other inside the corporation. Taking this into account, we might start looking at pre-modern societies as at venues for cooperative models of acquiring justice to re-think present-day access to justice as ‘democratic’.