Laajeneva tekstikäsitys ja heikkenevät kirjoitustaidot

Maaliskuun lopulla äidinkielenopettaja Ulla Lahdes avasi Helsingin sanomien mielipidepalstalla tärkeän keskustelun syksyllä 2018 ensimmäistä kertaa kirjoitettavan digitaalisen äidinkielen ylioppilaskokeen haasteista (HS.fi/Mielipide 28.3.2017).

Lahdes nosti kirjoituksessaan useita keskustelunarvoisia huomioita, jotka kytkeytyvät uudistuvan kokeen materiaaleihin. Ylioppilastutkintolautakunnan tiedotteen mukaan kokeen aineistona voi aiemmasta poiketen olla myös multimodaalisia tekstejä, nykyisen laajan tekstikäsityksen mukaisesti. Linjaus on herättänyt paljon keskustelua äidinkielenopettajien keskuudessa, ja kirjoittaja nosti esiin kaksi keskeistä huolenaihetta: (1) Opettajien kaipaama lisäkoulutus on jätetty liiaksi opettajien oman aktiivisuuden varaan ja tehtäväksi omalla ajalla. (2) Äidinkielenopettajilla on kädet täynnä työtä lukemisen ja kirjoittamisen perustaitojen kanssa, koska opiskelijat ovat tottumattomia kirjalliseen ilmaisuun. Tekstinsä  päätteeksi Lahdes toteaa: ”Vain opettajien systemaattisella koulutuksella voidaan taata opiskelijoille yhdenvertaiset ja samalla parhaat mahdollisuudet uuden oppimiseen.

Kirjoitus poiki useita vastauksia, jotka ottivat kantaa erityisesti 1. kohtaan. Saara Salomaa (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti Kavi) toivoi kuntien tarjoavan opettajille lisää mahdollisuuksia kouluttautua, koska materiaalia on Suomessa runsaasti tarjolla (HS.fi/Mielipide 2.4.2017), ja kuvataiteen lehtori, oppikirjailija Aki Pulkkanen muistutti, miten kuvataideopettajien osaamista ei nykyisellään hyödynnetä. Pulkkanen nosti äidinkielenopettajien täydennyskoulutuksen rinnalle toisen toimintaehdotuksen – kuvataideopettajien tunnustamisen visuaalisen alan asiantuntijoina (HS.fi/Mielipide 2.4.2017). Nähdäkseni multimodaaliset aineistot sopisivat myös mitä parhaiten reaaliaineiden aineistoksi, jolloin uusien työskentely- ja analyysitapojen harjoittelu jakautuisi monilukutaidon hengessä koko opettajakunnan vastuulle.

Mielipidekirjoituksessaan Lahdes puhutteli erityisesti Opetushallitusta, ja luonnollisesti sai vastauksen myös tältä taholta. Professori Minna-Riitta Luukka Ylioppilastutkintolautakunnan edustajana ja opetusneuvos Minna Harmanen Opetushallituksen edustajana julkaisivat vastineen nopeasti (HS.fi/Mielipide 30.3.2017). Luukka ja Harmanen kirjoittavat, että tekeillä ei ole harppaus, josta osaavat opettajamme eivät selviäisi. Muutos ajantasaistaa lähes pelkästään kirjoitettuun kieleen ja sen ymmärtämiseen keskittyvän kokeen vastaamaan nykyajan luku- ja kirjoitustaitoja. Multimodaalisten tekstien analyysi kytkeytyy kirjoittajien mukaan riittävällä tavalla nykyisiin kirjallisuuden ja medialukutaidon oppisisältöihin.

Hs.fi nosti mielipidekirjoituksen ingressiksi virkkeen ”Äidinkielen ylioppilaskoe säilyy luku- ja kirjoitustaidon kokeena, vaikka näkemys näistä taidoista siinä laajenee.” Tämä laajeneminen lienee kytköksissä Lahdeksen toiseen keskeiseen huomioon. Lukiolaisten perustaidot ovat heikentyneet, ja aikaa ja resursseja tarvittaisiin kirjoitetun tekstin ymmärtämisen ja tuottamisen opettamiseen ja harjoitteluun. Ei siis ole, mistä laajentaa.

Heikkenevistä taidoistakin on viime aikoina ollut paljon julkista keskustelua, mutta tarjolla on myös tutkittua tietoa. Tampereen yliopistossa on jo pitkään seurattu äidinkielen ja erityisesti kirjoitustaitojen kehitystä koulu- ja nuoruusiässä (ks. Prof. Anneli Pajusen haastattelu yliopistouutisissa 13.5.2016). Tekeillä olevassa väitöskirjatutkimuksessani tutkin lasten ja nuorten aikuisten kirjoitustaitoa funktionaalisesta näkökulmasta. Tarkastelen kielen rakenteiden hallintaa ja tutkin, miten kielen rakenteiden erilaiset käyttötavat vaikuttavat tekstin koherenssin ja sitä kautta luetunymmärtämisen muodostumiseen.

Kirjoitetussa kielessä on nimittäin (ainakin) kaksi kiehtovalla tavalla ikään kuin vastakkaista ominaisuutta. Onnistuessaan kirjoittaminen mahdollistaa hyvin täsmällisen ilmaisun, jossa lukijan tulkinnoille ei jää juurikaan liikkumavaraa – toisaalta kielen ilmaisuvoiman avulla on mahdollista houkutella lukija täydentämään tekstin jättämät isotkin aukot omilla taustatiedoillaan, oletuksillaan ja mielikuvituksellaan.

Dialogitilanteissa, olivatpa ne sitten puhuttuja tai kirjoitettuja, kielenkäyttäjät viestivät keskenään jatkuvasti siitä, miten viesti on mennyt perille ja pitäisikö korjata, täydentää tai muutoin muokata sanomaansa. Voi muokata merkityksiä elein ja prosodisin keinoin tahi #minikontekstoida. Nykyisessä viestintäkulttuurissa, jossa työskentelymenetelmänä on hiukan liiankin usein copy ja paste, on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää pystyä kirjoittamaan sanottavansa myös niin, että teksti itsessään kantaa halutut merkitykset ja rajaa ulos ei-toivotut tulkinnat. Pitää osata kirjoittaa. Merkitykset ovat kirjoitetussa tekstissä kiinni eri tavalla kuin kuvissa, äänimaisemissa tai monissa muissa laajan tekstikäsityksen sisään mahtuvissa teksteissä. Näitä(kin) merkityksiä täytyy harjoitella purkamaan ja tuottamaan. Myös tulkitsemisen taidot ovat tärkeitä, mutta erilaisia.