Let’s Do-Si-Do Now

I wandered down the empty halls, speaking to the millions before me.

“Think back to Earth, to the year many referred to as 2025, when things really began to take shape”. I straightened my shirt, mildly aware that my image was being projected into a rather vast array of homes on all of the nearby planets. Perhaps I should have gone with a different shirt. Or maybe a different physical form entirely. It’s always difficult to select a form which acknowledges my minority roots as an Earthling, yet will be suitably regarded on a professional level by the alien races that bailed us out.

“Now we’ll be looking into the Great Transition of 2025; a turbulent time on Earth that bears an unfortunate resemblance to the situation we are currently in, hence the teaching of this subject. Firstly, I think it’s best if we chat with someone that was lucky enough to be around during the Great Transition of 2025 – I’d now like to introduce you to the cryogenically preserved head of Dr Palagi Phobbe”.

I turned to await the materialization of the famous head. Dr Palagi Phobbe quickly took shape before me. Well, as much shape as Dr Phobbe can be said to currently take.
“Welcome Dr Phobbe, glad you could join us!”

“Thank you, it’s great to get out again!” The Dr’s voice lowered and the conspicuous head made a motion that may have been akin to leaning in a little, “it’s been a while in the chamber again you know”.

“Yes, well, wonderful,” I clapped my hands together, “let’s get started, shall we?”
Dr Phobbe straightened up, “I presume you’ve all read my book on the Great Transition?”
“Yes, we’ve inserted the chip and are acquiring that information as we speak. Perhaps you could let us know what some of the realities were like at the time?”

“Of course, I always like to begin with the period when I was working in education. I like to think of that as my most full-bodied work”. A broad grin spread over the plasticised face of Dr Palagi Phobbe as the whole head turned and winked at me. I raised my eyebrows and smiled politely in reply. Dr Phobbe took a moment to recompose what was once a real face and began.

“It was during what the Western world, as it were, referred to as the late 2010s when we began to realise that the system we were working under was just not going to be sustainable for very much longer.

This was of course not new information, it was just that after decades of procrastination we were finally coming to the end of the proverbial line. Extractivism, capitalism, and the free market had collided to a head and it was time for a touch of redistribution and regeneration in the interests of preserving the human race.

Of course, not everyone felt that people necessitated conservation. We can see similar
issues with today’s “galaxial village”. I’m sure we’re all familiar with the downsides of free trade; “Made on Earth” anyone? Anyway, we won’t get into that now, instead I’d like to share with you a historical essay, written by one of my students in the first quarter of what we referred to as the 21st century.

This was the essay that really instigated some of the educational changes we made, which would contribute to the broader revolution that came to be known as the Great Transition.

Perhaps surprisingly, it was written for something as seemingly inconsequential as a
class project I had devised. At the time, I had recently been asked to hire a team of consultants to aid with the development of our school system. I reflected on this and decided that there was no need to bring in outsiders when we were working in a house of education.

I would create a course that would let the students themselves offer ideas for how they envisioned their future. I had also, coincidentally, recently acquired an intriguing and costly machine from the school.

My excited colleague down the hall was convinced that this machine was going to revolutionise the school system. Unfortunately, it was not something I felt I had much use for.

I decided that, for motivational purposes, I would offer the intriguing yet superfluous machine as a prize for the best paper. The paper I chose, whose ideas would eventually be implemented in our education sector and contribute to the impending revolution, read as follows: I’m about to experience graduation, from a field of tertiary education, all the whilst having however, given little thought whatsoever, to my next step throughout this entire endeavour.

This news may receive a negative reception, and I choose now to offer up the prevention, so adjust your glasses, I am not an exception. It’s time to pull together this situation, time to ally all education, time to make sure this operation can work collectively with occupations.

There is no need, for a separate entity, when it comes to education, let’s save the aggravation – integrate – involve that corporation, project work provides some compensation, benefiting both sides of the equation, and don’t forget government moderation, it cannot be back–benched to mere observation.

The courses available for students is astounding, and many are floundering, swamped by choice, which is promptly confounding, unable to see, what would be a benefit and sound good on a CV.

The thing required is less choice and more guidance, education and occupation need not be divided, more voice and less silence, more compliance, between students, their work, and those that will hire us.

The unification of tertiary education is a step in the right direction, a skip to a bright projection, a good connection, but this is not all the pieces of the puzzle, we need to release the muzzle and increase the shuffle, but don’t get caught in the scuffle of business relations, or bought by the muscle of big corporations, make sure to keep government associations, ignore the lucrative lure of privatisation.

Now all this may require a little contemplation, a little careful orchestration, you need all the thinkers when you got all your fingers in the pies, got to keep your eyes on the ball now, but what better place for innovation, we’re sitting on a house of education, nothing like that student motivation, with the expectation of low compensation, as evidenced through my own participation, with this manifestation of my imagination.

Kirjoittanut nimimerkki Aotearoa.

Olet kirjautunut opiskeluympäristöön

Tervetuloa

”…joka on tavoitteemme nykypäivän kehittyvässä tavoiteyhteiskunnassa. On ensiarvoisen tärkeää, että tunnette etukäteen tärkeimmät piirteet kohdekulttuureistanne. Oli se sitten Aasia, Afrikka, tai läntinen. Siksi suosittelen tutustumaan huolella tämän seminaarin lukupakettiin kuuluviin teoksiin niiltä kulttuurialueilta, joihin olette ilmoittautuneet.

Tutustumalla valittuihin teksteihin saatte paremman kuvan eri kulttuureista sekä niiden historiallisesta kehityksestä. Nämä maisterivaiheen seminaareissa käytetyt tekstit ovat samoja kaikilla Pohjoismaisissa yliopistoissa tarjotuilla kursseilla ja varmistaaksemme kurssien korvaavuudet, käytämme samoja käännöksiä kaikilla kursseilla. Tämä takaa meille yhtenäisen tietopohjan aiheesta. Esimerkiksi Afrikan kulttuurialueelle kirjautuneet, teille valitut kaksi kohdeteosta…”

”Hei, myöhässä vaihteeksi.”

”Mjoo. Julkinen liikenne. Menikö multa mitään ohi?”

”Ei. Se on vielä lähinnä esitellyt kurssin sisältöä. Samaa settiä kuin aina. ’If you’ve seen one…’ Sait sä hankittua sen kirjan?”

”Itse asiassa joo. Ei oo todellista, miten tää kone on näin hitaalla tänään. Toimiiks tää yhteys?”

”Mulla ainakin.”

”No hyvä. Mjoo, mä löysin yhden sivuston mistä mä sain ladattua sen koneelle.”

”Hienoa, mä en jaksanu vielä ettiä sitä itelle. Voit sä lähettää sen mulle?”

”Mä voin laittaa sen tässä, kunhan tää kone suostuu käynnistyyn kunnolla.”

”Ei kiirettä.”

”Mä löysin myös joitain tiivistelmiä noista teoksista. Laitanks mä nekin tuleen?”

”Laita vaan. Eiköhän niistäkin saa jo tarvittavat tiedot.”

”Ainakin viime kerralla.”

”Samalta sivustolta kun aiemmin?”

”Samantapainen.”

”…Viimeisten vuosikymmenten aikana kehitetyt kertomusten tulkintatyökalut ovat tuoneet mielenkiintoisia ja hyödyllisiä tutkimustuloksia. Käyttämällä näitä työkaluja viime vuosisadan, ja vielä vanhempien, kertomusten tulkintaan on pystytty osoittamaan hämmästyttävän selkeä yhteys noiden kertomusten sisältävien kulttuuriarvojen sekä normien ja työpaikoilla esiintyvien toimintamallien välillä. Tämän yhteyden hyödyntäminen parhaalla mahdollisella tavalla on yksi tämän seminaarin keskeisistä teemoista. Seminaarin runko on rakennettu pitkälti näiden tapojen pohjalle.

Yksi tapa, johon keskitymme ensi kerralla tarkemmin, on uusien kontaktien luominen ja edistäminen liike-elämässä. Tai niitä voidaan käyttää syventämään jo luotuja kontakteja. Tuntemalla liikekumppanienne tärkeimmät kulttuuriset taustat, olette jo paljon paremmassa asemassa kuin kilpailijanne, jotka pyrkivät…”

”Noin, mä laitoin ne sulle nyt sähköpostiin.”

”Yliopiston?”

”Ei kun siihen toiseen.”

”Hyvä. Kiitti muuten, vois kattoa niitä jossain välissä.”

”Näit sä sen palautekeskustelun siltä myyntineuvottelut ja narratiivit kurssilta?”

”En mä oo käyny kattoon sitä sähköpostia vähään aikaan, tai moodlea. Pitäis varmaan. Näkeepähän että on käyny paikalla. Oliks siellä mitään mielenkiintoista?”

”Valitusta huonosta kuvayhteydestä lähinnä, kuten aina. Mä en tajuu, miten ne ei saa korjattua tätä yhteyttä.”

”Tumpelot seisoo letkujen päällä. Pitiks meidän laittaa muuten vielä niitä kysymyksiä tästä luennosta?”

”Ei kai ekasta luennosta tarvi koskaan, jos ei halua. Yleensähän se lähtee tokasta luennosta ja proffa vastaa niihin. Tai siis sen assarit. Meidän piti kommentoida toisia vasta semman lopussa. Oot sä miettiny aihetta vielä?”

”Enpä juuri. Aattelin kattoo, mitä ne on aikaisempina vuosina tehneet. Sieltä saa varmaan jonkun aiheen.”

”Mä löysin jonkun norjalaisen verkkoon pistämän koosteen tästä kurssista. Vaikutti olevan ihan ok.”

”Eiköhän tästäkin läpi mennä.”

”…vakiinnuttaa tasainen kasvu. Nämä ovat työkaluja, joilla te pystytte vaikuttamaan siihen. Tasainen yhteistyö ja kommunikaatio. Nämä kurssit tarjoavat alati päivitetyillä tutkimustiedoilla vanhemmista ilmiöistä mahdollistavat juurikin tämän.

Muistakaa, että osa teidän tulevaa työtänne on ylläpitää suhteita kohdealueisiinne työelämässä osana tämän kasvun varmistamista. Tuntemalla menneisyyden me pystymme ylläpitämään vakaan kasvun tavoitteita yllä. Vain tätä kautta pystymme tuottamaan uutta…” luennoitsijan ääni jatkoi taustalla, kuvan pysytellessä samana monitoreissa.

”Nää assarit osaa olla kyllä ihan pihalla välillä.”

”Älä. Edellisellä kurssilla mä jouduin oleen pari tuntia viestien ääressä ennen kuin se tajus mun seminaarityön aiheen. Ne tiedä mistään mitään.”

”Mikä kurssi?”

”Joku syventävien.. lingvistiikka liike-elämässä.. kulttuuri ja talouskuri. Toinen niistä. Nelonen arvosanaksi. Ei paha, ku aiheena yhden aiemman työn idea päinvastaisesta näkökulmasta.”

”Perus. Liekkö samat assarit mahtaa olla tälläki kurssilla. Alustava palaute mun työstä. ’Poikkeaa aika paljon aiemmasta tutkimussuuntauksesta. Oletko varma että haluat jatkaa tällä varsin haastavalla linjalla?’”

”Onnee vaan.”

”Juu ei. Uutta aihetta kehiin.”

”Mites videoyhteysosio?”

”Nope. Edelleen kaikki yhteys pitäis olla viestien kautta. ’Suosittelemme viestiketjua sähköpostin sijaan’. Mjoo.”

”Mahottoman hankalaa tollanen videoalue moodlessa.”

”Ylitsepääsemättömän.”

”Näköjään. Ei tauti tuota samaa aina. Vois kai yliopistolle ruokaa. Sä?”

”Njääh, taidan olla tässä kotona. Logan-sarjan uusin kausi samalla kesken.”

”Ai, mikä jakso?”

”Nelonen.”

”Ihan jees. Myöhemmät parempia. Vois olla paikallaan itellekin uus monitori tänne kämpille
luentojen oheen.”

”Ei paha. Vois olla ihan jees. Mjoo, moro.”

”Mo.”

”…näiden yhteyksien ymmärtäminen takaa sen, että pystymme ylläpitämään tätä kehitystä…”

**Olet kirjautunut ulos oppimisympäristöstä**

Kirjoittanut nimimerkki Smith

Vihreää teetä ja synergiaa

Kun laitan takkiani naulakkoon ja kuuntelen ohikulkijoiden päämäärätietoista kohinaa, en ymmärrä, kuinka osaisin olla täällä. Olen varmasti väärässä paikassa. En tahtonut päästä sisään edes ovesta. Okei, ajattelin sen aukeavan automaattisesti. Tässä ajassa se on normaalia. Mutta tässä paikassa? Ei.

Rakennus ei ole kaunis, vaan omituinen. Yliopisto on jäänne muinaisuudesta, jotenkin happamasta arvokkuudesta, ja sen asukkaat erakkorapujen ja mehiläisten kohiseva vuo. Ohitseni lipuu juttelevien opiskelijoiden parvia ja älylaitteita selaavia ajelehtijoita, muutama suuri Muinainen kehtaa kantaa kirjaakin. Hymy karkaa ennen kuin ajattelen. Rakastan kirjoja ja niitä olen tullut tänne opiskelemaan. Kuulen solinaa sanoilla ja vailla.

Kaikki on tähän mennessä hyvin, kai. Jokin täällä ei vain ole sitä mitä odotin. Jollain tavalla yliopisto ei vastannut niitä loputtomia ajatuksia ja päiväunia akateemisesta opinahjosta. (Kyllä, jollain ihmisillä on sellaisiakin vielä, kiitos kysymästä.) Sanoilla oli tahto olla jotain kaunista ja ”yliopiston” rikkoivat tyhjät välipala-automaatit ja rikkaiden lapset älylaseissaan. Niitä meni tuolla ja tuolla ja varmaan niiden luonnollinen ympäristö oli laajempi kuin naulakot.

Yliopistossa olisi pitänyt olla jotain erityistä. Kuitenkin lukiosta tutut villatakit ja kauluspaidat hallitsivat näitäkin käytäviä ja maalliset ongelmat ehtivät tännekin. Mitä villatakkisia vandaaleja. Vandaaleja? Yliopistounelmia ja akateemisia sydämiä murskaavia vandaaleja!

Niin. Kun ei tahdo uskaltaa naulakkojen välistä pois ja esittää etsivänsä jotain takkinsa taskuista kolmatta minuuttia, on pakko myöntää jännittävänsä. Tämä paikka ei ole sitä mitä odotin, mutta siinä on jotain. Yliopistolla on yhä jokin arvaamaton arvo ja vaikka se tuntuu mahdottomalta, olen sukuni ensimmäinen yliopisto-opiskelija.

Ehkä kaikki se kuviteltu glamour ei asu täällä, mutta suvulleni tämä on kehto, jossa unelmat ja suuruudet kasvavat. Mutta miten vastata odotuksia, kun on niin pettynyt ja onnellinen yhtä aikaa, ettei tiedä, miten päin olisi. Kysymys: Onkohan kukaan koskaan ollut ensimmäisenä päivänään näin eksyksissä? Kuinka voisikaan. Ohitse kulkee kauniita poikia, kauniita tyttöjä ja villatakkeja. Kuulumattomuuden tuska. Olen saastainen plebeiji ja tuutor-tapaamisesta viivyttelijä. Yritän rauhoittua ja hengittää. Mietin miksen ole pitämässä välivuotta.

Uskoin oikeasti tarvitsevani lisäpisteet, joita suoraan lukion jälkeen aloittavat opiskelijat saivat. Pinja ja Alinakin ovat reilaamassa pitkin Jenkkilää, Ellu jo ties missä. Luultavasti he eivät tule tänne vielä vuosiin. Miksen siis minäkin ole vaikka Tokiossa, ihanassa Tokiossa treenaamassa japaniani ja–

Puhelin kilahtaa kädessäni ja häiritsee ajatusteni kiertorataa. Tekstiviesti tuntemattomasta numerosta olisi sopiva sivuseikkailu, mutta: ”Hei, tuutorisi Niklas tässä moi, oletko tulossa tapaamiseen? Meillä on jo pöytä Alakuppilassa, eli Päätalon alakerrassa, et voi missata paikkaa.”

Olen seisoskellut Alakuppilan vieressä jo viitisen minuuttia. Olin myöhässä tietenkin jo mittaillessani  henkistä  kanttia  oven  kanssa.  ”Moi,  olen  jo  naulakoilla  ja  aivan  juuri  siinä.”

Hengittelen kuin katuva tuleva äiti synnytysosastolla ja teen lähtöä, tällä kertaa jo melkein tosissaan. Uusi kilahdus antaa vielä tekosyyn viipyillä: ”Okei, jee! Tunnistat meidät varmaan tämän avulla -> ” ja viestin mukana on kuva: pöydän äärellä hymyilevä poika ja hillitty tyttö, sekä heidän takanaan neljä hieman vaivautunutta ja eksynyttä ihmisparkaa, jotka tunnisti uusiksi opiskelijoiksi ilman vaikeuksia. Pöydällä tabletteja, kahvikuppeja ja kiusallisesti aseteltuja käsiä. Ja tuolla kuvan etualan pojalla on päällään tietenkin kirkkaan sininen villatakki.

”Tiedättekin kaikki varmaan, kuinka etuoikeutettuja ootte kun saatte aloittaa opiskelut Tampereen yliopistossa, sillä fasistinen hallituksemme on asettanut EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille lukukausimaksun. Tää on lähtölaukaus samanlaiselle kehitykselle myös Suomen sisällä, sillä…” toinen tuutorini Annika jatkoi monologiaan.

Yritin maistella vihreää teetäni polttamatta suutani tai nolaamatta itseäni. Vaalealta naapurintytöltä näyttävä Annika palautti uskoani yliopistounelmiin olemalla superpoliittinen ja semiärsyttävä. Olin toki sielultani vasemmistolainen ja varmasti feministikin (eivätkö kaikki ole?), mutta Annika oli niitä, jotka käyttivät noita sanoja titteleinä nimen jälkeen. Hän saarnasi vuolaasti ja oli jo muun muassa kehottanut kaikkia suhtautumaan epäluuloisesti
”fasistiseen Kelaan, joka yrittää nujertaa teidät jokaisessa käänteessä” (Tuutor-Annika 2025, 4,34min – 4,40min).

Tumma ja jotenkin primitiivisen cool Niklas, joka hymyili yhtä paljon kuin kuvassa, toppuutteli hieman tässä vaiheessa ja jopa puolusti hetken Kelaa. Me fuksit olimme kohteliaan hiljaa ja aivan pihalla, vaikka yksi vanhempi miesopiskelija hieman tuhahtelikin Annikan puheille.

Kaikki oli tietenkin aivan älyttömän sekavaa ja informaatiota oli liikaa. Uudet opiskelijat saivat ennakkopaketit yliopistolta, mutta niissä ei ollut puoliakaan käytännön asioista: melkein kaikki kirjat oli saatavilla sähköisenä; kahviloissa ja ruokaloissa ei ollut juuri henkilökuntaa, joten maksaminen ja opiskelijakortin esittäminen maksupäätteelle tuli osata; jos joku teki jotain omituista käytävillä, niin se oli luultavasti näyttelijäopiskelija, tai jopa teekkari, sillä yliopistojen yhdistyttyä (kuulemma lähinnä nimellinen ja statistinen asia) niitäkin näki Hervannan ulkopuolella; monissa luentosaleissa ei ollut vielä tarpeeksi pistokepaikkoja kaikille opiskelijoille; ulkomaisten yliopistojen kanssa järjestetyillä yhteisluennoilla kysymykset esitettiin netissä oppimisalustalla, ei viittaamalla; Pinni B:n alakerrassa oli gradun tekijöille tarkoitettu torkkuhuone; kaikki massaluennot kuvattiin, joten läsnäolopakkoa ei juurikaan ollut; kirjaston e-kirjojen lukulaitteet toimivat yliopiston sähköpostin salasanalla; älylasit eivät olleet pakollisia, mutta etenkin kaupan opettajat hyödynsivät niiden toimintoja opetuksessaan (Annika mutisi jotain opettajakunnan fasisteista ja luokkapettureista). Ja me olisimme ehkä Tampereen kirjallisuustieteen viimeiset pääaineopiskelijat.

”Nää on tietenkin vain huhupuheita, eli en ottaisi hirveän vakavasti. Ei oppialaa sekunnissa suljeta”, Niklas rauhoittelee toteamuksesta syntynyttä mutinaa.

”Mutta siis tällainen uhka on?”, kysyy pieni keijumainen tyttö yllättävän tiukasti.

”No, uhkahan on ollut jo pitkään täällä, eli kirjallisuustiede ei vaan ole kovin populaaria tai niitä aloja, jotka kaivoivat Suomen ulos taantumasta”, Niklas kertoo jotenkin surullisesti, ”Harva tietää, mitä täällä tehdään ja vielä harvempaa kiinnostaa. Mieluummin luetaan vaikka kauppaa kuin romaaneja. Sitten kärkytään muiden työttömien maisterien kanssa työpaikkoja, mutta sekin kelpaa ennemmin. Joten puhetta on ollut, että Tampereen kirjallisuustiede muuttaisi Helsinkiin tai Turkuun. ’Keskitetään osaamista’ tai jotain. Mutta se ei ole teidän ongelma, vaan tulevien opiskelijoiden.”

Haluaisin sanoa jotain rohkaisevaa, mutta vanhempi miesopiskelija hyökkää ääneen:

”Sori, mutta ollaan puhuttu hirveen vähän itse kirjallisuudenopiskelusta. Mä siis noista interdisiplinäärisistä opinnoista. Siis olenko käsittänyt oikein, että meidän pitää sekoittaa kirjallisuustiedettä johonkin muuhun aineeseen?”
”Juu, periaatteessa juuri näin, ” Niklas vastaa, ”eli yliopisto toivoo ainerajoja ylittävää tiedettä. Oppiaine siis tukee oppilaita tekemään viimeistään gradun aiheesta, joka yhdistää kirjallisuustieteen jonkun teidän sivuaineen kanssa. Kuulostaa pelottavalta, mutta yliopisto muuttuu. On hyvä, ettei istuta poteroissamme, vaan tehdään yhteistyötä eri oppiaineiden välillä.”

”Kuten opinto-oppaissa hehkutetaan, ’luodaan akateemista synergiaa’”, Annika lisää.

”Onko teillä jo sellaiset inter-oppiaineet valittu?” kysyy poika, jonka vaatetus näyttää varastetun valikoidulta joukolta metsureita ja liikemiehiä. Niklas vilkaisee Annikaan, joka vastaa:
”Mä olen ajatellut yhdistellä kirjallisuustieteeseen kauppaa ja valtio-oppia. Systeemit rikotaan sisältä käsin.” Annika nostaa nyrkkiin puristetun kätensä ironisesti ilmaan. On hiljaista.
”Ja mä varmaankin liitän omiin juttuihini sosiologiaa ja sosiaalitieteitä yleensäkin.” Niklas vastaa. Yritän miettiä, millaisia yhdistelmiä ja rakennelmia itse haluaisin tavoitella, mutta ajatusteni eleganssi yltää vain santsikupin tasolle. Mutta tee on hyvää.

Keskustelu jatkuu vielä tovin ja informaatio valuu näiltä loputtoman viisailta toisen vuoden opiskelijoilta meille raukoille. Hävettää olla näin pihalla, mutta kai fuksit ovat olleet sitä aina, osa ongelmista on vain ajautunut evoluution kouriin.

Joskus opeteltiin käyttämään tietokoneita, nyt tuskaillaan älylasien ja elektronisten kirjastojen kanssa. Ja miten opiskelijat yleensäkin selvisivät ennen tietokoneita? Nyt pitäisi olla kosmopoliitti moniosaaja, interdisiplinäärinen akateeminen ihme ja mielellään kilpailukykyinenkin.

Opettajia, joista puolet asuu maapallon toisella puolen, näkee kuulemma lähinnä sähköpostilistalla. Ja kun muistelen vanhoja opettajiani, jotka turvallisesti olivat läsnä, Niklas tiedustelee, olisiko minulla jokin askarruttava kysymys. Hetken aivoissani on hiljaista ja toivon, että keksisin jotain nokkelaa. Kun kysymys muodostuu, se on typerä, mutta niin aito.
”Missä kaikki kirjat on?” kysyn ja saan ihmiset naurahtamaan.

”Jee, joku kaipaa niitäkin. Me itseasiassa viedään teidät kaikki kirjastoon tän jälkeen,” Niklas hymyilee. Yritän olla punastumatta ja katsomatta sen tummia sotkuisia hiuksia, yleensäkin näyttämättä nälkäiseltä ahmalta. Eihän kukaan ole koskaan tullut yliopistoon rakastumaan?

Kirjoittanut nimimerkki Pallo Karpo

Itseään toteuttava ennustus

On huhtikuu vuonna 2025 ja olen jäämässä eläkkeelle tämän lukuvuoden loputtua. Olen työskennellyt yliopistonlehtorina viimeiset kymmenen vuotta. On se sentään hienoa jäädä eläkkeelle juuri tästä työstä, sillä koko ”lehtorius” käsitteenä ja ammattina oli katkolla juuri kymmenen vuotta sitten, ennen kuin minut tehtävääni valittiin.

Nyt eläkeiän lähestyessä olen yllättänyt itseni usein muistelemasta tuota hullua vuotta 2015.

Näin jälkeenpäin tapahtumat tuntuvat jotenkin epätodellisilta ja toisinaan minun onkin pitänyt selailla leikekirjaani uskoakseni kaiken tapahtuneeksi. Uskon vasta kun näen lehtijuttujen otsikot: ”Sairas-sairaampi-kuollut; sivistysyliopiston viimeiset kiusaukset?” kirjoitti Helsingin sanomat tammikuussa 2015. ”Tutkijat ja opettajat valtasivat yliopiston päärakennuksen Tampereella” kirjoitti Aamulehti syyskuussa 2015.

Leikekirjan viimeisellä sivulla on Aamulehden otsikko saman kuun lopulta: ”Hallitus vetää takaisin esityksensä yliopistouudistuksen seuraavaksi askeleeksi”. Noiden otsikoiden ympärille mahtuu paljon muistoja.

Tammikuussa 2015 Suomen hallitus julkisti kaikessa hiljaisuudessa valmistellun esityksen yliopistouudistuksen seuraavasta vaiheesta. Osa aiemmista tieteenaloista oli tarkoitus pudottaa pois julkisen rahoituksen piiristä.

Hallitus perusteli muutosta luonnollisesti hyvin tukalalla taloustilanteella. Talouskasvua ei vuodelle 2015 ollut odotettavissa ollenkaan ja itse asiassa paheneva Venäjän ja Euroopan unionin välinen kriisi oli leikkaamassa kasvun pois jopa viideltä seuraavalta vuodelta.

Samaan aikaan väestön demografinen kehitys oli ottamassa huiman loikan ikääntymisen suuntaan, ja suurten ikäluokkien avun tarpeen odotettiin konkretisoituvan vuodesta
2020 alkaen täydellisen eksponentiaalista mallia seuraten aina vuoteen 2045 asti.

Ei yliopisto toki ollut ainoa leikkauskohde. Osansa saivat työttömät, eläkeläiset, mielenterveyskuntoutujat, palkansaajat, yrittäjät ja kaikki muutkin, samalla tavalla kuin edellisen laman kohdalla 1990-luvulla. Leikkausten massiivisuus oli kuitenkin ennennäkemätöntä. Vuonna 2015 käsite ”juustohöylä” muuttui käsitteeksi ”juustosirkkeli”.

Olihan meillä yliopistossa jo pitkään ollut tiedossa, että rahoituspohjaa on jatkuvasti muutettava yhä enemmän yksityiseen rahaan tukeutuvaksi. Ensimmäinen yliopistouudistuksen aalto oli jo pyyhkäissyt maamme yli. Tutkimusta tehtiin jo yksityisellä rahalla, yliopistojen kiinteistöpuoli oli oma liikelaitoksensa ja niin edelleen.

Tammikuussa 2015 Suomen hallitus kuitenkin linjasi, että humanistiset tieteet lukuun ottamatta muutamien kielten opetusta, kaikki kulttuuritieteet ja osa yhteiskuntatieteistä eivät saisi enää ollenkaan julkista rahoitusta vuodesta 2020 eteenpäin. Näiden tieteiden opiskelua varten maahan voitiin perustaa yksityisiä yliopistoja ja samalla niille taattiin oikeus periä haluamansa suuruisia lukukausimaksuja.

Lukukausimaksut päätettiin ottaa asteittain käyttöön kaikissa yliopistoissa vuoteen 2020 mennessä. Samalla hallintoa uudistettiin ja mm. lehtorin ammattinimike päätettiin lakkauttaa ja muuttaa lehtorien pestit yliopistonopettajan pesteiksi. Hallituksen esitys otettiin meilläkin tyrmistyneenä vastaan. Tyrmistystä seurasi myllerrys, jonka aikana yliopistoväki oivalsi uudelleen oman tehtävänsä.

Olin ensimmäisiä, jotka niin sanoakseni tarttuivat kynän lisäksi miekkaan. Hallituksen esityksen tullessa julkiseksi vedin omassa yksikössäni kandiopiskelijoille filosofian työpajaa, jossa koetin opettaa heille perspektiivien vaihtamisen ja itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisen merkitystä. Hallituksen esityksen tullessa olimme juuri puhuneet sivistyksen merkityksestä rauhan ja demokratian peruskivenä. Olin kertonut heille jo alkaneesta globaalista kehityksestä, jossa taloudellista kasvua suorimmin tukevat tieteenalat olivat syrjäyttämässä ihmistä sivistävät tieteenalat.

Englannissa ja Yhdysvalloissa yliopistot olivat jo osittain muuttuneet tutkintotehtaiksi, jotka syytivät liukuhihnalta tutkijoita varsinkin informaatio- ja hallintotieteiden, lääketieteen, teknologiatieteiden sekä soveltavan fysiikan ja kemian palvelukseen. Jopa kaikkien tieteenalojen äiti, filosofia, oli uhattuna. Filosofiaa oltiin Suomessakin yhdistämässä valtio-oppiin ja muutenkin siitä oltiin säilyttämässä lähinnä etiikkaa, jota voitiin suorimmin soveltaa muilla aloilla. Opiskelijat selvästikin jakoivat huoleni sivistysyliopiston tulevaisuudesta.

Luin hallituksen esityksen opiskelijoille työpajassa. Seurasi hetken hiljaisuus, jonka rikkoi erään opiskelijan toteamus: ”ei käy”. Ohjasin tästä toteamuksesta alkaneen keskustelun käsittelemään kysymystä, mitä asialle voisi tehdä. Kuinka hallituksen saisi vetämään esityksensä takaisin?

Selvisi, että osa porukasta oli valmis vaikka opiskelulakkoon. Teimme pikaisen sukelluksen sosiaaliseen mediaan ja huomasimme, että lakkoajatus sai kannatusta laajemminkin opiskelijoiden keskuudessa. Pian asiaan otti kantaa Tamy:n puheenjohtaja ja Tamy järjesti seuraavana iltana ravintola Telakassa hätäkokouksen asian tiimoilta. Lopputuloksena oli, että ylioppilaskunnalta lähti tiukkasanainen viesti opetusministerille. Tampereen ylipiston opiskelijat uhkasivat opintolakolla, mikäli hallitus ei vedä esitystään takaisin.

Tästä alkoi yliopiston voimaantumiseen päättynyt prosessi. Opetusministeriössä oltiin sitä mieltä, että siinähän lakkoilette, itsellenne te siinä vain hallaa teette. Lakko alkoi tammikuun lopussa. Itse asiassa lakon aikana kävi niin, että opiskelu jatkui ihan uudelta pohjalta. Virallisilla kursseilla ei käynyt ketään. Opintopisteitä ei jaettu. Mutta epävirallisesti kokoonnuttiin ravintoloissa, kirjastoissa,  julkisissa  tiloissa  ja  jopa  opettajien  kotona.

Opetushenkilöstö  löysi  tehtävänsä uudelleen. Ymmärrettiin syvällisesti vanha hokema, jonka mukaan emme opiskele koulua vaan elämää varten. Opettajat tutustuivat oppilaisiinsa ja päinvastoin. Käytiin säkenöiviä keskusteluja ja nuorison energia tarttui jokaiseen ”kotiopetusta” antaneeseen opettajaan.

Pian myös tutkijat löysivät tiensä näihin epävirallisiin opetussessioihin ja uskallan väittää, että tutkimuksen innovatiivisuuden taso Tampereella otti ison askeleen ylöspäin. Virallinen opintolakko jatkui vielä toukokuussa, jolloin opetusministeriössä päätettiin peruuttaa kaikki opintotuet Tampereen yliopiston opiskelijoilta. Kesän yli annettiin armon aikaa. Mikäli opiskelu ei jatkuisi normaalilla tavalla syyslukukauden alusta lähtien, kaikki opintoetuudet peruttaisiin ja opiskelijat laitettaisiin maksamaan keväällä saamansa tuet takaisin.

Kesän yli olin tiiviisti tekemisissä opiskelija-aktiivien kanssa. Opiskelijoiden rivit alkoivat rakoilla. Yhä useampi oli valmis antamaan periksi ja palaamaan ruotuun syyskuun alussa. Olimme muutaman kollegani kanssa sitä mieltä, että kevään ponnistusta ei saa heittää hukkaan. Opiskelijoita oli tuettava, sillä muuten olisimme kohta joko työttömiä tai työssä sieluttomassa laitoksessa.

Puhuimme Tatte:n mukaan opiskelijoiden lakkoon syyslukukauden alkaessa, sillä oli selvää, että ministeriö ei peräänny opiskelijoiden edessä. Minun aloitteestani teimme saman, minkä vanhempiemme sukupolvi Vanhalla vuonna 1968. Valtasimme tällä kertaa Tampereen yliopiston päärakennuksen. Ilmoitimme olevamme lakossa, kunnes hallitus vetää pois tammikuussa antamansa esityksen ja lupaa säilyttää kaikki nykyiset tieteenalat tasa-arvoisina myös tulevaisuudessa.

Järjestimme kaikille oville vartion. Kaksi tohtoria miekkoineen jokaisella ovella oli näky, joka levisi tuhansina kuvina ympäri maailman. Sain kunnian olla pääovella ensimmäisessä vartijaparissa. Rakennusta piirittävä poliisi käski meitä pudottamaan aseemme, mutta vastasin, että tämä ei ole hyökkäysase. Tämä ase on tarkoitettu ainoastaan sivistyksen puolustamiseen.

Keskustelimme poliisien kanssa tilanteestamme ja sen seurauksena poliisin kenttäjohtaja veti joukkonsa pois vastoin suoranaista käskyä osoittaakseen solidaarisuutta vapauden ja demokratian puolustamiselle. Saamamme huomio ja kannustus oli muutenkin valtavaa. Kaupat lahjoittivat meille autokuormittain elintarvikkeita, sillä olimme päättäneet pysyä päärakennuksessa kunnes vaatimuksiimme suostuttaisiin. Lakko kesti kaksi viikkoa ja päättyi hallituksen antautumiseen.

Olen juuri vetänyt viimeisen filosofian työpajani. Katselen työhuoneeni seinällä roikkuvaa tohtorin miekkaani. Opiskelijat ovat lähtiäislahjaksi kaiverruttaneet sen terään sanat: ”Veljemme Leijonamieli”. Minua hymyilyttää ja itkettää yhtä aikaa. Selvästi edelleenkin sivistynyttä porukkaa.

Kirjoittanut nimimerkki Veljensä Leinonamieli

Tiedejulkaisemisen kantapää

Olipa kerran! Tiedettä virtaa sen tuhannesta tuutista, mutta miksei tätä helvetinkonetta, tätä edunvalvontaviritelmää My Little Pony varjele, voisi pistää jo päreiksi.

Asiaa pohti kolme akateemista hakkeria yön syvyydessä, vertaillen negatiivisia näkemyksiään julkaisemisen rakenteista: vaan mitä tilalle? Kaupan jalka pois välistä, niin!

Seuraavaksi näpsyteltiin pystyyn vertaisverkko, joka sai paremman nimen puutteessa nimekseen SCINNY. Muutama koeyliopisto lähti siinä resursoimaan kokeilua, mutta eräs pieni käytännön ongelma uhkasi koitua verkon tuhoksi: sen olisi pitänyt kilpailla julkaisukanavana portaaleja ja konferensseja vastaan.

Sitten jollakulla välähti ja saatiin aikaiseksi tuore luovan työn lisenssi, nokkela troijalainen, joka ei julkaisemista millään muotoa rajoittanut, mutta määräsi, että lisenssitekstin oli säilyttävä julkaisussa tekstuaalisesti muuttumattomana.

Idealistista olisi uskoa, että hyvät ideat voittavat, mutta sattumalta lisenssi alkoi ottaa pientä tuulta alleen, minkä portaalit pian rekisteröivät ja äityivät kohta ilkeästi uhkailemaan, kun selvisi että emäyliopistojen suojista oli louhittu lisenssillä merkittyjä artikkeleita vertaisverkkoon.

Nyt näytti pahalta, eikä koeyliopistojen hallintokaan suoriutunut tästä tilanteesta ihan liehuvin viiksin. Häthätää parin valveutuneen oikeustieteilijän kanssa perustettiin säätiö, joka sai tehtäväksi lisenssin kehittämisen sekä mahdolliset kahakat portaaleja vastaan.

Vertaisverkon idea miellytti tuttuudessaan monia tutkijoita, ja kun se sitten selvisi kunnialla raastuvista ja verkon sisältö alkoi kasvaa, syntyi oikein liike. Pian oli vanhakantaisilla portaaleilla mahdoton yhtälö käsissään.

Elävöittävä tuulahdus pyyhkäisi pienille laitoksille ja pieniin yliopistoihin. Kaikilla oli nyt pääsy samoihin tuoreisiin tutkimustuloksiin.

Tämä lisäsi tieteellistä yhdenvertaisuutta ja helpotti heikkojen elämää. Myös Essi Esim, kolmannen vuoden filologian opiskelija pienestä Tampereen yliopistosta, löysi ystävänsä välityksellä SCINNY:n ja huomasi ymmärtävänsä kansainvälistä tiedettä paremmin kuin oman laitoksen tapahtumia.

Essin tapaan uudet opiskelijapolvet omaksuivat vertaisverkon paljon jouhevammin kuin portaalihelvetin mielivaltaisesti pirstoutuneita raja-aitoja ja maksumuureja. Internet-aika sai tieteen kiinni.

Taakse jäi sellainen pimeys, jossa opiskelijannäkymä oman alan tutkimukseen oli pari oppikirjaa ja satunnaisesti valikoitunut yleensä käyttökelvoton osajoukko alan julkaisuja. Kukaan ei oikein voinut uskoa onneaan, paitsi mitä tuli klassikkotutkimuksiin, jotka SCINNY:stä puuttuivat.

Itse julkaisemisen sisäinen rakenne oli kuitenkin murroksessa, mistä kerron kohta lisää, ja myöhemmin nimettyjen julkaisujen merkitys alkoi murentua.

Kansallinen ymmärtämyksen hajauttamishanke 2022–2024

Arvelipa moni arka professori tästä hankkeesta leipää leveää irtoavan, jos ei se niinkään tulevia polvia kannattelisi. Rinnakkaisia hankkeita nähtiin niin Suomessa, USA:ssa, Virossa, Brasiliassa kuin Malesiassakin.

Elsewheren masinoima liikehdintä pyrki horjuttamaan SCINNY:n asemaa kansallisella kilpailulla. Kansallisten verkkojen varjoissa piti portaalipolitiikka sitten taas vetää läpi takaisin vanhalle mallille ohjeistamalla tutkijoita, jne. Valituille avainhenkilöille luvatut boonukset ja konferenssiedut olivat ihanaisia, ja vuodeksi pariksi sumplittujen alennusten kanssa oli mukava mennä neuvostoon ilosanomaa viemään.

Vanhoja julkaisujahan ei SCINNY:yn saatu, kuului argumentti Elsewheren saatanallisen käsikirjoituksen säkein: työstettävä hanke ja lisenssi tähtäisivät kansallisesti turvattuun ja vakaaseen ratkaisuun, johon saataisiin näkymä Elsewheren ja muiden julkaisuhistoriaan, mitä ei kai SCINNY-verkkon ollut tiedossa.

Tästä olisi etua erityisesti pienille yliopistoille. Hanke hiipui parin vuoden päästä, kun kukaan ei suunnitellusti pystynyt käyttämään sen rähmäistä hakua.

Näihin aikoihin emeritus- ja emeritamaailmassa heräsi ilahduttava liikehdintä. Käytiin kirjoittamaan toinen toistaan korkeatasoisempia katsauksia oman alan kysymyksistä, ja kun katsausvillitys tarttui vielä vanhempiin tutkijoihinkin, lopputuloksena oli, että SCINNY:n piiriin muodostui monella alalla aivan uudenlainen leikkauspiste tutkimuksen historiassa.

Vertaisarvioinnin tulevaisuus

Ajantasainen verkosto helpottaa kansainvälistä yhteistyötä ja kumppanien löytymistä. SCINNY:n suunnittelijat olivat ottaneet yhdeksi päämääräkseen vertaisarvioinnin parantamisen. Heidän tavoitteenaan oli tilanne, jossa tieteellisten tulosten raportointi ja jakaminen olisi mahdollisimman nopeaa, jolloin myös perinteinen paperijulkaisusykli voitaisiin haudata.

Verkon kylkeen kehitettiin hajautettu identiteettijärjestelmä, jossa tutkija hallinnoi omaa identiteettiään ja laitos omaansa. Ajallisesti merkityt julkaisut ja arvioinnit muodostuivat osaksi laskettua ”tieteellistä jalanjälkeä”, joka jäsentyi aina ajallisesti jonnekin tutkimuksen alueelle. Pääsääntöisesti tutkija tarvitsi fyysisen laitoksen aktiivisen tuen ylittääkseen ensimmäisillä kerroilla julkaisukynnyksen ja voidakseen siten etsiä artikkelilleen vertaisarvioijia.

Julkaisuvoimaa heikensi se, jos yritettiin yhtä aikaa julkaista etäisillä aloilla kuten vaikkapa genetiikassa ja kiinteän olomuodon fysiikassa. Puhuttiinpa tutkijaprestiisistä SCINNY-ajassa. Varsinainen vertaisarviointi oli yksinkertaista ja perustui – hieman yksinkertaistaen – arvioinnin palkitsemiseen identiteettipisteissä.

Tuttuun tapaan arvioija saattoi ehdottaa versiolle hylkäämistä, nimettyjä muutoksia tai hyväksymistä, ja artikkelin tavoitellun lähtötason mukaan tarvittiin sitten kahden tai useamman arvioijan hyväksynnät riittävin arvovalloin. Uutta oli erityisesti se, että arvioijat pyrittiin hakemaan satunnaisesti mahdollisimman etäisistä tutkijaverkon haaroista, ja että jatkuva arvioimatta jättäminen nyt johti automaattiseen oman prestiisin laskuun.

Etukäteen pelättiin, johtaisiko identiteetin perustamisen avoimuus ongelmiin, mutta loppujen lopuksi tieteellinen julkaiseminen ei näyttänyt juurikaan kiinnostavan terroristeja tai muita ääriaineksia.

Julkaisun muokkaushistoria jäi yhteiseksi omaisuudeksi vertaisverkkoon ja havaittiin pian yliopistoissa oivalliseksi pedagogiseksi lähteistöksi. Opettaja saattoi nyt vetää hatusta esimerkkejä kuin historiallisten shakkipelien kirjastosta ikään.

Perinteistä julkaisumuotoa arvostettiin vielä pitkälle tulevaisuuteen. Kaiken pyyhkiytymättömyyden myötä nuorien tutkijoiden itselleen asettama julkaisukynnys saattoi joskus turhankin paljon kasvaa, mutta pääsääntöisesti historia koettiin hyväksi asiaksi niin omalta kuin tiedeyhteisön kannalta.

SCINNY-säätiö otti tehtäväkseen identiteettialgoritmien hallinnoinnin ja kehittämisen. Ne kuvattiin järjestelmän etusivulla. Säätiön edustajisto säädettiin ponnella parlamentaarisesti valittavaksi.

Pitkään riideltiin sellaisista kysymyksistä kuin pitäisikö laitoksella olla enemmän äänivaltaa kuin yhdellä yksittäisellä tutkijalla tai pitäisikö säätiön jonkin elimen käyttää äänivaltaa tärkeissä kysymyksissä, mutta kuten tohtori Schengen viisaasti totesi ja kuten aikakirjoihin kirjattiin, tämä ainoastaan lisäisi tieteenulkoista ohjausta.

Kirjoittanut nimimerkki Jussi pussi

Minun yliopistoni 2025

Pojan teki mieli kääntyä kannoillaan. Siinä satavuotias oli hänen edessään, eikä ollut huomaavinaankaan. Se oli mukavasti kyljellään, lasiset ja kiviset kyljet lämpenivät loppukesän auringossa. Silti Pojasta tuntui, että se oli tarkkaan kuunnellut hänen jokaisen askeleensa rautatieasemalta perille asti.

”Hei”, sanoi Poika.

”Minä tulin nyt”, hän jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”Sinä lähetit viestin, että voisit kouluttaa minut. Niinpä minä tulin. Haluan tietää, mitä minun pitää tehdä nyt.”
Aurinko välähti Yliopiston silmissä. Hetkessä se oli hereillä. Se tarkasteli Poikaa päästä varpaisiin ja sai tämän hermostuneena vaihtamaan läppärilaukkunsa vasemmasta oikeaan.

”Mitä sinä sitten haluaisit tehdä?” se kysyi.

”Minä, no tuota, minä haluaisin valmistua toimittajaksi. Tulin opiskelemaan yhteen sinun yksiköistäsi. Haluan, että vain sanot minulle, miten voin suorittaa tarpeeksi opintopisteitä. Haluan valmistua ja päästä sitten johonkin työpaikkaan.”
Kun Poika oli lopettanut vastauksensa, hänestä tuntui, että yliopiston silmät olivat kavenneet viiruiksi. ”Sinä vastaat typerästi. Minä en voi luvata tuollaista. Sinun on opittava ajattelemaan. Minä haluan, että sinä opit näkemään maailman paremmin. Minä aion tarjota sinulle siihen välineet. Tämä ei ole mikään hauska paikka, joudut kyllä tekemään työstä oman osasi. Mutta minä aion katsoa perääsi sen verran, että pääset alkuun niin kuin kaikki muutkin. Ja jos sinä joskus väsyt pahasti, niin silloin saat kyllä aina apua. Muista, että en olisi kutsunut sinua tänne, jos en uskoisi sinuun. Ymmärrätkö, mitä minä sanon?”

”Kyllä minä ymmärrän”, sanoi Poika. Yliopisto oli puhuessaan nojautunut lähemmäs häntä ja Poika tunsi sen hengityksen kasvoillaan. Se haisi uteliaisuudelta, sähköltä ja vielä joltakin, mitä hän ei tunnistanut. Jännitys kihelmöi Pojan iholla.

”Hyvä. Oikein hyvä. Yksi asia sinun täytyy vielä muistaa. Muista, että sinun on nähtävä maailma koko ajan kirkkaana lävitseni.” Tämän sanottuaan Yliopisto avasi valtavan suunsa ja Poika tunsi, kuinka hänet nielaistiin lasisten seinien sisälle.

Seuraavien päivien aikana hän harhaili paljon. Hän tapasi paljon ihmisiä, oppi missä luentoja pidetään ja opetteli selvittämään koko ajan asioita. Välillä hänestä tuntui yksinäiseltä. Kukaan ei oikeastaan neuvonut mitään, kirjat olivat paksuja, eikä hän tiennyt, mitä olisi halunnut opiskella.

Eräänä päivänä hän tunsi maailman olevan erityisen raskas. Hän oli hakenut kirjoja esseetä varten ja ne olivat olleet niin suuria, että hänen piti kantaa ne kotiinsa yksitellen. Lisäksi ne olivat kaikki kieltä, jota hän ei ymmärtänyt kuin muutaman sanan. Toisella kurssilla oli ollut ryhmätöitä ja asiat olivat olleet niin vaikeita, ettei hän saanut sanaakaan suustaan koko keskustelun aikana.

Opintopisteet tuijottivat häntä opintorekisteristä syyllistävinä, kaikki kolme. Ne tuntuivat sanovan hänelle, että niitä olisi pitänyt olla jo ainakin viisi.

Kampus oli tyhjentynyt jo, ja hän istahti kivetykselle, joka reunusti koristepensaita. Hän alkoi sääliä itseään oikein perusteellisesti. Hän oli kuitenkin päässyt vasta vähän alkuun, kun kuuli selkänsä takaa ääntä. Yliopisto oli kääntänyt silmänsä häneen päin. Se katsoi häntä tarkkaavaisesti vähän korkeammalta rinteestä.

”Kuule”, se sanoi, ”Mikä sinulla on hätänä?”

”Minusta tuntuu, etten osaa vain mitään. Minun pitäisi kirjoittaa essee, eikä kukaan ole kertonut minulle, miten niitä kirjoitetaan.” Poika toivoi, ettei hän olisi nyyhkäissyt viimeisen virkkeen perään.

”Oletko sinä kokeillut aloittaa?” kysyi Yliopisto.

”En, kun en minä tiedä, mitä pitäisi tehdä”, huusi Poika, ”Ei kukaan täällä kerro mitään.” Häntä ärsytti, kun Yliopisto huokasi ja näytti hiukan kärsimättömältä.
”Tiedätkö, minä olen pitkään miettinyt sitä, miten paljon minun tulee auttaa teitä uusia. Minä aion nyt käyttää tämän iltapäivän siihen, että katsomme yhdessä sitä sinun esseetäsi. Kyllä sinä opit vähän kerrallaan. Etkö muista, mitä sanoin siitä, että uskon sinuun?” Puhuessaan Yliopisto ulotti käpäliään häntä kohti, ja napsi niihin papereitaan, joihin Poika oli luonnostellut esseetään. Sen käpälät näyttivät siltä kuin ne olisivat tulleet jostakin maan sisältä, ne olivat valtavat.

Yliopisto oli kuitenkin näppärä, se järjesteli paperit heti järjestykseen ja alkoi tehdä niihin pieniä merkintöjä kynnellään. Välillä se nosti jonkun papereista kauemmas ja tihrusti sitä. Se huomasi Pojan katseen.

”Kaukonäkö, mutta se onkin tärkeämpi”, Yliopisto sanoi. Sitten se alkoi käydä papereita Pojan kanssa läpi. Se ei kirjoittanut valmista tekstiä, mutta raapi hänelle hiekkaan viivoja ja selitti, mikä on tutkimuskysymys, miten se kuuluu esitellä ja miksi, kyllä vain, hänen tarvitsisi merkitä lähdeviitteet näkyviin.

Poika kysyi asiasta vielä muutaman kerran, hänestä oli pääasia, että ajatukset olivat oikein. Lopulta Yliopisto jyrähti: ”Hitto vie, se on tieteen idea! Että joku pystyy myöhemmin seuraamaan ajatuksiasi ja ymmärtää, mihin sinä ne perustat!”

Poika oli hetken hiljaa ja mietti asiaa. Samaan aikaan Yliopisto järjesti paperit vielä kerran ja ojensi ne hänelle. ”No niin, minä olen auttanut sinua. Nyt sinun pitää tehdä oma osasi. Sinun täytyy oppia tarttumaan asioihin itse. Se vaatii paljon lukemista, eikä kukaan tule koskaan listaamaan sinulle kaikkea hyödyllistä mihinkään opinto-oppaaseen”, Yliopisto sanoi vähän lempeämmin kuin aiemmin.

”Tiedätkö, mikä siinä on kuitenkin kaikkein parasta? Saat itse valita, mihin menet. Voit tehdä oikeastaan mitä vain, kunhan teet sen hyvin. Nyt minun täytyy kyllä tehdä muuta, minulla on sata raajaa ja sata silmää ja jokaisella niistä on ongelmia jatkuvasti.”
Sen sanottuaan Yliopisto käänsi Pojalle selkänsä. Hän huomasi ensimmäistä kertaa, että sen selkä muistutti oikeastaan suuren kissan selkää.

Poika teki paljon töitä, juhli toisinaan ja istui aina silloin tällöin Yliopiston kahvilassa vain miettimässä asioita. Hänellä oli monta kertaa vaikeaa, mutta ei enää kertaakaan toivotonta. Kun hänestä alkoi tuntua siltä, että hän oli aloittanut liikaa oppiaineita, hän jätti muutaman pois. Hän alkoi käyttää uusia sanoja, kokeilla niitä suuhunsa. Osa tuntui hyvältä ja niiden käyttämistä hän jatkoi.

Niin tuli talvi ja pimeä ja ensimmäinen lukukausi Yliopistolla loppui. Poika pakkasi laukkunsa, vilkutti Yliopistolle ja lähti kävelemään Rautatieasemalle. Kerran vielä hän vilkaisi taakseen, ja silloin hän huomasi Yliopiston vilkuttavan hänelle takaisin. Häntä, hän tajusi. Yliopisto vilkutti suurella hännällään.

Kun Poika tuli takaisin lomalta, hän huomasi jonkun muuttuneen Yliopistolla. Kaikki olivat alkaneet puhua rahasta. Rahasta ja tehostamisesta. Uusista tavoista jäsentää koko Yliopisto. Samat puheet alkoivat ilmestyä lehdissä. Niissä kaikissa laskettiin, muutettiin ja perusteltiin.

Poika ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella asiasta. Hän oli kyllä huomannut, ettei Yliopistolla ollut aivan tarpeeksi rahaa. Työntekijät näyttivät välillä niin väsyneiltä, että näiden silmänaluset olivat pikimustat. Sen lisäksi Poika tiesi, että Yliopistoa komennettiin ylemmältä tasolta. Sitä pidettiin välillä kunnottomana ja tahallisena niskuroijana. Poika mietti joskus, mahdettiinko sitä kurittaa jotenkin.

Kevään mittaan puheet vaan lisääntyivät. Yliopisto haluttiin laittaa kunnolla kuriin. Siltä haluttiin typistää raajoja ja joku oli puhunut jotakin risteyttämisestä. Poika ei oikein tiennyt, minkä kanssa. Yliopiston seiniin oli lisäksi alkanut ilmestyä tummia läikkiä. Ne ilmestyivät kohtiin, jotka olivat olleet aiemmin niin kirkkaita, että niistä näkyi lävitse. Ne näyttivät sairaudelta, joka eteni.

Eräänä keväisenä aamuna Poika hämmästyi. Hän oli kävelemässä kohti Yliopistoa, mutta se ei näyttänytkään yhtään samalta kuin aiemmin. Yliopisto oli noussut pystyyn, se seisoi lukemattomien jalkojensa varassa ja se sähisi. Se ei näyttänyt ollenkaan huonovointiselta.
Poika tuli lähemmäs ja näki, mitä se teki. Se retuutti hampaissaan suuria paperinivaskoja. Ne hajosivat ja papereita leijaili kaikkialla. Niissä kaikissa oli laskelmia ja puheita tehostamisesta. Poika ei ehtinyt lukea niitä tarkkaan.

Kun kaikki ympärillä oli peittynyt papereihin, Yliopisto lopetti. Se alkoi nuolla itseään. Sillä oli valtava kieli, jolla se puhdisti itsensä huolellisesti. Erityisesti se piti huolta siitä, että jokainen tummentunut läikkä puhdistui. Lopulta se oli taas kirkas, ja aurinko tulvi sen lävitse. Se käänsi katseensa Poikaan, joka vähän pelästyi.

”Minä ymmärrän, että syön valtavasti rahaa. Olen aina syönyt. Tiedän, että sitä pitää laskea ja mitata. Tiedän, että sitä on monta kertaa syötetty minulle huolimattomasti. Tarvitaan säätelyä, eikä koulutusta voi jaella jokaiselle niin pitkään ja kauan, kun nämä haluaisivat”, Yliopisto sanoi ja veti henkeä, ”Mutta! Sen minä olen sadan vuoden aikana oppinut, että koskaan ei saa puhua vain rahasta. Olin joskus hölmö, menin mukaan siihen. Mutta olen oppinut. Jos minä en puhu sivistyksestä, niin kuka sitten.”

Yliopisto sähähti vielä kerran ja istui pystyssä, niin että Poika näki ensimmäistä kertaa, miten sen kyljet kohoilivat ja miten sen katse oli täynnä tulta.

Kirjoittanut nimerkki WP.