Akateemiseen tiedeyhteisöön kuuluminen

Kiinnittymisestä käytävän keskustelun taustalla on nähtävissä yliopistojen opetushenkilöstön ristiriitainen asenne tutkimuksen ja opetuksen suhteeseen. Tutkimus on perinteisesti nähty yliopistossa opetusta olennaisemmaksi osaksi työtä eikä tilannetta helpota se tosiasia, että yliopisto-opetus joutuu yhä enenevissä määrin kilpailemaan opiskelijoiden ajasta ja kiinnostuksesta. Lisäksi ryhmäkokojen paisuessa ja opiskelija-aineksen moninaistuessa opiskelijat etenevät opinnoissaan yhä hitaammin tai jopa keskeyttävät opintonsa kokonaan. Opettajat kuitenkin kokevat usein opetuksen ja opiskelijoiden kanssa tehtävän yhteistyön palkitsevammaksi osaksi työtään ja suurin osa opiskelijoista kokee opintonsa mielekkäinä ja merkityksellisinä ja innostuu niistä. (Törmä, Korhonen & Mäkinen 2012.)

Kiinnittyäkseen vahvasti opiskelijan tulisi opintojensa edetessä kasvaa osaksi tiedeyhteisöä, oppia ymmärtämään oman tieteenalansa peruskysymyksiä ja päästä myös osaksi tiedon tuottamisen prosesseja. Opintojen koetulla merkityksellä ja opiskeluun liittyvissä yhteisöissä tapahtuvalla sosiaalisen identiteetin muotoutumisella on olennainen vaikutus omalle alalle sosiaalistumiseen, sillä juuri näistä tekijöistä sosiaalistuminen ja siten myös kuulumisen tunne saavat alkunsa. Yliopiston oppimisympäristönä tarjoamat ohjauksen sosiaaliset käytännöt ja opiskelun akateemiset ja sosiaaliset yhteisöillä on myös oma erityinen merkityksensä. (Poutanen, Toom, Korhonen & Inkinen 2012.)

Yliopiston tiedeyhteisössä opiskelijoita sosiaalistetaan yhteisön jäseniksi erilaisten opetus- ja ohjauskäytäntöjen avulla. Opiskelija rakentaa omaa oppimisidentiteettiään ja pohtii opintojensa merkitystä osallistuessaan näihin käytänteisiin. Opetus- ja ohjauskäytännöt pitävät sisällään oppimista vahvasti tukevina käytännönyhteisöinä toimivia seminaari- ja pienryhmiä, mutta yhtä lailla myös yksisuuntaisia opetustilanteita, kuten massaluentoja, joissa yhteisöllisyys voi jäädä kokonaan puuttumaan jos opiskelijoita ei noviiseina tueta liittymään akateemiseen tutkimus- ja tiedeyhteisötoimintaan. Erilaiset mahdolliset epäonnistumiset ja kielteiset opiskelukokemukset opintopolun varrella saattavat myös etäännyttää opiskelijan sekä itse opiskelusta että yliopiston asiantuntijayhteisöstä. (Poutanen ym. 2012.)

Opiskelijoiden saattaa olla noviisijäseninä hankala kiinnittyvä tiedeyhteisöön ja sen tutkimushenkilöstöön. Yliopistossa voi opiskelijan näkökulmasta olla nähtävissä erityinen ”akateeminen kynnys”, jonka vuoksi henkilökunnan lähestyminen saattaa tuntua hankalalta. Kynnyksen ylittäminen opintojen aikana voi olla hyvinkin haastavaa. Tieteellisen asiantuntijuuden kehittymistä akateeminen kynnys saattaa hankaloittaa esimerkiksi siten, että opiskelija ei saa hankittua riittäviä tutkimuksellisia ajattelu- ja ydintaitoja. Akateemista kynnystä on kuitenkin mahdollista madaltaa erilaisin keinoin. Opiskelijoiden ja tutkimushenkilöstön välille voidaan esimerkiksi luoda yhteyksiä tai ottaa opiskelijoita laajemmin mukaan meneillään oleviin kehittämis- ja tutkimusprojekteihin. Lisäksi voidaan integroida teoria- ja metodiopetusta tutkimuksenteon käytäntöihin. (Poutanen ym. 2012.)

 

Lähteet:

Poutanen, K., Toom, A., Korhonen, V. & Inkinen, M. 2012. Kasvaako akateeminen kynnys liian korkeaksi? Opiskelijoiden kokemuksia yliopistoyhteisöön kiinnittymisen haasteista. Teoksessa M. Mäkinen, J. Annala, V. Korhonen, S. Vehviläinen, A-M. Norrgrann, P. Kalli & P. Svärd (toim.) Osallistava korkeakoulutus. Tampere: Tampere University Press, 17‒46.

Törmä, S., Korhonen, V. & Mäkinen, M. 2012. Miten arvioida yliopisto-opiskelijoiden kiinnittymistä opintoihin? Teoksessa V. Korhonen & M. Mäkinen (toim.) Opiskelijat korkeakoulutuksen näyttämöillä. Tampereen yliopisto. Kasvatustieteiden yksikkö. Campus Conexus -projektin julkaisuja A:1, 163‒191.