Sosiaali- ja terveydenhuolto kaipaa yhteisen toiminnan tiivistämistä

Heidi Reunnen

Heidi Reunanen

Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteinen toiminta on täysin mahdollista teoriassa. Se edellyttää yhteisen sävelen löytämistä ja siksi yhteistoimintaa koskeva teoriatieto tulisi ottaa entistä aktiivisempaan ja ennakkoluulottomampaan käyttöön.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksessa asiakaskeskeinen moniammatillinen yhteistoiminta on avain yksilöiden ja perheiden hyvinvointiin. Järjestelmä on yhteiskunnallisena instituutiona rakennettu palvelemaan ja edistämään laaja-alaisesti ihmisen hyvinvointia.

Tästä näkökulmasta katsottuna ihminen on samanaikaisesti psyykkinen, fyysinen, sosiaalinen ja hengellinen kokonaisuus, jonka eri ulottuvuudet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa. Näiden ulottuvuuksien kautta ihminen on myös yhteydessä ulkomaailmaan, tulee osaksi yhteiskuntaa ja koko maailmaa. Tieteenalasta riippumatta ihminen nähdään tällaisena moniulotteisena ja holistisena kokonaisuutena. Esimerkiksi lasten kaltoinkohtelu ja siihen liittyvät riskitekijät ovat mielenterveydellisiä, sosiaalisia tai fyysiseen terveyteen liittyviä ja vaikuttavat yksittäisinäkin ihmisen kokonaishyvinvointiin. Lisäksi lasten kaltoinkohtelua ilmenee kaikkialla yhteiskunnassamme ja sen ehkäisy, tunnistaminen ja siihen puuttuminen tapahtuu monialaisessa tieteellisessä kentässä.

Yhteinen ilmiöperusta

Pirstaleinen yhteiskuntarakenteemme sekä eri tieteenalojen eriytyneisyys on osaltaan johtanut siihen, että hoidamme, autamme ja tuemme ja tutkimme ihmistä vain yhdestä tieteellisestä näkökulmasta kerrallaan sekä siihen liitettyjen arvojen ja periaatteiden näkökulmasta katsottuna. Tämä on perheille ja asiakkaille usein hämmentävää.  Sirpaleisen toiminnan avulla ei tahdo löytyä kosketuspintaa ihmisen arkeen, josta hyvinvointi perimiltään kumpuaa (Arnkil 2009). Asiakkaan siirtyessä auttamistyön keskiöön tarvitaan sirpaleiseen palvelurakenteeseen yhtenäisyyttä ja uudenlaista tiedonmuodostusta (Parviainen 2006).

Omassa pro gradu -työssäni olen tutkinut pienten lasten ja heidän perheidensä varhaista auttamistyötä kun perheessä on todettu väkivaltaa. Erityisen näkyvästi sisäisessä tiimityöskentelyssä eri ammattiryhmiä yhdisti jaettu arvo ja periaatemaailma, jota kyseisessä työssä tarvittiin perheenjäsenten hyvinvoinnin edistämiseksi. Auttamistyötä tekevät toimijat välittivät näitä arvoja ja periaatteita myös ulkopuolisten tahojen kanssa toimiessaan. Moniammatillinen toiminta ulkopuolisten yhteistyötahojen kanssa perustui perinteisiin vastuu-ja roolijakoihin, yhteiseen turvallisuuden varmistamiseen sekä perheen hyvinvoinnin rakentamiseen. Tämä yhteistyö oli hyvää vauhtia kehittymässä kohti avointa dialogista yhteistoimintaa, vaikka siinä nähtiin myös haasteita. Kaikkien tärkeäksi katsottujen tahojen kanssa yhteistyötä ei kuitenkaan ollut lainkaan. Myös tiedonkulussa oli haasteita. Mikä tärkeintä, kaikki perheen jäsenet nähtiin tässä prosessissa aktiivisina osallistujina. (Reunanen 2016)

Ammatilliset rooli- ja vastuujaot ovat tärkeitä. Perheen näkökulmasta ideaalisinta olisi kuitenkin, että kaikki tahot toimisivat yhteisesti tunnistettua ja tunnustettua päämäärää kohti. Eri alojen toimijoiden ammattieettisten arvojen ja periaatteiden sekä yhteistä ilmiötä kuvaavien käsitteiden tunnistaminen, tunnustaminen ja selkiyttäminen mahdollistavat moniulotteisen ajattelun ja ymmärryksen asiakkaan hyvinvointitarpeiden kokonaisuudesta.  Tärkeäksi nousee yhteinen pohdinta siitä, mitä merkitystä niillä on perheenjäsenten tai eri väestöryhmien kokonaisvaltaisen terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Tässä suhteessa myös avoin tiedonkulku on välttämätöntä, sillä se ehkäisee tärkeiden asioiden piiloon jäämistä sekä helpottaa perheen kokonaisvaltaista eheytymistä.

Asiantuntijuus on sosiaalinen rooli

Ammattiin liittyvää asiantuntijuutta ei nähdä nykyään yksilön ominaisuutena, vaan se määritelty sosiaaliseksi rooliksi yhteisössä (Hakkarainen & Paavola 2006). Toimintamme on siten aina osa monialaista kokonaisuutta ja siksi emme ainoastaan harjoita ammattia, vaan myös yhteistoimintaa ja yhteistyötä.

Jokaisella työryhmän jäsenellä on kompetenssi omassa käytäntöyhteisössään. Tarvitaan kuitenkin myös tietäväisyyttä monimuotoisessa ja toisiinsa yhteydessä olevien käytäntöjen maisemassa, jotta yhteistyö on mahdollista. (Wenger-Trayner ym. 2015.) Tähän yhteistoimintaan tulee mukaan myös perheenjäsenet oman elämänsä asiantuntijoina.

Onnistunut vuorovaikutus

Yksittäisessä asiakaskontaktissa syntyvä tieto on ainutlaatuista, jonka vuoksi on tärkeää koota yhteen asiakkaan tuottaman tiedon lisäksi ammattilaisten tieto. Tällöin saadaan monipuolisempi ja rikkaampi kuva yksilön tai perheen tilanteesta.  (Eriksson ja Arnkil 2012)

Verkostoitunut tiimi toimii esiasteena yhteiselle tiedonmuodostukselle. Kun asiantuntijat tuntevat toisensa, he tiedostavat toisen osaamisen ja tietävät edelleen kenen puoleen he kääntyvät erityisiä kysymyksiä kohdatessaan. Usein asiantuntijaverkostot, etenkin organisaatioiden sisäisessä tiimityössä, koostuvat saman alan taitajista. Tärkeää yhteiselle tiedonmuodostukselle on kuitenkin ERI alojen asiantuntijoiden kanssa tehtävä tiedon rakennustyö. Tämä koskee myös valtasuhteiden laventamista. Etenkin kun verkostoon liittyy maallikoita tai asiakkaita. Tiedonrakentajien välillä on perinteisesti epäsymmetrinen kognitiivinen ja hierarkkinen suhde. (Parviainen 2006.) Suhteita tulisi edistää kasvattamalla yhteistä luottamusta ja kaikkien osapuolien yhdenvertaista asemaa. Yhteisessä toiminnassa tarvitsemme luottamuksen lisäksi innostusta ja energiaa (Ståhle 2016).

Osallisuuden varmistaminen

Potilaslaista ja sosiaalihuoltolaista ilmenevän itsemääräämisoikeuden toteutumisen edellytyksenä on osallisuus (Kalliomaa-Puha & Toivonen 2017).  Yhteistyöhön liittyy asiakaskeskeisyys ja asiakkaan aktiivinen mukana olo eli osallisuus. Osallisuus toteutuu ainoastaan aktiivisen, toimintaan mukaan ottamisen, menemisen ja vaikuttamismahdollisuuksien kautta. Esimerkiksi lapsi ja perhepalveluita tutkittaessa vanhempien osallisuuden kokemus on todettu vahvemmaksi silloin kun he kokevat vaikutusmahdollisuutensa riittäviksi lastensa palvelutapaamisissa. Pelkkä osallistuminen ja mukana oleminen eivät siis takaa osallisuuden kokemusta. Merkittävänä seikkana on havaittu myös, että vanhempien lapsuuden perheessään kokemat taloudelliset vaikeudet, vakavat ristiriidat, työttömyys, mielenterveys- tai päihdeongelmat vaikuttivat heikentävästi osallisuuden kokemukseen. (Vuorenmaa 2016). Tämän vuoksi tärkeämmäksi muodostuu ammatinharjoittajien taholta asiakkaan mukaan ottaminen ja osallisuuden varmistaminen, kuin asiakkaiden omatoimisen mukaan hakeutumisen korostaminen.

Yhteinen matka voi alkaa…

 

Heidi Reunanen

Kirjoittaja toimii projektipäällikkönä Lasten kaltoinkohtelun riskinarviointi -hankkeessa, jossa pilotoidaan ja juurrutetaan terveydenhuollon käytäntöön lasten kaltoinkohtelun riskin tunnistamisen mittaria. Hankkeessa tavoitellaan varhaista moniammatillista tukea perheille heidän tarpeidensa mukaisesti. Henkilökuntaa koulutetaan  mittarin käyttöön, riskien tunnistamiseen, perheiden varhaiseen tukemiseen eriasteisissa huoliasioissa. Toiminta tapahtuu tiiviissä yhteistyössä perheiden sekä sosiaali- ja terveydenhuollon asiantuntijoiden kanssa.

 

Lähteet:

Arnkil T. 2009. Ogavango –kehittäminen –välittääkö kukaan jatkuvuudesta? Teoksessa: Seppänen -Järvelä R. & Karjalainen V. (toim.) Kehittämistyön Risteyksiä. Gummerus, Jyväskylä, 75‒88.

Eriksson E. & Arnkil T.E. (2012) Huoli puheeksi. Opas varhaisista dialogeista. Sosiaali- ja terveysalan tutkimuskeskuksen opas 60. 8.painos. Juvenes Print. Tampere. (Online) http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/90845/URN_ISBN_978-951-33-1792-8.pdf?sequence=1 (1.6.2017)

Kalliomaa-Puha Laura & Toivonen Virve 2017. Koulutuksessa: Mitä terveydenhuollon henkilöstön tulee tietää sosiaalihuoltolaista. Luentoesitys 5.6.2017. Pirkanmaan sairaanhoitopiiri. Tays, Tampere.

Parviainen J. 2006. (toim.) Kollektiivinen asiantuntijuus. Tampereen yliopistopaino Oy -Juvenes Print, Tampere. 155–272.

Reunanen H. (2016) Varjosta valoon – Perheväkivaltaa kohdanneiden pienten lasten moniammatillinen auttamistyö. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto.

Ståhle P. (2016) Kohti tulevaisuutta –Opettaja uudistumisen ytimessä. Taito 2016 – Oppimisen ydintä etsimässä. Keynote –luento 11.5.2016. Tietojohtamisen professori, Aaltoyliopisto. (Online) http://taito2016.fi/files/2015/06/Kohti-tulevaisuutta_Taito2016_final.pdf  (1.6.2017)

Vuorenmaa M. (2016) Äitien ja isien osallisuus perheessä ja lasten palveluissa sekä osallisuuteen yhteydessä olevat tekijät. Väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis 1631. Tampere University Press.

Wenger-Trayner E., Fenton-O’Greevy M., Hutchinson S., Kubiak C. & Wenger-Trayner B. (2015) Learning in the landscapes of practice: Boundaries, identity and knowledgeability in practice based learning. Routledge, Taylor and Francis group, London and New York.

Kategoria(t): Yleinen. Kirjoittaja: Heidi Reunanen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Tietoja Heidi Reunanen

Toimin edustamani hankkeen projektipäällikkönä. Lasten ja perheiden hyvinvoinnin edistäminen on ollut kantavana ajatuksena koko työurani ajan. Olen toiminut aikaisemmin lasten ja nuorten sairaanhoitajana sekä suomessa että ulkomailla. Sairaanhoitajaksi olen valmistunut 1994. Perheeseeni kuuluu kaksi teini-ikäistä nuorta sekä mies. Arvojani ovat: Rakkaus, rehellisyys nöyryys, uskollisuus, kohtuullisuus, rohkeus, oikeudenmukaisuus, kärsivällisyys, ahkeruus, luonnollisuus, vaatimattomuus, kultainen sääntö, ihmisen arvokkuus, palvelu, huippulaadukkuus, kasvun mahdollisuus, huolenpito ja kasvatus. Kantavana ajatuksenani on: "Hoitaminen on rakkauden tekemistä näkyväksi"

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *