Let’s Do-Si-Do Now

I wandered down the empty halls, speaking to the millions before me.

“Think back to Earth, to the year many referred to as 2025, when things really began to take shape”. I straightened my shirt, mildly aware that my image was being projected into a rather vast array of homes on all of the nearby planets. Perhaps I should have gone with a different shirt. Or maybe a different physical form entirely. It’s always difficult to select a form which acknowledges my minority roots as an Earthling, yet will be suitably regarded on a professional level by the alien races that bailed us out.

“Now we’ll be looking into the Great Transition of 2025; a turbulent time on Earth that bears an unfortunate resemblance to the situation we are currently in, hence the teaching of this subject. Firstly, I think it’s best if we chat with someone that was lucky enough to be around during the Great Transition of 2025 – I’d now like to introduce you to the cryogenically preserved head of Dr Palagi Phobbe”.

I turned to await the materialization of the famous head. Dr Palagi Phobbe quickly took shape before me. Well, as much shape as Dr Phobbe can be said to currently take.
“Welcome Dr Phobbe, glad you could join us!”

“Thank you, it’s great to get out again!” The Dr’s voice lowered and the conspicuous head made a motion that may have been akin to leaning in a little, “it’s been a while in the chamber again you know”.

“Yes, well, wonderful,” I clapped my hands together, “let’s get started, shall we?”
Dr Phobbe straightened up, “I presume you’ve all read my book on the Great Transition?”
“Yes, we’ve inserted the chip and are acquiring that information as we speak. Perhaps you could let us know what some of the realities were like at the time?”

“Of course, I always like to begin with the period when I was working in education. I like to think of that as my most full-bodied work”. A broad grin spread over the plasticised face of Dr Palagi Phobbe as the whole head turned and winked at me. I raised my eyebrows and smiled politely in reply. Dr Phobbe took a moment to recompose what was once a real face and began.

“It was during what the Western world, as it were, referred to as the late 2010s when we began to realise that the system we were working under was just not going to be sustainable for very much longer.

This was of course not new information, it was just that after decades of procrastination we were finally coming to the end of the proverbial line. Extractivism, capitalism, and the free market had collided to a head and it was time for a touch of redistribution and regeneration in the interests of preserving the human race.

Of course, not everyone felt that people necessitated conservation. We can see similar
issues with today’s “galaxial village”. I’m sure we’re all familiar with the downsides of free trade; “Made on Earth” anyone? Anyway, we won’t get into that now, instead I’d like to share with you a historical essay, written by one of my students in the first quarter of what we referred to as the 21st century.

This was the essay that really instigated some of the educational changes we made, which would contribute to the broader revolution that came to be known as the Great Transition.

Perhaps surprisingly, it was written for something as seemingly inconsequential as a
class project I had devised. At the time, I had recently been asked to hire a team of consultants to aid with the development of our school system. I reflected on this and decided that there was no need to bring in outsiders when we were working in a house of education.

I would create a course that would let the students themselves offer ideas for how they envisioned their future. I had also, coincidentally, recently acquired an intriguing and costly machine from the school.

My excited colleague down the hall was convinced that this machine was going to revolutionise the school system. Unfortunately, it was not something I felt I had much use for.

I decided that, for motivational purposes, I would offer the intriguing yet superfluous machine as a prize for the best paper. The paper I chose, whose ideas would eventually be implemented in our education sector and contribute to the impending revolution, read as follows: I’m about to experience graduation, from a field of tertiary education, all the whilst having however, given little thought whatsoever, to my next step throughout this entire endeavour.

This news may receive a negative reception, and I choose now to offer up the prevention, so adjust your glasses, I am not an exception. It’s time to pull together this situation, time to ally all education, time to make sure this operation can work collectively with occupations.

There is no need, for a separate entity, when it comes to education, let’s save the aggravation – integrate – involve that corporation, project work provides some compensation, benefiting both sides of the equation, and don’t forget government moderation, it cannot be back–benched to mere observation.

The courses available for students is astounding, and many are floundering, swamped by choice, which is promptly confounding, unable to see, what would be a benefit and sound good on a CV.

The thing required is less choice and more guidance, education and occupation need not be divided, more voice and less silence, more compliance, between students, their work, and those that will hire us.

The unification of tertiary education is a step in the right direction, a skip to a bright projection, a good connection, but this is not all the pieces of the puzzle, we need to release the muzzle and increase the shuffle, but don’t get caught in the scuffle of business relations, or bought by the muscle of big corporations, make sure to keep government associations, ignore the lucrative lure of privatisation.

Now all this may require a little contemplation, a little careful orchestration, you need all the thinkers when you got all your fingers in the pies, got to keep your eyes on the ball now, but what better place for innovation, we’re sitting on a house of education, nothing like that student motivation, with the expectation of low compensation, as evidenced through my own participation, with this manifestation of my imagination.

Kirjoittanut nimimerkki Aotearoa.

Oppimisen iloa öljypiikin jälkeen

25 vuotta – uskomatonta. Niin monta vuotta olen pitänyt Tampereen yliopistoa akateemisena kotipesänäni, maisteriopintojen aloittamisesta lähtien.

Nykytilanteesta on hauska katsoa ajassa taaksepäin. Eihän tämä mikään yhtenäinen putki ole ollut, vaikka tukikohta on pysynyt. Maisteriopinnoista jatkoin suoraan tohtoriputkeen, hallinnon kautta koukaten. Tohtoriopinnoista tein suunnilleen puolet Saksassa. Postdoc-vaiheessa vierailin muutaman kuukauden tutkijavaihdossa Australiassa ja Yhdysvalloissa.

Ajatus akateemisesta kansainvälistymisestä jonkinlaisena itseisarvoisena tavoitteena naurattaa. 10 vuotta sitten öljyn hinnan ollessa alhaalla ja ilmastoneuvottelujen vasta käynnissä tuollainen ajattelu oli tietysti vielä mahdollista. Eiköhän sitä kansainvälistymistä ole kuitenkin aina ajanut pääasiassa jokin muu kuin akateemisten meriittien hankkiminen. Opintojen aikana halu ja mahdollisuus nähdä maailmaa, seikkailla, ylipäätään työllistyä johonkin. Myöhemmin halu vaihtaa hetkeksi maisemaa tuttujen kuvioiden kyllästyttäessä ja tehdä yhteistyötä aidosti samojen teemojen kanssa työskentelevien tutkijoiden kanssa – tuntea olevansa kotonaan muuallakin kuin tutussa kotiympäristössä.

Nyt kansainväliset vierailut ovat harvinaisempaa herkkua, jotka aina aiheuttavat
pienen omantunnon piston, mutta kansainvälinen yhteistyö toteutuu toki vaivattomasti
tietoverkkojen välityksellä. Kasvokkain tapaamiset tuntuvat siten entistä arvokkaammilta.

10 vuotta sitten yliopistolla elettiin kuohunnan ja epävarmuuden aikoja. Olimme kyllästyneitä jatkuvaan muutokseen, organisaatiorakenteiden purkamiseen ja niistä johtuneeseen työyhteisön hajaantumiseen ja viestinnän katkoksiin. Kesti aikansa ennen kuin uudet hyvät käytännöt löytyivät. Niissä on paljon vanhaa hyväksi havaittua mutta myös uutta.

Tohtoreiden työttömyydestä käytiin vilkasta keskustelua. Itsellänikin oli kunnia viimeistellä väitöskirjani ansiosidonnaisella päivärahalla, mutta valmistuttuani sain onneksi puolentoista vuoden tutkijanpestin hankkeessa, jossa minun oli mahdollista rakentaa omaa postdoc-ideaa ja kehittyä tutkija-opettajana. Näin jälkikäteen näen olleeni hyvin onnekas. Vaikka rahoitus on ollut silppua ja pätkää, on tekemiseeni kuitenkin uskottu siten että olen saanut rahoitusta yliopistolta, tutkijakoulusta, säätiöiltä ja muilta tahoilta.

10 vuotta sitten käynnissä ollut työelämän ja yhteiskunnallisen murroksen laajuus ei vielä ollut valjennut yliopistolaisillekaan. Kymmenien vuosien työuraa saman työnantajan palveluksessa pidettiin normina, ja yliopistolla yleisiä pätkätöitä pidettiin siitä ei-toivottavana poikkeustilanteena. Tämän päivän näkökulmasta tilanne näyttää toiselta. Olen tyytyväinen siitä, että minun ei tarvitse sitoutua loppuiäkseni saman organisaation palvelukseen. Toki perustulojärjestelmä ja erilaiset yleistyneet sosiaalisen yrittämisen muodot, kuten ne muutamat osuuskunnat joissa olen ollut mukana, ovat tuoneet uudenlaista turvaa myös akateemisille työläisille.

On ilo työskennellä erilaisten hankkeiden ja ihmisten kanssa tärkeiksi kokemiensa aiheiden parissa. Good things die hard. Puhun edelleen yliopistosta, vaikka nimi onkin vaihtunut. Ei siitä sentään tullut Moroversityä, kuten näppärimmät silloin juuri valmistuneen tornihotellin sky-baarin epäonnista nimeämistä mukaillen sanailivat. Olikohan muutoksen vetureiden taholta tahatonta komiikkaa antaa korkeakoulujen yhteistyön työnimeksi T3 – samalla lyhenteellähän tunnetaan Terminator-elokuvien kolmas osa, jossa tulevaisuuden robotit jälleen kerran koettavat hankkiutua eroon ihmiskunnasta. Samansuuntaisia pelkoja oli yliopistoväen keskuudessa korkeakoulujen yhdistymisestä, joten sinänsä analogia oli osuva.

Salakähmäisestä alustaan huolimatta keskustelu korkeakoulujen yhdistämisestä osoittautui hedelmälliseksi. Kesti aikansa ennen kuin kieltäytyminen ja vastarinta kypsyivät rakentavan kriittiseksi pohdinnaksi. Pelko tamperelaisten korkeakoulujen ammattikoulumaistumisesta ei lopulta toteutunut, vaan yhteistyö on auttanut selkiyttämään ammattikorkeakoulujärjestelmän ja tiedeyliopistojen perustehtäviä, eroja ja yhtäläisyyksiä.

Tutkintorakenteen joustavoittaminen on ollut varsin positiivista ja tarjonnut mahdollisuuden työelämäsuuntautuneille yliopisto-opiskelijoille valita ammattikorkeakoulun tarjonnasta käytännönläheisempiä kursseja. Vastaavasti ammattikorkeakouluopiskelijat voivat nyt syventää teoreettista ja metodologista osaamistaan yliopiston puolella. Yhteistyö teknillisen yliopiston suuntaan oli omalla alallani paikoin tiivistä jo ennen organisaatiomuutoksia, mutta niiden seurauksena Tampereen korkeakoulukenttä on aidosti
monitieteinen.

Tutkimusyhteistyö ammattikorkeakoulun ja teknillisen yliopiston toimijoiden kanssa on ollut rikastavaa. Tutkimuskohteita lähestytään entistä innovatiivisemmin ja monista näkökulmista, mikä helpottaa rahoituksen saamistakin. Samalla erilaisten normatiivisten lähtökohtien hahmottuminen on auttanut syventämään ymmärrystä omasta tieteenalasta.

Keskustelu yliopistouudistuksesta käynnistyi ajatuksella ”suuri on kaunista”. Oman alani kannalta onnekkaasti Tampereen yliopistossa toteutettiin juuri ennen strategian laadintaa tutkimuksen laadun kansainvälinen arviointi. Oma pieni tieteenalayksikkömme sai prosessissa mainiot arviot. Laadun arvioinnin tuloksia ei voitu uudistuksessa ohittaa ja niinpä suuruuden logiikka ei päässyt täysimittaisena onneksi toteutumaan. Tutkimuksen laadun arviointi teki näkyväksi sen seikan, että laadukas tutkimus ei niinkään tarvitse taakseen suurta organisaatiota, vaan toimivan tutkijayhteisön.

Yliopistolla on ollut ammattikorkeakoulumaailmasta paljon opittavaa. Muutosten positiivisena seurauksena ovat olleet muun muassa kielitaitovaatimusten ja palkkiojärjestelmien käyttöönotto myös yliopistolla.

Tärkeimpänä yhteistyön seurauksena pidän kuitenkin pedagogisen ajattelun juurtumista myös yliopistolle. Tässä ammattikorkean puolella oltiin reilusti edellä, vaikka yliopistopedagogiikkaa oli sinnikkäästi jo vuosia kehitetty. Yliopistolla tehtävien täytössä edelleen suosittiin tutkimusmeriittejä, vaikka tehtävä olisi ollut opetuspainotteinen.

Panostin itse jo tuolloin pedagogisiin opintoihin ja oman osaamiseni kehittämiseen tutkija-opettajana, jollaisena olenkin työllistynyt nämä viimeiset 10 vuotta erilaisissa hankkeissa ja tehtävissä. Pedagogisen osaamisen korostaminen ja vaatiminen myös tehtävien täytössä näkyy nyt selvästi myös korkeakouluyhteisön viestinnässä ja työhyvinvoinnissa.

Yliopistolle perinteisen sisältökeskeisen pedagogian rinnalle ovat juurtuneet hyvinvointi- ja kulttuuripedagoginen osaaminen. Pedagogiseen ajatteluun panostaminen on jo selvästi nähtävissä niin opiskelijoiden kuin henkilökunnan hyvinvoinnissa sekä työn laatuna ja
tuloksellisuutena.

Olen kypsynyt kriittiseen yhteiskunnalliseen ajatteluun hitaasti ja alkanut hahmottaa tekijöitä, joista se johtuu. Korkeakoulujärjestelmämme on ollut kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Ensimmäisen sukupolven akateemisena olen kantanut mukanani epävarmuuden painolastia, jonka karistamisessa on ollut vuosien työ.

Olen vähitellen kypsynyt hahmottamaan niitä ääneen lausumattomia rakenteita, joiden varassa yliopistolla toiset menestyvät ja toiset putoavat. Olen antanut itselleni luvan  innostua, olla akateeminen intellektuelli, uskaltaa esittää kriittisiä näkemyksiä.

Tieto on valtaa. Tätä valtaa on käytettävä harkiten. Omalla tutkimuksellani ja opetuksellani haluan purkaa toimimattomia valtarakenteita ja mahdollistaa suoraviivaisemman ja kivuttomamman kasvun seuraaville akateemisille sukupolville. Kasvakaa vahvoiksi, kauniiksi ja viisaiksi, muuttakaa maailmaa.

Kirjoittanut nimimerkki Hiirulainen.

Vihreää teetä ja synergiaa

Kun laitan takkiani naulakkoon ja kuuntelen ohikulkijoiden päämäärätietoista kohinaa, en ymmärrä, kuinka osaisin olla täällä. Olen varmasti väärässä paikassa. En tahtonut päästä sisään edes ovesta. Okei, ajattelin sen aukeavan automaattisesti. Tässä ajassa se on normaalia. Mutta tässä paikassa? Ei.

Rakennus ei ole kaunis, vaan omituinen. Yliopisto on jäänne muinaisuudesta, jotenkin happamasta arvokkuudesta, ja sen asukkaat erakkorapujen ja mehiläisten kohiseva vuo. Ohitseni lipuu juttelevien opiskelijoiden parvia ja älylaitteita selaavia ajelehtijoita, muutama suuri Muinainen kehtaa kantaa kirjaakin. Hymy karkaa ennen kuin ajattelen. Rakastan kirjoja ja niitä olen tullut tänne opiskelemaan. Kuulen solinaa sanoilla ja vailla.

Kaikki on tähän mennessä hyvin, kai. Jokin täällä ei vain ole sitä mitä odotin. Jollain tavalla yliopisto ei vastannut niitä loputtomia ajatuksia ja päiväunia akateemisesta opinahjosta. (Kyllä, jollain ihmisillä on sellaisiakin vielä, kiitos kysymästä.) Sanoilla oli tahto olla jotain kaunista ja ”yliopiston” rikkoivat tyhjät välipala-automaatit ja rikkaiden lapset älylaseissaan. Niitä meni tuolla ja tuolla ja varmaan niiden luonnollinen ympäristö oli laajempi kuin naulakot.

Yliopistossa olisi pitänyt olla jotain erityistä. Kuitenkin lukiosta tutut villatakit ja kauluspaidat hallitsivat näitäkin käytäviä ja maalliset ongelmat ehtivät tännekin. Mitä villatakkisia vandaaleja. Vandaaleja? Yliopistounelmia ja akateemisia sydämiä murskaavia vandaaleja!

Niin. Kun ei tahdo uskaltaa naulakkojen välistä pois ja esittää etsivänsä jotain takkinsa taskuista kolmatta minuuttia, on pakko myöntää jännittävänsä. Tämä paikka ei ole sitä mitä odotin, mutta siinä on jotain. Yliopistolla on yhä jokin arvaamaton arvo ja vaikka se tuntuu mahdottomalta, olen sukuni ensimmäinen yliopisto-opiskelija.

Ehkä kaikki se kuviteltu glamour ei asu täällä, mutta suvulleni tämä on kehto, jossa unelmat ja suuruudet kasvavat. Mutta miten vastata odotuksia, kun on niin pettynyt ja onnellinen yhtä aikaa, ettei tiedä, miten päin olisi. Kysymys: Onkohan kukaan koskaan ollut ensimmäisenä päivänään näin eksyksissä? Kuinka voisikaan. Ohitse kulkee kauniita poikia, kauniita tyttöjä ja villatakkeja. Kuulumattomuuden tuska. Olen saastainen plebeiji ja tuutor-tapaamisesta viivyttelijä. Yritän rauhoittua ja hengittää. Mietin miksen ole pitämässä välivuotta.

Uskoin oikeasti tarvitsevani lisäpisteet, joita suoraan lukion jälkeen aloittavat opiskelijat saivat. Pinja ja Alinakin ovat reilaamassa pitkin Jenkkilää, Ellu jo ties missä. Luultavasti he eivät tule tänne vielä vuosiin. Miksen siis minäkin ole vaikka Tokiossa, ihanassa Tokiossa treenaamassa japaniani ja–

Puhelin kilahtaa kädessäni ja häiritsee ajatusteni kiertorataa. Tekstiviesti tuntemattomasta numerosta olisi sopiva sivuseikkailu, mutta: ”Hei, tuutorisi Niklas tässä moi, oletko tulossa tapaamiseen? Meillä on jo pöytä Alakuppilassa, eli Päätalon alakerrassa, et voi missata paikkaa.”

Olen seisoskellut Alakuppilan vieressä jo viitisen minuuttia. Olin myöhässä tietenkin jo mittaillessani  henkistä  kanttia  oven  kanssa.  ”Moi,  olen  jo  naulakoilla  ja  aivan  juuri  siinä.”

Hengittelen kuin katuva tuleva äiti synnytysosastolla ja teen lähtöä, tällä kertaa jo melkein tosissaan. Uusi kilahdus antaa vielä tekosyyn viipyillä: ”Okei, jee! Tunnistat meidät varmaan tämän avulla -> ” ja viestin mukana on kuva: pöydän äärellä hymyilevä poika ja hillitty tyttö, sekä heidän takanaan neljä hieman vaivautunutta ja eksynyttä ihmisparkaa, jotka tunnisti uusiksi opiskelijoiksi ilman vaikeuksia. Pöydällä tabletteja, kahvikuppeja ja kiusallisesti aseteltuja käsiä. Ja tuolla kuvan etualan pojalla on päällään tietenkin kirkkaan sininen villatakki.

”Tiedättekin kaikki varmaan, kuinka etuoikeutettuja ootte kun saatte aloittaa opiskelut Tampereen yliopistossa, sillä fasistinen hallituksemme on asettanut EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille lukukausimaksun. Tää on lähtölaukaus samanlaiselle kehitykselle myös Suomen sisällä, sillä…” toinen tuutorini Annika jatkoi monologiaan.

Yritin maistella vihreää teetäni polttamatta suutani tai nolaamatta itseäni. Vaalealta naapurintytöltä näyttävä Annika palautti uskoani yliopistounelmiin olemalla superpoliittinen ja semiärsyttävä. Olin toki sielultani vasemmistolainen ja varmasti feministikin (eivätkö kaikki ole?), mutta Annika oli niitä, jotka käyttivät noita sanoja titteleinä nimen jälkeen. Hän saarnasi vuolaasti ja oli jo muun muassa kehottanut kaikkia suhtautumaan epäluuloisesti
”fasistiseen Kelaan, joka yrittää nujertaa teidät jokaisessa käänteessä” (Tuutor-Annika 2025, 4,34min – 4,40min).

Tumma ja jotenkin primitiivisen cool Niklas, joka hymyili yhtä paljon kuin kuvassa, toppuutteli hieman tässä vaiheessa ja jopa puolusti hetken Kelaa. Me fuksit olimme kohteliaan hiljaa ja aivan pihalla, vaikka yksi vanhempi miesopiskelija hieman tuhahtelikin Annikan puheille.

Kaikki oli tietenkin aivan älyttömän sekavaa ja informaatiota oli liikaa. Uudet opiskelijat saivat ennakkopaketit yliopistolta, mutta niissä ei ollut puoliakaan käytännön asioista: melkein kaikki kirjat oli saatavilla sähköisenä; kahviloissa ja ruokaloissa ei ollut juuri henkilökuntaa, joten maksaminen ja opiskelijakortin esittäminen maksupäätteelle tuli osata; jos joku teki jotain omituista käytävillä, niin se oli luultavasti näyttelijäopiskelija, tai jopa teekkari, sillä yliopistojen yhdistyttyä (kuulemma lähinnä nimellinen ja statistinen asia) niitäkin näki Hervannan ulkopuolella; monissa luentosaleissa ei ollut vielä tarpeeksi pistokepaikkoja kaikille opiskelijoille; ulkomaisten yliopistojen kanssa järjestetyillä yhteisluennoilla kysymykset esitettiin netissä oppimisalustalla, ei viittaamalla; Pinni B:n alakerrassa oli gradun tekijöille tarkoitettu torkkuhuone; kaikki massaluennot kuvattiin, joten läsnäolopakkoa ei juurikaan ollut; kirjaston e-kirjojen lukulaitteet toimivat yliopiston sähköpostin salasanalla; älylasit eivät olleet pakollisia, mutta etenkin kaupan opettajat hyödynsivät niiden toimintoja opetuksessaan (Annika mutisi jotain opettajakunnan fasisteista ja luokkapettureista). Ja me olisimme ehkä Tampereen kirjallisuustieteen viimeiset pääaineopiskelijat.

”Nää on tietenkin vain huhupuheita, eli en ottaisi hirveän vakavasti. Ei oppialaa sekunnissa suljeta”, Niklas rauhoittelee toteamuksesta syntynyttä mutinaa.

”Mutta siis tällainen uhka on?”, kysyy pieni keijumainen tyttö yllättävän tiukasti.

”No, uhkahan on ollut jo pitkään täällä, eli kirjallisuustiede ei vaan ole kovin populaaria tai niitä aloja, jotka kaivoivat Suomen ulos taantumasta”, Niklas kertoo jotenkin surullisesti, ”Harva tietää, mitä täällä tehdään ja vielä harvempaa kiinnostaa. Mieluummin luetaan vaikka kauppaa kuin romaaneja. Sitten kärkytään muiden työttömien maisterien kanssa työpaikkoja, mutta sekin kelpaa ennemmin. Joten puhetta on ollut, että Tampereen kirjallisuustiede muuttaisi Helsinkiin tai Turkuun. ’Keskitetään osaamista’ tai jotain. Mutta se ei ole teidän ongelma, vaan tulevien opiskelijoiden.”

Haluaisin sanoa jotain rohkaisevaa, mutta vanhempi miesopiskelija hyökkää ääneen:

”Sori, mutta ollaan puhuttu hirveen vähän itse kirjallisuudenopiskelusta. Mä siis noista interdisiplinäärisistä opinnoista. Siis olenko käsittänyt oikein, että meidän pitää sekoittaa kirjallisuustiedettä johonkin muuhun aineeseen?”
”Juu, periaatteessa juuri näin, ” Niklas vastaa, ”eli yliopisto toivoo ainerajoja ylittävää tiedettä. Oppiaine siis tukee oppilaita tekemään viimeistään gradun aiheesta, joka yhdistää kirjallisuustieteen jonkun teidän sivuaineen kanssa. Kuulostaa pelottavalta, mutta yliopisto muuttuu. On hyvä, ettei istuta poteroissamme, vaan tehdään yhteistyötä eri oppiaineiden välillä.”

”Kuten opinto-oppaissa hehkutetaan, ’luodaan akateemista synergiaa’”, Annika lisää.

”Onko teillä jo sellaiset inter-oppiaineet valittu?” kysyy poika, jonka vaatetus näyttää varastetun valikoidulta joukolta metsureita ja liikemiehiä. Niklas vilkaisee Annikaan, joka vastaa:
”Mä olen ajatellut yhdistellä kirjallisuustieteeseen kauppaa ja valtio-oppia. Systeemit rikotaan sisältä käsin.” Annika nostaa nyrkkiin puristetun kätensä ironisesti ilmaan. On hiljaista.
”Ja mä varmaankin liitän omiin juttuihini sosiologiaa ja sosiaalitieteitä yleensäkin.” Niklas vastaa. Yritän miettiä, millaisia yhdistelmiä ja rakennelmia itse haluaisin tavoitella, mutta ajatusteni eleganssi yltää vain santsikupin tasolle. Mutta tee on hyvää.

Keskustelu jatkuu vielä tovin ja informaatio valuu näiltä loputtoman viisailta toisen vuoden opiskelijoilta meille raukoille. Hävettää olla näin pihalla, mutta kai fuksit ovat olleet sitä aina, osa ongelmista on vain ajautunut evoluution kouriin.

Joskus opeteltiin käyttämään tietokoneita, nyt tuskaillaan älylasien ja elektronisten kirjastojen kanssa. Ja miten opiskelijat yleensäkin selvisivät ennen tietokoneita? Nyt pitäisi olla kosmopoliitti moniosaaja, interdisiplinäärinen akateeminen ihme ja mielellään kilpailukykyinenkin.

Opettajia, joista puolet asuu maapallon toisella puolen, näkee kuulemma lähinnä sähköpostilistalla. Ja kun muistelen vanhoja opettajiani, jotka turvallisesti olivat läsnä, Niklas tiedustelee, olisiko minulla jokin askarruttava kysymys. Hetken aivoissani on hiljaista ja toivon, että keksisin jotain nokkelaa. Kun kysymys muodostuu, se on typerä, mutta niin aito.
”Missä kaikki kirjat on?” kysyn ja saan ihmiset naurahtamaan.

”Jee, joku kaipaa niitäkin. Me itseasiassa viedään teidät kaikki kirjastoon tän jälkeen,” Niklas hymyilee. Yritän olla punastumatta ja katsomatta sen tummia sotkuisia hiuksia, yleensäkin näyttämättä nälkäiseltä ahmalta. Eihän kukaan ole koskaan tullut yliopistoon rakastumaan?

Kirjoittanut nimimerkki Pallo Karpo

Itseään toteuttava ennustus

On huhtikuu vuonna 2025 ja olen jäämässä eläkkeelle tämän lukuvuoden loputtua. Olen työskennellyt yliopistonlehtorina viimeiset kymmenen vuotta. On se sentään hienoa jäädä eläkkeelle juuri tästä työstä, sillä koko ”lehtorius” käsitteenä ja ammattina oli katkolla juuri kymmenen vuotta sitten, ennen kuin minut tehtävääni valittiin.

Nyt eläkeiän lähestyessä olen yllättänyt itseni usein muistelemasta tuota hullua vuotta 2015.

Näin jälkeenpäin tapahtumat tuntuvat jotenkin epätodellisilta ja toisinaan minun onkin pitänyt selailla leikekirjaani uskoakseni kaiken tapahtuneeksi. Uskon vasta kun näen lehtijuttujen otsikot: ”Sairas-sairaampi-kuollut; sivistysyliopiston viimeiset kiusaukset?” kirjoitti Helsingin sanomat tammikuussa 2015. ”Tutkijat ja opettajat valtasivat yliopiston päärakennuksen Tampereella” kirjoitti Aamulehti syyskuussa 2015.

Leikekirjan viimeisellä sivulla on Aamulehden otsikko saman kuun lopulta: ”Hallitus vetää takaisin esityksensä yliopistouudistuksen seuraavaksi askeleeksi”. Noiden otsikoiden ympärille mahtuu paljon muistoja.

Tammikuussa 2015 Suomen hallitus julkisti kaikessa hiljaisuudessa valmistellun esityksen yliopistouudistuksen seuraavasta vaiheesta. Osa aiemmista tieteenaloista oli tarkoitus pudottaa pois julkisen rahoituksen piiristä.

Hallitus perusteli muutosta luonnollisesti hyvin tukalalla taloustilanteella. Talouskasvua ei vuodelle 2015 ollut odotettavissa ollenkaan ja itse asiassa paheneva Venäjän ja Euroopan unionin välinen kriisi oli leikkaamassa kasvun pois jopa viideltä seuraavalta vuodelta.

Samaan aikaan väestön demografinen kehitys oli ottamassa huiman loikan ikääntymisen suuntaan, ja suurten ikäluokkien avun tarpeen odotettiin konkretisoituvan vuodesta
2020 alkaen täydellisen eksponentiaalista mallia seuraten aina vuoteen 2045 asti.

Ei yliopisto toki ollut ainoa leikkauskohde. Osansa saivat työttömät, eläkeläiset, mielenterveyskuntoutujat, palkansaajat, yrittäjät ja kaikki muutkin, samalla tavalla kuin edellisen laman kohdalla 1990-luvulla. Leikkausten massiivisuus oli kuitenkin ennennäkemätöntä. Vuonna 2015 käsite ”juustohöylä” muuttui käsitteeksi ”juustosirkkeli”.

Olihan meillä yliopistossa jo pitkään ollut tiedossa, että rahoituspohjaa on jatkuvasti muutettava yhä enemmän yksityiseen rahaan tukeutuvaksi. Ensimmäinen yliopistouudistuksen aalto oli jo pyyhkäissyt maamme yli. Tutkimusta tehtiin jo yksityisellä rahalla, yliopistojen kiinteistöpuoli oli oma liikelaitoksensa ja niin edelleen.

Tammikuussa 2015 Suomen hallitus kuitenkin linjasi, että humanistiset tieteet lukuun ottamatta muutamien kielten opetusta, kaikki kulttuuritieteet ja osa yhteiskuntatieteistä eivät saisi enää ollenkaan julkista rahoitusta vuodesta 2020 eteenpäin. Näiden tieteiden opiskelua varten maahan voitiin perustaa yksityisiä yliopistoja ja samalla niille taattiin oikeus periä haluamansa suuruisia lukukausimaksuja.

Lukukausimaksut päätettiin ottaa asteittain käyttöön kaikissa yliopistoissa vuoteen 2020 mennessä. Samalla hallintoa uudistettiin ja mm. lehtorin ammattinimike päätettiin lakkauttaa ja muuttaa lehtorien pestit yliopistonopettajan pesteiksi. Hallituksen esitys otettiin meilläkin tyrmistyneenä vastaan. Tyrmistystä seurasi myllerrys, jonka aikana yliopistoväki oivalsi uudelleen oman tehtävänsä.

Olin ensimmäisiä, jotka niin sanoakseni tarttuivat kynän lisäksi miekkaan. Hallituksen esityksen tullessa julkiseksi vedin omassa yksikössäni kandiopiskelijoille filosofian työpajaa, jossa koetin opettaa heille perspektiivien vaihtamisen ja itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisen merkitystä. Hallituksen esityksen tullessa olimme juuri puhuneet sivistyksen merkityksestä rauhan ja demokratian peruskivenä. Olin kertonut heille jo alkaneesta globaalista kehityksestä, jossa taloudellista kasvua suorimmin tukevat tieteenalat olivat syrjäyttämässä ihmistä sivistävät tieteenalat.

Englannissa ja Yhdysvalloissa yliopistot olivat jo osittain muuttuneet tutkintotehtaiksi, jotka syytivät liukuhihnalta tutkijoita varsinkin informaatio- ja hallintotieteiden, lääketieteen, teknologiatieteiden sekä soveltavan fysiikan ja kemian palvelukseen. Jopa kaikkien tieteenalojen äiti, filosofia, oli uhattuna. Filosofiaa oltiin Suomessakin yhdistämässä valtio-oppiin ja muutenkin siitä oltiin säilyttämässä lähinnä etiikkaa, jota voitiin suorimmin soveltaa muilla aloilla. Opiskelijat selvästikin jakoivat huoleni sivistysyliopiston tulevaisuudesta.

Luin hallituksen esityksen opiskelijoille työpajassa. Seurasi hetken hiljaisuus, jonka rikkoi erään opiskelijan toteamus: ”ei käy”. Ohjasin tästä toteamuksesta alkaneen keskustelun käsittelemään kysymystä, mitä asialle voisi tehdä. Kuinka hallituksen saisi vetämään esityksensä takaisin?

Selvisi, että osa porukasta oli valmis vaikka opiskelulakkoon. Teimme pikaisen sukelluksen sosiaaliseen mediaan ja huomasimme, että lakkoajatus sai kannatusta laajemminkin opiskelijoiden keskuudessa. Pian asiaan otti kantaa Tamy:n puheenjohtaja ja Tamy järjesti seuraavana iltana ravintola Telakassa hätäkokouksen asian tiimoilta. Lopputuloksena oli, että ylioppilaskunnalta lähti tiukkasanainen viesti opetusministerille. Tampereen ylipiston opiskelijat uhkasivat opintolakolla, mikäli hallitus ei vedä esitystään takaisin.

Tästä alkoi yliopiston voimaantumiseen päättynyt prosessi. Opetusministeriössä oltiin sitä mieltä, että siinähän lakkoilette, itsellenne te siinä vain hallaa teette. Lakko alkoi tammikuun lopussa. Itse asiassa lakon aikana kävi niin, että opiskelu jatkui ihan uudelta pohjalta. Virallisilla kursseilla ei käynyt ketään. Opintopisteitä ei jaettu. Mutta epävirallisesti kokoonnuttiin ravintoloissa, kirjastoissa,  julkisissa  tiloissa  ja  jopa  opettajien  kotona.

Opetushenkilöstö  löysi  tehtävänsä uudelleen. Ymmärrettiin syvällisesti vanha hokema, jonka mukaan emme opiskele koulua vaan elämää varten. Opettajat tutustuivat oppilaisiinsa ja päinvastoin. Käytiin säkenöiviä keskusteluja ja nuorison energia tarttui jokaiseen ”kotiopetusta” antaneeseen opettajaan.

Pian myös tutkijat löysivät tiensä näihin epävirallisiin opetussessioihin ja uskallan väittää, että tutkimuksen innovatiivisuuden taso Tampereella otti ison askeleen ylöspäin. Virallinen opintolakko jatkui vielä toukokuussa, jolloin opetusministeriössä päätettiin peruuttaa kaikki opintotuet Tampereen yliopiston opiskelijoilta. Kesän yli annettiin armon aikaa. Mikäli opiskelu ei jatkuisi normaalilla tavalla syyslukukauden alusta lähtien, kaikki opintoetuudet peruttaisiin ja opiskelijat laitettaisiin maksamaan keväällä saamansa tuet takaisin.

Kesän yli olin tiiviisti tekemisissä opiskelija-aktiivien kanssa. Opiskelijoiden rivit alkoivat rakoilla. Yhä useampi oli valmis antamaan periksi ja palaamaan ruotuun syyskuun alussa. Olimme muutaman kollegani kanssa sitä mieltä, että kevään ponnistusta ei saa heittää hukkaan. Opiskelijoita oli tuettava, sillä muuten olisimme kohta joko työttömiä tai työssä sieluttomassa laitoksessa.

Puhuimme Tatte:n mukaan opiskelijoiden lakkoon syyslukukauden alkaessa, sillä oli selvää, että ministeriö ei peräänny opiskelijoiden edessä. Minun aloitteestani teimme saman, minkä vanhempiemme sukupolvi Vanhalla vuonna 1968. Valtasimme tällä kertaa Tampereen yliopiston päärakennuksen. Ilmoitimme olevamme lakossa, kunnes hallitus vetää pois tammikuussa antamansa esityksen ja lupaa säilyttää kaikki nykyiset tieteenalat tasa-arvoisina myös tulevaisuudessa.

Järjestimme kaikille oville vartion. Kaksi tohtoria miekkoineen jokaisella ovella oli näky, joka levisi tuhansina kuvina ympäri maailman. Sain kunnian olla pääovella ensimmäisessä vartijaparissa. Rakennusta piirittävä poliisi käski meitä pudottamaan aseemme, mutta vastasin, että tämä ei ole hyökkäysase. Tämä ase on tarkoitettu ainoastaan sivistyksen puolustamiseen.

Keskustelimme poliisien kanssa tilanteestamme ja sen seurauksena poliisin kenttäjohtaja veti joukkonsa pois vastoin suoranaista käskyä osoittaakseen solidaarisuutta vapauden ja demokratian puolustamiselle. Saamamme huomio ja kannustus oli muutenkin valtavaa. Kaupat lahjoittivat meille autokuormittain elintarvikkeita, sillä olimme päättäneet pysyä päärakennuksessa kunnes vaatimuksiimme suostuttaisiin. Lakko kesti kaksi viikkoa ja päättyi hallituksen antautumiseen.

Olen juuri vetänyt viimeisen filosofian työpajani. Katselen työhuoneeni seinällä roikkuvaa tohtorin miekkaani. Opiskelijat ovat lähtiäislahjaksi kaiverruttaneet sen terään sanat: ”Veljemme Leijonamieli”. Minua hymyilyttää ja itkettää yhtä aikaa. Selvästi edelleenkin sivistynyttä porukkaa.

Kirjoittanut nimimerkki Veljensä Leinonamieli