Leskenlehti

Tumman taivaan alla kulkee synkkä hahmo, joka puhelee itsekseen. Kumarassa kulkevan miehen pitkät askelet mittaavat harmaantuneen rakennuksen sivua. Yhtäkkiä hän kääntyy ympäri ja alkaa astella minua kohti. Vaistonvaraisesti solahdan osaksi varjoisaa nurkkausta ja jään kuuntelemaan hahmon yksinpuhelua.

– Nyt on yliopistossa liikkeellä paljon kaikkea ja meidän tulee olla siihen valmiita, mies hokee astellessaan halki rakennusten väliin jäävän pihamaan.

Hän ei huomaa minua, vaan harppoo ohitseni jatkaen monologiaan. Jään ihmettelemään miehen sanoja ja ennen kaikkea hänen ulkonäköään: kauhtuneen pikkutakin hihoista ilmaa viuhtovat vimmaiset kädet ja paidankauluksesta kurkottelee parroittunut pää, jonka harmaan hiuspehkon alta tapittava katse liukuu pihamaan kivetyksellä. Mies näyttää siltä kuin hänet olisi vasten tahtoaan herätetty vuosia kestäneestä unesta.

Vaikka minun pitäisi palata jo oman työni äärelle, uteliaisuuteni vie voiton ja lähden seuraamaan ajatuksiinsa vaipunutta kulkijaa. Miehen vimmaista menoa katsellessani mieleeni palaa vuosia sitten lausutut yksikön johtajan sanat liikkeestä ja liikkeessä pysymisestä. Johtaja vetosi maailman muuttumiseen ja siihen, että yliopiston tulisi kiriä toimintaansa, jotta pystyisimme kilpailemaan kansainvälisesti.

Muistelen, että kokouksessa ilmoille kajahtanutta vaadetta seurasi kuitenkin hiljaisuus. Johtajan puhetta takarivistä seuranneena tulkitsin hurraa-huutojen puuttumisen vastalauseeksi optimistiselle tulevaisuuspuheelle, jossa kehittyminen ja onnistuminen vaativat alituisia väistöliikkeitä, ennakointeja ja sopeutumista.

”Kun vain saisi olla ja tehdä rauhassa tutkimusta” oli minullekin tuttu kahvihuoneessa toistuva mantra, joka lausuttiin raskaiden huokausten välissä. Käytännössä tutkimuksesta oli tullut opetuksen ja hallinnollisten tehtävien täyttämän päivän tilkettä, jatkuvien katkosten taidetta.

Katkonainen on myös yksinäisen kulkijan askel. Mies on huomannut pihaa päällystävien betonilaattojen saumassa jotain mielenkiintoista ja kaivaa tahraisen puvuntakkinsa taskusta kolmioviivaimelta näyttävän esineen. Seuraan kummastuneena, kuinka mies alkaa käännellä maahan asettamaansa mittaa ja vähän väliä nostaa sen ilmaan kasvojensa eteen. Tuulenvire kuljettaa luokseni sanat ”ofuj ofuj ofuj” samalla, kun huomaan miehen juoksevan laatoituksella eteenpäin uusia saumakohtia etsien.

Kymmenen vuoden takaisten rakenteellisten muutosten vaatima kilpajuoksu uuvutti henkilökunnan. Sopeutuminen ja tehostaminen muuttui osaksi kvartaalipuhetta, joka juhlavasti verhottiin kilpailukyvyn edellyttämään selviytymisretoriikkaan. Yliopiston ulkopuolelta palkattujen asiantuntijoiden mukaan ”kansainvälinen kilpailukyky” ja ”tuloksellisuus” vaativat tutkijoiden määrän radikaalia vähentämistä.

Huippututkijat nähtiin luonnonvarana, joka voitiin siilata muista tutkijoista erilleen vertaamalla julkaisulistojen pituutta. Pituusjärjestykseen laittamiseen sovellettiin tehtävään kehitettyä työvälinettä, OFuJ-mittaria, jonka objektiivisuudesta ja tieteellisestä luotettavuudesta asiantuntijat olivat varmoja. Mittarin toimintamekaniikka perustui Valtion tehokkuustoimikunnan säädöksiin, joiden perimmäinen tarkoitus oli tutkijoiden itsetarkkailun ja -säätelyn lisääminen.

OfuJ-testeissä huonot tulokset johtivat tasapäisten tutkijoiden ja opetukseen keskittyneen henkilökunnan luonnolliseen poistumaan, jota strategiapalavereissa kutsuttiin parantuneen tuloksen edellyttämäksi ”poisvalinnaksi”.

Ajatukseni keskeyttää päärakennuksen kulmalle ehtineen kulkijan ilahtunut huuto. Lähestyn miestä varovasti, mutta hän ei vaikuta huomaavan läsnäoloani saati häiriintyvän siitä. Miehen olan yli kurkatessani huomaan ilakoinnin syyn: murenevan puutarhalaatan halkeamasta pilkottaa pieni keltainen piste. Romantiikkaan taipuvainen mieleni muuttaa leskenlehden pientä aurinkoa muistuttavat kasvot symboliksi vastarinnalle.

Kun Valtion suunnittelemat tehostamisvaatimukset kymmenen vuotta sitten kantautuivat yliopiston henkilökunnan korviin, työmääränsä alla kangistuneet työntekijät alkoivat osoittaa varovaisia kapinoimisen merkkejä. Henkilökunta aloitti yhä absurdimmiksi muuttuvien vaatimusten vastustamisen.

Myös opiskelijajärjestöt nousivat kapinaan huomatessaan, kuinka henkilökunnan
vähentäminen edellyttäisi lähiopetuksen karsimista ja tenttimisen lisäämistä. ”Yliopisto ei ole kirjekurssi” -julisteita ilmestyi ilmoitustauluille, ja opiskelijat perustivat yhdessä henkilökunnan kanssa yliopiston sivistyksen ja tutkimuksen peruspilareita tukevan solidaarisuusliikkeen. Suuri osa henkilökunnasta ei sanktioiden pelossa kuitenkaan  uskaltanut lähteä näkyvästi vastustamaan Valtion strategianeuvostoa tai yliopiston johtoa, ja neuvokkaimmat pakenivat ulkomaille.

Alituinen muutos, johon yksikönjohtajakin puheessaan viittasi, vaikutti henkilökunnasta yliopistoa rapauttavalta aaltoliikkeeltä. Jokainen maininki oli edeltäjäänsä suurempi ja sai henkilökunnan pitelemään yhä tiukemmin kiinni pelastusköysistään: kuka mistäkin apurahan tai viran pätkästä.

Viimeinen hyökyaalto, joka yliopiston perustuksia järkytti oli niin sanottu X3-hanke, joka uskoi taianomaiseen ja pyhään kolmiyhteyteen. Uudistuksen myötä yliopisto yhdistyisi osaksi kahden muun korkeakoulun muodostamaa kokonaisuutta. Fuusion etuna nähtiin etenkin tehokkuus, sillä isommasta ryhmästä on helpompi karsia pois päällekkäisyyksiä kuin pienestä joukosta.

Toisaalta Valtio pyrki yhdistämistoimenpiteellään tehostamaan myös Innovaatiopolitiikaksi nimettyä strategiaa, jonka tarkoituksena oli saada kansalaisille lisää hyvinvointia ja parantunutta elintasoa. Hyvinvointi nähtiin ennen kaikkea talouteen kytkeytyvänä ominaisuutena: uudistuneen X3-hankkeen olikin tarkoitus tuottaa mahdollisimman paljon Innovaatioita, jotka väräyttävät Valtion taloutta mittaavat käyrät jälleen nousuun.

Uudistus ajettiin läpi nopeasti ja yliopiston henkilökuntaa tai opiskelijoita kuuntelematta. Kovaäänisimmät kriitikot kyselivät yliopistojen itsehallinnon perään, hiljaisimmat pudistelivat päätään ja tyhjensivät työhuoneitaan.

Ironiantajuiset nauroivat katketakseen brändityöryhmälle, joka oltiin palkattu suunnittelemaan X3:lle uusi logo, koska kolmen korkeakoulun johtajat eivät päässeet yhteisymmärrykseen halutusta imagosta. Belgialaisen mainostoimiston suunnittelemassa logossa kolme toisensa leikkaavaa kehää kuvastivat uudistuksesta seuraavia synergiaetuja. Humoristit näkivät logossa mikkihiiren.

Kun uudistus oli saatu toteutettua, vellovan infrastruktuurin keskellä elämään tottuneet yliopistolaiset hämmästyivät yhtäkkistä seesteisyyttä. Törmäyksestä johtuneen savun hälvettyä he alkoivat nähdä ympärillään ihmisiä, jotka huhuillen etsivät toisiaan. Hapuilevat kädet löysivät toisensa, mutta ihmiset huomasivat, että muiden instituutioiden työntekijät puhuivat eri kieltä kuin he itse.

Ainoat yhteiset sanat, jotka he kaikki tunsivat, paljastuivat X3-hankkeen muistion avainsanoiksi. Kun ihmiset alkoivat korjata törmäyksessä vaurioituneita instituution osasia ja sovittaa kolmen koneiston osia toisiinsa, he huomasivat, että yhteinen kieli oli riittämätön osasten kuvailuun.

Maahan istahtanut mies on alkanut irrottaa laatanpaloja leskenlehden ympäriltä ja rapsuttaa vielä kohmeista maata viivaimen kärjellä. Mies ei yllätyksekseni edelleenkään huomaa minua ja istahdan hänen seurakseen läheiselle penkille. Huhtikuisen taivaan kevätsadetta enteilevät pilvet purjehtivat yllämme ja takilleni tipahtaa pisara. Vedän keuhkoihini sulavan maan voimakasta tuoksua ja suljen silmäni. Näen edessäni hymyilevien kollegojeni kasvot.

Fuusiota seuranneesta sekasorrosta selviytyivät parhaiten ne oppiaineet, tutkimusryhmät ja yksiköt, jotka olivat miettineet profiloitumistaan jo etukäteen. Tieteenvälisiä raja-aitoja ylittävät projektit olivat jo valmiiksi edesauttaneet eri tieteenaloilta tulevia ihmisiä kommunikoimaan toistensa kanssa. Perustutkimuksen säilymisestä huolestuneet olivat pitäneet huolta siitä, että myös oman oppialan sisällä vallitsi rakentava ja toisia kunnioittava ilmapiiri.

OfuJ-testeistäkin luovuttiin pian, sillä tutkimuksen laadun varmistamiseen kehitettiin pitkäjänteistä kehitystä korostavia mittareita. Uudistuksen jälkeen työntekijät vakuutettiin siitä, että suuria muutoksia hallintorakenteessa ei tulisi seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Tässä ajassa yksiköt saisivat myös rakentaa opetus- ja tutkimussuunnitelmansa haluamallaan tavalla, jotta työntekijöiden energia suuntautuisi väistöliikkeiden ja selviytymisen sijaan omaehtoisuudesta kumpuaviin ratkaisuihin.

Fyysinen liike ja muutos sen sijaan vasta alkoivat uudistuksen jälkeen. Kolmen korkeakoulun eri aloilta kumpuavan asiantuntijuuden voimalla alettiin suunnitella kampusta, jossa eri alojen ihmiset todella pääsisivät näkemään toisensa. Hallinnollisten järistysten jälkeen huomio kiinnittyi siihen, kuinka tehokkuutta eivät välttämättä parantaisikaan strategiset uudistukset, vaan se, että opiskelijoille ja henkilökunnalle annettaisiin tilalliset edellytykset monimuotoiseen työskentelyyn.

Sisäänpäinkääntyneisyyden sijaan uuden kampuksen haluttiin olevan avoin, tilava ja vuorovaikutukseen rohkaiseva. Loputtomat käytävät ja ikkunattomat seminaarihuoneet saisivat väistyä.

Avaan silmäni ja katselen vielä kerran alkavan kevätsateen kostuttamaa pihamaata. Pihalle alkaa ilmestyä työkoneita ja huomioliiveihin pukeutuneita hahmoja, jotka pystyttävät kulkuesteet rakennustyömaaksi muuttuvan aukion reunoille.

Leskenlehteä tarkkailemaan jäänyt ystäväni kavahtaa työkoneiden kovaa ääntä ja lähtee kuljettamaan betonilaatan sirpaleita sylissään. Annan miehen mennä menojaan ja katsahdan rannekelloa. On aika mennä pitämään aamun ensimmäinen luento.

Kirjoittanut nimimerkki Leskenlehti.

Minun yliopistoni 2025

Pojan teki mieli kääntyä kannoillaan. Siinä satavuotias oli hänen edessään, eikä ollut huomaavinaankaan. Se oli mukavasti kyljellään, lasiset ja kiviset kyljet lämpenivät loppukesän auringossa. Silti Pojasta tuntui, että se oli tarkkaan kuunnellut hänen jokaisen askeleensa rautatieasemalta perille asti.

”Hei”, sanoi Poika.

”Minä tulin nyt”, hän jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”Sinä lähetit viestin, että voisit kouluttaa minut. Niinpä minä tulin. Haluan tietää, mitä minun pitää tehdä nyt.”
Aurinko välähti Yliopiston silmissä. Hetkessä se oli hereillä. Se tarkasteli Poikaa päästä varpaisiin ja sai tämän hermostuneena vaihtamaan läppärilaukkunsa vasemmasta oikeaan.

”Mitä sinä sitten haluaisit tehdä?” se kysyi.

”Minä, no tuota, minä haluaisin valmistua toimittajaksi. Tulin opiskelemaan yhteen sinun yksiköistäsi. Haluan, että vain sanot minulle, miten voin suorittaa tarpeeksi opintopisteitä. Haluan valmistua ja päästä sitten johonkin työpaikkaan.”
Kun Poika oli lopettanut vastauksensa, hänestä tuntui, että yliopiston silmät olivat kavenneet viiruiksi. ”Sinä vastaat typerästi. Minä en voi luvata tuollaista. Sinun on opittava ajattelemaan. Minä haluan, että sinä opit näkemään maailman paremmin. Minä aion tarjota sinulle siihen välineet. Tämä ei ole mikään hauska paikka, joudut kyllä tekemään työstä oman osasi. Mutta minä aion katsoa perääsi sen verran, että pääset alkuun niin kuin kaikki muutkin. Ja jos sinä joskus väsyt pahasti, niin silloin saat kyllä aina apua. Muista, että en olisi kutsunut sinua tänne, jos en uskoisi sinuun. Ymmärrätkö, mitä minä sanon?”

”Kyllä minä ymmärrän”, sanoi Poika. Yliopisto oli puhuessaan nojautunut lähemmäs häntä ja Poika tunsi sen hengityksen kasvoillaan. Se haisi uteliaisuudelta, sähköltä ja vielä joltakin, mitä hän ei tunnistanut. Jännitys kihelmöi Pojan iholla.

”Hyvä. Oikein hyvä. Yksi asia sinun täytyy vielä muistaa. Muista, että sinun on nähtävä maailma koko ajan kirkkaana lävitseni.” Tämän sanottuaan Yliopisto avasi valtavan suunsa ja Poika tunsi, kuinka hänet nielaistiin lasisten seinien sisälle.

Seuraavien päivien aikana hän harhaili paljon. Hän tapasi paljon ihmisiä, oppi missä luentoja pidetään ja opetteli selvittämään koko ajan asioita. Välillä hänestä tuntui yksinäiseltä. Kukaan ei oikeastaan neuvonut mitään, kirjat olivat paksuja, eikä hän tiennyt, mitä olisi halunnut opiskella.

Eräänä päivänä hän tunsi maailman olevan erityisen raskas. Hän oli hakenut kirjoja esseetä varten ja ne olivat olleet niin suuria, että hänen piti kantaa ne kotiinsa yksitellen. Lisäksi ne olivat kaikki kieltä, jota hän ei ymmärtänyt kuin muutaman sanan. Toisella kurssilla oli ollut ryhmätöitä ja asiat olivat olleet niin vaikeita, ettei hän saanut sanaakaan suustaan koko keskustelun aikana.

Opintopisteet tuijottivat häntä opintorekisteristä syyllistävinä, kaikki kolme. Ne tuntuivat sanovan hänelle, että niitä olisi pitänyt olla jo ainakin viisi.

Kampus oli tyhjentynyt jo, ja hän istahti kivetykselle, joka reunusti koristepensaita. Hän alkoi sääliä itseään oikein perusteellisesti. Hän oli kuitenkin päässyt vasta vähän alkuun, kun kuuli selkänsä takaa ääntä. Yliopisto oli kääntänyt silmänsä häneen päin. Se katsoi häntä tarkkaavaisesti vähän korkeammalta rinteestä.

”Kuule”, se sanoi, ”Mikä sinulla on hätänä?”

”Minusta tuntuu, etten osaa vain mitään. Minun pitäisi kirjoittaa essee, eikä kukaan ole kertonut minulle, miten niitä kirjoitetaan.” Poika toivoi, ettei hän olisi nyyhkäissyt viimeisen virkkeen perään.

”Oletko sinä kokeillut aloittaa?” kysyi Yliopisto.

”En, kun en minä tiedä, mitä pitäisi tehdä”, huusi Poika, ”Ei kukaan täällä kerro mitään.” Häntä ärsytti, kun Yliopisto huokasi ja näytti hiukan kärsimättömältä.
”Tiedätkö, minä olen pitkään miettinyt sitä, miten paljon minun tulee auttaa teitä uusia. Minä aion nyt käyttää tämän iltapäivän siihen, että katsomme yhdessä sitä sinun esseetäsi. Kyllä sinä opit vähän kerrallaan. Etkö muista, mitä sanoin siitä, että uskon sinuun?” Puhuessaan Yliopisto ulotti käpäliään häntä kohti, ja napsi niihin papereitaan, joihin Poika oli luonnostellut esseetään. Sen käpälät näyttivät siltä kuin ne olisivat tulleet jostakin maan sisältä, ne olivat valtavat.

Yliopisto oli kuitenkin näppärä, se järjesteli paperit heti järjestykseen ja alkoi tehdä niihin pieniä merkintöjä kynnellään. Välillä se nosti jonkun papereista kauemmas ja tihrusti sitä. Se huomasi Pojan katseen.

”Kaukonäkö, mutta se onkin tärkeämpi”, Yliopisto sanoi. Sitten se alkoi käydä papereita Pojan kanssa läpi. Se ei kirjoittanut valmista tekstiä, mutta raapi hänelle hiekkaan viivoja ja selitti, mikä on tutkimuskysymys, miten se kuuluu esitellä ja miksi, kyllä vain, hänen tarvitsisi merkitä lähdeviitteet näkyviin.

Poika kysyi asiasta vielä muutaman kerran, hänestä oli pääasia, että ajatukset olivat oikein. Lopulta Yliopisto jyrähti: ”Hitto vie, se on tieteen idea! Että joku pystyy myöhemmin seuraamaan ajatuksiasi ja ymmärtää, mihin sinä ne perustat!”

Poika oli hetken hiljaa ja mietti asiaa. Samaan aikaan Yliopisto järjesti paperit vielä kerran ja ojensi ne hänelle. ”No niin, minä olen auttanut sinua. Nyt sinun pitää tehdä oma osasi. Sinun täytyy oppia tarttumaan asioihin itse. Se vaatii paljon lukemista, eikä kukaan tule koskaan listaamaan sinulle kaikkea hyödyllistä mihinkään opinto-oppaaseen”, Yliopisto sanoi vähän lempeämmin kuin aiemmin.

”Tiedätkö, mikä siinä on kuitenkin kaikkein parasta? Saat itse valita, mihin menet. Voit tehdä oikeastaan mitä vain, kunhan teet sen hyvin. Nyt minun täytyy kyllä tehdä muuta, minulla on sata raajaa ja sata silmää ja jokaisella niistä on ongelmia jatkuvasti.”
Sen sanottuaan Yliopisto käänsi Pojalle selkänsä. Hän huomasi ensimmäistä kertaa, että sen selkä muistutti oikeastaan suuren kissan selkää.

Poika teki paljon töitä, juhli toisinaan ja istui aina silloin tällöin Yliopiston kahvilassa vain miettimässä asioita. Hänellä oli monta kertaa vaikeaa, mutta ei enää kertaakaan toivotonta. Kun hänestä alkoi tuntua siltä, että hän oli aloittanut liikaa oppiaineita, hän jätti muutaman pois. Hän alkoi käyttää uusia sanoja, kokeilla niitä suuhunsa. Osa tuntui hyvältä ja niiden käyttämistä hän jatkoi.

Niin tuli talvi ja pimeä ja ensimmäinen lukukausi Yliopistolla loppui. Poika pakkasi laukkunsa, vilkutti Yliopistolle ja lähti kävelemään Rautatieasemalle. Kerran vielä hän vilkaisi taakseen, ja silloin hän huomasi Yliopiston vilkuttavan hänelle takaisin. Häntä, hän tajusi. Yliopisto vilkutti suurella hännällään.

Kun Poika tuli takaisin lomalta, hän huomasi jonkun muuttuneen Yliopistolla. Kaikki olivat alkaneet puhua rahasta. Rahasta ja tehostamisesta. Uusista tavoista jäsentää koko Yliopisto. Samat puheet alkoivat ilmestyä lehdissä. Niissä kaikissa laskettiin, muutettiin ja perusteltiin.

Poika ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella asiasta. Hän oli kyllä huomannut, ettei Yliopistolla ollut aivan tarpeeksi rahaa. Työntekijät näyttivät välillä niin väsyneiltä, että näiden silmänaluset olivat pikimustat. Sen lisäksi Poika tiesi, että Yliopistoa komennettiin ylemmältä tasolta. Sitä pidettiin välillä kunnottomana ja tahallisena niskuroijana. Poika mietti joskus, mahdettiinko sitä kurittaa jotenkin.

Kevään mittaan puheet vaan lisääntyivät. Yliopisto haluttiin laittaa kunnolla kuriin. Siltä haluttiin typistää raajoja ja joku oli puhunut jotakin risteyttämisestä. Poika ei oikein tiennyt, minkä kanssa. Yliopiston seiniin oli lisäksi alkanut ilmestyä tummia läikkiä. Ne ilmestyivät kohtiin, jotka olivat olleet aiemmin niin kirkkaita, että niistä näkyi lävitse. Ne näyttivät sairaudelta, joka eteni.

Eräänä keväisenä aamuna Poika hämmästyi. Hän oli kävelemässä kohti Yliopistoa, mutta se ei näyttänytkään yhtään samalta kuin aiemmin. Yliopisto oli noussut pystyyn, se seisoi lukemattomien jalkojensa varassa ja se sähisi. Se ei näyttänyt ollenkaan huonovointiselta.
Poika tuli lähemmäs ja näki, mitä se teki. Se retuutti hampaissaan suuria paperinivaskoja. Ne hajosivat ja papereita leijaili kaikkialla. Niissä kaikissa oli laskelmia ja puheita tehostamisesta. Poika ei ehtinyt lukea niitä tarkkaan.

Kun kaikki ympärillä oli peittynyt papereihin, Yliopisto lopetti. Se alkoi nuolla itseään. Sillä oli valtava kieli, jolla se puhdisti itsensä huolellisesti. Erityisesti se piti huolta siitä, että jokainen tummentunut läikkä puhdistui. Lopulta se oli taas kirkas, ja aurinko tulvi sen lävitse. Se käänsi katseensa Poikaan, joka vähän pelästyi.

”Minä ymmärrän, että syön valtavasti rahaa. Olen aina syönyt. Tiedän, että sitä pitää laskea ja mitata. Tiedän, että sitä on monta kertaa syötetty minulle huolimattomasti. Tarvitaan säätelyä, eikä koulutusta voi jaella jokaiselle niin pitkään ja kauan, kun nämä haluaisivat”, Yliopisto sanoi ja veti henkeä, ”Mutta! Sen minä olen sadan vuoden aikana oppinut, että koskaan ei saa puhua vain rahasta. Olin joskus hölmö, menin mukaan siihen. Mutta olen oppinut. Jos minä en puhu sivistyksestä, niin kuka sitten.”

Yliopisto sähähti vielä kerran ja istui pystyssä, niin että Poika näki ensimmäistä kertaa, miten sen kyljet kohoilivat ja miten sen katse oli täynnä tulta.

Kirjoittanut nimerkki WP.