Oppimisen iloa öljypiikin jälkeen

25 vuotta – uskomatonta. Niin monta vuotta olen pitänyt Tampereen yliopistoa akateemisena kotipesänäni, maisteriopintojen aloittamisesta lähtien.

Nykytilanteesta on hauska katsoa ajassa taaksepäin. Eihän tämä mikään yhtenäinen putki ole ollut, vaikka tukikohta on pysynyt. Maisteriopinnoista jatkoin suoraan tohtoriputkeen, hallinnon kautta koukaten. Tohtoriopinnoista tein suunnilleen puolet Saksassa. Postdoc-vaiheessa vierailin muutaman kuukauden tutkijavaihdossa Australiassa ja Yhdysvalloissa.

Ajatus akateemisesta kansainvälistymisestä jonkinlaisena itseisarvoisena tavoitteena naurattaa. 10 vuotta sitten öljyn hinnan ollessa alhaalla ja ilmastoneuvottelujen vasta käynnissä tuollainen ajattelu oli tietysti vielä mahdollista. Eiköhän sitä kansainvälistymistä ole kuitenkin aina ajanut pääasiassa jokin muu kuin akateemisten meriittien hankkiminen. Opintojen aikana halu ja mahdollisuus nähdä maailmaa, seikkailla, ylipäätään työllistyä johonkin. Myöhemmin halu vaihtaa hetkeksi maisemaa tuttujen kuvioiden kyllästyttäessä ja tehdä yhteistyötä aidosti samojen teemojen kanssa työskentelevien tutkijoiden kanssa – tuntea olevansa kotonaan muuallakin kuin tutussa kotiympäristössä.

Nyt kansainväliset vierailut ovat harvinaisempaa herkkua, jotka aina aiheuttavat
pienen omantunnon piston, mutta kansainvälinen yhteistyö toteutuu toki vaivattomasti
tietoverkkojen välityksellä. Kasvokkain tapaamiset tuntuvat siten entistä arvokkaammilta.

10 vuotta sitten yliopistolla elettiin kuohunnan ja epävarmuuden aikoja. Olimme kyllästyneitä jatkuvaan muutokseen, organisaatiorakenteiden purkamiseen ja niistä johtuneeseen työyhteisön hajaantumiseen ja viestinnän katkoksiin. Kesti aikansa ennen kuin uudet hyvät käytännöt löytyivät. Niissä on paljon vanhaa hyväksi havaittua mutta myös uutta.

Tohtoreiden työttömyydestä käytiin vilkasta keskustelua. Itsellänikin oli kunnia viimeistellä väitöskirjani ansiosidonnaisella päivärahalla, mutta valmistuttuani sain onneksi puolentoista vuoden tutkijanpestin hankkeessa, jossa minun oli mahdollista rakentaa omaa postdoc-ideaa ja kehittyä tutkija-opettajana. Näin jälkikäteen näen olleeni hyvin onnekas. Vaikka rahoitus on ollut silppua ja pätkää, on tekemiseeni kuitenkin uskottu siten että olen saanut rahoitusta yliopistolta, tutkijakoulusta, säätiöiltä ja muilta tahoilta.

10 vuotta sitten käynnissä ollut työelämän ja yhteiskunnallisen murroksen laajuus ei vielä ollut valjennut yliopistolaisillekaan. Kymmenien vuosien työuraa saman työnantajan palveluksessa pidettiin normina, ja yliopistolla yleisiä pätkätöitä pidettiin siitä ei-toivottavana poikkeustilanteena. Tämän päivän näkökulmasta tilanne näyttää toiselta. Olen tyytyväinen siitä, että minun ei tarvitse sitoutua loppuiäkseni saman organisaation palvelukseen. Toki perustulojärjestelmä ja erilaiset yleistyneet sosiaalisen yrittämisen muodot, kuten ne muutamat osuuskunnat joissa olen ollut mukana, ovat tuoneet uudenlaista turvaa myös akateemisille työläisille.

On ilo työskennellä erilaisten hankkeiden ja ihmisten kanssa tärkeiksi kokemiensa aiheiden parissa. Good things die hard. Puhun edelleen yliopistosta, vaikka nimi onkin vaihtunut. Ei siitä sentään tullut Moroversityä, kuten näppärimmät silloin juuri valmistuneen tornihotellin sky-baarin epäonnista nimeämistä mukaillen sanailivat. Olikohan muutoksen vetureiden taholta tahatonta komiikkaa antaa korkeakoulujen yhteistyön työnimeksi T3 – samalla lyhenteellähän tunnetaan Terminator-elokuvien kolmas osa, jossa tulevaisuuden robotit jälleen kerran koettavat hankkiutua eroon ihmiskunnasta. Samansuuntaisia pelkoja oli yliopistoväen keskuudessa korkeakoulujen yhdistymisestä, joten sinänsä analogia oli osuva.

Salakähmäisestä alustaan huolimatta keskustelu korkeakoulujen yhdistämisestä osoittautui hedelmälliseksi. Kesti aikansa ennen kuin kieltäytyminen ja vastarinta kypsyivät rakentavan kriittiseksi pohdinnaksi. Pelko tamperelaisten korkeakoulujen ammattikoulumaistumisesta ei lopulta toteutunut, vaan yhteistyö on auttanut selkiyttämään ammattikorkeakoulujärjestelmän ja tiedeyliopistojen perustehtäviä, eroja ja yhtäläisyyksiä.

Tutkintorakenteen joustavoittaminen on ollut varsin positiivista ja tarjonnut mahdollisuuden työelämäsuuntautuneille yliopisto-opiskelijoille valita ammattikorkeakoulun tarjonnasta käytännönläheisempiä kursseja. Vastaavasti ammattikorkeakouluopiskelijat voivat nyt syventää teoreettista ja metodologista osaamistaan yliopiston puolella. Yhteistyö teknillisen yliopiston suuntaan oli omalla alallani paikoin tiivistä jo ennen organisaatiomuutoksia, mutta niiden seurauksena Tampereen korkeakoulukenttä on aidosti
monitieteinen.

Tutkimusyhteistyö ammattikorkeakoulun ja teknillisen yliopiston toimijoiden kanssa on ollut rikastavaa. Tutkimuskohteita lähestytään entistä innovatiivisemmin ja monista näkökulmista, mikä helpottaa rahoituksen saamistakin. Samalla erilaisten normatiivisten lähtökohtien hahmottuminen on auttanut syventämään ymmärrystä omasta tieteenalasta.

Keskustelu yliopistouudistuksesta käynnistyi ajatuksella ”suuri on kaunista”. Oman alani kannalta onnekkaasti Tampereen yliopistossa toteutettiin juuri ennen strategian laadintaa tutkimuksen laadun kansainvälinen arviointi. Oma pieni tieteenalayksikkömme sai prosessissa mainiot arviot. Laadun arvioinnin tuloksia ei voitu uudistuksessa ohittaa ja niinpä suuruuden logiikka ei päässyt täysimittaisena onneksi toteutumaan. Tutkimuksen laadun arviointi teki näkyväksi sen seikan, että laadukas tutkimus ei niinkään tarvitse taakseen suurta organisaatiota, vaan toimivan tutkijayhteisön.

Yliopistolla on ollut ammattikorkeakoulumaailmasta paljon opittavaa. Muutosten positiivisena seurauksena ovat olleet muun muassa kielitaitovaatimusten ja palkkiojärjestelmien käyttöönotto myös yliopistolla.

Tärkeimpänä yhteistyön seurauksena pidän kuitenkin pedagogisen ajattelun juurtumista myös yliopistolle. Tässä ammattikorkean puolella oltiin reilusti edellä, vaikka yliopistopedagogiikkaa oli sinnikkäästi jo vuosia kehitetty. Yliopistolla tehtävien täytössä edelleen suosittiin tutkimusmeriittejä, vaikka tehtävä olisi ollut opetuspainotteinen.

Panostin itse jo tuolloin pedagogisiin opintoihin ja oman osaamiseni kehittämiseen tutkija-opettajana, jollaisena olenkin työllistynyt nämä viimeiset 10 vuotta erilaisissa hankkeissa ja tehtävissä. Pedagogisen osaamisen korostaminen ja vaatiminen myös tehtävien täytössä näkyy nyt selvästi myös korkeakouluyhteisön viestinnässä ja työhyvinvoinnissa.

Yliopistolle perinteisen sisältökeskeisen pedagogian rinnalle ovat juurtuneet hyvinvointi- ja kulttuuripedagoginen osaaminen. Pedagogiseen ajatteluun panostaminen on jo selvästi nähtävissä niin opiskelijoiden kuin henkilökunnan hyvinvoinnissa sekä työn laatuna ja
tuloksellisuutena.

Olen kypsynyt kriittiseen yhteiskunnalliseen ajatteluun hitaasti ja alkanut hahmottaa tekijöitä, joista se johtuu. Korkeakoulujärjestelmämme on ollut kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Ensimmäisen sukupolven akateemisena olen kantanut mukanani epävarmuuden painolastia, jonka karistamisessa on ollut vuosien työ.

Olen vähitellen kypsynyt hahmottamaan niitä ääneen lausumattomia rakenteita, joiden varassa yliopistolla toiset menestyvät ja toiset putoavat. Olen antanut itselleni luvan  innostua, olla akateeminen intellektuelli, uskaltaa esittää kriittisiä näkemyksiä.

Tieto on valtaa. Tätä valtaa on käytettävä harkiten. Omalla tutkimuksellani ja opetuksellani haluan purkaa toimimattomia valtarakenteita ja mahdollistaa suoraviivaisemman ja kivuttomamman kasvun seuraaville akateemisille sukupolville. Kasvakaa vahvoiksi, kauniiksi ja viisaiksi, muuttakaa maailmaa.

Kirjoittanut nimimerkki Hiirulainen.

Täten lyön teidät tohtoritareiksi!

Uusien akateemisten käsitteiden julkaisutilaisuus 2025

”I have a dream…”, aloitti rehtori ja piti dramaattisen tauon. ”I have a dream…”, hän toisti ja vilkaisi huomaamattomasti eturivissä lauhkeailmeisenä istuvaa hallituksen puheenjohtajaa, joka oli juuri ennen puheen alkua kertonut kutsuneensa uusien akateemisten käsitteiden julkaisutilaisuuteen yllätysvieraita: Tampereella vierailulla olleen opetusministerin ja tämän kollegat Saksasta, Englannista ja Yhdysvalloista.

Rehtori oli tuijottanut hetken aikaa puheenjohtajaa ja silmää räpäyttämättä kiittänyt tätä nerokkaasta oivalluksesta, samalla mielessään hiljaa sadatellen. Huolella harjoiteltu puhe olisikin pidettävä yhtäkkiä englanniksi. Vaikeiden vastakeksittyjen termien kääntäminen lennosta olisi jopa kielikeskuksen uuden virallisen strategian sanoin ”ammatillisesti haastavaa”, rehtorin oman kuvauksen mukaan ”puhdasta improvisaatiota”.

Ensimmäiseksi ohjelmassa olisi jatko-opiskelijoiden tohtoritareiksi lyöminen. Tohtoritari oli yksi vuonna 2020 tapahtuneen korkeakoulujen fuusion yhteydessä käyttöön otettu uusi käsite. Akateemista maailmaa kuohuttanut fuusio oli pakottanut yliopistot ja korkeakoulut yhdistämään voimansa, nimensä, arvonsa ja periaatteensa.

Tampereen yliopisto oli saanut vastuulleen käsitetyöryhmän perustamisen. Työryhmän keskeinen tavoite oli fuusiossa mukana olevien, eri koulujen edustajien kesken selvittää, millaisia käsitteitä kouluissa oli käytössä. Selvitystyön jälkeen ryhmän tehtävänä oli koota käsitteistä yhteiset, jalot korkeakoulukäsitteet.

Työryhmän johtajaksi valittu rehtori, joka vielä tuohon aikaan palveli akateemista maailmaa kasvatustieteen yksikössä lehtorina, oli ollut fuusiosta enemmän kuin järkyttynyt. Alun perin hänen lapsuutensa ammattihaaveena oli ollut seurata isän jalanjäljissä maanviljelijäksi sukunsa maille aukealla Etelä-Pohjanmaalla. Suunnitelma kuitenkin muuttui, kun hän yläasteikäisenä näki elokuvan ”Indiana Jones ja tuomion temppeli”. Uudeksi elämäntavoitteeksi tulikin hankkia sukunsa ensimmäisenä tohtorin arvo ja professorin virka yliopistosta.

Uravalintaa tehdessään vastakirjoittanut ylioppilas kuitenkin ounasteli, ettei suomalainen muinaishistoria tarjoaisi järin suuria seikkailuita. Niinpä täyttäessään yhteishakulomaketta, hän päätti pyrkiä kasvatustieteen tiedekuntaan. Mikäli ura yliopistossa ei aukeaisi, luokanopettajilla olisi ainakin hyvät kesälomat ja lyhyet työpäivät. Tuoreen kasvatustieteen ylioppilaan kunnianhimoisena suunnitelmana oli ollut edetä perinteistä tietä: kolmen vuoden opintojen jälkeen tulla kandidaatiksi, pakertaa kaksi vuotta lisää ja valmistua maisteriksi, jonka jälkeen lisensiaattityön kautta väitellä tohtoriksi.

Loppujen lopuksi vuosien uurastus palkittiin lehtorin viralla Tampereen yliopistossa. Opiskeluidensa aikana kasvatustieteilijä kuitenkin pikkuhiljaa rakastui yliopistoelämään ja ennen kaikkea akateemisen maailman perinteisiin ja luotettavaan muuttumattomuuteen. Monet oppilas- ja työtoverit moittivat yliopistojärjestelmää kankeaksi ja historialliseksi muinaisjäännökseksi, mutta tulevalle rehtorille tuo maailma sopi hyvin.

Ei siis ollut yllätys, että 2010-luvulla alkanut keskustelu yliopistojen ja korkeakoulujen yhdistymisestä herätti hänessä voimakkaita tunteita. Todellinen yllätys kuitenkin piili muutaman vuoden päässä, kun yhdistymistä ajanut, edellinen rehtori nimitti hänet, lupaavan akateemikon, käsitetyöryhmän johtajaksi. Työryhmän johtaja sai johdettavakseen sekalaisen, 12-jäsenisen seurakunnan, johon kuului edustajia Tampereen yliopistosta, TTY:sta, TAMK:sta, POLAMK:sta, TAOKK:sta sekä Tampereelle puolustusvoimauudistuksen jälkimainingeissa rantautuneesta Ilmasotakorkeakoulusta.

”I have a dream…” aloitti rehtori kolmannen kerran ja harmitteli rahvaanomaista tapaansa lainata kuuluisia fraaseja tunnetuista puheista ja elokuvista. Hän muisteli Yhdysvaltain koulutusministerin olevan kotoisin Alabamasta ja totesi seuraavaksi aikomansa vertauksen elämän ja suklaarasian sisällöstä olevan kenties hivenen liian korni tähän tilanteeseen. Hätäpäissään rehtori alkoi miettiä vastaavia elämän yllätyksellisyyteen liittyviä aasinsiltoja. Hiljaisuuden kestettyä liian pitkään hänen mieleensä juolahti ainoastaan presidentti John F. Kennedyn, vuonna 1963 saksalaisille pitämä puhe. Niinpä hän aloitti ”Ich bin ein Berliner…”

Huolimatta rehtorin omasta rakkaudesta akateemisen maailman perinteikkyyttä kohtaan,
yhtenäiskorkeakoulukäsitteistönlaatimistyöryhmän, eli lyhyemmin YKKKLTR:n, eli vielä lyhyemmin YK:n johtaminen osoittautui kuitenkin mielekkääksi projektiksi. Ennen kuin todellinen työ saattoi alkaa, ryhmä vetäytyi viikonlopuksi Tahkon laskettelukeskukseen sopimaan pelisäännöistä ja luomaan toiminnalleen mission, vision ja toimintastrategian. Ilmasotakorkeakoulun edustajat ilmoittautuivat halukkaaksi laatimaan perusteluluonnokset toimintastrategialle, olihan kaikenlainen strategisointi heidän kompetenssiosaamistaan.

He myös pyysivät jättämään matkan kyydityksen, eli marssin operatiivisen osan kuten he itse sitä nimittivät, oman oppilaitoksensa huoleksi. Viikonlopun ryhmäytymisretriitti oli menestys, eikä joukon intoa latistanut ollenkaan se, että loppujen lopuksi ilmavoimien lupaama lentokyyti peruuntui ensin teknisen vian, sitten huonon sään ja lopuksi lennonjohtajien lakon takia. Poliisiammattikorkeakoulun edustajat pääsivät loistamaan ammattitaidollaan jo ensimmäisenä päivänä, perjantain yöjunan ravintolavaunun levottomuuksien rauhoittelemisessa.

Rehtori silmäili yleisöään, joka odotti juhlapuhujan jatkavan. Ajatus ei kulkenut ja kurkkua kuivasi. Rehtoria harmitti, ettei tuore avustaja ollut järjestänyt puhujanpönttöön edes vesipulloa saati hänen tilaamaansa cokista. ”Toisin oli vanhan rehtorin aikaan”, hän mietti. Rehtori vilkaisi kirjoittamaansa puhetta, jossa seuraavaksi olisi tarkoitus kertoa lyhyesti käsitetyöryhmän lanseeraamista tiedemaailman käyttöön tarkoitetuista uusista käsitteistä. Hän päätti jatkaa improvisointia, rykäisi ja alkoi lausua arvokkaasti The Queen -yhtyeen ”Bohemian Rhapsody” – laulun sanoja: ”Is this the real life, is this just fantasy…”

Vaikka rehtorin johtaman työryhmän ryhmähenki oli ollut hyvä ja jäsenten keskinäinen kunnioitus huipussaan, oli itse työskentely ollut ajoittain hyvin, hyvin haastavaa. Rehtori kuvasi työryhmän loppuraportissa diplomaattisesti ryhmän työskentelyn muistuttaneen välillä filosofien jalkapalloottelua ottelijoiden keskittyessä aloitusvihellyksen jälkeen lähinnä pohtimaan pallon ja maalin olemassaoloa, sekä valkoisten kalkkiviivojen suhdetta jääkiekkotuomarin paidan raitojen mediaaniin.

Työryhmä aloitti työskentelyn jaottelemalla oppilaitosten ja ammattialojen käsitteet eri kategorioiden alle. Rehtorin raportin mukaan työ vaikutti aluksi hyvin, hyvin haastavalta. Mahdottomalta, täysin mahdottomalta, hän korjasi päiväkirjaansa myöhemmin.

Ensimmäisten tapaamisten aikana lastentautien yhä riivaamalle SMART Boardille listattiin satoja ylä-, ala-, väli-, keski- ja sivukategorioita. Tapaamisten kirjurina toimineen TAMK:n osastosihteeriosaston vastuuopettajan merkinnöissä vilahtelivat samanarvoisina muun muassa: konstruktivismi, behaviorismi, tieteenfilosofiset suuntaukset modernin ajan hampaissa, kleptomania, monilukutaito, inkluusio, kymmensormijärjestelmä, ruokalista, kvalitatiivinen tutkimus, käsikranaatti, syöpätutkimus, ilmastonlämpeneminen, käsiraudat ja niiden avaimet, aineen olemus ja monet muut käsitteet.

Työryhmä puursi tunnollisesti kahden vuoden ajan. Se sai jaoteltua, kiteytettyä ja tiivistettyä sekä – viestintä- ja mediavastaavan vaatimuksesta – lokeroitua yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmän mukaisesti kaiken ihmiskunnan tiedossa olevan viisauden.

Työryhmän viimeisessä palaverissa kävi ilmi, että luokittelun ulkopuolelle oli jäänyt ainoastaan niin sanottu hiljainen tieto. Tieto osoittautui kuitenkin vääräksi punastelevan TTY:n edustajan tunnustaessa siirtäneensä hiljaisen tiedon käsitteen alakäsitteineen vahingossa ainoastaan englanninkielisen käsitteistöluokituksen puolelle nimellä tacit knowledge. Ryhmän huumorimies, monilukutaitokäsitteistövastaava rauhoitteli TTY:n edustajaa kertomalla kuinka oli itsekin työstressistä kärsiessään etsinyt vimmassa monilukulasejaan kaikkialta ja vasta nukkumaan mennessä tajunnut jättäneensä ne oppimisen uima-altaan reunalle. Kaikki nauroivat vedet silmissä.

Nyt käsillä olevaan hetkeen rehtori oli ryhmineen valmistautunut pitkään ja hartaasti. Tänään oli tarkoitus lyödä ensimmäiset jatkotutkinto-opiskelijat tohtoritareiksi. Arvonimi oli muodostunut yliopiston edustajien pitäessä kiinni vaatimuksestaan säilyttää kunniakas tohtorin arvonimi. Ryhmän tasa-arvovastaava oli huolestunut nimikkeen yksilöä korostavasta soinnista ja vaati sen muuttamista kollektiiviseen muotoon ”tohtorit”.

Työryhmän naisasiamiesnainen puolestaan kertoi olleensa jo pidemmän aikaa pöyristynyt kaikesta arvonimiin liittyvästä machoilusta ja vaati tohtori-nimikkeen muuttamista feminiinisempään ”tohtoritar”-muotoon. Puolustusvoimien koulutuslaitoksen edustajakin piti puoliaan ja vaati myös sotatieteen perinteiden huomioimista arvonimen nimenmuutoksessa. Eversti ehdotti nimen vaihtamista ”ritari”-nimikkeeseen. Työryhmän johtaja, joka alkoi väsyä yksityiskohtien hiomiseen, käytti puheenjohtajan valtaansa ja päätti yksinoikeudella uuden koko akateemisen maailman kattavan arvonimen olevan tästä eteenpäin ”Tohtoritari”.

Rehtori seisoi puhujakorokkeella ja katseli yleisöä. Hän oli siteerannut koko laulun loppuun saakka. Hetken aikaa oli aivan hiljaista ja sitten yleisö alkoi taputtaa. Ihmiset nousivat ylös ja hurrasivat.

Puhuja kohtasi yleisössä edeltäjänsä katseen. Vanha rehtori hymyili ja nyökkäsi. Maanviljelijän poika hymyili takaisin.

Kirjoittanut nimimerkki Dr. Knight.

Leskenlehti

Tumman taivaan alla kulkee synkkä hahmo, joka puhelee itsekseen. Kumarassa kulkevan miehen pitkät askelet mittaavat harmaantuneen rakennuksen sivua. Yhtäkkiä hän kääntyy ympäri ja alkaa astella minua kohti. Vaistonvaraisesti solahdan osaksi varjoisaa nurkkausta ja jään kuuntelemaan hahmon yksinpuhelua.

– Nyt on yliopistossa liikkeellä paljon kaikkea ja meidän tulee olla siihen valmiita, mies hokee astellessaan halki rakennusten väliin jäävän pihamaan.

Hän ei huomaa minua, vaan harppoo ohitseni jatkaen monologiaan. Jään ihmettelemään miehen sanoja ja ennen kaikkea hänen ulkonäköään: kauhtuneen pikkutakin hihoista ilmaa viuhtovat vimmaiset kädet ja paidankauluksesta kurkottelee parroittunut pää, jonka harmaan hiuspehkon alta tapittava katse liukuu pihamaan kivetyksellä. Mies näyttää siltä kuin hänet olisi vasten tahtoaan herätetty vuosia kestäneestä unesta.

Vaikka minun pitäisi palata jo oman työni äärelle, uteliaisuuteni vie voiton ja lähden seuraamaan ajatuksiinsa vaipunutta kulkijaa. Miehen vimmaista menoa katsellessani mieleeni palaa vuosia sitten lausutut yksikön johtajan sanat liikkeestä ja liikkeessä pysymisestä. Johtaja vetosi maailman muuttumiseen ja siihen, että yliopiston tulisi kiriä toimintaansa, jotta pystyisimme kilpailemaan kansainvälisesti.

Muistelen, että kokouksessa ilmoille kajahtanutta vaadetta seurasi kuitenkin hiljaisuus. Johtajan puhetta takarivistä seuranneena tulkitsin hurraa-huutojen puuttumisen vastalauseeksi optimistiselle tulevaisuuspuheelle, jossa kehittyminen ja onnistuminen vaativat alituisia väistöliikkeitä, ennakointeja ja sopeutumista.

”Kun vain saisi olla ja tehdä rauhassa tutkimusta” oli minullekin tuttu kahvihuoneessa toistuva mantra, joka lausuttiin raskaiden huokausten välissä. Käytännössä tutkimuksesta oli tullut opetuksen ja hallinnollisten tehtävien täyttämän päivän tilkettä, jatkuvien katkosten taidetta.

Katkonainen on myös yksinäisen kulkijan askel. Mies on huomannut pihaa päällystävien betonilaattojen saumassa jotain mielenkiintoista ja kaivaa tahraisen puvuntakkinsa taskusta kolmioviivaimelta näyttävän esineen. Seuraan kummastuneena, kuinka mies alkaa käännellä maahan asettamaansa mittaa ja vähän väliä nostaa sen ilmaan kasvojensa eteen. Tuulenvire kuljettaa luokseni sanat ”ofuj ofuj ofuj” samalla, kun huomaan miehen juoksevan laatoituksella eteenpäin uusia saumakohtia etsien.

Kymmenen vuoden takaisten rakenteellisten muutosten vaatima kilpajuoksu uuvutti henkilökunnan. Sopeutuminen ja tehostaminen muuttui osaksi kvartaalipuhetta, joka juhlavasti verhottiin kilpailukyvyn edellyttämään selviytymisretoriikkaan. Yliopiston ulkopuolelta palkattujen asiantuntijoiden mukaan ”kansainvälinen kilpailukyky” ja ”tuloksellisuus” vaativat tutkijoiden määrän radikaalia vähentämistä.

Huippututkijat nähtiin luonnonvarana, joka voitiin siilata muista tutkijoista erilleen vertaamalla julkaisulistojen pituutta. Pituusjärjestykseen laittamiseen sovellettiin tehtävään kehitettyä työvälinettä, OFuJ-mittaria, jonka objektiivisuudesta ja tieteellisestä luotettavuudesta asiantuntijat olivat varmoja. Mittarin toimintamekaniikka perustui Valtion tehokkuustoimikunnan säädöksiin, joiden perimmäinen tarkoitus oli tutkijoiden itsetarkkailun ja -säätelyn lisääminen.

OfuJ-testeissä huonot tulokset johtivat tasapäisten tutkijoiden ja opetukseen keskittyneen henkilökunnan luonnolliseen poistumaan, jota strategiapalavereissa kutsuttiin parantuneen tuloksen edellyttämäksi ”poisvalinnaksi”.

Ajatukseni keskeyttää päärakennuksen kulmalle ehtineen kulkijan ilahtunut huuto. Lähestyn miestä varovasti, mutta hän ei vaikuta huomaavan läsnäoloani saati häiriintyvän siitä. Miehen olan yli kurkatessani huomaan ilakoinnin syyn: murenevan puutarhalaatan halkeamasta pilkottaa pieni keltainen piste. Romantiikkaan taipuvainen mieleni muuttaa leskenlehden pientä aurinkoa muistuttavat kasvot symboliksi vastarinnalle.

Kun Valtion suunnittelemat tehostamisvaatimukset kymmenen vuotta sitten kantautuivat yliopiston henkilökunnan korviin, työmääränsä alla kangistuneet työntekijät alkoivat osoittaa varovaisia kapinoimisen merkkejä. Henkilökunta aloitti yhä absurdimmiksi muuttuvien vaatimusten vastustamisen.

Myös opiskelijajärjestöt nousivat kapinaan huomatessaan, kuinka henkilökunnan
vähentäminen edellyttäisi lähiopetuksen karsimista ja tenttimisen lisäämistä. ”Yliopisto ei ole kirjekurssi” -julisteita ilmestyi ilmoitustauluille, ja opiskelijat perustivat yhdessä henkilökunnan kanssa yliopiston sivistyksen ja tutkimuksen peruspilareita tukevan solidaarisuusliikkeen. Suuri osa henkilökunnasta ei sanktioiden pelossa kuitenkaan  uskaltanut lähteä näkyvästi vastustamaan Valtion strategianeuvostoa tai yliopiston johtoa, ja neuvokkaimmat pakenivat ulkomaille.

Alituinen muutos, johon yksikönjohtajakin puheessaan viittasi, vaikutti henkilökunnasta yliopistoa rapauttavalta aaltoliikkeeltä. Jokainen maininki oli edeltäjäänsä suurempi ja sai henkilökunnan pitelemään yhä tiukemmin kiinni pelastusköysistään: kuka mistäkin apurahan tai viran pätkästä.

Viimeinen hyökyaalto, joka yliopiston perustuksia järkytti oli niin sanottu X3-hanke, joka uskoi taianomaiseen ja pyhään kolmiyhteyteen. Uudistuksen myötä yliopisto yhdistyisi osaksi kahden muun korkeakoulun muodostamaa kokonaisuutta. Fuusion etuna nähtiin etenkin tehokkuus, sillä isommasta ryhmästä on helpompi karsia pois päällekkäisyyksiä kuin pienestä joukosta.

Toisaalta Valtio pyrki yhdistämistoimenpiteellään tehostamaan myös Innovaatiopolitiikaksi nimettyä strategiaa, jonka tarkoituksena oli saada kansalaisille lisää hyvinvointia ja parantunutta elintasoa. Hyvinvointi nähtiin ennen kaikkea talouteen kytkeytyvänä ominaisuutena: uudistuneen X3-hankkeen olikin tarkoitus tuottaa mahdollisimman paljon Innovaatioita, jotka väräyttävät Valtion taloutta mittaavat käyrät jälleen nousuun.

Uudistus ajettiin läpi nopeasti ja yliopiston henkilökuntaa tai opiskelijoita kuuntelematta. Kovaäänisimmät kriitikot kyselivät yliopistojen itsehallinnon perään, hiljaisimmat pudistelivat päätään ja tyhjensivät työhuoneitaan.

Ironiantajuiset nauroivat katketakseen brändityöryhmälle, joka oltiin palkattu suunnittelemaan X3:lle uusi logo, koska kolmen korkeakoulun johtajat eivät päässeet yhteisymmärrykseen halutusta imagosta. Belgialaisen mainostoimiston suunnittelemassa logossa kolme toisensa leikkaavaa kehää kuvastivat uudistuksesta seuraavia synergiaetuja. Humoristit näkivät logossa mikkihiiren.

Kun uudistus oli saatu toteutettua, vellovan infrastruktuurin keskellä elämään tottuneet yliopistolaiset hämmästyivät yhtäkkistä seesteisyyttä. Törmäyksestä johtuneen savun hälvettyä he alkoivat nähdä ympärillään ihmisiä, jotka huhuillen etsivät toisiaan. Hapuilevat kädet löysivät toisensa, mutta ihmiset huomasivat, että muiden instituutioiden työntekijät puhuivat eri kieltä kuin he itse.

Ainoat yhteiset sanat, jotka he kaikki tunsivat, paljastuivat X3-hankkeen muistion avainsanoiksi. Kun ihmiset alkoivat korjata törmäyksessä vaurioituneita instituution osasia ja sovittaa kolmen koneiston osia toisiinsa, he huomasivat, että yhteinen kieli oli riittämätön osasten kuvailuun.

Maahan istahtanut mies on alkanut irrottaa laatanpaloja leskenlehden ympäriltä ja rapsuttaa vielä kohmeista maata viivaimen kärjellä. Mies ei yllätyksekseni edelleenkään huomaa minua ja istahdan hänen seurakseen läheiselle penkille. Huhtikuisen taivaan kevätsadetta enteilevät pilvet purjehtivat yllämme ja takilleni tipahtaa pisara. Vedän keuhkoihini sulavan maan voimakasta tuoksua ja suljen silmäni. Näen edessäni hymyilevien kollegojeni kasvot.

Fuusiota seuranneesta sekasorrosta selviytyivät parhaiten ne oppiaineet, tutkimusryhmät ja yksiköt, jotka olivat miettineet profiloitumistaan jo etukäteen. Tieteenvälisiä raja-aitoja ylittävät projektit olivat jo valmiiksi edesauttaneet eri tieteenaloilta tulevia ihmisiä kommunikoimaan toistensa kanssa. Perustutkimuksen säilymisestä huolestuneet olivat pitäneet huolta siitä, että myös oman oppialan sisällä vallitsi rakentava ja toisia kunnioittava ilmapiiri.

OfuJ-testeistäkin luovuttiin pian, sillä tutkimuksen laadun varmistamiseen kehitettiin pitkäjänteistä kehitystä korostavia mittareita. Uudistuksen jälkeen työntekijät vakuutettiin siitä, että suuria muutoksia hallintorakenteessa ei tulisi seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Tässä ajassa yksiköt saisivat myös rakentaa opetus- ja tutkimussuunnitelmansa haluamallaan tavalla, jotta työntekijöiden energia suuntautuisi väistöliikkeiden ja selviytymisen sijaan omaehtoisuudesta kumpuaviin ratkaisuihin.

Fyysinen liike ja muutos sen sijaan vasta alkoivat uudistuksen jälkeen. Kolmen korkeakoulun eri aloilta kumpuavan asiantuntijuuden voimalla alettiin suunnitella kampusta, jossa eri alojen ihmiset todella pääsisivät näkemään toisensa. Hallinnollisten järistysten jälkeen huomio kiinnittyi siihen, kuinka tehokkuutta eivät välttämättä parantaisikaan strategiset uudistukset, vaan se, että opiskelijoille ja henkilökunnalle annettaisiin tilalliset edellytykset monimuotoiseen työskentelyyn.

Sisäänpäinkääntyneisyyden sijaan uuden kampuksen haluttiin olevan avoin, tilava ja vuorovaikutukseen rohkaiseva. Loputtomat käytävät ja ikkunattomat seminaarihuoneet saisivat väistyä.

Avaan silmäni ja katselen vielä kerran alkavan kevätsateen kostuttamaa pihamaata. Pihalle alkaa ilmestyä työkoneita ja huomioliiveihin pukeutuneita hahmoja, jotka pystyttävät kulkuesteet rakennustyömaaksi muuttuvan aukion reunoille.

Leskenlehteä tarkkailemaan jäänyt ystäväni kavahtaa työkoneiden kovaa ääntä ja lähtee kuljettamaan betonilaatan sirpaleita sylissään. Annan miehen mennä menojaan ja katsahdan rannekelloa. On aika mennä pitämään aamun ensimmäinen luento.

Kirjoittanut nimimerkki Leskenlehti.