Käytännöllistä kuin toimiva teoria

Uudenvuodenpäivänä siirtelin kotona tavaroita paikasta toiseen. Käsiini jäi pyörimään opiskeluaikaiset mapit, joissa oli kauniilla käsialalla huolellisesti laadittuja muistiinpanoja luennoista ja tenttikirjoista. Ajattelin siirtää mapit jo muovisäkissä vinttivarastoon, mutta päätin kuitenkin kurkata, mitä mapeista löytyy. Mielenkiintoinen kurkkaus siitä tulikin.

Muistiinpanot sosiaalipsykologian peruskurssilta, sosiaalitieteen kysymykset luentosarjalta sekä sosiaalipsykologian teoriasuuntaukset kurssilta vuosilta 1993-95 pöläyttivät kasvoilleni monta innostunutta muistoa opiskelusta. Erityisesti jäin pohtimaan, miten opettajani saivat kytemään asennoitumisen, että teoria ja käytäntö eivät ole tavoitteina eriarvoiset tai vastakkaiset.

Kuin uutiset kevätkylvöistä, nousevat uusien opiskelijavuosikertojen ensireaktiot ja kritiikki opinnoista.

”Opinnot ovat liian teoreettisia.”

”Käytännön opetusta tulisi olla enemmän.”

”Opinnoilla ei ole kytköstä tosielämään.”

Tämä kritiikki ja puhe on tuntunut itsestäni usein kovin tylpältä ja höttöiseltä. Se on tuttua ja turvallista kritiikkiä, jotain joka on jo havaittu ja todennettu aiemminkin. Voidaan uudelleen todeta, näin olevan. Edelleen.

Oma havahdukseni luentomuistiinpanojen ääressä oli, että eihän opetus ollut ollenkaan kaukana tosielämästä. Teoriat ja käsitteelliset jäsennykset puhuttelevat minua ja saavat kaikupohjaa oman (työ)elämäni käytännöistä. Oma elämäntodellisuuteni, tulkintakenttäni ja kieleni on nyt ilmeisesti muuttunut. Tulkitsen suhteessa johonkin. Opiskellessa tuota jotain ei vielä ollut.

Luentosarjalla esitellyt sosiaalitieteiden tutkimukset kohdistuivat kiinnostaviin reaalimaailman kysymyksiin tai ongelmiin, kuten suomalaisen miehen elämään, yhteiskunnan muutokseen esim. työmarkkinoiden muutokseen Baltian maissa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, gradun tekemiseen, naisen elämän kuvauksiin afrikkalaisten ja karjalaisten naisten päiväkirjoissa, työelämän joustavampiin organisointeihin suomalaisissa yrityksissä, kieleen ja keskusteluihin ammatillisissa vuorovaikutustilanteissa sekä somalipakolaisten identiteetin ja kulttuurisen jatkuvuuden säilymiseen suomalaisessa kulttuurissa. Elämänkirjoa kerrakseen. Opettajat (tutkijat) puhumassa käytännöistä – sehän on teoriaa, kuten Anne Virtanen kertoi opiskelijoiden tulkinneen.*

Näin jälkikäteen ajattelen, että oma tieteenalani sosiaalipsykologia on teoria ja käytäntö -vastakkainasetelman kannalta sopivan ambivalentti, joten tätä(kään) tulkintaa todellisuudesta ei ole tullut otettua annettuna. Luentomuistiinpanoista henki käytännön sovellusten, työelämän toimintaympäristöjen sekä eri ammattien kunnioitus. Esimerkiksi monet asiantuntijatehtävät ja työkulttuurit nähtiin kiinnostavina tutkimuskohteina, arvokkaana työnä, jota kannattaa ja pitää myös sosiaalitieteellisen tutkimuksen keinoin kehittää. Luentomuistiinpanoista löytyi Erving Goffmannin ohjelmanjulistus yhteiskuntatieteille – ”yhteiskuntaa tutkitaan, koska se on olemassa”.

Mikä on ollut opinnoissa ja opetuksessa se, mikä on saanut minut uskomaan siihen, että teoria liittyy käytäntöön, tutkimusaiheilla ja tieteenalalla on yhteiskunnallista merkitystä, näitä teorioita ja käsitteellistä ajattelua opettelemalla opin jotain, jota voin käyttää tulevissa töissäni? Koen, että opintoni aikana tapahtuneet kohtaamiset opettajien ja ohjaajien kanssa saivat minut luottamaan siihen, että opin käytännön kannalta relevantteja asioita ja ajattelutapoja, joilla on käyttöä, merkitystä ja jopa erottautumisen kannalta merkittävää hyötyä. Opetuksessa tyrkättiin myös oppimaan kokemuksen, tekemisen ja havaintojen kautta, kuten ryhmätyön opinnoissa.

Muistan saaneeni paikkoja keskustella epävarmuuksistani. Keskustelua asiantuntijuuden epämääräisyydestä ei tyrehdytetty tai latistettu. Vaikka vastauksia ja valmiita esimerkkejä vaikkapa sosiaalipsykologin ammattikuvista ei opettajilla välttämättä ollutkaan, he ymmärsivät tukea meitä etsimisessä. Opiskelijakollegoiden kanssa päätettiin myös tarttua epävarmuuksiin ja hakea niihin vastauksia toimimalla — järjestimme työelämäpäiviä ja kokosimme listaa laitoksen aiempien vuosien harjoittelupaikoista.

Opetuksessa tehtiin tuolloin myös mielenkiintoinen kokeilu, kun Tampereen yliopisto, Helsingin yliopisto ja tuolloinen Kuopion yliopisto järjestivät yhdessä sosiaalipsykologian soveltavia erikoistumisopintoja. Opinnot tarjottiin sekä täydennyskoulutuksena että perusopetuksen tarjontana. Kokemus opiskelusta yhdessä jo työelämässä toimivien asiantuntijoiden kanssa oli monella tasolla opettavainen. Se hälvensi entisestään epävarmuutta ja uskoa oman osaamisen ja paikan löytymiseen. Muutkin ovat paikkansa löytäneet.

Asennetta voi siirtää. Näin uskon. Itse sain oppia moniarvoisessa ja asenteellisesti rikkaassa ympäristössä, mikä ei missään kohdassa latistanut vaan kannusti etsimiseen ja yrittämiseen. Kiitos siitä kuuluu sen ajan opettajille.

Mikään ei ole niin käytännöllistä kuin toimiva teoria, sanoi sosiaalipsykologian klassikko Kurt Lewin. Tämän löysin myös luentomuistiinpanoistani. Yksi niistä asioista, joita luennoilta on jäänyt mieleen ja jota olen ahkerasti siteerannut.

 

Kirjoittajana Mia Simpanen

YTM, sosiaalipsykologian opiskelija 1993-99, nyttemmin yhteyskoordinaattori Ura- ja rekrytointipalveluissa.

 

*Anne Virtasen alustus Yliopistonopettajan askel kohti työelämässä hyödynnettävän osaamisen opettamista, PedaForum 21.8.2013.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *