Oppiminen suurennuslasin alla

Tällä viikolla ekaluokkalainen lapseni ähersi matematiikan läksyn kimpussa. Loogista päättelyä vaativa tehtävä ei meinannut aueta. ”Äiti. Mä tiedän kyllä vastauksen mutta en ole ihan varma, ymmärränkö sitä.” Lapsen oivallus tietämisen ja ymmärtämisen erosta johdatti minut pohtimaan omaa oppimistani. Mitä yliopisto-opinnoista on lopulta jäänyt käteen? Päädyin selailemaan puheviestinnän opetusohjelmaa ja suorittamiani kursseja. Yritin palauttaa mieleen mitä kaikkia aiheita kurssilla käsiteltiin ja millaista opetusmetodia sovellettiin. Oliko kurssi luento-opetusta, verkkokurssi vai työpaja. Esitin kunkin kurssin kohdalta itselleni kysymykset: mitä opin tällä kurssilla, miksi ja miten.

Julkinen keskustelu oppimisen ympärillä on niin ikään ollut vilkasta viime aikoina. On puhuttu ilmiöoppimisesta, flippauksesta, lähiopetuksen vähenemisestä, digiopiskelun lisääntymisestä, yksilöllisistä opintopoluista ja itseohjautuvuudesta. Mediaan on herunut tietoa vielä keskeneräisestä tutkimuksesta, jossa heikentyneiden oppimistulosten ja Pisa-sijoitusten syy löydetään peruskoulun uusista opetusmenetelmistä. Ammatillinen opetus on myös lehtitietojen perusteella kriisissä. Pelätään, että liian suuri vastuu omista opinnoista yhdistettynä liian vähäisiin opetusresursseihin johtaa eriarvoistumiseen ja oppimistulosten heikkenemiseen. Oppiminen on siis ajankohtainen ja yhteiskunnallisesti latautunut aihe.

Perusmielikuva yliopisto-opetuksesta on kalvosulkeiset, jossa opettajan monologia rikkoo vain kahina, joka syntyy myöhässä luennolle saapuvista opiskelijoista kuoriutumassa ulkovaatteistaan. Puheviestinnässä tätä opetusmetodia käytetään riemastuttavan vähän. Omaa oppimista pohtiessani oppimistulokset olivat perusluentokurssien osalta selvästi heikoimmat. Oli vaikea saada kiinni jälkikäteen mitä luennoilla on yritetty takoa päähän.

Toinen yleisesti käytetty yliopisto-opetuksen metodi (ainakin omalla kohdalla) on ollut kurssien jakaminen luento-osuuteen ja ryhmätyöosuuteen. Tämän metodin suhteen omat oppimistulokseni olivat kaksijakoiset. Perusmalli, jossa luento-osuuden jälkeen opiskelijat jaetaan ryhmiin, joissa heidän tulee tuottaa esitelmä jostakin kurssin aihealueesta ei näyttänyt toimivan kovinkaan hyvin. Muistan nähneeni kymmeniä PowerPoint- ja Prezi-esityksiä, mutta mitä niiden avulla yritettiin kertoa – eipä jäänyt mieleen. Kun sitten taas tätä perusmallia vähän sovelletaan niin avot! En tule ikinä unohtamaan fenomenologian perusideaa, koska Puheviestintä tieteenä –kurssilla Prezin sijaan päädyimme esittelemään aihetta kanssaopiskelijoille imitoimalla ”Haluatko Miljonääriksi” -ohjelmaa vaihtamalla nimeksi ”Haluatko Fenomenologiksi”. Siinä yleistiedon sijaan kilpailtiin tieteenfilosofiaan liittyvillä kysymyksillä, käytettiin fifty-fifty-optio, kysyttiin yleisöltä ja kilautettiin kaverille (professorille). En myöskään unohda argumentaation ja vaikuttamisen peruskeinoja, koska niitä ajatellessani palaan kurssille, jossa opiskelijat pyrkivät vakuuttamaan yleisöään erilaisin keinoin, kuten esiintymällä suunnistuspuvussa. Esiintymisen kurssin loppuhuipennus, Pimeät puheet –tapahtuma on myös ollut itselleni yksi parhaita oppimiskokemuksia. Kurssin teoriaosuus kääntyy käytännön osaamiseksi, kun kurssin päätteeksi saa pitää radioitavan ja kuvattavan puheen kaikelle kansalle. Näitä kursseja yhdisti opetuksen vuorovaikutteisuus ja mahdollisuus luovaan toteuttamiseen.

Oman oppimisen tarkastelun kautta päädyn koulutuspoliittisella janalla uudistusmielisten laitaan. On hyvä, että opetusta kehitetään ja että siitä puhutaan julkisesti. On hyvä, että erilaiset oppijat otetaan huomioon ja tunnistetaan vuorovaikutuksen ja luovuuden merkitykset oppimiselle. Oppiminen on paitsi ihmisoikeus se kehittää ja avaa ovia uusiin maailmoihin. Oppimisessa on kuitenkin perustaltaan kysymys ajattelemisesta. Luovuutta ja vuorovaikutusta hyödyntävä opetus opettaa ajattelemaan itse. Siinä on mielestäni se avain.

Lapsen logiikkatehtävä ratkaistiin lopulta leikkimällä kauppaa. Muuntamalla numerot kassahihnalla kulkeviksi ostoksiksi lapsen oli helpompi ajatella konkreettisesti ja lopulta myös ymmärtää vastaus. Meillä oli hauskaa ja molemmat oppivat jotakin, vuorovaikutuksessa.

Mikä siinä gradussa on niin vaikeaa?

Useampi tuntemani maisteri on vitsaillut gradun teon vaativan lähinnä hyviä istumalihaksia. Nyt, graduni loppukilometreillä ymmärrän, että he eivät suinkaan halunneet vähätellä prosessin vaativuutta. Jos gradun tekemistä nimittäin vertaisi johonkin istumalihaksia vaativaan urheilulajiin, niin se tuntuu vähän siltä, kuin olisi osallistunut Iron Man –triathlonin ja Ninjasoturi-kilpailun risteytykseen. Iron Man on siis kilpailu, jossa uidaan ensin lähes neljä kilometriä, jonka jälkeen pyöräillään reilut 180 kilsaa ja sitten vedetään perään vielä maraton. Ninjasotureissa taas pyritään pääsemään läpi fyysisesti haastava rata, jonka varrella on esteitä pyörivistä tukeista tiiliseiniin ja vesiesteisiin. Molemmissa lajeissa taistellaan aikaa vastaan ja maaliin päässeet julistetaan teräsnaisiksi ja –miehiksi tai ninjasotureiksi.

Ei ihme, että niin moni jättää kesken.

Omalla kohdallani neljän kilometrin uinti (aiheen keksiminen, graduseminaari ja tutkimussuunnitelma) oli todella pitkä ja uuvuttava vaihe. Halusin kääntyä monta kertaa takaisin ja aloittaa alusta ja vaikka en sitä tehnytkään, niin vastavirta (opponentit, omat epäilyt) piti huolen etenemisvauhdin hitaudesta. Uintitekniikkaa parantamalla (tutkimusongelman ja -kysymysten hionta) en lopulta hukkunutkaan, vaan sain ensimmäisen etapin maaliin.

Ensimmäinen ninjasoturieste astui kuvioon juuri siinä vaiheessa, kun oli aika hypätä pyörän selkään: tuntui, kuin pyörä olisi ollut läjä yhteen sopimattomia osia, joista pitäisi koota toimiva peli ihan itse. Käytännössä tehtävänä oli muuttaa erikokoisilla, -värisillä ja -muotoisilla Post-it-lapuilla tapetoidut vihot ja seinäpinnat teoriataustaksi ja tutkimusmenetelmäksi. Ei siitä ehkä ihan eheä kulkuväline tullut ja tiekin oli melko pomppuinen. Haastattelukysymysten tekeminen sentään kulki mukavasti (muutaman kymmenen kilometrin myötäinen osuus). Haastateltavien etsiminen oli sitten taas yhtä esterataa puuskaisessa vastatuulessa.

Olen kuullut joidenkin kestävyysurheilijoiden kertovan suoritukseen kuuluvan usein flow-hetkiä, jolloin askel on keveä ja tuntuu hyvältä. Luulen, että haastattelujen tekeminen oli se oma flow:ni. Huomasin jopa pitäväni tutkielman tekemisestä, mutta rajansa matkankin pituudella. Haastattelujen litterointi alkoi tuntua melko hapokkaalta osuuden viimeisillä kilometreillä.

Tällä hetkellä laahustan maratonin ensimmäistä kolmannesta: kirjoitan tuloksia.Olen alkanut oivaltaa, mitä juoksijat tarkoittavat sillä, että matka on ennen kaikkea päänsisäinen. Tiedostan tauotta vielä edessä olevan matkan pituuden ja käytettävissä olevan ajan vähyyden aiheuttaman ristiriidan ja se tuntuu kehossa puutumisena. Myös mieli on väsynyt ja sitä pitää jatkuvasti tsempata jaksamaan vielä vähän. Enää pohdinta, teoriaosuuden lihavointi, menetelmän ja johdannon tarkennus, oikeinkirjoitus, muotoilut, esitarkastus, korjaukset, kypsyysnäyte ja kaikki se, minkä nyt unohdan mainita.

Syysaurinko pilkahtelee kaihtimien välistä ja luo uskoa siihen, että maaliviiva on oikeasti olemassa. Kaikille muillekin gradun kanssa kipuileville haluan sanoa, että muista lopettaa ajoissa, mutta älä luovuta.

Ruuhkavuosinakin voi ja kannattaa opiskella

”Hullu!” oli aika tyypillinen ensikommentti lähipiirissäni, kun kolme vuotta sitten kerroin aikeistani aloittaa puheviestinnän maisteriopinnot täällä Tampereen yliopistossa. Mielenvikaiselta se kuulostikin, jos ottaa huomioon, että lapseni olivat kaksi- ja kolmevuotiaita, asuin Helsingissä ja tein töitä vakituisessa työsuhteessa. Lisäksi puolison työ sisälsi paljon matkustelua, joka tarkoitti minulle viikkojen ja jopa kuukausien yh-äitijaksoja. Miten tällainen ruuhkavuosien ruumiillistuma siis saisi pidettyä palapelin koossa lisäämällä kaiken päälle vielä opinnot 200 kilometrin päässä kotoa?

En aio valehdella. Vaikeaakin on ollut. Yleensä pahimpaan deadline-sumaan ajoittuu oksennustaudit, korvatulehdukset, aivotärähdykset, päiväkotihenkilökunnan koulutuspäivät you name it. Myös VR on tuonut omat jännitysmomentit aikaisiin aamuihin, etenkin talvikuukausina. Puheviestinnän opinnot sisältävät paljon kontaktiopetusta, eikä työ- tai perhesyillä ole juuri lohjennut erityiskohtelua. Pystyinkin opiskelemaan kaksi vuotta työn ohessa, mutta viimeisen vuoden olen ollut opintovapaalla. Opintoni venyvät siis hiukan yli kolmevuotisiksi. Kaikesta tästä huolimatta en voisi olla tyytyväisempi päätökseeni opiskella.

Puheviestinnän maisteriohjelmassa on ollut paljon teoriaan ja tutkimukseen painottuvia kursseja, joiden suorittaminen on vaatinut tahdon lisäksi itsensä ylittämistä. Toisaalta olen saanut opiskella myös esimerkiksi esiintymistä, johtamisviestintää, vuorovaikutussuhteiden konsultointia ja puheviestinnän opettamista – siis kursseja, joissa on hauskaa ja joiden sisällöt on työelämän kannalta superhyödyllisiä. Tutkintoon voi yhdistää myös vapaavalintaisia opintoja muista tiedekunnista ja verkostoista omien mieltymysten mukaan. Itse voin suositella lämpimästi omia sivuainekokonaisuuksiani, eli kasvatustieteen perusopintoja ja UniPID-verkoston Sustainability in Development –opintoja (http://www.unipid.fi/en/courses/). Molemmat kokonaisuudet voi tehdä kokonaan verkkoalustoilla, joten sopivat loistavasti ruuhkautuneisiin elämäntilaisiin.

Jos haaveilet opiskelusta, mutta elämän ja opintojen yhdistäminen ahdistaa, niin tässä muutama vinkki, joista on toivottavasti hyötyä:

  • Harkitse, voisitko ottaa opintovapaata ja,
  • Ota selvää oletko oikeutettu aikuiskoulutustukeen https://www.koulutusrahasto.fi
  • Jos et voi tai halua jäädä vapaalle, niin kannattaa ottaa opinnot puheeksi työnantajan kanssa. He saattavat olla yllättävänkin joustavia
  • Muista, että lainoista voi lyhentää välillä pelkkiä korkoja…
  • Tee selkeät aikataulut
  • Priorisoi
  • Pyydä apua

Toivon, että tämä oma tarinani voisi toimia kannustimena opintojen aloittamiseen/jatkamiseen, vaikka kyseessä olisikin käytännön elämän hankalin palapeli. Siitä selviää ja matkalla saa mukaansa kilpailukykyiset valmiudet toimia viestinnän ammattilaisena.