Ei unohdeta muistisairaita

Mari Aaltonen

Yleistyvää pitkäikäisyyttä, eli kun korkean iän saavuttamisen jälkeen eletään vielä vanhemmaksi, voidaan pitää ihmiskunnan suurena saavutuksena. Pitkäikäisyyden kehityksestä voimme kiittää muun muassa koulutusta, tieteen ja tiedon edistymistä, sekä kykyämme ymmärtää, että yhteiskunta eli me ihmiset yhdessä voimme parhaiten, kun emme ole täysin oman onnemme nojassa vaan kannamme ainakin jossain määrin vastuuta myös toisistamme.

Kaikkeen meillä ei kuitenkaan vielä ole vastauksia. Yksi ratkaisemattomien sairauksien joukko ovat aivoja rappeuttavat sairaudet eli muistisairaudet. Muistisairauksien edetessä dementiaksi ihmisten päätöksenteko ja ajattelukyky heikkenevät ja oireisiin saattavat kuulua levottomuus, vaeltelu, ahdistus, persoonallisuuden muutokset, masentuneisuus ja aistiharhat, ja lopulta myös fyysisen toimintakyvyn rappeutuminen.

Dementian merkittävä riskitekijä on korkea ikä, eikä dementiaan ole toistaiseksi parannuskeinoa.

Kotona asumista suosivassa sosiaali- ja terveyspolitiikassa entistä suurempi osa myös muistisairasta ihmisistä asuu kotona. Kotonaan asuva ihminen säilyttää osan sitä itsenäisyyttä, mikä hoitopaikassa asuttaessa helposti katoaa, tai ainakin vähenee. Sanotaan myös, että heidät ”hoidetaan kotiin”. Osa saakin kotihoitoa useamman kerran päivässä, osa saa apua perheeltä ja sukulaisilta tai ystäviltä, ja osa elelee kotonaan ilman säännöllistä apua. Myös nämä ihmiset pääsevät mahdollisesti nauttimaan valinnanvapaudesta mikäli sote-uudistus toteutuu nykyisten suunnitelmien mukaisesti.

Vai pääsevätkö? Entä kun kyky itsenäisiin päätöksiin tai mahdollisuus valinnanvapauteen ovat rajalliset rajoittavan sairauden takia?

Yhtenäinen oikeus riittäviin palveluluihin on ollut suomalaisen sosiaali- ja terveyspolitiikan perusarvo, jonka toteutumattomuus on ollut tiedossa jo pitkään, ja johon sote-uudistuksella sanottiin haluttavan puuttua. Kuitenkin pelkona on, että tämänhetkinen sote-suunnitelma saattaa pikemminkin lisätä ihmisten toimeentuloon ja asumisalueeseen perustuvaa eriarvoisuutta. Lisäksi palveluketjujen yhtenäisyys saattaa heikentyä, mikä vähentää hoidon laatua etenkin ihmisellä, joka ei sairautensa vuoksi kykene itse pitämään kaikkia naruja käsissään.

Kotona asuvat muistisairaat muodostuvat sairauteen kuuluvien oireiden vuoksi altavastaajan asemaan jääväksi ryhmäksi. On selvää, että he eivät paljon apuja tarvitsevana joukkona kuulu helppoihin asiakkaisiin eli ”kuorittavaan kermaan”.

Muistisairaudet ja dementia kuitenkin koskettavat monia meistä jossain elämämme vaiheessa. Rekisteritietojen mukaan vuonna 2013 kuolleista yli 70-vuotiaista joka kolmannella oli dementiadiagnoosi viiden viimeisen elinvuoden aikana (1). Koska dementia yleistyy iän myötä, ei ole yllätys, että dementia on vieläkin yleisempi vähintään 90-vuotiaana kuolleilla. Tilastokeskuksen mukaan tänä vuonna 90 vuotta täyttäneitä on Suomessa hieman vajaat 50 000 henkilöä, ennusteen mukaan vastaava luku on noin 166 000 henkilöä vuonna 2050. Dementian yleisyyttä tulevaisuudessa on vaikea ennustaa. On kuitenkin vaikea kuvitella, että muistisairaiden ihmisten lukumäärä ei kasvaisi, mikäli kaikkein vanhimpien ihmisten määrä ennusteiden mukaisesti kolminkertaistuu seuraavan 30 vuoden aikana.

Toivon todella, että päätöksentekijät heräävät tähän kehitykseen ja osaavat ottaa muistisairauksien tuomat erityistarpeet huomioon muuttaessaan nykyisiä palvelurakenteita.

Mari Aaltonen

Tutkijatohtori

  1. Mari Aaltonen, Leena Forma, Jutta Pulkki, Jani Raitanen, Pekka Rissanen, Marja Jylhä. The effect of dementia on the use of care in the last five years of life – changes between the years 1996-2013. Hankkeen Yleistyvä pitkäikäisyys ja muuttuvat palvelutarpeet julkaisemattomia tuloksia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *