Vihreää teetä ja synergiaa

Kun laitan takkiani naulakkoon ja kuuntelen ohikulkijoiden päämäärätietoista kohinaa, en ymmärrä, kuinka osaisin olla täällä. Olen varmasti väärässä paikassa. En tahtonut päästä sisään edes ovesta. Okei, ajattelin sen aukeavan automaattisesti. Tässä ajassa se on normaalia. Mutta tässä paikassa? Ei.

Rakennus ei ole kaunis, vaan omituinen. Yliopisto on jäänne muinaisuudesta, jotenkin happamasta arvokkuudesta, ja sen asukkaat erakkorapujen ja mehiläisten kohiseva vuo. Ohitseni lipuu juttelevien opiskelijoiden parvia ja älylaitteita selaavia ajelehtijoita, muutama suuri Muinainen kehtaa kantaa kirjaakin. Hymy karkaa ennen kuin ajattelen. Rakastan kirjoja ja niitä olen tullut tänne opiskelemaan. Kuulen solinaa sanoilla ja vailla.

Kaikki on tähän mennessä hyvin, kai. Jokin täällä ei vain ole sitä mitä odotin. Jollain tavalla yliopisto ei vastannut niitä loputtomia ajatuksia ja päiväunia akateemisesta opinahjosta. (Kyllä, jollain ihmisillä on sellaisiakin vielä, kiitos kysymästä.) Sanoilla oli tahto olla jotain kaunista ja ”yliopiston” rikkoivat tyhjät välipala-automaatit ja rikkaiden lapset älylaseissaan. Niitä meni tuolla ja tuolla ja varmaan niiden luonnollinen ympäristö oli laajempi kuin naulakot.

Yliopistossa olisi pitänyt olla jotain erityistä. Kuitenkin lukiosta tutut villatakit ja kauluspaidat hallitsivat näitäkin käytäviä ja maalliset ongelmat ehtivät tännekin. Mitä villatakkisia vandaaleja. Vandaaleja? Yliopistounelmia ja akateemisia sydämiä murskaavia vandaaleja!

Niin. Kun ei tahdo uskaltaa naulakkojen välistä pois ja esittää etsivänsä jotain takkinsa taskuista kolmatta minuuttia, on pakko myöntää jännittävänsä. Tämä paikka ei ole sitä mitä odotin, mutta siinä on jotain. Yliopistolla on yhä jokin arvaamaton arvo ja vaikka se tuntuu mahdottomalta, olen sukuni ensimmäinen yliopisto-opiskelija.

Ehkä kaikki se kuviteltu glamour ei asu täällä, mutta suvulleni tämä on kehto, jossa unelmat ja suuruudet kasvavat. Mutta miten vastata odotuksia, kun on niin pettynyt ja onnellinen yhtä aikaa, ettei tiedä, miten päin olisi. Kysymys: Onkohan kukaan koskaan ollut ensimmäisenä päivänään näin eksyksissä? Kuinka voisikaan. Ohitse kulkee kauniita poikia, kauniita tyttöjä ja villatakkeja. Kuulumattomuuden tuska. Olen saastainen plebeiji ja tuutor-tapaamisesta viivyttelijä. Yritän rauhoittua ja hengittää. Mietin miksen ole pitämässä välivuotta.

Uskoin oikeasti tarvitsevani lisäpisteet, joita suoraan lukion jälkeen aloittavat opiskelijat saivat. Pinja ja Alinakin ovat reilaamassa pitkin Jenkkilää, Ellu jo ties missä. Luultavasti he eivät tule tänne vielä vuosiin. Miksen siis minäkin ole vaikka Tokiossa, ihanassa Tokiossa treenaamassa japaniani ja–

Puhelin kilahtaa kädessäni ja häiritsee ajatusteni kiertorataa. Tekstiviesti tuntemattomasta numerosta olisi sopiva sivuseikkailu, mutta: ”Hei, tuutorisi Niklas tässä moi, oletko tulossa tapaamiseen? Meillä on jo pöytä Alakuppilassa, eli Päätalon alakerrassa, et voi missata paikkaa.”

Olen seisoskellut Alakuppilan vieressä jo viitisen minuuttia. Olin myöhässä tietenkin jo mittaillessani  henkistä  kanttia  oven  kanssa.  ”Moi,  olen  jo  naulakoilla  ja  aivan  juuri  siinä.”

Hengittelen kuin katuva tuleva äiti synnytysosastolla ja teen lähtöä, tällä kertaa jo melkein tosissaan. Uusi kilahdus antaa vielä tekosyyn viipyillä: ”Okei, jee! Tunnistat meidät varmaan tämän avulla -> ” ja viestin mukana on kuva: pöydän äärellä hymyilevä poika ja hillitty tyttö, sekä heidän takanaan neljä hieman vaivautunutta ja eksynyttä ihmisparkaa, jotka tunnisti uusiksi opiskelijoiksi ilman vaikeuksia. Pöydällä tabletteja, kahvikuppeja ja kiusallisesti aseteltuja käsiä. Ja tuolla kuvan etualan pojalla on päällään tietenkin kirkkaan sininen villatakki.

”Tiedättekin kaikki varmaan, kuinka etuoikeutettuja ootte kun saatte aloittaa opiskelut Tampereen yliopistossa, sillä fasistinen hallituksemme on asettanut EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille lukukausimaksun. Tää on lähtölaukaus samanlaiselle kehitykselle myös Suomen sisällä, sillä…” toinen tuutorini Annika jatkoi monologiaan.

Yritin maistella vihreää teetäni polttamatta suutani tai nolaamatta itseäni. Vaalealta naapurintytöltä näyttävä Annika palautti uskoani yliopistounelmiin olemalla superpoliittinen ja semiärsyttävä. Olin toki sielultani vasemmistolainen ja varmasti feministikin (eivätkö kaikki ole?), mutta Annika oli niitä, jotka käyttivät noita sanoja titteleinä nimen jälkeen. Hän saarnasi vuolaasti ja oli jo muun muassa kehottanut kaikkia suhtautumaan epäluuloisesti
”fasistiseen Kelaan, joka yrittää nujertaa teidät jokaisessa käänteessä” (Tuutor-Annika 2025, 4,34min – 4,40min).

Tumma ja jotenkin primitiivisen cool Niklas, joka hymyili yhtä paljon kuin kuvassa, toppuutteli hieman tässä vaiheessa ja jopa puolusti hetken Kelaa. Me fuksit olimme kohteliaan hiljaa ja aivan pihalla, vaikka yksi vanhempi miesopiskelija hieman tuhahtelikin Annikan puheille.

Kaikki oli tietenkin aivan älyttömän sekavaa ja informaatiota oli liikaa. Uudet opiskelijat saivat ennakkopaketit yliopistolta, mutta niissä ei ollut puoliakaan käytännön asioista: melkein kaikki kirjat oli saatavilla sähköisenä; kahviloissa ja ruokaloissa ei ollut juuri henkilökuntaa, joten maksaminen ja opiskelijakortin esittäminen maksupäätteelle tuli osata; jos joku teki jotain omituista käytävillä, niin se oli luultavasti näyttelijäopiskelija, tai jopa teekkari, sillä yliopistojen yhdistyttyä (kuulemma lähinnä nimellinen ja statistinen asia) niitäkin näki Hervannan ulkopuolella; monissa luentosaleissa ei ollut vielä tarpeeksi pistokepaikkoja kaikille opiskelijoille; ulkomaisten yliopistojen kanssa järjestetyillä yhteisluennoilla kysymykset esitettiin netissä oppimisalustalla, ei viittaamalla; Pinni B:n alakerrassa oli gradun tekijöille tarkoitettu torkkuhuone; kaikki massaluennot kuvattiin, joten läsnäolopakkoa ei juurikaan ollut; kirjaston e-kirjojen lukulaitteet toimivat yliopiston sähköpostin salasanalla; älylasit eivät olleet pakollisia, mutta etenkin kaupan opettajat hyödynsivät niiden toimintoja opetuksessaan (Annika mutisi jotain opettajakunnan fasisteista ja luokkapettureista). Ja me olisimme ehkä Tampereen kirjallisuustieteen viimeiset pääaineopiskelijat.

”Nää on tietenkin vain huhupuheita, eli en ottaisi hirveän vakavasti. Ei oppialaa sekunnissa suljeta”, Niklas rauhoittelee toteamuksesta syntynyttä mutinaa.

”Mutta siis tällainen uhka on?”, kysyy pieni keijumainen tyttö yllättävän tiukasti.

”No, uhkahan on ollut jo pitkään täällä, eli kirjallisuustiede ei vaan ole kovin populaaria tai niitä aloja, jotka kaivoivat Suomen ulos taantumasta”, Niklas kertoo jotenkin surullisesti, ”Harva tietää, mitä täällä tehdään ja vielä harvempaa kiinnostaa. Mieluummin luetaan vaikka kauppaa kuin romaaneja. Sitten kärkytään muiden työttömien maisterien kanssa työpaikkoja, mutta sekin kelpaa ennemmin. Joten puhetta on ollut, että Tampereen kirjallisuustiede muuttaisi Helsinkiin tai Turkuun. ’Keskitetään osaamista’ tai jotain. Mutta se ei ole teidän ongelma, vaan tulevien opiskelijoiden.”

Haluaisin sanoa jotain rohkaisevaa, mutta vanhempi miesopiskelija hyökkää ääneen:

”Sori, mutta ollaan puhuttu hirveen vähän itse kirjallisuudenopiskelusta. Mä siis noista interdisiplinäärisistä opinnoista. Siis olenko käsittänyt oikein, että meidän pitää sekoittaa kirjallisuustiedettä johonkin muuhun aineeseen?”
”Juu, periaatteessa juuri näin, ” Niklas vastaa, ”eli yliopisto toivoo ainerajoja ylittävää tiedettä. Oppiaine siis tukee oppilaita tekemään viimeistään gradun aiheesta, joka yhdistää kirjallisuustieteen jonkun teidän sivuaineen kanssa. Kuulostaa pelottavalta, mutta yliopisto muuttuu. On hyvä, ettei istuta poteroissamme, vaan tehdään yhteistyötä eri oppiaineiden välillä.”

”Kuten opinto-oppaissa hehkutetaan, ’luodaan akateemista synergiaa’”, Annika lisää.

”Onko teillä jo sellaiset inter-oppiaineet valittu?” kysyy poika, jonka vaatetus näyttää varastetun valikoidulta joukolta metsureita ja liikemiehiä. Niklas vilkaisee Annikaan, joka vastaa:
”Mä olen ajatellut yhdistellä kirjallisuustieteeseen kauppaa ja valtio-oppia. Systeemit rikotaan sisältä käsin.” Annika nostaa nyrkkiin puristetun kätensä ironisesti ilmaan. On hiljaista.
”Ja mä varmaankin liitän omiin juttuihini sosiologiaa ja sosiaalitieteitä yleensäkin.” Niklas vastaa. Yritän miettiä, millaisia yhdistelmiä ja rakennelmia itse haluaisin tavoitella, mutta ajatusteni eleganssi yltää vain santsikupin tasolle. Mutta tee on hyvää.

Keskustelu jatkuu vielä tovin ja informaatio valuu näiltä loputtoman viisailta toisen vuoden opiskelijoilta meille raukoille. Hävettää olla näin pihalla, mutta kai fuksit ovat olleet sitä aina, osa ongelmista on vain ajautunut evoluution kouriin.

Joskus opeteltiin käyttämään tietokoneita, nyt tuskaillaan älylasien ja elektronisten kirjastojen kanssa. Ja miten opiskelijat yleensäkin selvisivät ennen tietokoneita? Nyt pitäisi olla kosmopoliitti moniosaaja, interdisiplinäärinen akateeminen ihme ja mielellään kilpailukykyinenkin.

Opettajia, joista puolet asuu maapallon toisella puolen, näkee kuulemma lähinnä sähköpostilistalla. Ja kun muistelen vanhoja opettajiani, jotka turvallisesti olivat läsnä, Niklas tiedustelee, olisiko minulla jokin askarruttava kysymys. Hetken aivoissani on hiljaista ja toivon, että keksisin jotain nokkelaa. Kun kysymys muodostuu, se on typerä, mutta niin aito.
”Missä kaikki kirjat on?” kysyn ja saan ihmiset naurahtamaan.

”Jee, joku kaipaa niitäkin. Me itseasiassa viedään teidät kaikki kirjastoon tän jälkeen,” Niklas hymyilee. Yritän olla punastumatta ja katsomatta sen tummia sotkuisia hiuksia, yleensäkin näyttämättä nälkäiseltä ahmalta. Eihän kukaan ole koskaan tullut yliopistoon rakastumaan?

Kirjoittanut nimimerkki Pallo Karpo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *