Minun yliopistoni 2025

”Kerro viisi asiaa, joita sinä et ole”, rekryrobon metallinen ääni luikersi korvastani sisään ja tärähti tajuntaani. Salamana koodasin listan kohteeseen ja klousasin istunnon.

Seuraavaksi hälytti taskulaatta, jonka näytöltä innostunut proffa ampaisi melkein syliini. Se kyseli tämän kertaisen kansainvälisen projektin edistymisestä ja minähän kerroin. Kymmenen minuuttia hehkuimme järjettömän innon vallassa höpötellessämme prokkiksen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Lopettaessamme etämiitin olin niin positiivisen latauksen pyörteissä, että kävelin väärälle portille.

No, onneksi robot ovat koneita paikallaan: väärä matkasimini hälyytti ja sain ystävällisen ohjauksen seuraavalta portilta lähtevään Tampereen-koneeseen. Vielä adios Graz ja kotia kohti. Edessä olisi pari huikeaa tuntia aikaa paneutua kotikampukselta välittyvään interaktiiviseen liveseminaariin.

Seminaarin päättymisen jälkeen lentoaikaa oli jäljellä vielä puolisen tuntia. Muistin yhtäkkiä äidin syntymäpäivän ja näppäilin söpön pikkulahjatilauksen hänelle. Äitini kertoilee usein, millaista oli opiskella joskus viime vuosituhannelta. Tuntuu todella oudolta, että luentosaliin saattoi olla ahtautuneena samanaikaisesti satojakin opiskelijoita, jotka kuuntelivat yhtä jäykkää professoria mumisemassa jotakin vanhanaikaista jargonia täysin ilman äänentoistolaitteita tai alkeellisintakaan keskustelukanavaa. Kyllä kehitys siinä mielessä on ollut huimaa.

Tosin nykyäänhän opetuksen seuraaminen livenä on enempi statusjuttu. On niin siistiä, jos pystyy nappaamaan eturivin luentopaikan. Opettajat ovat erinomaisia esiintyjiä ja useinhan Tampereellekin tulee isoja staroja – huippututkijoita ja yritysjohtajia – ulkomailta puhumaan. Varsinkin niiden tilaisuuksiin on vaikeata saada lippuja, mutta onneksi yleensä kuitenkin joku paikka irtoaa edes jättiscreenille tai etäkatsomoon. Sellainen maailma, jossa yliopisto-opetus olisi ilmaista, on meikäläiselle ihan utopiaa.

Äiti oli omien sanojensa mukaan ikiopiskelija. Sellainen määritelmä oli silloin 2000-luvun alussakin vielä kuulemma tosi nolo. Niihin aikoihin kai kuitenkin keksittiin elinikäisen oppimisen – käsite. Nykyäänhän jengi opiskelee kaiken ikäisenä tarpeen mukaan. Kaikki kehittää koko ajan itseään ja maailmaa ikään, rotuun ja sukupuoleen katsomatta. Paljon on niitä, joiden työt on mennyt roboille ja ihmiset valikoi poolien kautta itselleen uusia mahdollisuuksia.

Äiti kertoi, että se etsi vielä keski-ikäisenäkin töitä jonkun ihmeen työvoimatoimiston verkkosivuilta. Jotenkin sekin kuulostaa niin hämärältä, että menet jonnekin laitokseen opiskelemaan ja sitten toivot, että viiden vuoden päästä siitä jossain päin Suomea (silloin kymmeniä vuosia sitten ei menty vielä maailmalle) joku tarvitsee juuri sinunlaistasi työntekijää.

Nykyäänhän pooleihin liitytään heti opiskelun alettua ja opinnot täsmäytetään yritysten ja yhteiskunnan tarpeiden mukaan, maksaahan ne firmat opintojakin ja odottaa opiskelijan panosta työyhteisössä. Maailmalla saa projektien tiimoilta ravata aika paljon, mutta liputhan ovat halpoja ja laitteet nopeita. Ennen piti kuulemma täyttää tiettynä aikana vuodesta jotain hakemuslappuja, jos halusit lähteä vaihtoon ulkomaille. Nykyään lähinnä poistetaan sähköinen opintoaccess, jos et lähde.

Havahduin mietteistäni lentokoneen rullaillessa jo kevyesti Tampereen uudella kentällä. Yhteiskuntapoolista sykähti ranteeseen viesti, että pääsin mukaan uuteen projektiin. Ilahduin, että keskustelu robon kanssa Grazin päässä oli mennyt nappiin.

Viisi asiaa, joita en ole…. 1. en ole muutosvastarintainen, 2. en ole globaalin vastuun välttelijä, 3. en ole epäoikeudenmukainen, 4. en ole sulkeutunut, 5. en ole haluton tutkimaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia kysymyksiä.

Tulikohan hetkessä napattua määritelmät Tampereen yliopiston esittelysivulta, mietin kiirehtiessäni onnellisena terminaalista ulos kirkkaaseen helmikuiseen auringonpaisteeseen.

Kirjoittanut nimimerkki Kolmen äiti

Kahvia, unelmia ja elefantteja

Puutero käveleksi hiljalleen ruokalasta käytäviä pitkin kahvikuppi kädessään toimistoa kohti. Suuren strategiasymposiumin avoimen keskustelutilaisuuden alkuun dee kympissä oli aikaa vielä puoli tuntia. Aikaa ottaa rennosti ja käydä puhe vielä kerran läpi.

Terve terve, hän nyökkäsi Jaakolle ja kavereille, pojat oli näköjään Atalpalta tulossa syömään. Pitääpäs käydä matkalla vielä Pessiltä kysymässä lähtisikö se sittenkin kaveriksi istumaan, jos sillä ei ole liian kiire sen julkaisun editoinnin kanssa. Hän pysähtyi neljännen kerroksen ikkunoiden ääreen ihastelemaan aurinkoista kevätpäivää ja hörppäsi vähän kahvia.

Välillä sitä unohtaa miten hienoa se elämä täällä yliopistolla onkaan, ja kuinka harvoille tätä herkkua loppujen lopuksi on tarjolla. Ja sekin on ihmisistä kiinni eikä puitteista ja eduista,  vaikka  ne luovatkin  osittain edellytykset  tälle hienoudelle.  Ihmisiä  ei loppujen lopuksi voi valita työhönsä samalla tavalla kuin elämäänsä, mutta toimintaympäristöön Puuterolla oli pieni mahdollisuus vaikuttaa, ainakin siihen suuntaan mihin yliopisto oli seuraavaksi  lähdössä.

Jos sinua kuunnellaan niin oikeilla sanoilla voi vaikuttaa mihin tahansa. Ihan mihin tahansa. Jos saan muut tajuamaan oleellisen, niin sitten olen tyytyväinen.Tai  vaikka en saisikaan,  niin kaikki tulisi varmaan olemaan ihan hyvin kuitenkin, fiksua porukkaahan ne on.

Mutta tätä kun on kerran harjoiteltu monta kymmentä vuotta, niin pitäähän se käyttää tilaisuus hyväksi. Vähän ihmettelin kun kysyivät puhumaan, mutta  mikäs  ettei,  jos  kerran  haluavat kuulla pienemmänkin tekijän mielipidettä.

Jatketaanpas nyt nopsaan kuitenkin toimistoon että ehdin katsoa sen puheen kertaalleen, kahvikin loppui haaveillessa. No niin no niin, muistiinpanot, tuossa. ”Hyvät symposiuminkävijät, arvoisa yliopistoväki…” tervehdykset ja muodollisuudet, kaikki ihan hyvin tai ainakin sinne päin. Sitten asiaan, ”Yliopiston rooli on aina ollut parhaan opetuksen ja tutkimuksen tarjoaminen…” juu, siinä on nämä perusjaarittelut lyhyesti, sitten  ”…ideaaleista pitää ollakin eri mieltä ja keskusteluympäristönä ja asiantuntijamielipiteiden tarjoajana…” vähän menee pitkästyttäväksi, mutta pitää muistuttaa näistäkin nopsaan,   että asia saa oikein kohdennetun kontekstin. Ehkä painotan hiukan enemmän tuossa johdannon lopuksi tätä nykyisellään paremmaksi hitsautunutta yhteistä… hetkinen. Niin yhteistä mitä oikeastaan?

Yhteinen suunta, yhteinen tavoite, yhteinen strategia, yhteishenki, yhteinen oppimisympäristö? Onkos tässä nyt yksi ontto ideaali liikaa, olenko ollut sittenkin liian optimistinen. Ehkä mainitsen vain ennemminkin toiveen eri tavoitteiden ja ideaalien rauhanomaisen yhteiselon jatkumisesta ja rakentavan keskustelun tärkeydestä.

Sitten se oleellinen, eli hummus leivän päälle ja siemenet salaattiin. Meidän tulee ottaa nyt askel taaksepäin ja tarkastella isoa kuvaa, The Big Picture. Kaikki näkevät sen toki omien lasiensa läpi, mutta yhtä mieltä voidaan varmasti olla siitä että elefantti se on sittenkin. Kärsineen, jalkoineen, korvineen ja kaikkineen, mitä näitä nyt on.

Ja tätä elefanttia on patistettu eteenpäin monissa eri valjaissa, monenlaisilla kepeillä  ja höyhenilläkin. Joka viides vuosi on vaihdettu eri valjaat ja kokeiltu että menisikö se nyt eteenpäin innokkaammin ja vauhdikkaammin, onko sillä nyt hauskempaa, pysyyhän se muiden elefanttien trendeissä mukana ja pärjää kansainvälisessä elefanttinäyttelyssä.

Minusta tuntuu että välillä unohdamme, että meidän elefantti on täyttänyt tehtävänsä mallikkaasti jo pitkään ja sietänyt jos jonkinmoista kuritusta vähällä valituksella. Huolimatta siitä minkä vuosimallin varusteet sillä on olleet yllään. Koska se on terve elefantti, sillä on terveet jalat ja silmät ja se tietää mitä sen pitää tehdä, ja se osaa nauttia elämästäkin. Se ei ole täydellinen elefantti eikä siitä sellaista tulekaan tai tarvitsekaan tulla.

Ja ehdotankin nyt sitten seuraavaa, hyvät symposiumin avoimen keskustelutilaisuuden osallistujat. Me ostimme elefantillemme taas viisi vuotta sitten uudet varusteet, ja pienen tutuksi käyneen totuttelun jälkeen olemme ohjastaneet elefanttiamme työssään eteenpäin uusille pelloille. Kaikki me elefantin paimentajat ja kyytiläiset sekä muut elefantista riippuvaiset kyläläiset olemme olleet suurelta osin noin niin kuin keskimäärin erittäin tyytyväisiä etenemiseen ja yhteisen elefanttimme toimintaan. Siksi ehdotan että seuraava suuri linjamme yliopiston tulevassa strategiapaperissa on, että emme osta uusia varusteita seuraavaan viiteen vuoteen ainakaan. Koska vanhat ovat toimineet vallan hyvin, vaikka niillä ei ole kuuhun mentykään, mutta erittäin toimiviksi ne ovat osoittautuneet.

Minusta kannattaisi siis harkita vaihtoehtoa, joka säästäisi meiltä tällä kertaa uuteen elefantinpaimennustapaan totuttelun vaivan. Ja näin voisimme nauttia kyydistä enemmän, koska hyvin se varmasti tulisi nykyiselläkin tahdilla menemään.

Emmekä me ole elefanttikisoja voittamassa tänäkään vuonna, teimmepä mitä hyvänsä, mutta meillä ei ole minkäänlaista syytä häpeilläkään suoritustamme tämän hetkisellä tahdilla.

Eli jos jättäisimmekin tutkintorakenneuudistuksen tekemättä tällä kertaa, ja sen sijaan keskittäisimme  voimamme  enemmän  yliopiston  perustoimintojen  sujuvuuden  ja jatkuvuuden ylläpitoon. Ja yhteisen toimintaympäristön viihtyvyyden tarjoamiin hyötyihin, joista meillä on jo suuren vapaa-aikaremontin jäljiltä hyviä kokemuksia.

Puhun siis lähinnä viisi  vuotta  toimineesta  uudesta  kampuskeskuksesta  ja -ravintolasta,  joka on ainakin omasta mielestäni elävöittänyt yliopiston ilmapiiriä merkittävästi. En enää osaa edes kuvitella aikoja jolloin piti tyytyä alakuppilan ja lounasruokaloiden tarjoamiin, toki erinomaisiin, mutta rajoittuneisiin palveluihin.

Vapaa-ajan-, juhla-, oleskelu- sekä ryhmätyötilan kymmenkertaistaminen ja pätevän etko- sekä kohtuuhintaisen iltapalabaarin perustaminen  kampuksen kylkeen on ollut kovin  miellyttävä juttu oman työskentelyfiilikseni kannalta, ja uskallan väittää että monen muunkin.

Ohhoh, nyt on lähtenyt vähän kynä lentoon, pitääpäs hiukan sieventää ettei mene liian rahvaanomaiseksi  tämä puhe. Tuosta  noin, koko kappale menemään, sitten uudet argumentit ja tuota nyt ei tarvitse edes sanoa.

Menenkin nopeammin eteenpäin asiassa, kirkastan hiukan noita teesejä loppupuolella… jepssis. Katsotaanpas, kymmenen minuuttia aikaa, joo nyt pitää kyllä jo lähteä. Mikäs roska se tuossa on paidassa, hups pois. Ryyppy vettä naamaan ja menoksi.

Niin se Makkonenkin vielä. Hei Pessi, lähetkö messiin, öhhöhöö. Tule nyt vaan, autan sitten sen viimeisen luvun kanssa ensi viikolla jos se on siitä kiinni. Hieno homma! Joo voin varata penkin, mutta älä liian kauan vehtaa, se alkaa viiden minuutin päästä. Jes.

Näin sitä mennään, tossua toisen eteen. Hmmm, ahh. Ai että raikas ilma tekee hyvää. Oho, jokos se on alkanut kun käytävä on jo tyhjä. Hop hop, ja ovella ollaan, tästä se lähtee.

Puutero tarttui kahvaan ja oven avautuessa häntä tervehti salista iloinen puheensorina.

Kirjoittanut nimimerkki Pullakahvi9

Normipäivä

Pieni poika teki loskaan pieniä jälkiä, minä suurempia ja syvemmälle.
– Miten pitkä matka päiväkotiin on?
– Sata metriä.
– Ai, mistä sää tiedät?
– Kokemuksesta. Sitä oppii arvioimaan.
– Ai, jos on kokemusta, on oppinut?
– Just. Nyt mentiin!

Päiväkodin täti ilmoitti, että kahden hoitajan sairaustapauksen ja sijaiskiellon takia toivotaan mahdollisuutta hoitaa lapset itse tänään. Soitin yliopiston testikeskukseen.

– Meillä onkin vielä parisataa metriä matkaa, tuut mun mukaan yliopistolle tänään.
– Ai, pääsenkö mää taas pelaan?
– Tänään saat piirtää ja maalata. Siellä tutkitaan luovia taitoja.
Luovuuden ja hahmottamisen testiryhmän johtaja otti pojan riemulla vastaan ja esitteli uudet työntekijät.

– Meillä on kaksi kolmasosaa työttömiä akateemisia tänä vuonna. He saavat verottoman palkkion työttömyyskorvauksen päälle, jos osallistuvat lasten päiväunien aikaan meidän haastatteluihin. On meillä tänä lukukautena timpurikin. Hän tekee lasten kanssa matemaattisia kuvioita seuraavaan yliopiston tiedetapahtumaan, kertoi johtaja riisuessaan poikaa.

Työhuoneeni oli jo täynnä kollegoita, kun vihdoin pääsin perille. Aamun suunnittelukokous jakoi hommat: kuka on viikon johtajana, kuka hoitaa Aasian tutkimushankkeet, kuka suunnittelee PELASTUS -hankkeen toista jaksoa norjalaisten kanssa. Pohjois-Euroopan lasten tulevaisuus on miljoonahanke ja sai minutkin ruotsin kurssille verestämään taitoja.

– Kiinalaiset sosiaalityön tutkijat ovat tänään videoneuvottelussa hankkeista meidän kanssa, tarvittaisiin yksi mandariinia osaava vielä, tietääkö kukaan?
– Vaihto-opiskelijoista kolme on ilmoittautunut käytettäväksi, otetaan yksi heistä.

Rojahdin löhösohvalle ja käänsin tietokonepöydän lähelleni, laitoin kuulokkeet päähän ja otin skypellä yhteyden Etiopiaan, missä meillä alkaisi kouluhanke kuukauden kuluttua.
Lounastauolla kävin katsomassa pikkuista, jonka pusero oli väritahroja täynnä ja suu messingillä.

– Täällä on kivaa!

Kotihoidosta tuli soitto: äiti kaatunut, sukulaisten pitäisi mennä paikalle. Sanoin kirosanan ääneen ja kysyin, eikö kukaan osaa soittaa lääkäriä, jos vanhus makaa lattialla käsi vääntyneenä ja turvonneena?

– Meidän väki ei ole sairaanhoitajia. Pääsisikö joku sukulaisista äitinne luo?

Pistin käden suulle, etten puhu pahoja. Syöksyin yliopiston palvelubussiin, hain äidin ja saatoin hänet lääketieteellisen tutkimuspisteeseen. He tutkivat äidin, laittoivat kipsin, kirjoittivat raportin kaupungille ja veivät äidin kotiin.

– Lasku  olisi mennyt kaupungille, koska vastuu oli heillä, mutta äitinne osallistui tutkimukseemme vanhuksista ja musiikista ja siksi emme laskuta kaupunkia. Äitinne ihan innostui letkajenkasta ja Iltatuulen viestistä!

Kiitos siitä ja kipinkapin takaisin töihin. Meidän hengaushuoneessa naurettiin ja kurkistin sinne. Huoneen keskellä kauhoi neljä tutkijaa käpykakkua ja joi kahvia.

– Me saatiin miltei miljoona, kiitos teidän! Teidän hankehakemus oli niin rautaa!
– Pikkusen oli varmaan merkitystä silläkin, että te tiesitte mitä haluatte ja tutkitte tärkeitä asioita, yritin ja nauroin tutkijoiden mukana. Heille tämä hetki oli harvinainen, meidän ryhmälle hankkeet olivat jatkuvaa virtaa.

Soitin ruokayksikköön: numero 44 tilaa litran maitoa, ruisleivän, kilon porkkanoita ja vaniljajätskiä, haku ennen päiväkotien sulkeutumista.

– Mikä on tärkeintä meidän työssä?
Kollegan kysymys iltapäiväkävelyllä kampuksen ympäri hämmensi.
– Ai etkö tiedä?
– Älä viitti. Mun mielestä tärkein hautautuu liian usein vähemmän tärkeän alle, niin kuin nää lumikiteet loskaan.
– Niin aina. Ittekin unohtaa, mikä tarkoitus tällä on. Paahtaa, hankkia tutkijoille mahdollisimman monta ”viittausta” ja sitaatteja kaikkialla. Kohta ne hautaakin tutkijoita niin kuin Pyynikin kirkkopuistossa talonomistajien vaimoja: ”Här hvilar forskaren Mycky Kännt. Han blev citerad 5701 gånger i sitt liv”`

– Olisko noin, ettei tää homma muutu. Onhan noita laaja-alaisia tutkijoita alkanut putkahdella siellä sun täällä. Kanske det är framtiden!
– Tulisit sinne ruotsin kurssille, siitä on hyötyä. Ja me katsotaan hyviä tiededokumentteja.
– Emmää ehdi, mullon lapset pieniä, äitee kipeenä ja espanjan kurssikin jäi kesken.
– Kuulostaa tutulta, sanoin ja taputin kollegaa olalle.

Iltapäivällä huoneessani aina piippaa kolmen aikaan. Se on asentamani muistutus siitä, että hankkeista on kerrottava eteenpäin muille tutkimuskeskuksille ja yliopiston tiedottajille. Kirjoitin pari viestiä päivän iloisista uutisista ja suljin työhuoneen oven takanani.

Hain ruuat yliopiston ruokayksiköstä ja pojan testiryhmästä. Hyvä päivä oli ollut. Kaikki pussasivat pienen miehenalun matkaan.

Ruuan jälkeen pyysin pientä syömään kuorimani appelsiinin.
– Ai, miks?
– Kun siitä saa c-vitamiinia.
– Ai, miks sitä pitää saada?
– Jotta kasvat terveenä ja jaksat.
– Mää haluisin appelsiinimehua!
– Mää sain lapsena ainoastaan jouluna appelsiinin. Se on mielestäni kaunis hedelmä. Ja tärkeä.
– Voi mummu, ihan totta ainoastaan jouluna? Saat tän!
– No nyt mää syön usein appelsiineja, kun mulla on töitä yliopistolla. Työnsin hedelmän pojan nokan alle takaisin.
– Ai, miks sää oot siellä töissä?
– Jotta mää osaisin vastata sun kysymyksiin. Syö appelsiini, ja aamulla äiti on lentänyt tänne Brysselistä, tuo sinulle hienon tuliaisen, minulle pitsiä ja yliopistolle kaikkea hienoa pään sisällä.
– Ai, yliopistolle tuodaan tuliaisia pään sisällä?
– Kyllä, enimmäkseen.

Kirjoittanut nimimerkki Norma Rae