Näkökulmia sosiologiseen perhetutkimukseen

Petteri Eerola, Eija Eronen & Katja Repo

Tampereen yliopistossa tehdään useassa tiedekunnassa ja oppiaineessa paljon lapsuutta, perhettä ja läheissuhteita käsittelevää tutkimusta. Nämä teemat ovat olleet erityisen vahvoja yliopistomme yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen, kuten sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön, kentällä. Tamperelaisen sosiologian piirissä perheen ja läheissuhteiden teemat eivät kuitenkaan ole keskeisimpien tutkimuskohteiden joukossa. PERLAn vuoden 2017 tutkimusseminaari alkoikin mitä mielenkiintoisimmin, kun saimme vieraiksemme perhesosiologit Aino Luotosen, Anne Mattilan ja Ella Sihvosen Helsingin yliopiston Sosiaalitieteiden laitokselta. Seminaarivieraamme ovat kunniakkaan perinteen jatkajia, onhan Helsingin yliopiston sosiologeilla ollut keskeinen rooli suomalaisen yhteiskuntatieteellisen perhe- ja läheissuhdetutkimuksen kentällä muun muassa Elina Haavio-Mannilan ja Riitta Jallinojan myötä.

Vasemmalta oikealle: Anne Mattila, Ella Sihvonen ja Aino Luotonen (Kuva: Katja Repo)

Tammikuisen iltapäiväseminaarin otsikkona toimi Sosiologisia näkökulmia perhe- ja läheissuhteisiin. Tarkoituksena oli kuulla ja keskustella siitä, mitä suomalaisessa perhesosiologiassa tällä hetkellä tapahtuu. Seminaarin ensimmäisessä puheenvuorossa  Aino Luotonen tarkasteli perhesuhteita osana laajempaa läheissuhteiden verkostoa. Teema onkin keskeinen, sillä vaikka perheiden moninaisuudesta ja perheen käsitteen huokoisuudesta on puhuttu yhteiskuntatieteissä jo kauan, sekä arkikäsityksissä että esimerkiksi viranomaisten määritelmissä perhe ymmärretään usein äidin, isän ja pienten lasten mikroyksiköksi. Puheenvuorossaan Luotonen kuvasikin, kuinka perhesuhteet eivät ole pelkästään annettuja ja itsestään selviä, vaan usein myös neuvottelun varaisia ja liikkeessä olevia. Toisin sanoen ne harvoin vastaavat niitä käsityksiä, joita esimerkiksi viranomaiskäytännöissä perheeseen liitetään. Esitelmässään Luotonen kuvasi myös antropologi Janet Carstenin sukulaisuuden käsitteeseen viitaten, kuinka sukulaisuuden rajoja määritellään jatkuvasti prossissa, jossa sukulaisuuden kenttään laskettavat ihmiset vaihtuvat. Tätä on helppo hahmottaa esimerkiksi purkautuneen parisuhteen kautta. Pitkäkestoisessa parisuhteessa kumppanin perheenjäsenet tulevat usein osaksi omaa sukua. Eron jälkeen yhteydenpito ex-puolison myötä perhepiiriin tulleisiin sukulaisiin kuitenkin helposti hiipuu, jolloin he pikkuhiljaa putoavat pois sukulaisuuden piiristä.

Luotonen kuvasi empiirisen tutkimuksensa kautta, kuinka parisuhteessa elävät ihmiset näyttävät hahmottavan perheensä lähes poikkeuksetta toisistaan poikkeavilla tavoilla. Luotosen ja Anna-Maija Castrénin (Itä-Suomen yliopisto) keräämässä aineistossa pariskuntia pyydettiin toisistaan erillään nimeämään ne henkilöt, joiden he katsoivat kuuluvan perheeseensä. Kaikissa tapauksissa parisuhteen osapuolet sisällyttivät perheeseensä samojen henkilöiden lisäksi myös eri henkilöitä. Kaikki vastaajat nimesivät puolison ja mahdolliset lapset osaksi perhettä, mutta muiden henkilöiden, kuten omien vanhempien ja sisarten kohdalla vaihtelu perheenjäseneksi nimeämisessä oli huomattavan suurta. Yksittäisenä mielenkiintoisena seikkana voidaan nostaa esiin havainto siitä, että tutkimukseen osallistuneet vastaajat laskivat huomattavan usein oman äidin uuden puolison osaksi perhettä. Isän uuden puolison kohdalla oli kuitenkin toisin. Kulttuurisista vanhemmuusideaaleista kumpuava tulkinta tälle voisi olla, että oma äiti nähdään niin pyhänä, että toista naista, joka voisi tavalla tai toisella kyseenalaistaa oman äidin ensisijaisuuden, ei haluta nimetä perheeseen kuuluvaksi. Toinen ja kenties maanläheisempi tulkinta on, että eronneista vanhemmista äidin ja tämän mahdollisen uuden puolison kanssa vietetään todennäköisesti enemmän aikaa kuin isän ja tämän puolison kanssa.

Seminaarin toisessa puheenvuorossa Anne Mattila esitteli viimeistelyvaiheessa olevaa väitöskirjaansa, joka käsittelee pienten lasten äitien päätöksentekoa perhevapaalta töihin palaamisesta. Kuten aiheesta esimerkiksi mediassa käytävää keskustelua seuranneet ovat huomanneet, perhevapaiden kestoa ja sitä, kuka perheessä vapaita pitää, perustellaan usein taloudellisilla tekijöillä. Pienten lasten äitien haastatteluista koostuvan aineistonsa pohjalta Mattila kuitenkin kuvaa, kuinka valinta ei ole läheskään aina niin selkeä ja rationaalinen kuin mediakeskustelujen pohjalta voisi olettaa. Kuten useat Mattilan haastattelemat äidit totesivat, ”on siinä muutakin”. Tällä toteamuksella he viittasivat usein kokonaisvaltaiseen ratkaisuun, jonka keskeisenä määrittävänä tekijä näyttäisi olevan pyrkimys rakentaa mielekäs arki sekä itselle että omalle perheelle.

Kolmantena alustajana seminaarissa oli väitöskirjassaan vanhemmuuden tukemista erilaisissa 2000-luvulla toteutetuissa perheprojekteissa tarkasteleva Ella Sihvonen. Tuoreeseen artikkeliinsa[1] pohjautuvassa esitelmässään Sihvonen kuvasi, kuinka esimerkiksi mediassa on vahvistunut huoli vanhemmuudesta. Usein vanhemmuuden on nähty olevan hukassa tai kateissa. Sihvonen kuvaa, kuinka tähän huoleen liittyy myös pelko kasvatusvastuun entistä voimakkaammasta siirtymisestä vanhemmilta julkisiin palveluihin ja instituutioihin. Vanhemmuutta koskevan huolen seurauksena Suomessa on toteutettu 2000-luvulla satoja tai jopa tuhansia pienempiä ja suurempia projekteja, jotka ovat pääasiassa keskittyneet vanhempien voimaannuttamiseen ja kasvatusasiantuntijuuden vahvistamiseen. Hankkeiden keskeisenä tavoitteena on ollut myös lisätä vanhempien itseohjautuvuutta kasvattajana. Konkreettista ja sosiaalihuollon perinteistä nousevaa lastenhoito- tai kotihoitoapua projektit eivät kuitenkaan ole tarjonneet.

Kokonaisuutena seminaarin puheenvuorot avasivat moninaisia tulokulmia sosiologiseen perhetutkimukseen. Nämä tieteenalan ajankohtaisia kysymyksiä tarkastelevat esitykset rakensivat myös perustaa seminaarin tulevalle ohjelmalle. Perheestä, vanhemmuudesta ja siihen kohdistuvista projekteista käytyjen keskustelujen jälkeen siirrymme seuraavassa seminaarissa tarkastelemaan vanhemmuuden tukemisen kysymyksiä.

Seminaaritoimintamme on avoinna kaikille seminaarien teemoista kiinnostuneille. Tulevasta toiminnasta kerrotaan PERLAn kotisivuilla ja Facebookissa sekä sähköpostilistallamme.

Tervetuloa mukaan keskusteluihin!

[1] http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=754

Kirjoittajakuvaukset:

 

Petteri Eerola työskentelee CHILDCARE-hankkeen tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLAssa. Eerola on tutkinut aiemmin isyyttä ja vanhemmuutta. (Kuva: Anu Kuukka)

 


Eija Eronen on tutkija Tampereen yliopiston Lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLAssa.

 

 

 

Katja Repo työskentelee PERLAn tutkimusjohtajana.