Hoitotiede osana näyttöön perustuvaa terveydenhuoltoa

Eikö olisi mahtavaa, jos kaikki sosiaali- ja terveyspalveluja käyttäjät saisivat näyttöön perustuvaa hoitoa ja ohjausta riippumatta siitä, missä he maantieteellisesti sosiaali- ja terveyspalveluita käyttävät? Tämä on tavoitetila näyttöön perustuvalle terveydenhuollolle ja siinä hoitotieteen tutkijat ovat merkittävässä roolissa. Australialaisen Joanna Briggs Instituutin (JBI) laatiman mallin mukaan näyttöön perustuva terveydenhuolto muodostuu viidestä osa-alueesta: 1) maailmanlaajuisesta terveydestä, 2) näytön tuottamisesta, 3) näytön tiivistämisestä, 4) näytön levittämisestä ja 5) näytön käyttöönotosta (kuvio 1). Nämä osa-alueet ovat sidoksissa toisiinsa ja jokaisella osa-alueella on tärkeä rooli näyttöön perustuvan terveydenhuollon toteutumisessa. Tässä kirjoituksessa pohdin hoitotieteen tutkijakoulutuksen saaneen henkilön (myöhemmin hoitotieteilijä) roolia näissä osa-alueissa perustuen osittain JBI:n määrittelyyn ja osittain omiin havaintoihini asiasta.

Lähdetään liikkeelle maailmanlaajuisesta hyvinvoinnista. Laaja käsite, mutta yksinkertaisimmillaan voidaan ajatella, että hoitotieteilijän yhtenä tehtävänä on tunnistaa tiedon tarve, johon haetaan vastausta tieteellisin menetelmin tavoitteena maailmanlaajuinen hyvinvointi. Hoitotieteilijät toimivat merkittävissä asemissa sosiaali- ja terveysalan organisaatioissa, joissa voidaan tunnistaa näitä tiedon tarpeita. Näiden tiedon tarpeiden tulisi siirtyä saumattomasti näyttöä tuottaviin organisaatioihin, kuten tutkimuslaitoksiin ja korkeakouluihin.

Hoitotieteilijöillä on vahvaa osaamista näytön tuottamiseen. Näyttöä tuotetaan tekemällä hoitotieteellistä tutkimusta sosiaali- ja terveysalalle ajankohtaisista ja merkityksellisistä aihealueista. Tutkijankoulutus vahvistaa myös näytön tiivistämisen osaamista. Järjestelmälliset katsaukset tiivistävät olemassa olevaa näyttöä tarkasti rajatusta aihealueesta. Suomessa näyttöä tiivistävät mm. tutkimuslaitokset ja korkeakoulut sekä Hoitotyön tutkimussäätiö (Hotus), joka tuottaa kansallisia hoitosuosituksia ja järjestelmällisiä katsauksia. Näytön tiivistämisessä on oleellista systemaattinen prosessi, joka muodostuu tutkimuskysymyksen asettamisesta, mukaanotto- ja poissulkukriteerien laatimisesta, systemaattisesta tiedon hausta, tutkimusten menetelmien laadun arvioinnista ja tulosten synteesistä. Tutkitun tiedon puuttuessa voidaan näyttönä käyttää myös asiantuntijoiden konsensusta asiasta. Tiivistetty tieto tulisi esittää siten, näytön käyttäjä ymmärtää sen sovellettavuuden käytäntöön. Näytön käyttäjinä tarkoitan tässä yhteydessä sosiaali- ja terveysalan ammattihenkilöitä, jotka työskentelevät usein lähellä potilaita ja asiakkaita, toiminnallaan vaikuttavat näyttöön perustuvan toiminnan toteutumisen tai toteuttamattomuuden.

Näytön levittäminen on merkittävä vaihe ja hoitotieteilijät ovat myös siinä avainasemassa. Näytön levittäminen voi tapahtua perinteisesti artikkelien muodossa tieteellisissä lehdissä, ammattiyhdistysten ja järjestöjen julkaisuissa, blogi- tai mielipidekirjoituksina. Näyttöä levitetään myös erilaisissa konferensseissa ja koulutuksissa, kuin myös sosiaali- ja terveysalan organisaatioiden sisäisinä koulutuksina. Näiden perinteisten näytön levittämisen lisäksi tulisi käyttää myös aktiivisia menetelmiä, jossa näytön käyttäjiä aktivoidaan keskustelemaan näytöstä ja sen suhteesta nykykäytäntöön. Näyttö tulisi myös integroida toimintatapoihin ja tietojärjestelmiin niin, että se on näytön käyttäjän helposti saatavilla, esimerkiksi osana potilastietojärjestelmää päätöksenteon tukena. Hoitotieteilijät työskentelevätkin usein sosiaali- ja terveysalan palveluorganisaatioissa mm. asiantuntijoina, esimiehinä tai tutkijoina, jolloin he ovat erittäin merkittävässä roolissa näytön levittäjinä, rakenteiden ja toimintatapojen kehittäjinä ja näytön käyttöönoton varmistajina. Näytön levittämisessä on oleellista, että näytön käyttäjät ovat tietoisia olemassa olevasta näytöstä ja ymmärtävät sen, jotta he voivat käyttää näyttöä valittaessa esimerkiksi hoitomenetelmiä potilaalle.

Näytön käyttöönotossa tulee arvioida toteutuvatko sovitut hoitomenetelmät ja miten ne vaikuttavat potilaan hoidon tuloksiin sekä ovatko ne vaikuttavia, merkityksellisiä, käyttökelpoisia ja tarkoituksenmukaisia. Toimintatapojen tulisi myös vakiintua pysyväksi käytännöksi ja toiminnan toteutumisen jatkuvalla seuraamisella on todettu olevan vaikutusta vakiintumiseen. Hoitotieteilijällä on vahvaa osaamista mitata ja arvioida toiminnan onnistumista.

Tässä kirjoituksessa on keskitetty hoitotieteen tutkijakoulutuksen saaneen rooliin lähinnä sosiaali- ja terveysalan palveluorganisaatioiden näkökulmasta. Kuitenkaan ei saa unohtaa terveysalan koulutusta, toisen asteen koulutusta ja ammattikorkeakouluja sekä yliopistoa. Näyttöön perustuvan terveydenhuollon siemen tulee kylvää jo opintojen aikana ja sen mahdollistavat sosiaali- ja terveysalan eri koulutusorganisaatioiden esimiehet ja opettajat, jotka ovat hyvin pitkälti hoitotieteilijöitä. Näyttöön perustuvan terveydenhuollossa on jokaisella ammattilaiselle oma merkittävä tehtävä, mutta niistä lisää sitten vaikka seuraavassa blogitekstissäni 😊

Annukka Tuomikoski, tohtorikoulutettava, Oulun yliopisto

Kuvio 1. JBI:n malli näyttöön perustuvasta terveydenhuollosta