Oppiminen suurennuslasin alla

Tällä viikolla ekaluokkalainen lapseni ähersi matematiikan läksyn kimpussa. Loogista päättelyä vaativa tehtävä ei meinannut aueta. ”Äiti. Mä tiedän kyllä vastauksen mutta en ole ihan varma, ymmärränkö sitä.” Lapsen oivallus tietämisen ja ymmärtämisen erosta johdatti minut pohtimaan omaa oppimistani. Mitä yliopisto-opinnoista on lopulta jäänyt käteen? Päädyin selailemaan puheviestinnän opetusohjelmaa ja suorittamiani kursseja. Yritin palauttaa mieleen mitä kaikkia aiheita kurssilla käsiteltiin ja millaista opetusmetodia sovellettiin. Oliko kurssi luento-opetusta, verkkokurssi vai työpaja. Esitin kunkin kurssin kohdalta itselleni kysymykset: mitä opin tällä kurssilla, miksi ja miten.

Julkinen keskustelu oppimisen ympärillä on niin ikään ollut vilkasta viime aikoina. On puhuttu ilmiöoppimisesta, flippauksesta, lähiopetuksen vähenemisestä, digiopiskelun lisääntymisestä, yksilöllisistä opintopoluista ja itseohjautuvuudesta. Mediaan on herunut tietoa vielä keskeneräisestä tutkimuksesta, jossa heikentyneiden oppimistulosten ja Pisa-sijoitusten syy löydetään peruskoulun uusista opetusmenetelmistä. Ammatillinen opetus on myös lehtitietojen perusteella kriisissä. Pelätään, että liian suuri vastuu omista opinnoista yhdistettynä liian vähäisiin opetusresursseihin johtaa eriarvoistumiseen ja oppimistulosten heikkenemiseen. Oppiminen on siis ajankohtainen ja yhteiskunnallisesti latautunut aihe.

Perusmielikuva yliopisto-opetuksesta on kalvosulkeiset, jossa opettajan monologia rikkoo vain kahina, joka syntyy myöhässä luennolle saapuvista opiskelijoista kuoriutumassa ulkovaatteistaan. Puheviestinnässä tätä opetusmetodia käytetään riemastuttavan vähän. Omaa oppimista pohtiessani oppimistulokset olivat perusluentokurssien osalta selvästi heikoimmat. Oli vaikea saada kiinni jälkikäteen mitä luennoilla on yritetty takoa päähän.

Toinen yleisesti käytetty yliopisto-opetuksen metodi (ainakin omalla kohdalla) on ollut kurssien jakaminen luento-osuuteen ja ryhmätyöosuuteen. Tämän metodin suhteen omat oppimistulokseni olivat kaksijakoiset. Perusmalli, jossa luento-osuuden jälkeen opiskelijat jaetaan ryhmiin, joissa heidän tulee tuottaa esitelmä jostakin kurssin aihealueesta ei näyttänyt toimivan kovinkaan hyvin. Muistan nähneeni kymmeniä PowerPoint- ja Prezi-esityksiä, mutta mitä niiden avulla yritettiin kertoa – eipä jäänyt mieleen. Kun sitten taas tätä perusmallia vähän sovelletaan niin avot! En tule ikinä unohtamaan fenomenologian perusideaa, koska Puheviestintä tieteenä –kurssilla Prezin sijaan päädyimme esittelemään aihetta kanssaopiskelijoille imitoimalla ”Haluatko Miljonääriksi” -ohjelmaa vaihtamalla nimeksi ”Haluatko Fenomenologiksi”. Siinä yleistiedon sijaan kilpailtiin tieteenfilosofiaan liittyvillä kysymyksillä, käytettiin fifty-fifty-optio, kysyttiin yleisöltä ja kilautettiin kaverille (professorille). En myöskään unohda argumentaation ja vaikuttamisen peruskeinoja, koska niitä ajatellessani palaan kurssille, jossa opiskelijat pyrkivät vakuuttamaan yleisöään erilaisin keinoin, kuten esiintymällä suunnistuspuvussa. Esiintymisen kurssin loppuhuipennus, Pimeät puheet –tapahtuma on myös ollut itselleni yksi parhaita oppimiskokemuksia. Kurssin teoriaosuus kääntyy käytännön osaamiseksi, kun kurssin päätteeksi saa pitää radioitavan ja kuvattavan puheen kaikelle kansalle. Näitä kursseja yhdisti opetuksen vuorovaikutteisuus ja mahdollisuus luovaan toteuttamiseen.

Oman oppimisen tarkastelun kautta päädyn koulutuspoliittisella janalla uudistusmielisten laitaan. On hyvä, että opetusta kehitetään ja että siitä puhutaan julkisesti. On hyvä, että erilaiset oppijat otetaan huomioon ja tunnistetaan vuorovaikutuksen ja luovuuden merkitykset oppimiselle. Oppiminen on paitsi ihmisoikeus se kehittää ja avaa ovia uusiin maailmoihin. Oppimisessa on kuitenkin perustaltaan kysymys ajattelemisesta. Luovuutta ja vuorovaikutusta hyödyntävä opetus opettaa ajattelemaan itse. Siinä on mielestäni se avain.

Lapsen logiikkatehtävä ratkaistiin lopulta leikkimällä kauppaa. Muuntamalla numerot kassahihnalla kulkeviksi ostoksiksi lapsen oli helpompi ajatella konkreettisesti ja lopulta myös ymmärtää vastaus. Meillä oli hauskaa ja molemmat oppivat jotakin, vuorovaikutuksessa.

Esiintymisjännitys ja puheviestinnän opiskelu

Kun päätin lähteä opiskelemaan puheviestintää, yllätin itseni ja luultavasti myös jotkut tuttuni ja läheiseni. Koko peruskoulun ajan jännitin esiintymistä, ja välttelin esiintymistilanteita aina kuin mahdollista. Joka kerta, kun opettaja ilmoitti tulevasta esitelmästä, pystyin tuntemaan vatsassani muodostuvan jännityksen möykyn. Vain miettiessäni tulevaa esiintymistilannetta tunsin ahdistusta, ja ajattelin, että nyt mä siis kuolen. Muistan ajatelleeni, että kun selviäisin kouluaikojen pakollisista esitelmistä kunnialla, en varmasti enää ikinä puhuisi ihmisten edessä.

Mutta kuinkas kävikään. Tänä päivänä opiskelen toista vuotta puheviestintää, enkä voisi olla tyytyväisempi päätökseeni.

Vaikka esiintyminen on aina jännittänyt minua, se on ollut myös jotain muuta. Vaikka pelkäsin usein lamaantuvani luokan edessä ja nolaavani itseni täysin, sitä ei koskaan tapahtunut. Siitä huolimatta, että joskus senat menivät sakaisin ja ääneni tuntui tärisevän kuin pyykinpesukone maksimaalisella linkousteholla, minä selvisin jokaisesta kerrasta. Voin sanoa, että se itsensä ylittämisen tunne oli aivan mahtava. Päätin, että sitä tunnetta haluan kokea uudestaan ja uudestaan.

Meillä Tampereella puheviestinnän kanditutkintoon kuuluu esiintymisen kurssi, joka huipentuu marraskuun lopulla järjestettävään Pimeät puheet -tilaisuuteen. Silloin kurssilaiset hyödyntävät syksyn aikana oppimiansa tietoja ja taitoja pitääkseen lyhyen vaikuttavan puheen yliopiston luentosalissa yleisön edessä. Tänä vuonna Pimeät puheet on 29. marraskuuta, ja osallistun siihen itsekin. Tiedän, että tulen jännittämään, mutta se ei haittaa. Jännitys on osa esiintymistä, ja se voi olla myös hyvä asia.

Jännitys aktivoi kehoa ja mieltä tulevaa esiintymistilannetta varten, ja keskittymiskyky paranee. Kuten esiintymisen kurssin luento-osuudella opittiin, jännitys ja innostus tuntuvat kehossa lähes täysin samalla tavalla. Kyse on siitä, miten jännitykseen suhtautuu. Ajattelenko sen olevan hyvää vai huonoa jännitystä? Voin tehdä tietoisen näkökulman muutoksen ja päättää, että se johtuu innostuksesta. Sen sijaan että koittaisin piilottaa jännitystäni, voin hyväksyä sen, ja keskittyä enemmän esiintymistaitojeni kehittämiseen.

Ilona

Viime viikkoni vaihto-opiskelijana

Ajattelin tulla kirjoittelemaan kokemuksiani vaihtoon hakemisesta, mutta kokemukseni ovat viime vuonna Erasmus-hakuprosessista kirjottaneen Rosa-Marian kanssa hyvin samanlaiset, joten ajattelin tarjota hieman erilaisen näkökulman. Itse olen vaihdossa Nordplus-järjestön kautta, mutta hakuprosessi on hyvinkin samankaltainen. Paljon selkeää tietoa hakuprosessista löytyy myös Tampereen yliopiston sivuilta. Mutta pidemmittä puheitta, tässä viime viikkoni vaihto-opiskelijana Tukholmassa opintojen näkökulmasta kerrottuna:

Maanantai 5.11.
Pienen loman jälkeen alkoi uusi kurssi nimeltään Politics & Popular Culture. Aiemmin syksyllä jouduin hieman muuttamaan suunnitelmiani aikataulusyistä johtuen ja opiskelemaan viimeisen kurssini englanniksi. Suunnitelmien muuttaminen onnistui avuliaan henkilökunnan kanssa varsin helposti.

Kurssi alkoi perehdytysluennolla, jolla päästiin hieman jo syventymään politiikan ja kulttuurin maailmaan. Vaikka kurssi on sisällöltään hieman erilainen mitä Suomessa olen opiskellut, on mielenkiintoista syventyä mediasisältöjen ja politiikan yhteneväisyyksiin (vihdoin) pienryhmäopetuksessa. Aiemmat kurssini täällä ovat olleet massakursseja, joten pienryhmätunnit ovat mukavaa vaihtelua ja muistuttavat paljon luentojani Tampereen yliopistossa.

Tiistai 6.11.
Päivä alkoi jälleen parin tunnin luennolla. Luennon aiheena oli Narrative, Myth & World Politics. Luennoilla opettaja odottaa paljon keskusteluun osallistumista, joten näillä luennoilla ei voi oikein piiloutua muiden kurssilaisten taakse torkkumaan. Yritin siis ahkerasti osallistua keskusteluun ja sisäistää luennon pääpointit. Onneksi kurssin opettaja on panostanut PowerPoint-esitysten tekoon ja visualisoi teoriaa hauskoilla kuvilla ja videoilla. Luennon jälkeen jäin yliopistolle lukemaan kurssikirjallisuutta (jota on paljon…) perjantain seminaaria varten.

Keskiviikko 7.11.
Luentovapaa päivä, jihaa! Mutta kuten kaikki yliopistomaailmaa ymmärtävät tietävät, se ei yleensä tarkoita vapaapäivää. Joten kurssikirjallisuus eteen ja lukemaan! Lukeminen alkoi kuitenkin hetken päästä tökkiä, joten lähdin pitkälle kävelylenkille virkistämään ajatuksiani. Toisinaan on hyvä kuunnella omaa kehoa, eikä esimerkiksi lukea vain suorittamismielessä, jolloin ainakin itselläni aiempi sivu unohtuu viimeistään seuraavalle siirryttäessä.

Torstai 8.11.
Mediaopintojen kampuksella järjestettiin koko päivän kestävä tapahtuma, jossa vierasluennoitsijat pitivät luentoja ja keskustelutilaisuuksia. Minun oli kurssini puolesta osallistuttava päivän viimeiseen tilaisuuteen, jossa lyhyesti muotoiltuna käsiteltiin sitä, miten 1960-luvun loppuvuodet ovat vaikuttaneet tähän päivään. Luennon pitivät You Say You Want a Revolution? Records and Rebels 1966-1970 -näyttelyn tuottajat. Saimme myös ensimmäisenä maailmassa nähdä kyseiseen näyttelyyn liittyvän elokuvan. Luento oli erittäin mielenkiintoinen ja päivän kruunasi tietenkin kahvitarjoilu, sillä kaikki ilmainen ruoka on vaihto-opiskelijan näkökulmasta kuin lottovoitto! Ruotsissa kun ei ole käsitettä edullinen opiskelijalounas, vaan yliopistolla lounaat maksavat vähintään sen 8 euroa…

Perjantai 9.11.
Aika tiivis opintoviikko päättyi perjantaina Nälkäpeli-elokuvan katsomiseen yliopistolla ja sen jälkeen siitä seminaarissa keskustelemiseen. Seminaaria varten tuli pitkin viikkoa luettua paljon kurssikirjallisuutta, sillä etenkin pienryhmäseminaarissa keskusteluun osallistuminen on erittäin tärkeää. Seminaarin keskustelun pohjalle valittu elokuva oli mielestäni opettajalta nappivalinta, sillä vaikka olin elokuvan nähnyt jo aiemminkin, oli sen katsominen akateemisin silmin erilaista ja keskustelu varsin mielenkiintoista!

Seminaarin jälkeen sai hetkeksi hengähtää ja viikonloppu menikin Tukholmaa näyttäessä luokseni saapuneille sisaruksille, sekä tietysti seuraavan viikon kurssikirjallisuuteen paneutuen!

-Karla

Välillä on lupa hengähtää

Heippahei! Perioditauko on tässä vaiheessa virallisesti jo mennyttä elämää ja nyt olemmekin kaikki päässeet aloittamaan toisen periodin opinnot. Myönnettäköön; Vaikka aiemminkin kerroin palanneeni lomalta kouluun intoa piukalla, kuluivat kaksi ensimmäistä kuukautta koulun penkillä pitkälti totutellessa jälleen arkirytmiin. Kesällä arkipäivät kuluivat töiden parissa ja työpäivän päätteeksi saikin sitten luvan kanssa vaihtaa täysin vapaalle. Koulupäivän jälkeen tätä mahdollisuutta löytyy huomattavasti harvemmin. Tehtävää riittää ja deadlinet kolkuttelevat milloin minkäkin oven takana. Kiire ja aikataulut pyörittävät useiden korkeakouluopiskeijoiden arkea ja valitettavan moni potee uupumusta. Fuksivuodesta oppineena; tänä vuonna haluan suorittaa asioita ajallaan, mutta myös löytää aikaa itselleni. 

Usein kuulee puhuttavan suoritusyhteiskunnasta ja siitä, kuinka hyvänä tuottavuus nähdään niin koulumaailmaailmassa kuin työelämässä. Toisinaan tuntuu kuin kisaisimme siitä, kuka milloinkin on aikaansaavin. Vaikka itse nautinkin tietyllä tapaa kiireestä ja siitä tekemisen tunteesta, olen myös huomannut sen, kuinka tärkeää onkaan osata hengähtää. Yliopisto vaatii sitä kuuluisaa aikatauluttamista, mutta joskus näistä luoduista lukujärjestyksistä puuttuu se jokaiselle tärkeä oma aika. Oma aika on kaikille erilaista. Toinen tykkää vetäistä lenkkarit jalkaan ja painattaa lenkkipoluilla, kun taas joku viettää pimenevät syysillat Netflixin ääressä. Yhtä oikeaa tapaa ”heittää aivot narikkaan” ei toden totta taida olla olemassakaan. Vaikka välillä manaan itseäni tuijotettuani puoli tuntia Instagramia saamatta aikaan yhtään mitään ”oikeaa hommaa”, olisi kai ajateltava, että tuollekin toiminnalle on sinä tiettynä hetkenä jokin tarkoitus. Aina ei tarvitse suorittaa tai olla tehokas. Aina ei tarvitse olla miljoonaa rautaa tulessa. Toisinaan on myös lupa vain olla – sen kummempia tekemättä.

Ehkä kyse on enemmänkin sen tietynlaisen tasapainon löytämisestä. On opittava olemaan syyttämättä itseään siitä, ettei aina saakaan kaikkea aikaiseksi. Me kaikki tarvitsemme joskus myös lepoa. Fuksivuonna osoittelin itseäni turhan monia kertoja syyttävällä sormella siitä, etten kaikkina päivinä ollut niin tehokas kuin olisin voinut ollut. Elämä ei voi painottua ainoastaan kouluun tai opintoihin. Koulun ohella saatetaan käydä töissä, eikä sosiaalisia suhteitakaan tule unohtaa. On hassua ajatella, kuinka usein olen aiemmin syyttänyt itseäni toimettomuudesta, mutta silti olen saanut kaiken tarvittavan hoidettua. Ehkä tärkeintä olisikin unohtaa tietyt olettamukset siitä, että kaikista tuottavimmat ihmiset touhottavat menemään pää kolmantena jalkana levähtämättä ja keskityttävä löytämään itselle sopivin tapa pyörittää omaa arkea.

Vaikka mainitsemani koulun alun alkukankeus alkaa olla jo menestyksekkäästi taltutettu, näin kelien puolesta synkimmässä syksyn vaiheessa alkavat päivät väistämättä tuntua välillä turhankin lyhyiltä kaikille toimille. Onneksi tästä vuoden vaihteesta on aiemminkin selvitty!

Tsemppiä kaikille marraskuuhun! Muistetaan myös kuunnella itseämme ja omia fiiliksiämme. Aina ei tarvitse suorittaa sata lasissa. 

Mikä siinä gradussa on niin vaikeaa?

Useampi tuntemani maisteri on vitsaillut gradun teon vaativan lähinnä hyviä istumalihaksia. Nyt, graduni loppukilometreillä ymmärrän, että he eivät suinkaan halunneet vähätellä prosessin vaativuutta. Jos gradun tekemistä nimittäin vertaisi johonkin istumalihaksia vaativaan urheilulajiin, niin se tuntuu vähän siltä, kuin olisi osallistunut Iron Man –triathlonin ja Ninjasoturi-kilpailun risteytykseen. Iron Man on siis kilpailu, jossa uidaan ensin lähes neljä kilometriä, jonka jälkeen pyöräillään reilut 180 kilsaa ja sitten vedetään perään vielä maraton. Ninjasotureissa taas pyritään pääsemään läpi fyysisesti haastava rata, jonka varrella on esteitä pyörivistä tukeista tiiliseiniin ja vesiesteisiin. Molemmissa lajeissa taistellaan aikaa vastaan ja maaliin päässeet julistetaan teräsnaisiksi ja –miehiksi tai ninjasotureiksi.

Ei ihme, että niin moni jättää kesken.

Omalla kohdallani neljän kilometrin uinti (aiheen keksiminen, graduseminaari ja tutkimussuunnitelma) oli todella pitkä ja uuvuttava vaihe. Halusin kääntyä monta kertaa takaisin ja aloittaa alusta ja vaikka en sitä tehnytkään, niin vastavirta (opponentit, omat epäilyt) piti huolen etenemisvauhdin hitaudesta. Uintitekniikkaa parantamalla (tutkimusongelman ja -kysymysten hionta) en lopulta hukkunutkaan, vaan sain ensimmäisen etapin maaliin.

Ensimmäinen ninjasoturieste astui kuvioon juuri siinä vaiheessa, kun oli aika hypätä pyörän selkään: tuntui, kuin pyörä olisi ollut läjä yhteen sopimattomia osia, joista pitäisi koota toimiva peli ihan itse. Käytännössä tehtävänä oli muuttaa erikokoisilla, -värisillä ja -muotoisilla Post-it-lapuilla tapetoidut vihot ja seinäpinnat teoriataustaksi ja tutkimusmenetelmäksi. Ei siitä ehkä ihan eheä kulkuväline tullut ja tiekin oli melko pomppuinen. Haastattelukysymysten tekeminen sentään kulki mukavasti (muutaman kymmenen kilometrin myötäinen osuus). Haastateltavien etsiminen oli sitten taas yhtä esterataa puuskaisessa vastatuulessa.

Olen kuullut joidenkin kestävyysurheilijoiden kertovan suoritukseen kuuluvan usein flow-hetkiä, jolloin askel on keveä ja tuntuu hyvältä. Luulen, että haastattelujen tekeminen oli se oma flow:ni. Huomasin jopa pitäväni tutkielman tekemisestä, mutta rajansa matkankin pituudella. Haastattelujen litterointi alkoi tuntua melko hapokkaalta osuuden viimeisillä kilometreillä.

Tällä hetkellä laahustan maratonin ensimmäistä kolmannesta: kirjoitan tuloksia.Olen alkanut oivaltaa, mitä juoksijat tarkoittavat sillä, että matka on ennen kaikkea päänsisäinen. Tiedostan tauotta vielä edessä olevan matkan pituuden ja käytettävissä olevan ajan vähyyden aiheuttaman ristiriidan ja se tuntuu kehossa puutumisena. Myös mieli on väsynyt ja sitä pitää jatkuvasti tsempata jaksamaan vielä vähän. Enää pohdinta, teoriaosuuden lihavointi, menetelmän ja johdannon tarkennus, oikeinkirjoitus, muotoilut, esitarkastus, korjaukset, kypsyysnäyte ja kaikki se, minkä nyt unohdan mainita.

Syysaurinko pilkahtelee kaihtimien välistä ja luo uskoa siihen, että maaliviiva on oikeasti olemassa. Kaikille muillekin gradun kanssa kipuileville haluan sanoa, että muista lopettaa ajoissa, mutta älä luovuta.

Syksy on täynnä viestintäalan tapahtumia

Hyvää alkanutta syksyä kaikille myös minun puolestani!

Toinen vuosi puheviestinnän opiskelijana on pyörähtänyt käyntiin, ja ensimmäinen periodi lähestyy jo loppuaan. Aika menee arjen tohinassa nopeasti, ja kohtahan vietetään jo joulua! Myös ennen reettoreiden perinteisiä pikkujouluja erilaisten tapahtumien kirjo on suuri, sillä syksyn aikana järjestetään tapahtumia seminaareista valtakunnallisiin sitseihin.

Mainitakseni muutaman: 

Opiskelijaelämään kuuluu tunnetusti bailaamista, ja mikäs sen parempaa, kuin akateemisen pöytäjuhlan eli sitsit-tapahtuman yhdistäminen muiden kaupunkien viestinnän opiskelijoiden tapaamiseen. Tänä vuonna viestijäsitsit järjestetään Jyväskylässä torstaina 18. lokakuuta.

Marraskuu aloitetaan viestinnän opiskelijoiden yhdellä odotetuimmista tapahtumista, Ydinviestillä. Jyväskylässä 1.-2. marraskuuta järjestettävässä tapahtumassa viestinnän ja journalistiikan opiskelijat ympäri Suomea kokoontuvat yhteen keskustelemaan ajankohtaisista aiheista ja kuulemaan alan ammattilaisten tarinoita työelämästä.

Viestinnän tulevaisuus -seminaari kokoaa yhteen viestinnän ja muiden alojen asiantuntijoita. Keskustelijoiksi on ilmoitettu muun muassa Kirsi PihaPekka SauriRonja Salmi, Tarja Virmala, Jussi Kekkonen, Tarja Jussila, Anne Alarotu ja Mikael Jungner. Viestintäalan ammattilaisten ja viestintää opiskelevien ammattijärjestö Viesti ry:n jäsenille seminaari on maksuton, ja sitä voi seurata myös livestreamin kautta!

Kaikki omaan opiskeluun ja edessä häämöttävään työelämään liittyvät tapahtumat ovat opiskelijalle mahtava tilaisuus tutustua jo viestinnän kentällä työskenteleviin sekä mahdollisiin tuleviin työtovereihin. Lisäksi seminaarit ja työpajat lisäävät tietoa ajankohtaisista viestinnän ilmiöistä, mikä auttaa rakentamaan omaa asiantuntijuutta ja ammattitaitoa.

Toivottavasti törmätään tapahtumissa!

Ilona 

Vaihtoon vain Ruotsiin? Kun oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen ei riitä

Olen asunut nyt reilun kuukauden verran rakkaan länsinaapurimme pääkaupungissa, Tukholmassa. Lähtö opiskelijavaihtoon ei koskaan ollut minulle pitkäaikainen unelma tai itsestäänselvyys. Ajatus opiskelujaksosta muualla hiipi mieleeni noin vuosi sitten ja samalla aloitin hakuprosessin.

Opiskelijavaihto on yksi korkeakouluopiskelijan etuoikeuksista. Laadukkaisiin viestintäopintoihin voi Tampereen yliopiston puheviestinnän opiskelijana hakea lähes mihin päin maailmaa tahansa. Mietin opiskelijavaihdon kohdetta tarkkaan. Jostain syystä halusin pysyä Euroopassa, osittain ehkä koulutusten sisältöjen samankaltaisuuden sekä toisaalta turvallisuuden vuoksi.

Koska kirjoitan tätä tekstiä yliopistokampuksella Pohjanlahden toisella puolella, lopullinen valinta vaihtokohteeksi oli Ruotsi. Innoissani suunnittelin ja kirjoitin kolmeen eri yliopistoon hakemuskirjeitä kahdella kielellä sekä selailin kurssivalintoja. Alkukeväästä sähköpostiini kilahti kirje, joka ilmoitti hyväksymisestä vaihto-oppilaaksi Tukholman yliopiston mediatiedekuntaan.

Sulateltuani syksyn viettoa toisessa maassa, ensimmäistä kertaa pidemmän aikaa vähän kauempana läheisistäni, uskaltauduin jakamaan vastasyntynyttä haavettani tutuille ja vähän tuntemattomillekin. Ja mitä useammin suunnitelmistani kerroin, sitä useammin löysin itseni selittelemässä vastausta kysymykseen: miksi vain Ruotsiin?

Nykypäivän suorittajayhteiskunnassa oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen ei enää tunnu riittävän. Onko juoksuharrastaja tosissaan, jos ei juokse kerran vuodessa puolimaratonia? Onko kesäloma kunnon kesäloma, jos se kuluu rantaloman sijasta kotisohvalla? Entäpä onko opiskelijavaihto edes kannattava, jos sen suorittaa naapurimaassa?

Kehitys tapahtuu oman mukavuusalueen ulkopuolella. Olen samaa mieltä. Mutta kuinka kauas sieltä mukavuusalueelta pitää tänä päivänä astua?

Opiskelen täällä varsin mielenkiintoisia kursseja. Olen ainoa vaihto-oppilas kursseillani. Olen saanut ystäviä ympäri maailmaa. Joka päivä kehitän kielitaitokapasiteetistani vähintään kahta vierasta kieltä. Välillä jännitän kulkiessani yksin iltamyöhäisellä. Luentoja pitävä professori puhuu varsin nopeasti ja toisinaan joudun todella keskittymään pysyäkseni perässä. Läheisteni on helppo tulla vierailemaan luonani. Opetuksen laatu on varsin korkeaa. Ikävöin jo nyt rakkaitani. Syysneuleiden käyttö lämmittää mieltäni. Asun ensimmäistä kertaa moneen vuoteen yksin.

Ennen kaikkea olen astunut ulos mukavuusalueeltani. Joten, siksi vain Ruotsi.

Tällä hetkellä Ruotsin verran mukavuusalueeni ulkopuolella riittää minulle. Jollekin se on alanvaihdon verran. Toiselle taas vaikkapa uuden sosiaalisen median omaksumisen verran. Jokainen valitsee oman polkunsa, eikä toisen polku ole omaa parempi. Kuinka ja kuka niitä voisi edes verrata? Kenenkään ei tulisi kokea riittämättömyyden tunnetta kehittäessään itseään. Ollaan armollisia toisille, mutta ennen kaikkia itsellemme! 🙂

PS. Vähän konkreettisempaa vaihtopostausta tulossa myöhemmin syksyllä, joten jääkäähän seurailemaan!

Uusi vuosi, uudet kujeet

Niin se kesä vain hujahti! Oma kesäni koostui suurimmilta osin töistä, mutta onneksi kuluneisiin kuukausiin mahtui myös niitä rentouttavia mökkiviikonloppuja sekä yksi reissu ulkomaille. Omat opintoni starttasivat syyskuun ensimmäisellä viikolla lähinnä sivuaineideni aloitusluennoilla, mutta nyt ovat viimein käynnistyneet myös muutamat viestinnän kurssit.

Kuten jo keväällä uumoilinkin, kouluun paluu sujui varsin kivuttomasti. Ensimmäisen vuoden aikana ehti oppia paljon esimerkiksi omista oppimistavoista ja tämä onkin helpottanut asennoitumista tähän vuoteen kummasti. Uskon, että tieto siitä, että tänä vuonna tiedossa on entistä enemmän myös oman pääaineen aineopintoja, on vaikuttanut intoon opintoja kohtaan. Tässä periodissa käynnistynyt esiintymisen kurssi vaikuttaa sisällöltään tämän syksyn ehdottomasti mielenkiintoisimmalta kurssilta. Ensimmäisellä luennolla kävimme läpi muun muassa erilaisia puheiden tyylejä ja näille ominaisia piirteitä. Toisen kerran aiheena oli vuorostaan puheen kirjoittaminen. Saimme laajemman käsityksen siitä, mitä puheelta vaaditaan ja millainen projekti puheen kirjoittaminen kokonaisuudessaan on. Aiheesta meille luennoi paljon erilaisia puheita kirjoittanut Antti Mustakallio. Mustakallion luennolla katsoimme esimerkiksi yhden Malala Yousafzain pitämistä puheista, mikä sai paljon myös omia ajatuksia liikkeelle. On toden totta mahdollista pitää varsin vaikuttaviakin puheita, kunhan esiintyminen vakuuttaa. Kaikissa puheissa on jokin sanoma, eikä sanoman perille vieminen tarvitse niin sanottua turhaa jargonia, mikäli puheen esitystapa on kunnossa. Yousafzain puhe toimi tästä loistavana esimerkkinä: puheessa käytetty sanasto ei ollut millään tavalla vaikeaa, mutta puheen viesti oli tästä huolimatta vaikuttava.

Muutamat tutut ovat toisinaan yllättyneet kertoessani tästä esiintymisen kurssista. ”Kyllähän kuka tahansa osaa esiintyä!” Niinpä niin. Ulosannilla on mielettömän suuri merkitys siihen, millainen puheen lopputuloksesta tulee. On myös muistettava se, ettei hyvä esiintyminenkään tee automaattisesti puheesta hyvää. Jotta kokonaisuus toimisi tulisi niin sisällön kuin ulosannin toimia käsi kädessä. Odotankin jo mielenkiinnolla ensi periodissa alkavia harjoitusryhmiä, missä tarkoituksena on oppia entistä konkreettisemmin esiintymisestä sekä itse esiintyjänä että esityksen analysoijana. Fiilikset tästä vuodesta ovat siis varsin odottavaiset!

Aliisa

Blogi suuntaa kesälaitumille

Tuntuu, että toistan itseäni todetessani ensimmäisen lukuvuoden viilettäneen ohi vauhdilla. Vaikka vauhti on ollut melkoinen, on ollut kiva huomata, että käteen on jäänyt paljon. Kesällä on viimein aikaa ottaa hieman rennommin ja kouluhommat voi jättää hetkeksi syrjään. Tai noh, ei nyt sentään ihan syrjään; itselleni kesälle jäi tentittäväksi vielä yksi tentti, mutta onneksi tämä ei sen suurempi stressin aihe ole.

Kuluneen vuoden aikana levon merkitys on noussut tärkeysjärjestyksessäni kärkisijoille. Vaikka myös omiin kesän suunnitelmiini lukeutuu töiden teko, haluan silti yrittää parhaani mukaan ottaa myös aikaa sille ihan rehellisille hölläilylle. Rantautuneet kesäkelit ainakin motivoivat auringon alla loikoiluun toden teolla! Loman koittaessa jää myöskin blogimme pienimuotoiselle tauolle. Palailemme kuitenkin jälleen syksyllä linjoille – akut latautuneina!

Aurinkoista kesää kaikille!

– Aliisa

Fiiliksiä ensimmäisestä viestinnän työpaikasta

Aloitin tässä kuussa työskentelemään ensimmäistä kertaa viestinnän alalla. Työpaikkani on samalla sekä kesätyöni että opintoihin kuuluva työharjoitteluni. Työtehtävissäni pääsen yhdistelemään pääaineeni viestinnän lisäksi markkinointia, joten pesti sopii ensimmäiseksi viestinnän työpaikseni loistavasti. Vietän kyseisessä pestissä yhteensä neljä kuukautta.

Työkokemusta on takana nyt siis reilut pari viikkoa. Olen oppinut jo tähän mennessä aivan hurjasti uutta. Opinnot ovat tuoneet paljon työkaluja työskentelyyni esimerkiksi kirjoitusvarmuuden ja vuorovaikutusosaamisen myötä. Työssäni olen ollut paljon yhteyksissä tuntemattomiin ja joskus jopa aika nimekkäisiinkin henkilöihin. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä ja rohkea juttelemaan uusien ihmisten kanssa sekä kahdestaan että ryhmässä, mutta ilman puheviestinnän opintoja niin sanottu ihmisvarmuuteni olisi varmasti huonompi.

Opinnoista saamieni työkalujen lisäksi myös itse työ on jo ehtinyt opettaa minua paljon. Sanonta työ tekijäänsä opettaa lienee tosi myös tällaisissa osittain humanistisen alan työpaikoissa. Ja osittain siksi, koska olen työskennellessäni huomannut, että viestinnän työssä pääsee tekemään hyvin monipuolisia ja erilaisia työtehtäviä.

Itselle henkilökohtaisesti tärkein huomio, jonka olen tehnyt muutaman viikon työskentelyn aikana on se, että viestinnän merkitys yrityksessä tai organisaatiossa on oikeasti hirmu suuri. Siksi meidän osaajien osaaminen on oikeasti tärkeää ja uskon, että meidän merkitys tulevaisuudessa työntekijöinä tulee vielä rutkasti kasvamaan.

Karla