Iäkkäät ihmiset jo asuvat kotona ”niin pitkään kuin mahdollista”

Ihmiset haluavat asua mahdollisimman pitkään kotona ja heidän pitäisi asua kotona niin pitkään kuin mahdollista niin inhimillisistä kuin taloudellisista syistä. Tämä on tullut tutuksi sekä asiantuntijoiden että poliitikkojen puheista jo useamman vuoden ajan. Toisin kun julkisuudessa käydystä keskustelusta voisi päätellä, suurin osa iäkkäistä suomalaisista jo asuu kotona hyvin lähelle kuolemaa. Näin on ollut jo aiempina vuosikymmeninä ja on edelleen, eli kotona ”mahdollisimman pitkään” asuminen ei ole mikään uusi ilmiö.

Tämä tieto perustuu Yleistyvä pitkäikäisyys ja muuttuvat palvelutarpeet –tutkimushankkeen vastajulkaistuun tutkimukseen ( http://bmjopen.bmj.com/content/bmjopen/7/11/e015130.full.pdf ), jossa tutkittiin kaikkien 70-vuotiaana tai sitä vanhempina kuolleiden ympärivuorokautisen hoidon profiileja.

Tutkimuksen mukaan noin 60% iäkkäistä ihmisistä viettää kahdesta viimeisestä elinvuodestaan keskimäärin alle kolme kuukautta hoidossa sosiaali- tai terveyspalvelun yksikössä. He siirtyvät hoitopaikkaan aivan viimeisten elinkuukausiensa aikana – eli silloin kun elämän loppu on jo lähellä, ja kuolemaan johtava sairaus vaatii ympärivuorokautista hoitoa. Tämän lisäksi vajaa kymmenen prosenttia asuu kaksi viimeistä elinvuottaan lähes kokonaan kotona; heille hoitopäiviä kertyi keskimäärin alle kahden viikon ajalle. Siten noin 70% suomalaisista 70-vuotiaana tai sitä vanhempana kuolleista elää kotona lähes elämänsä loppuun saakka.

Ne, joille ympärivuorokautisen hoidon päiviä kertyi selkeästi enemmän, olivat kuollessaan vanhempia (keskimäärin ≥85 vuotta) ja suurella osalla oli dementiadiagnoosi. Heillä oli myös enemmän erilaisia diagnooseja. Voisi siis päätellä, että he olivat ympärivuorokautisessa hoidossa koska he tarvitsivat sitä, eivät huvin vuoksi.

Kotona asumista voidaan tukea oikeaan osuvilla palveluilla silloin kun ihmisen oma toimintakyky on vielä sellainen, että kotona asuminen on mielekästä. Jo pitkään pinnalla olleessa Ageing in place -ajattelussa nähdään toivottavana, että ihmiset asuisivat kotonaan ja sinne tuotaisiin tarvittavia palveluja sen sijaan, että he siirtyvät paikasta toiseen palvelujen perässä. Olen tästä samaa mieltä; niin kauan kuin ihmisen toimintakyky on sellainen, että kotona asuminen ilman massiivisia avuntarpeita on mahdollista, koti on hyvä paikka. Kunhan sitten kotiin saa tarvittavia palveluja.

Vaikka suuri osa iäkkäistä ihmisistä näyttäkin asuvan kotona niin pitkään kuin mahdollista, tuo niin pitkään kuin mahdollista merkitsee eri ihmisille eri tilanteita, ja tulevaisuudessa jotain muuta kuin mitä tänä päivänä. Dementiaan kuolevalle ihmiselle tai monista erilaisista toimintakykyä heikentävistä sairauksista kärsivälle se on aivan eri asia kuin esimerkiksi nuoremmalle ja toimintakykyisemmälle ihmiselle, jonka sairaus ei aiheuta pitkäaikaista fyysisen ja henkisen toimintakyvyn menetystä. Lisäksi kotona asumisen ei pitäisi olla pelkkää selviytymistä ja sinnittelyä, sillä se ei ole inhimillistä elämää. Yksilöllisen hoidon pitäisi perustua yksilön tarpeisiin. Toivon, että myös elämän loppuvaiheen hoidossa tämä yksilöllisen tarpeen tarkastelu on mahdollista myös niin, että ihmiset tarvittaessa pääsevät hoitoon.

Mari Aaltonen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *