Mikä siinä gradussa on niin vaikeaa?

Useampi tuntemani maisteri on vitsaillut gradun teon vaativan lähinnä hyviä istumalihaksia. Nyt, graduni loppukilometreillä ymmärrän, että he eivät suinkaan halunneet vähätellä prosessin vaativuutta. Jos gradun tekemistä nimittäin vertaisi johonkin istumalihaksia vaativaan urheilulajiin, niin se tuntuu vähän siltä, kuin olisi osallistunut Iron Man –triathlonin ja Ninjasoturi-kilpailun risteytykseen. Iron Man on siis kilpailu, jossa uidaan ensin lähes neljä kilometriä, jonka jälkeen pyöräillään reilut 180 kilsaa ja sitten vedetään perään vielä maraton. Ninjasotureissa taas pyritään pääsemään läpi fyysisesti haastava rata, jonka varrella on esteitä pyörivistä tukeista tiiliseiniin ja vesiesteisiin. Molemmissa lajeissa taistellaan aikaa vastaan ja maaliin päässeet julistetaan teräsnaisiksi ja –miehiksi tai ninjasotureiksi.

Ei ihme, että niin moni jättää kesken.

Omalla kohdallani neljän kilometrin uinti (aiheen keksiminen, graduseminaari ja tutkimussuunnitelma) oli todella pitkä ja uuvuttava vaihe. Halusin kääntyä monta kertaa takaisin ja aloittaa alusta ja vaikka en sitä tehnytkään, niin vastavirta (opponentit, omat epäilyt) piti huolen etenemisvauhdin hitaudesta. Uintitekniikkaa parantamalla (tutkimusongelman ja -kysymysten hionta) en lopulta hukkunutkaan, vaan sain ensimmäisen etapin maaliin.

Ensimmäinen ninjasoturieste astui kuvioon juuri siinä vaiheessa, kun oli aika hypätä pyörän selkään: tuntui, kuin pyörä olisi ollut läjä yhteen sopimattomia osia, joista pitäisi koota toimiva peli ihan itse. Käytännössä tehtävänä oli muuttaa erikokoisilla, -värisillä ja -muotoisilla Post-it-lapuilla tapetoidut vihot ja seinäpinnat teoriataustaksi ja tutkimusmenetelmäksi. Ei siitä ehkä ihan eheä kulkuväline tullut ja tiekin oli melko pomppuinen. Haastattelukysymysten tekeminen sentään kulki mukavasti (muutaman kymmenen kilometrin myötäinen osuus). Haastateltavien etsiminen oli sitten taas yhtä esterataa puuskaisessa vastatuulessa.

Olen kuullut joidenkin kestävyysurheilijoiden kertovan suoritukseen kuuluvan usein flow-hetkiä, jolloin askel on keveä ja tuntuu hyvältä. Luulen, että haastattelujen tekeminen oli se oma flow:ni. Huomasin jopa pitäväni tutkielman tekemisestä, mutta rajansa matkankin pituudella. Haastattelujen litterointi alkoi tuntua melko hapokkaalta osuuden viimeisillä kilometreillä.

Tällä hetkellä laahustan maratonin ensimmäistä kolmannesta: kirjoitan tuloksia.Olen alkanut oivaltaa, mitä juoksijat tarkoittavat sillä, että matka on ennen kaikkea päänsisäinen. Tiedostan tauotta vielä edessä olevan matkan pituuden ja käytettävissä olevan ajan vähyyden aiheuttaman ristiriidan ja se tuntuu kehossa puutumisena. Myös mieli on väsynyt ja sitä pitää jatkuvasti tsempata jaksamaan vielä vähän. Enää pohdinta, teoriaosuuden lihavointi, menetelmän ja johdannon tarkennus, oikeinkirjoitus, muotoilut, esitarkastus, korjaukset, kypsyysnäyte ja kaikki se, minkä nyt unohdan mainita.

Syysaurinko pilkahtelee kaihtimien välistä ja luo uskoa siihen, että maaliviiva on oikeasti olemassa. Kaikille muillekin gradun kanssa kipuileville haluan sanoa, että muista lopettaa ajoissa, mutta älä luovuta.

Ruuhkavuosinakin voi ja kannattaa opiskella

”Hullu!” oli aika tyypillinen ensikommentti lähipiirissäni, kun kolme vuotta sitten kerroin aikeistani aloittaa puheviestinnän maisteriopinnot täällä Tampereen yliopistossa. Mielenvikaiselta se kuulostikin, jos ottaa huomioon, että lapseni olivat kaksi- ja kolmevuotiaita, asuin Helsingissä ja tein töitä vakituisessa työsuhteessa. Lisäksi puolison työ sisälsi paljon matkustelua, joka tarkoitti minulle viikkojen ja jopa kuukausien yh-äitijaksoja. Miten tällainen ruuhkavuosien ruumiillistuma siis saisi pidettyä palapelin koossa lisäämällä kaiken päälle vielä opinnot 200 kilometrin päässä kotoa?

En aio valehdella. Vaikeaakin on ollut. Yleensä pahimpaan deadline-sumaan ajoittuu oksennustaudit, korvatulehdukset, aivotärähdykset, päiväkotihenkilökunnan koulutuspäivät you name it. Myös VR on tuonut omat jännitysmomentit aikaisiin aamuihin, etenkin talvikuukausina. Puheviestinnän opinnot sisältävät paljon kontaktiopetusta, eikä työ- tai perhesyillä ole juuri lohjennut erityiskohtelua. Pystyinkin opiskelemaan kaksi vuotta työn ohessa, mutta viimeisen vuoden olen ollut opintovapaalla. Opintoni venyvät siis hiukan yli kolmevuotisiksi. Kaikesta tästä huolimatta en voisi olla tyytyväisempi päätökseeni opiskella.

Puheviestinnän maisteriohjelmassa on ollut paljon teoriaan ja tutkimukseen painottuvia kursseja, joiden suorittaminen on vaatinut tahdon lisäksi itsensä ylittämistä. Toisaalta olen saanut opiskella myös esimerkiksi esiintymistä, johtamisviestintää, vuorovaikutussuhteiden konsultointia ja puheviestinnän opettamista – siis kursseja, joissa on hauskaa ja joiden sisällöt on työelämän kannalta superhyödyllisiä. Tutkintoon voi yhdistää myös vapaavalintaisia opintoja muista tiedekunnista ja verkostoista omien mieltymysten mukaan. Itse voin suositella lämpimästi omia sivuainekokonaisuuksiani, eli kasvatustieteen perusopintoja ja UniPID-verkoston Sustainability in Development –opintoja (http://www.unipid.fi/en/courses/). Molemmat kokonaisuudet voi tehdä kokonaan verkkoalustoilla, joten sopivat loistavasti ruuhkautuneisiin elämäntilaisiin.

Jos haaveilet opiskelusta, mutta elämän ja opintojen yhdistäminen ahdistaa, niin tässä muutama vinkki, joista on toivottavasti hyötyä:

  • Harkitse, voisitko ottaa opintovapaata ja,
  • Ota selvää oletko oikeutettu aikuiskoulutustukeen https://www.koulutusrahasto.fi
  • Jos et voi tai halua jäädä vapaalle, niin kannattaa ottaa opinnot puheeksi työnantajan kanssa. He saattavat olla yllättävänkin joustavia
  • Muista, että lainoista voi lyhentää välillä pelkkiä korkoja…
  • Tee selkeät aikataulut
  • Priorisoi
  • Pyydä apua

Toivon, että tämä oma tarinani voisi toimia kannustimena opintojen aloittamiseen/jatkamiseen, vaikka kyseessä olisikin käytännön elämän hankalin palapeli. Siitä selviää ja matkalla saa mukaansa kilpailukykyiset valmiudet toimia viestinnän ammattilaisena.