Kansalaisuus, kansalaisyhteiskunta ja SOTE – peruskysymysten äärellä

Sanna Tuurnas

Kysymys kansalaisen roolista on pohdittanut minua, kuten monia kollegojani, SOTE-uudistuksen yhteydessä. Hallinnon uudistamisen suuriin linjoihin kuuluukin olennaisena osana keskustelu siitä, millaiseksi kansalaisen rooli nähdään suhteessa julkisiin toimijoihin.

Aikoinaan, 1980-luvun taitteessa, perinteinen julkinen hallinto mullistui läpi länsimaiden, kun New Public Management -opit (NPM) toivat mukanaan viranomaistyöhön ja julkisten palvelujen tuotantoon yksityisistä yrityksistä kopioituja ajattelutapoja.

Yksi merkittävimmistä muutoksista oli kansalaisten roolin uudelleentulkinta: NPM:n ideaalin mukaisesti kansalaisista sukeutui ensisijaisesti kuluttajia ja julkisia palveluja käyttäviä asiakkaita.

Osallistumaan jaloilla äänestäen?

Samalla osallistumisen nähtiin tapahtuvan pääasiallisesti asiakkuuden kautta. Tämä on vuosien saatossa herättänyt paljon kritiikkiä tutkijoiden keskuudessa. Esimerkiksi Denhardt & Denhardt (2002) ovat todenneet, että kuluttajuus ja managerialistiset mallit voivat antaa palveluja käyttäville kansalaisille jaloilla äänestämisen mahdollisuuden, mutta ne eivät välttämättä anna mahdollisuutta vaikuttamiseen ja äänen kuuluville saamiseen palveluiden kehittämisessä.

Kansalaisuus muutoksessa

Markkina-ajattelua onkin seurannut kumppanuutta yhteiskehittämistä ja verkostoja korostava idea hallinnasta (Osborne 2010). Uudet, kumppanuutta painottavat hallinnon uudistaminen tuulet ovat laajentaneet käsityksiä siitä, millainen rooli kansalaisella on yhteiskunnassa: kansalainen nähdään aktiivisena toimijana, jolla on monia rooleja asiakkaana, asukkaana, kansalaisena ja jopa palvelujen tuottajana.

SOTE-uudistus ei tätä ideaa kuitenkaan ihmeemmin tue.

Kansalaisuus näyttääkin määrittyvän – jälleen – ensisijaisesti asiakkuuden ja kuluttajuuden kautta. Asiakaslähtöisyys on kyllä olennainen osa SOTE-retoriikkaa, mutta sen konkreettinen toteutustapa näyttää tällä hetkellä olevan lähinnä valinnanvapauden lisääminen. Aktiivista kansalaisuutta pyritään vahvistamaan pääasiallisesti itsehoidon lisäämisen kautta hyödyntämällä digitalisaation todellisia ja oletettuja mahdollisuuksia.

Kuinka käy kansalaisyhteiskunnan ja julkisten toimijoiden yhteistyön?

Kunnat ovat toimineet tähän saakka järjestöjen ydinkumppaneina. Viimeisten vuosien aikana suomalaisissa kunnissa on käynnistynyt monenlaisia aktiivista kansalaisuutta ja kansalaiskumppanuutta edistäviä hankkeita. Kansalaisyhteiskunta vahvistuu myös ”alhaalta ylös”, kun kansalaislähtöisiä aloitteita on noussut erityisesti kaupunkikehityksen ja vertaistukiryhmien muodostamisen osalta (ks. Botero, Paterson & Saad-Sulonen 2012).

Kansalaisten myös toivotaan osallistuvan yhä enenevissä määrin palvelujärjestelmän ylläpitoon vapaaehtoistyön kautta. Vapaaehtoisten rooli kasvaa julkisten palvelujen ylläpidossa. Esimerkiksi Aamulehti (2016) uutisoi, että vahvaa kansalaistoimintaa tarvitaan julkisten ja yksityisten palvelujen rinnalle SOTE-palveluissa: ihmiset tarvitsevat julkisten palvelujen lisäksi rinnallakulkijoita ja vertaistukea.

Kuitenkin järjestöt, joiden kautta vapaaehtoistyö suurelta osin järjestetään, näyttävät kutistuvan pelkästään palveluntuottajaksi, kilpailijoiksi SOTE-markkinoilla. Huolta herättää kysymys siitä, miten vapaaehtoistyön käy SOTE-uudistuksen myötä?

Uusia avauksia odotellen

Mielenkiinnolla odotankin, miten esimerkiksi kokemusasiantuntijuus ja palvelujen jatkuva, asiakaslähtöinen kehittäminen integroidaan osaksi tulevaa palvelujärjestelmää, joka toisaalta nojaa edellä mainittuun jaloilla äänestämiseen.

SOTE –uudistus tarvitseekin uusia avauksia sen suhteen, miten kansalaisyhteiskunnan panosta voidaan paremmin hyödyntää osana maakuntien kehittelemiä SOTE-malleja, ja turvata samalla aktiivisen kansalaisuuden ja vapaaehtoistyön tulevaisuus.

Lähteet:

Aamulehti 17.12.2016. Vapaaehtoisten rooli kasvaa SOTE-palveluissa, A18-A19.

Botero, A., Paterson, A. G. & Saad-Sulonen, J. (Eds.). (2012). Towards peer production in public services: Cases from Finland. Helsinki: Alto University.

Denhardt, J. V. & Denhardt, R. B. (2002). The new public service. Serving, not steering. Public Administration Review, 60 (6), 549–559.

Osborne, S. (2010). The (new) public governance: A suitable case for treatment? Introduction to S. Osborne (Ed.), The new public governance? Emerging perspectives on the theory and practice of public governance, (pp. 1-16), Abingdon, Oxon: Routledge.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *