Itseään toteuttava ennustus

On huhtikuu vuonna 2025 ja olen jäämässä eläkkeelle tämän lukuvuoden loputtua. Olen työskennellyt yliopistonlehtorina viimeiset kymmenen vuotta. On se sentään hienoa jäädä eläkkeelle juuri tästä työstä, sillä koko ”lehtorius” käsitteenä ja ammattina oli katkolla juuri kymmenen vuotta sitten, ennen kuin minut tehtävääni valittiin.

Nyt eläkeiän lähestyessä olen yllättänyt itseni usein muistelemasta tuota hullua vuotta 2015.

Näin jälkeenpäin tapahtumat tuntuvat jotenkin epätodellisilta ja toisinaan minun onkin pitänyt selailla leikekirjaani uskoakseni kaiken tapahtuneeksi. Uskon vasta kun näen lehtijuttujen otsikot: ”Sairas-sairaampi-kuollut; sivistysyliopiston viimeiset kiusaukset?” kirjoitti Helsingin sanomat tammikuussa 2015. ”Tutkijat ja opettajat valtasivat yliopiston päärakennuksen Tampereella” kirjoitti Aamulehti syyskuussa 2015.

Leikekirjan viimeisellä sivulla on Aamulehden otsikko saman kuun lopulta: ”Hallitus vetää takaisin esityksensä yliopistouudistuksen seuraavaksi askeleeksi”. Noiden otsikoiden ympärille mahtuu paljon muistoja.

Tammikuussa 2015 Suomen hallitus julkisti kaikessa hiljaisuudessa valmistellun esityksen yliopistouudistuksen seuraavasta vaiheesta. Osa aiemmista tieteenaloista oli tarkoitus pudottaa pois julkisen rahoituksen piiristä.

Hallitus perusteli muutosta luonnollisesti hyvin tukalalla taloustilanteella. Talouskasvua ei vuodelle 2015 ollut odotettavissa ollenkaan ja itse asiassa paheneva Venäjän ja Euroopan unionin välinen kriisi oli leikkaamassa kasvun pois jopa viideltä seuraavalta vuodelta.

Samaan aikaan väestön demografinen kehitys oli ottamassa huiman loikan ikääntymisen suuntaan, ja suurten ikäluokkien avun tarpeen odotettiin konkretisoituvan vuodesta
2020 alkaen täydellisen eksponentiaalista mallia seuraten aina vuoteen 2045 asti.

Ei yliopisto toki ollut ainoa leikkauskohde. Osansa saivat työttömät, eläkeläiset, mielenterveyskuntoutujat, palkansaajat, yrittäjät ja kaikki muutkin, samalla tavalla kuin edellisen laman kohdalla 1990-luvulla. Leikkausten massiivisuus oli kuitenkin ennennäkemätöntä. Vuonna 2015 käsite ”juustohöylä” muuttui käsitteeksi ”juustosirkkeli”.

Olihan meillä yliopistossa jo pitkään ollut tiedossa, että rahoituspohjaa on jatkuvasti muutettava yhä enemmän yksityiseen rahaan tukeutuvaksi. Ensimmäinen yliopistouudistuksen aalto oli jo pyyhkäissyt maamme yli. Tutkimusta tehtiin jo yksityisellä rahalla, yliopistojen kiinteistöpuoli oli oma liikelaitoksensa ja niin edelleen.

Tammikuussa 2015 Suomen hallitus kuitenkin linjasi, että humanistiset tieteet lukuun ottamatta muutamien kielten opetusta, kaikki kulttuuritieteet ja osa yhteiskuntatieteistä eivät saisi enää ollenkaan julkista rahoitusta vuodesta 2020 eteenpäin. Näiden tieteiden opiskelua varten maahan voitiin perustaa yksityisiä yliopistoja ja samalla niille taattiin oikeus periä haluamansa suuruisia lukukausimaksuja.

Lukukausimaksut päätettiin ottaa asteittain käyttöön kaikissa yliopistoissa vuoteen 2020 mennessä. Samalla hallintoa uudistettiin ja mm. lehtorin ammattinimike päätettiin lakkauttaa ja muuttaa lehtorien pestit yliopistonopettajan pesteiksi. Hallituksen esitys otettiin meilläkin tyrmistyneenä vastaan. Tyrmistystä seurasi myllerrys, jonka aikana yliopistoväki oivalsi uudelleen oman tehtävänsä.

Olin ensimmäisiä, jotka niin sanoakseni tarttuivat kynän lisäksi miekkaan. Hallituksen esityksen tullessa julkiseksi vedin omassa yksikössäni kandiopiskelijoille filosofian työpajaa, jossa koetin opettaa heille perspektiivien vaihtamisen ja itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisen merkitystä. Hallituksen esityksen tullessa olimme juuri puhuneet sivistyksen merkityksestä rauhan ja demokratian peruskivenä. Olin kertonut heille jo alkaneesta globaalista kehityksestä, jossa taloudellista kasvua suorimmin tukevat tieteenalat olivat syrjäyttämässä ihmistä sivistävät tieteenalat.

Englannissa ja Yhdysvalloissa yliopistot olivat jo osittain muuttuneet tutkintotehtaiksi, jotka syytivät liukuhihnalta tutkijoita varsinkin informaatio- ja hallintotieteiden, lääketieteen, teknologiatieteiden sekä soveltavan fysiikan ja kemian palvelukseen. Jopa kaikkien tieteenalojen äiti, filosofia, oli uhattuna. Filosofiaa oltiin Suomessakin yhdistämässä valtio-oppiin ja muutenkin siitä oltiin säilyttämässä lähinnä etiikkaa, jota voitiin suorimmin soveltaa muilla aloilla. Opiskelijat selvästikin jakoivat huoleni sivistysyliopiston tulevaisuudesta.

Luin hallituksen esityksen opiskelijoille työpajassa. Seurasi hetken hiljaisuus, jonka rikkoi erään opiskelijan toteamus: ”ei käy”. Ohjasin tästä toteamuksesta alkaneen keskustelun käsittelemään kysymystä, mitä asialle voisi tehdä. Kuinka hallituksen saisi vetämään esityksensä takaisin?

Selvisi, että osa porukasta oli valmis vaikka opiskelulakkoon. Teimme pikaisen sukelluksen sosiaaliseen mediaan ja huomasimme, että lakkoajatus sai kannatusta laajemminkin opiskelijoiden keskuudessa. Pian asiaan otti kantaa Tamy:n puheenjohtaja ja Tamy järjesti seuraavana iltana ravintola Telakassa hätäkokouksen asian tiimoilta. Lopputuloksena oli, että ylioppilaskunnalta lähti tiukkasanainen viesti opetusministerille. Tampereen ylipiston opiskelijat uhkasivat opintolakolla, mikäli hallitus ei vedä esitystään takaisin.

Tästä alkoi yliopiston voimaantumiseen päättynyt prosessi. Opetusministeriössä oltiin sitä mieltä, että siinähän lakkoilette, itsellenne te siinä vain hallaa teette. Lakko alkoi tammikuun lopussa. Itse asiassa lakon aikana kävi niin, että opiskelu jatkui ihan uudelta pohjalta. Virallisilla kursseilla ei käynyt ketään. Opintopisteitä ei jaettu. Mutta epävirallisesti kokoonnuttiin ravintoloissa, kirjastoissa,  julkisissa  tiloissa  ja  jopa  opettajien  kotona.

Opetushenkilöstö  löysi  tehtävänsä uudelleen. Ymmärrettiin syvällisesti vanha hokema, jonka mukaan emme opiskele koulua vaan elämää varten. Opettajat tutustuivat oppilaisiinsa ja päinvastoin. Käytiin säkenöiviä keskusteluja ja nuorison energia tarttui jokaiseen ”kotiopetusta” antaneeseen opettajaan.

Pian myös tutkijat löysivät tiensä näihin epävirallisiin opetussessioihin ja uskallan väittää, että tutkimuksen innovatiivisuuden taso Tampereella otti ison askeleen ylöspäin. Virallinen opintolakko jatkui vielä toukokuussa, jolloin opetusministeriössä päätettiin peruuttaa kaikki opintotuet Tampereen yliopiston opiskelijoilta. Kesän yli annettiin armon aikaa. Mikäli opiskelu ei jatkuisi normaalilla tavalla syyslukukauden alusta lähtien, kaikki opintoetuudet peruttaisiin ja opiskelijat laitettaisiin maksamaan keväällä saamansa tuet takaisin.

Kesän yli olin tiiviisti tekemisissä opiskelija-aktiivien kanssa. Opiskelijoiden rivit alkoivat rakoilla. Yhä useampi oli valmis antamaan periksi ja palaamaan ruotuun syyskuun alussa. Olimme muutaman kollegani kanssa sitä mieltä, että kevään ponnistusta ei saa heittää hukkaan. Opiskelijoita oli tuettava, sillä muuten olisimme kohta joko työttömiä tai työssä sieluttomassa laitoksessa.

Puhuimme Tatte:n mukaan opiskelijoiden lakkoon syyslukukauden alkaessa, sillä oli selvää, että ministeriö ei peräänny opiskelijoiden edessä. Minun aloitteestani teimme saman, minkä vanhempiemme sukupolvi Vanhalla vuonna 1968. Valtasimme tällä kertaa Tampereen yliopiston päärakennuksen. Ilmoitimme olevamme lakossa, kunnes hallitus vetää pois tammikuussa antamansa esityksen ja lupaa säilyttää kaikki nykyiset tieteenalat tasa-arvoisina myös tulevaisuudessa.

Järjestimme kaikille oville vartion. Kaksi tohtoria miekkoineen jokaisella ovella oli näky, joka levisi tuhansina kuvina ympäri maailman. Sain kunnian olla pääovella ensimmäisessä vartijaparissa. Rakennusta piirittävä poliisi käski meitä pudottamaan aseemme, mutta vastasin, että tämä ei ole hyökkäysase. Tämä ase on tarkoitettu ainoastaan sivistyksen puolustamiseen.

Keskustelimme poliisien kanssa tilanteestamme ja sen seurauksena poliisin kenttäjohtaja veti joukkonsa pois vastoin suoranaista käskyä osoittaakseen solidaarisuutta vapauden ja demokratian puolustamiselle. Saamamme huomio ja kannustus oli muutenkin valtavaa. Kaupat lahjoittivat meille autokuormittain elintarvikkeita, sillä olimme päättäneet pysyä päärakennuksessa kunnes vaatimuksiimme suostuttaisiin. Lakko kesti kaksi viikkoa ja päättyi hallituksen antautumiseen.

Olen juuri vetänyt viimeisen filosofian työpajani. Katselen työhuoneeni seinällä roikkuvaa tohtorin miekkaani. Opiskelijat ovat lähtiäislahjaksi kaiverruttaneet sen terään sanat: ”Veljemme Leijonamieli”. Minua hymyilyttää ja itkettää yhtä aikaa. Selvästi edelleenkin sivistynyttä porukkaa.

Kirjoittanut nimimerkki Veljensä Leinonamieli