Mikä siinä gradussa on niin vaikeaa?

Useampi tuntemani maisteri on vitsaillut gradun teon vaativan lähinnä hyviä istumalihaksia. Nyt, graduni loppukilometreillä ymmärrän, että he eivät suinkaan halunneet vähätellä prosessin vaativuutta. Jos gradun tekemistä nimittäin vertaisi johonkin istumalihaksia vaativaan urheilulajiin, niin se tuntuu vähän siltä, kuin olisi osallistunut Iron Man –triathlonin ja Ninjasoturi-kilpailun risteytykseen. Iron Man on siis kilpailu, jossa uidaan ensin lähes neljä kilometriä, jonka jälkeen pyöräillään reilut 180 kilsaa ja sitten vedetään perään vielä maraton. Ninjasotureissa taas pyritään pääsemään läpi fyysisesti haastava rata, jonka varrella on esteitä pyörivistä tukeista tiiliseiniin ja vesiesteisiin. Molemmissa lajeissa taistellaan aikaa vastaan ja maaliin päässeet julistetaan teräsnaisiksi ja –miehiksi tai ninjasotureiksi.

Ei ihme, että niin moni jättää kesken.

Omalla kohdallani neljän kilometrin uinti (aiheen keksiminen, graduseminaari ja tutkimussuunnitelma) oli todella pitkä ja uuvuttava vaihe. Halusin kääntyä monta kertaa takaisin ja aloittaa alusta ja vaikka en sitä tehnytkään, niin vastavirta (opponentit, omat epäilyt) piti huolen etenemisvauhdin hitaudesta. Uintitekniikkaa parantamalla (tutkimusongelman ja -kysymysten hionta) en lopulta hukkunutkaan, vaan sain ensimmäisen etapin maaliin.

Ensimmäinen ninjasoturieste astui kuvioon juuri siinä vaiheessa, kun oli aika hypätä pyörän selkään: tuntui, kuin pyörä olisi ollut läjä yhteen sopimattomia osia, joista pitäisi koota toimiva peli ihan itse. Käytännössä tehtävänä oli muuttaa erikokoisilla, -värisillä ja -muotoisilla Post-it-lapuilla tapetoidut vihot ja seinäpinnat teoriataustaksi ja tutkimusmenetelmäksi. Ei siitä ehkä ihan eheä kulkuväline tullut ja tiekin oli melko pomppuinen. Haastattelukysymysten tekeminen sentään kulki mukavasti (muutaman kymmenen kilometrin myötäinen osuus). Haastateltavien etsiminen oli sitten taas yhtä esterataa puuskaisessa vastatuulessa.

Olen kuullut joidenkin kestävyysurheilijoiden kertovan suoritukseen kuuluvan usein flow-hetkiä, jolloin askel on keveä ja tuntuu hyvältä. Luulen, että haastattelujen tekeminen oli se oma flow:ni. Huomasin jopa pitäväni tutkielman tekemisestä, mutta rajansa matkankin pituudella. Haastattelujen litterointi alkoi tuntua melko hapokkaalta osuuden viimeisillä kilometreillä.

Tällä hetkellä laahustan maratonin ensimmäistä kolmannesta: kirjoitan tuloksia.Olen alkanut oivaltaa, mitä juoksijat tarkoittavat sillä, että matka on ennen kaikkea päänsisäinen. Tiedostan tauotta vielä edessä olevan matkan pituuden ja käytettävissä olevan ajan vähyyden aiheuttaman ristiriidan ja se tuntuu kehossa puutumisena. Myös mieli on väsynyt ja sitä pitää jatkuvasti tsempata jaksamaan vielä vähän. Enää pohdinta, teoriaosuuden lihavointi, menetelmän ja johdannon tarkennus, oikeinkirjoitus, muotoilut, esitarkastus, korjaukset, kypsyysnäyte ja kaikki se, minkä nyt unohdan mainita.

Syysaurinko pilkahtelee kaihtimien välistä ja luo uskoa siihen, että maaliviiva on oikeasti olemassa. Kaikille muillekin gradun kanssa kipuileville haluan sanoa, että muista lopettaa ajoissa, mutta älä luovuta.

Syksy on täynnä viestintäalan tapahtumia

Hyvää alkanutta syksyä kaikille myös minun puolestani!

Toinen vuosi puheviestinnän opiskelijana on pyörähtänyt käyntiin, ja ensimmäinen periodi lähestyy jo loppuaan. Aika menee arjen tohinassa nopeasti, ja kohtahan vietetään jo joulua! Myös ennen reettoreiden perinteisiä pikkujouluja erilaisten tapahtumien kirjo on suuri, sillä syksyn aikana järjestetään tapahtumia seminaareista valtakunnallisiin sitseihin.

Mainitakseni muutaman: 

Opiskelijaelämään kuuluu tunnetusti bailaamista, ja mikäs sen parempaa, kuin akateemisen pöytäjuhlan eli sitsit-tapahtuman yhdistäminen muiden kaupunkien viestinnän opiskelijoiden tapaamiseen. Tänä vuonna viestijäsitsit järjestetään Jyväskylässä torstaina 18. lokakuuta.

Marraskuu aloitetaan viestinnän opiskelijoiden yhdellä odotetuimmista tapahtumista, Ydinviestillä. Jyväskylässä 1.-2. marraskuuta järjestettävässä tapahtumassa viestinnän ja journalistiikan opiskelijat ympäri Suomea kokoontuvat yhteen keskustelemaan ajankohtaisista aiheista ja kuulemaan alan ammattilaisten tarinoita työelämästä.

Viestinnän tulevaisuus -seminaari kokoaa yhteen viestinnän ja muiden alojen asiantuntijoita. Keskustelijoiksi on ilmoitettu muun muassa Kirsi PihaPekka SauriRonja Salmi, Tarja Virmala, Jussi Kekkonen, Tarja Jussila, Anne Alarotu ja Mikael Jungner. Viestintäalan ammattilaisten ja viestintää opiskelevien ammattijärjestö Viesti ry:n jäsenille seminaari on maksuton, ja sitä voi seurata myös livestreamin kautta!

Kaikki omaan opiskeluun ja edessä häämöttävään työelämään liittyvät tapahtumat ovat opiskelijalle mahtava tilaisuus tutustua jo viestinnän kentällä työskenteleviin sekä mahdollisiin tuleviin työtovereihin. Lisäksi seminaarit ja työpajat lisäävät tietoa ajankohtaisista viestinnän ilmiöistä, mikä auttaa rakentamaan omaa asiantuntijuutta ja ammattitaitoa.

Toivottavasti törmätään tapahtumissa!

Ilona 

Vaihtoon vain Ruotsiin? Kun oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen ei riitä

Olen asunut nyt reilun kuukauden verran rakkaan länsinaapurimme pääkaupungissa, Tukholmassa. Lähtö opiskelijavaihtoon ei koskaan ollut minulle pitkäaikainen unelma tai itsestäänselvyys. Ajatus opiskelujaksosta muualla hiipi mieleeni noin vuosi sitten ja samalla aloitin hakuprosessin.

Opiskelijavaihto on yksi korkeakouluopiskelijan etuoikeuksista. Laadukkaisiin viestintäopintoihin voi Tampereen yliopiston puheviestinnän opiskelijana hakea lähes mihin päin maailmaa tahansa. Mietin opiskelijavaihdon kohdetta tarkkaan. Jostain syystä halusin pysyä Euroopassa, osittain ehkä koulutusten sisältöjen samankaltaisuuden sekä toisaalta turvallisuuden vuoksi.

Koska kirjoitan tätä tekstiä yliopistokampuksella Pohjanlahden toisella puolella, lopullinen valinta vaihtokohteeksi oli Ruotsi. Innoissani suunnittelin ja kirjoitin kolmeen eri yliopistoon hakemuskirjeitä kahdella kielellä sekä selailin kurssivalintoja. Alkukeväästä sähköpostiini kilahti kirje, joka ilmoitti hyväksymisestä vaihto-oppilaaksi Tukholman yliopiston mediatiedekuntaan.

Sulateltuani syksyn viettoa toisessa maassa, ensimmäistä kertaa pidemmän aikaa vähän kauempana läheisistäni, uskaltauduin jakamaan vastasyntynyttä haavettani tutuille ja vähän tuntemattomillekin. Ja mitä useammin suunnitelmistani kerroin, sitä useammin löysin itseni selittelemässä vastausta kysymykseen: miksi vain Ruotsiin?

Nykypäivän suorittajayhteiskunnassa oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen ei enää tunnu riittävän. Onko juoksuharrastaja tosissaan, jos ei juokse kerran vuodessa puolimaratonia? Onko kesäloma kunnon kesäloma, jos se kuluu rantaloman sijasta kotisohvalla? Entäpä onko opiskelijavaihto edes kannattava, jos sen suorittaa naapurimaassa?

Kehitys tapahtuu oman mukavuusalueen ulkopuolella. Olen samaa mieltä. Mutta kuinka kauas sieltä mukavuusalueelta pitää tänä päivänä astua?

Opiskelen täällä varsin mielenkiintoisia kursseja. Olen ainoa vaihto-oppilas kursseillani. Olen saanut ystäviä ympäri maailmaa. Joka päivä kehitän kielitaitokapasiteetistani vähintään kahta vierasta kieltä. Välillä jännitän kulkiessani yksin iltamyöhäisellä. Luentoja pitävä professori puhuu varsin nopeasti ja toisinaan joudun todella keskittymään pysyäkseni perässä. Läheisteni on helppo tulla vierailemaan luonani. Opetuksen laatu on varsin korkeaa. Ikävöin jo nyt rakkaitani. Syysneuleiden käyttö lämmittää mieltäni. Asun ensimmäistä kertaa moneen vuoteen yksin.

Ennen kaikkea olen astunut ulos mukavuusalueeltani. Joten, siksi vain Ruotsi.

Tällä hetkellä Ruotsin verran mukavuusalueeni ulkopuolella riittää minulle. Jollekin se on alanvaihdon verran. Toiselle taas vaikkapa uuden sosiaalisen median omaksumisen verran. Jokainen valitsee oman polkunsa, eikä toisen polku ole omaa parempi. Kuinka ja kuka niitä voisi edes verrata? Kenenkään ei tulisi kokea riittämättömyyden tunnetta kehittäessään itseään. Ollaan armollisia toisille, mutta ennen kaikkia itsellemme! 🙂

PS. Vähän konkreettisempaa vaihtopostausta tulossa myöhemmin syksyllä, joten jääkäähän seurailemaan!