Leskenlehti

Tumman taivaan alla kulkee synkkä hahmo, joka puhelee itsekseen. Kumarassa kulkevan miehen pitkät askelet mittaavat harmaantuneen rakennuksen sivua. Yhtäkkiä hän kääntyy ympäri ja alkaa astella minua kohti. Vaistonvaraisesti solahdan osaksi varjoisaa nurkkausta ja jään kuuntelemaan hahmon yksinpuhelua.

– Nyt on yliopistossa liikkeellä paljon kaikkea ja meidän tulee olla siihen valmiita, mies hokee astellessaan halki rakennusten väliin jäävän pihamaan.

Hän ei huomaa minua, vaan harppoo ohitseni jatkaen monologiaan. Jään ihmettelemään miehen sanoja ja ennen kaikkea hänen ulkonäköään: kauhtuneen pikkutakin hihoista ilmaa viuhtovat vimmaiset kädet ja paidankauluksesta kurkottelee parroittunut pää, jonka harmaan hiuspehkon alta tapittava katse liukuu pihamaan kivetyksellä. Mies näyttää siltä kuin hänet olisi vasten tahtoaan herätetty vuosia kestäneestä unesta.

Vaikka minun pitäisi palata jo oman työni äärelle, uteliaisuuteni vie voiton ja lähden seuraamaan ajatuksiinsa vaipunutta kulkijaa. Miehen vimmaista menoa katsellessani mieleeni palaa vuosia sitten lausutut yksikön johtajan sanat liikkeestä ja liikkeessä pysymisestä. Johtaja vetosi maailman muuttumiseen ja siihen, että yliopiston tulisi kiriä toimintaansa, jotta pystyisimme kilpailemaan kansainvälisesti.

Muistelen, että kokouksessa ilmoille kajahtanutta vaadetta seurasi kuitenkin hiljaisuus. Johtajan puhetta takarivistä seuranneena tulkitsin hurraa-huutojen puuttumisen vastalauseeksi optimistiselle tulevaisuuspuheelle, jossa kehittyminen ja onnistuminen vaativat alituisia väistöliikkeitä, ennakointeja ja sopeutumista.

”Kun vain saisi olla ja tehdä rauhassa tutkimusta” oli minullekin tuttu kahvihuoneessa toistuva mantra, joka lausuttiin raskaiden huokausten välissä. Käytännössä tutkimuksesta oli tullut opetuksen ja hallinnollisten tehtävien täyttämän päivän tilkettä, jatkuvien katkosten taidetta.

Katkonainen on myös yksinäisen kulkijan askel. Mies on huomannut pihaa päällystävien betonilaattojen saumassa jotain mielenkiintoista ja kaivaa tahraisen puvuntakkinsa taskusta kolmioviivaimelta näyttävän esineen. Seuraan kummastuneena, kuinka mies alkaa käännellä maahan asettamaansa mittaa ja vähän väliä nostaa sen ilmaan kasvojensa eteen. Tuulenvire kuljettaa luokseni sanat ”ofuj ofuj ofuj” samalla, kun huomaan miehen juoksevan laatoituksella eteenpäin uusia saumakohtia etsien.

Kymmenen vuoden takaisten rakenteellisten muutosten vaatima kilpajuoksu uuvutti henkilökunnan. Sopeutuminen ja tehostaminen muuttui osaksi kvartaalipuhetta, joka juhlavasti verhottiin kilpailukyvyn edellyttämään selviytymisretoriikkaan. Yliopiston ulkopuolelta palkattujen asiantuntijoiden mukaan ”kansainvälinen kilpailukyky” ja ”tuloksellisuus” vaativat tutkijoiden määrän radikaalia vähentämistä.

Huippututkijat nähtiin luonnonvarana, joka voitiin siilata muista tutkijoista erilleen vertaamalla julkaisulistojen pituutta. Pituusjärjestykseen laittamiseen sovellettiin tehtävään kehitettyä työvälinettä, OFuJ-mittaria, jonka objektiivisuudesta ja tieteellisestä luotettavuudesta asiantuntijat olivat varmoja. Mittarin toimintamekaniikka perustui Valtion tehokkuustoimikunnan säädöksiin, joiden perimmäinen tarkoitus oli tutkijoiden itsetarkkailun ja -säätelyn lisääminen.

OfuJ-testeissä huonot tulokset johtivat tasapäisten tutkijoiden ja opetukseen keskittyneen henkilökunnan luonnolliseen poistumaan, jota strategiapalavereissa kutsuttiin parantuneen tuloksen edellyttämäksi ”poisvalinnaksi”.

Ajatukseni keskeyttää päärakennuksen kulmalle ehtineen kulkijan ilahtunut huuto. Lähestyn miestä varovasti, mutta hän ei vaikuta huomaavan läsnäoloani saati häiriintyvän siitä. Miehen olan yli kurkatessani huomaan ilakoinnin syyn: murenevan puutarhalaatan halkeamasta pilkottaa pieni keltainen piste. Romantiikkaan taipuvainen mieleni muuttaa leskenlehden pientä aurinkoa muistuttavat kasvot symboliksi vastarinnalle.

Kun Valtion suunnittelemat tehostamisvaatimukset kymmenen vuotta sitten kantautuivat yliopiston henkilökunnan korviin, työmääränsä alla kangistuneet työntekijät alkoivat osoittaa varovaisia kapinoimisen merkkejä. Henkilökunta aloitti yhä absurdimmiksi muuttuvien vaatimusten vastustamisen.

Myös opiskelijajärjestöt nousivat kapinaan huomatessaan, kuinka henkilökunnan
vähentäminen edellyttäisi lähiopetuksen karsimista ja tenttimisen lisäämistä. ”Yliopisto ei ole kirjekurssi” -julisteita ilmestyi ilmoitustauluille, ja opiskelijat perustivat yhdessä henkilökunnan kanssa yliopiston sivistyksen ja tutkimuksen peruspilareita tukevan solidaarisuusliikkeen. Suuri osa henkilökunnasta ei sanktioiden pelossa kuitenkaan  uskaltanut lähteä näkyvästi vastustamaan Valtion strategianeuvostoa tai yliopiston johtoa, ja neuvokkaimmat pakenivat ulkomaille.

Alituinen muutos, johon yksikönjohtajakin puheessaan viittasi, vaikutti henkilökunnasta yliopistoa rapauttavalta aaltoliikkeeltä. Jokainen maininki oli edeltäjäänsä suurempi ja sai henkilökunnan pitelemään yhä tiukemmin kiinni pelastusköysistään: kuka mistäkin apurahan tai viran pätkästä.

Viimeinen hyökyaalto, joka yliopiston perustuksia järkytti oli niin sanottu X3-hanke, joka uskoi taianomaiseen ja pyhään kolmiyhteyteen. Uudistuksen myötä yliopisto yhdistyisi osaksi kahden muun korkeakoulun muodostamaa kokonaisuutta. Fuusion etuna nähtiin etenkin tehokkuus, sillä isommasta ryhmästä on helpompi karsia pois päällekkäisyyksiä kuin pienestä joukosta.

Toisaalta Valtio pyrki yhdistämistoimenpiteellään tehostamaan myös Innovaatiopolitiikaksi nimettyä strategiaa, jonka tarkoituksena oli saada kansalaisille lisää hyvinvointia ja parantunutta elintasoa. Hyvinvointi nähtiin ennen kaikkea talouteen kytkeytyvänä ominaisuutena: uudistuneen X3-hankkeen olikin tarkoitus tuottaa mahdollisimman paljon Innovaatioita, jotka väräyttävät Valtion taloutta mittaavat käyrät jälleen nousuun.

Uudistus ajettiin läpi nopeasti ja yliopiston henkilökuntaa tai opiskelijoita kuuntelematta. Kovaäänisimmät kriitikot kyselivät yliopistojen itsehallinnon perään, hiljaisimmat pudistelivat päätään ja tyhjensivät työhuoneitaan.

Ironiantajuiset nauroivat katketakseen brändityöryhmälle, joka oltiin palkattu suunnittelemaan X3:lle uusi logo, koska kolmen korkeakoulun johtajat eivät päässeet yhteisymmärrykseen halutusta imagosta. Belgialaisen mainostoimiston suunnittelemassa logossa kolme toisensa leikkaavaa kehää kuvastivat uudistuksesta seuraavia synergiaetuja. Humoristit näkivät logossa mikkihiiren.

Kun uudistus oli saatu toteutettua, vellovan infrastruktuurin keskellä elämään tottuneet yliopistolaiset hämmästyivät yhtäkkistä seesteisyyttä. Törmäyksestä johtuneen savun hälvettyä he alkoivat nähdä ympärillään ihmisiä, jotka huhuillen etsivät toisiaan. Hapuilevat kädet löysivät toisensa, mutta ihmiset huomasivat, että muiden instituutioiden työntekijät puhuivat eri kieltä kuin he itse.

Ainoat yhteiset sanat, jotka he kaikki tunsivat, paljastuivat X3-hankkeen muistion avainsanoiksi. Kun ihmiset alkoivat korjata törmäyksessä vaurioituneita instituution osasia ja sovittaa kolmen koneiston osia toisiinsa, he huomasivat, että yhteinen kieli oli riittämätön osasten kuvailuun.

Maahan istahtanut mies on alkanut irrottaa laatanpaloja leskenlehden ympäriltä ja rapsuttaa vielä kohmeista maata viivaimen kärjellä. Mies ei yllätyksekseni edelleenkään huomaa minua ja istahdan hänen seurakseen läheiselle penkille. Huhtikuisen taivaan kevätsadetta enteilevät pilvet purjehtivat yllämme ja takilleni tipahtaa pisara. Vedän keuhkoihini sulavan maan voimakasta tuoksua ja suljen silmäni. Näen edessäni hymyilevien kollegojeni kasvot.

Fuusiota seuranneesta sekasorrosta selviytyivät parhaiten ne oppiaineet, tutkimusryhmät ja yksiköt, jotka olivat miettineet profiloitumistaan jo etukäteen. Tieteenvälisiä raja-aitoja ylittävät projektit olivat jo valmiiksi edesauttaneet eri tieteenaloilta tulevia ihmisiä kommunikoimaan toistensa kanssa. Perustutkimuksen säilymisestä huolestuneet olivat pitäneet huolta siitä, että myös oman oppialan sisällä vallitsi rakentava ja toisia kunnioittava ilmapiiri.

OfuJ-testeistäkin luovuttiin pian, sillä tutkimuksen laadun varmistamiseen kehitettiin pitkäjänteistä kehitystä korostavia mittareita. Uudistuksen jälkeen työntekijät vakuutettiin siitä, että suuria muutoksia hallintorakenteessa ei tulisi seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Tässä ajassa yksiköt saisivat myös rakentaa opetus- ja tutkimussuunnitelmansa haluamallaan tavalla, jotta työntekijöiden energia suuntautuisi väistöliikkeiden ja selviytymisen sijaan omaehtoisuudesta kumpuaviin ratkaisuihin.

Fyysinen liike ja muutos sen sijaan vasta alkoivat uudistuksen jälkeen. Kolmen korkeakoulun eri aloilta kumpuavan asiantuntijuuden voimalla alettiin suunnitella kampusta, jossa eri alojen ihmiset todella pääsisivät näkemään toisensa. Hallinnollisten järistysten jälkeen huomio kiinnittyi siihen, kuinka tehokkuutta eivät välttämättä parantaisikaan strategiset uudistukset, vaan se, että opiskelijoille ja henkilökunnalle annettaisiin tilalliset edellytykset monimuotoiseen työskentelyyn.

Sisäänpäinkääntyneisyyden sijaan uuden kampuksen haluttiin olevan avoin, tilava ja vuorovaikutukseen rohkaiseva. Loputtomat käytävät ja ikkunattomat seminaarihuoneet saisivat väistyä.

Avaan silmäni ja katselen vielä kerran alkavan kevätsateen kostuttamaa pihamaata. Pihalle alkaa ilmestyä työkoneita ja huomioliiveihin pukeutuneita hahmoja, jotka pystyttävät kulkuesteet rakennustyömaaksi muuttuvan aukion reunoille.

Leskenlehteä tarkkailemaan jäänyt ystäväni kavahtaa työkoneiden kovaa ääntä ja lähtee kuljettamaan betonilaatan sirpaleita sylissään. Annan miehen mennä menojaan ja katsahdan rannekelloa. On aika mennä pitämään aamun ensimmäinen luento.

Kirjoittanut nimimerkki Leskenlehti.

Tiedejulkaisemisen kantapää

Olipa kerran! Tiedettä virtaa sen tuhannesta tuutista, mutta miksei tätä helvetinkonetta, tätä edunvalvontaviritelmää My Little Pony varjele, voisi pistää jo päreiksi.

Asiaa pohti kolme akateemista hakkeria yön syvyydessä, vertaillen negatiivisia näkemyksiään julkaisemisen rakenteista: vaan mitä tilalle? Kaupan jalka pois välistä, niin!

Seuraavaksi näpsyteltiin pystyyn vertaisverkko, joka sai paremman nimen puutteessa nimekseen SCINNY. Muutama koeyliopisto lähti siinä resursoimaan kokeilua, mutta eräs pieni käytännön ongelma uhkasi koitua verkon tuhoksi: sen olisi pitänyt kilpailla julkaisukanavana portaaleja ja konferensseja vastaan.

Sitten jollakulla välähti ja saatiin aikaiseksi tuore luovan työn lisenssi, nokkela troijalainen, joka ei julkaisemista millään muotoa rajoittanut, mutta määräsi, että lisenssitekstin oli säilyttävä julkaisussa tekstuaalisesti muuttumattomana.

Idealistista olisi uskoa, että hyvät ideat voittavat, mutta sattumalta lisenssi alkoi ottaa pientä tuulta alleen, minkä portaalit pian rekisteröivät ja äityivät kohta ilkeästi uhkailemaan, kun selvisi että emäyliopistojen suojista oli louhittu lisenssillä merkittyjä artikkeleita vertaisverkkoon.

Nyt näytti pahalta, eikä koeyliopistojen hallintokaan suoriutunut tästä tilanteesta ihan liehuvin viiksin. Häthätää parin valveutuneen oikeustieteilijän kanssa perustettiin säätiö, joka sai tehtäväksi lisenssin kehittämisen sekä mahdolliset kahakat portaaleja vastaan.

Vertaisverkon idea miellytti tuttuudessaan monia tutkijoita, ja kun se sitten selvisi kunnialla raastuvista ja verkon sisältö alkoi kasvaa, syntyi oikein liike. Pian oli vanhakantaisilla portaaleilla mahdoton yhtälö käsissään.

Elävöittävä tuulahdus pyyhkäisi pienille laitoksille ja pieniin yliopistoihin. Kaikilla oli nyt pääsy samoihin tuoreisiin tutkimustuloksiin.

Tämä lisäsi tieteellistä yhdenvertaisuutta ja helpotti heikkojen elämää. Myös Essi Esim, kolmannen vuoden filologian opiskelija pienestä Tampereen yliopistosta, löysi ystävänsä välityksellä SCINNY:n ja huomasi ymmärtävänsä kansainvälistä tiedettä paremmin kuin oman laitoksen tapahtumia.

Essin tapaan uudet opiskelijapolvet omaksuivat vertaisverkon paljon jouhevammin kuin portaalihelvetin mielivaltaisesti pirstoutuneita raja-aitoja ja maksumuureja. Internet-aika sai tieteen kiinni.

Taakse jäi sellainen pimeys, jossa opiskelijannäkymä oman alan tutkimukseen oli pari oppikirjaa ja satunnaisesti valikoitunut yleensä käyttökelvoton osajoukko alan julkaisuja. Kukaan ei oikein voinut uskoa onneaan, paitsi mitä tuli klassikkotutkimuksiin, jotka SCINNY:stä puuttuivat.

Itse julkaisemisen sisäinen rakenne oli kuitenkin murroksessa, mistä kerron kohta lisää, ja myöhemmin nimettyjen julkaisujen merkitys alkoi murentua.

Kansallinen ymmärtämyksen hajauttamishanke 2022–2024

Arvelipa moni arka professori tästä hankkeesta leipää leveää irtoavan, jos ei se niinkään tulevia polvia kannattelisi. Rinnakkaisia hankkeita nähtiin niin Suomessa, USA:ssa, Virossa, Brasiliassa kuin Malesiassakin.

Elsewheren masinoima liikehdintä pyrki horjuttamaan SCINNY:n asemaa kansallisella kilpailulla. Kansallisten verkkojen varjoissa piti portaalipolitiikka sitten taas vetää läpi takaisin vanhalle mallille ohjeistamalla tutkijoita, jne. Valituille avainhenkilöille luvatut boonukset ja konferenssiedut olivat ihanaisia, ja vuodeksi pariksi sumplittujen alennusten kanssa oli mukava mennä neuvostoon ilosanomaa viemään.

Vanhoja julkaisujahan ei SCINNY:yn saatu, kuului argumentti Elsewheren saatanallisen käsikirjoituksen säkein: työstettävä hanke ja lisenssi tähtäisivät kansallisesti turvattuun ja vakaaseen ratkaisuun, johon saataisiin näkymä Elsewheren ja muiden julkaisuhistoriaan, mitä ei kai SCINNY-verkkon ollut tiedossa.

Tästä olisi etua erityisesti pienille yliopistoille. Hanke hiipui parin vuoden päästä, kun kukaan ei suunnitellusti pystynyt käyttämään sen rähmäistä hakua.

Näihin aikoihin emeritus- ja emeritamaailmassa heräsi ilahduttava liikehdintä. Käytiin kirjoittamaan toinen toistaan korkeatasoisempia katsauksia oman alan kysymyksistä, ja kun katsausvillitys tarttui vielä vanhempiin tutkijoihinkin, lopputuloksena oli, että SCINNY:n piiriin muodostui monella alalla aivan uudenlainen leikkauspiste tutkimuksen historiassa.

Vertaisarvioinnin tulevaisuus

Ajantasainen verkosto helpottaa kansainvälistä yhteistyötä ja kumppanien löytymistä. SCINNY:n suunnittelijat olivat ottaneet yhdeksi päämääräkseen vertaisarvioinnin parantamisen. Heidän tavoitteenaan oli tilanne, jossa tieteellisten tulosten raportointi ja jakaminen olisi mahdollisimman nopeaa, jolloin myös perinteinen paperijulkaisusykli voitaisiin haudata.

Verkon kylkeen kehitettiin hajautettu identiteettijärjestelmä, jossa tutkija hallinnoi omaa identiteettiään ja laitos omaansa. Ajallisesti merkityt julkaisut ja arvioinnit muodostuivat osaksi laskettua ”tieteellistä jalanjälkeä”, joka jäsentyi aina ajallisesti jonnekin tutkimuksen alueelle. Pääsääntöisesti tutkija tarvitsi fyysisen laitoksen aktiivisen tuen ylittääkseen ensimmäisillä kerroilla julkaisukynnyksen ja voidakseen siten etsiä artikkelilleen vertaisarvioijia.

Julkaisuvoimaa heikensi se, jos yritettiin yhtä aikaa julkaista etäisillä aloilla kuten vaikkapa genetiikassa ja kiinteän olomuodon fysiikassa. Puhuttiinpa tutkijaprestiisistä SCINNY-ajassa. Varsinainen vertaisarviointi oli yksinkertaista ja perustui – hieman yksinkertaistaen – arvioinnin palkitsemiseen identiteettipisteissä.

Tuttuun tapaan arvioija saattoi ehdottaa versiolle hylkäämistä, nimettyjä muutoksia tai hyväksymistä, ja artikkelin tavoitellun lähtötason mukaan tarvittiin sitten kahden tai useamman arvioijan hyväksynnät riittävin arvovalloin. Uutta oli erityisesti se, että arvioijat pyrittiin hakemaan satunnaisesti mahdollisimman etäisistä tutkijaverkon haaroista, ja että jatkuva arvioimatta jättäminen nyt johti automaattiseen oman prestiisin laskuun.

Etukäteen pelättiin, johtaisiko identiteetin perustamisen avoimuus ongelmiin, mutta loppujen lopuksi tieteellinen julkaiseminen ei näyttänyt juurikaan kiinnostavan terroristeja tai muita ääriaineksia.

Julkaisun muokkaushistoria jäi yhteiseksi omaisuudeksi vertaisverkkoon ja havaittiin pian yliopistoissa oivalliseksi pedagogiseksi lähteistöksi. Opettaja saattoi nyt vetää hatusta esimerkkejä kuin historiallisten shakkipelien kirjastosta ikään.

Perinteistä julkaisumuotoa arvostettiin vielä pitkälle tulevaisuuteen. Kaiken pyyhkiytymättömyyden myötä nuorien tutkijoiden itselleen asettama julkaisukynnys saattoi joskus turhankin paljon kasvaa, mutta pääsääntöisesti historia koettiin hyväksi asiaksi niin omalta kuin tiedeyhteisön kannalta.

SCINNY-säätiö otti tehtäväkseen identiteettialgoritmien hallinnoinnin ja kehittämisen. Ne kuvattiin järjestelmän etusivulla. Säätiön edustajisto säädettiin ponnella parlamentaarisesti valittavaksi.

Pitkään riideltiin sellaisista kysymyksistä kuin pitäisikö laitoksella olla enemmän äänivaltaa kuin yhdellä yksittäisellä tutkijalla tai pitäisikö säätiön jonkin elimen käyttää äänivaltaa tärkeissä kysymyksissä, mutta kuten tohtori Schengen viisaasti totesi ja kuten aikakirjoihin kirjattiin, tämä ainoastaan lisäisi tieteenulkoista ohjausta.

Kirjoittanut nimimerkki Jussi pussi