Täten lyön teidät tohtoritareiksi!

Uusien akateemisten käsitteiden julkaisutilaisuus 2025

”I have a dream…”, aloitti rehtori ja piti dramaattisen tauon. ”I have a dream…”, hän toisti ja vilkaisi huomaamattomasti eturivissä lauhkeailmeisenä istuvaa hallituksen puheenjohtajaa, joka oli juuri ennen puheen alkua kertonut kutsuneensa uusien akateemisten käsitteiden julkaisutilaisuuteen yllätysvieraita: Tampereella vierailulla olleen opetusministerin ja tämän kollegat Saksasta, Englannista ja Yhdysvalloista.

Rehtori oli tuijottanut hetken aikaa puheenjohtajaa ja silmää räpäyttämättä kiittänyt tätä nerokkaasta oivalluksesta, samalla mielessään hiljaa sadatellen. Huolella harjoiteltu puhe olisikin pidettävä yhtäkkiä englanniksi. Vaikeiden vastakeksittyjen termien kääntäminen lennosta olisi jopa kielikeskuksen uuden virallisen strategian sanoin ”ammatillisesti haastavaa”, rehtorin oman kuvauksen mukaan ”puhdasta improvisaatiota”.

Ensimmäiseksi ohjelmassa olisi jatko-opiskelijoiden tohtoritareiksi lyöminen. Tohtoritari oli yksi vuonna 2020 tapahtuneen korkeakoulujen fuusion yhteydessä käyttöön otettu uusi käsite. Akateemista maailmaa kuohuttanut fuusio oli pakottanut yliopistot ja korkeakoulut yhdistämään voimansa, nimensä, arvonsa ja periaatteensa.

Tampereen yliopisto oli saanut vastuulleen käsitetyöryhmän perustamisen. Työryhmän keskeinen tavoite oli fuusiossa mukana olevien, eri koulujen edustajien kesken selvittää, millaisia käsitteitä kouluissa oli käytössä. Selvitystyön jälkeen ryhmän tehtävänä oli koota käsitteistä yhteiset, jalot korkeakoulukäsitteet.

Työryhmän johtajaksi valittu rehtori, joka vielä tuohon aikaan palveli akateemista maailmaa kasvatustieteen yksikössä lehtorina, oli ollut fuusiosta enemmän kuin järkyttynyt. Alun perin hänen lapsuutensa ammattihaaveena oli ollut seurata isän jalanjäljissä maanviljelijäksi sukunsa maille aukealla Etelä-Pohjanmaalla. Suunnitelma kuitenkin muuttui, kun hän yläasteikäisenä näki elokuvan ”Indiana Jones ja tuomion temppeli”. Uudeksi elämäntavoitteeksi tulikin hankkia sukunsa ensimmäisenä tohtorin arvo ja professorin virka yliopistosta.

Uravalintaa tehdessään vastakirjoittanut ylioppilas kuitenkin ounasteli, ettei suomalainen muinaishistoria tarjoaisi järin suuria seikkailuita. Niinpä täyttäessään yhteishakulomaketta, hän päätti pyrkiä kasvatustieteen tiedekuntaan. Mikäli ura yliopistossa ei aukeaisi, luokanopettajilla olisi ainakin hyvät kesälomat ja lyhyet työpäivät. Tuoreen kasvatustieteen ylioppilaan kunnianhimoisena suunnitelmana oli ollut edetä perinteistä tietä: kolmen vuoden opintojen jälkeen tulla kandidaatiksi, pakertaa kaksi vuotta lisää ja valmistua maisteriksi, jonka jälkeen lisensiaattityön kautta väitellä tohtoriksi.

Loppujen lopuksi vuosien uurastus palkittiin lehtorin viralla Tampereen yliopistossa. Opiskeluidensa aikana kasvatustieteilijä kuitenkin pikkuhiljaa rakastui yliopistoelämään ja ennen kaikkea akateemisen maailman perinteisiin ja luotettavaan muuttumattomuuteen. Monet oppilas- ja työtoverit moittivat yliopistojärjestelmää kankeaksi ja historialliseksi muinaisjäännökseksi, mutta tulevalle rehtorille tuo maailma sopi hyvin.

Ei siis ollut yllätys, että 2010-luvulla alkanut keskustelu yliopistojen ja korkeakoulujen yhdistymisestä herätti hänessä voimakkaita tunteita. Todellinen yllätys kuitenkin piili muutaman vuoden päässä, kun yhdistymistä ajanut, edellinen rehtori nimitti hänet, lupaavan akateemikon, käsitetyöryhmän johtajaksi. Työryhmän johtaja sai johdettavakseen sekalaisen, 12-jäsenisen seurakunnan, johon kuului edustajia Tampereen yliopistosta, TTY:sta, TAMK:sta, POLAMK:sta, TAOKK:sta sekä Tampereelle puolustusvoimauudistuksen jälkimainingeissa rantautuneesta Ilmasotakorkeakoulusta.

”I have a dream…” aloitti rehtori kolmannen kerran ja harmitteli rahvaanomaista tapaansa lainata kuuluisia fraaseja tunnetuista puheista ja elokuvista. Hän muisteli Yhdysvaltain koulutusministerin olevan kotoisin Alabamasta ja totesi seuraavaksi aikomansa vertauksen elämän ja suklaarasian sisällöstä olevan kenties hivenen liian korni tähän tilanteeseen. Hätäpäissään rehtori alkoi miettiä vastaavia elämän yllätyksellisyyteen liittyviä aasinsiltoja. Hiljaisuuden kestettyä liian pitkään hänen mieleensä juolahti ainoastaan presidentti John F. Kennedyn, vuonna 1963 saksalaisille pitämä puhe. Niinpä hän aloitti ”Ich bin ein Berliner…”

Huolimatta rehtorin omasta rakkaudesta akateemisen maailman perinteikkyyttä kohtaan,
yhtenäiskorkeakoulukäsitteistönlaatimistyöryhmän, eli lyhyemmin YKKKLTR:n, eli vielä lyhyemmin YK:n johtaminen osoittautui kuitenkin mielekkääksi projektiksi. Ennen kuin todellinen työ saattoi alkaa, ryhmä vetäytyi viikonlopuksi Tahkon laskettelukeskukseen sopimaan pelisäännöistä ja luomaan toiminnalleen mission, vision ja toimintastrategian. Ilmasotakorkeakoulun edustajat ilmoittautuivat halukkaaksi laatimaan perusteluluonnokset toimintastrategialle, olihan kaikenlainen strategisointi heidän kompetenssiosaamistaan.

He myös pyysivät jättämään matkan kyydityksen, eli marssin operatiivisen osan kuten he itse sitä nimittivät, oman oppilaitoksensa huoleksi. Viikonlopun ryhmäytymisretriitti oli menestys, eikä joukon intoa latistanut ollenkaan se, että loppujen lopuksi ilmavoimien lupaama lentokyyti peruuntui ensin teknisen vian, sitten huonon sään ja lopuksi lennonjohtajien lakon takia. Poliisiammattikorkeakoulun edustajat pääsivät loistamaan ammattitaidollaan jo ensimmäisenä päivänä, perjantain yöjunan ravintolavaunun levottomuuksien rauhoittelemisessa.

Rehtori silmäili yleisöään, joka odotti juhlapuhujan jatkavan. Ajatus ei kulkenut ja kurkkua kuivasi. Rehtoria harmitti, ettei tuore avustaja ollut järjestänyt puhujanpönttöön edes vesipulloa saati hänen tilaamaansa cokista. ”Toisin oli vanhan rehtorin aikaan”, hän mietti. Rehtori vilkaisi kirjoittamaansa puhetta, jossa seuraavaksi olisi tarkoitus kertoa lyhyesti käsitetyöryhmän lanseeraamista tiedemaailman käyttöön tarkoitetuista uusista käsitteistä. Hän päätti jatkaa improvisointia, rykäisi ja alkoi lausua arvokkaasti The Queen -yhtyeen ”Bohemian Rhapsody” – laulun sanoja: ”Is this the real life, is this just fantasy…”

Vaikka rehtorin johtaman työryhmän ryhmähenki oli ollut hyvä ja jäsenten keskinäinen kunnioitus huipussaan, oli itse työskentely ollut ajoittain hyvin, hyvin haastavaa. Rehtori kuvasi työryhmän loppuraportissa diplomaattisesti ryhmän työskentelyn muistuttaneen välillä filosofien jalkapalloottelua ottelijoiden keskittyessä aloitusvihellyksen jälkeen lähinnä pohtimaan pallon ja maalin olemassaoloa, sekä valkoisten kalkkiviivojen suhdetta jääkiekkotuomarin paidan raitojen mediaaniin.

Työryhmä aloitti työskentelyn jaottelemalla oppilaitosten ja ammattialojen käsitteet eri kategorioiden alle. Rehtorin raportin mukaan työ vaikutti aluksi hyvin, hyvin haastavalta. Mahdottomalta, täysin mahdottomalta, hän korjasi päiväkirjaansa myöhemmin.

Ensimmäisten tapaamisten aikana lastentautien yhä riivaamalle SMART Boardille listattiin satoja ylä-, ala-, väli-, keski- ja sivukategorioita. Tapaamisten kirjurina toimineen TAMK:n osastosihteeriosaston vastuuopettajan merkinnöissä vilahtelivat samanarvoisina muun muassa: konstruktivismi, behaviorismi, tieteenfilosofiset suuntaukset modernin ajan hampaissa, kleptomania, monilukutaito, inkluusio, kymmensormijärjestelmä, ruokalista, kvalitatiivinen tutkimus, käsikranaatti, syöpätutkimus, ilmastonlämpeneminen, käsiraudat ja niiden avaimet, aineen olemus ja monet muut käsitteet.

Työryhmä puursi tunnollisesti kahden vuoden ajan. Se sai jaoteltua, kiteytettyä ja tiivistettyä sekä – viestintä- ja mediavastaavan vaatimuksesta – lokeroitua yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmän mukaisesti kaiken ihmiskunnan tiedossa olevan viisauden.

Työryhmän viimeisessä palaverissa kävi ilmi, että luokittelun ulkopuolelle oli jäänyt ainoastaan niin sanottu hiljainen tieto. Tieto osoittautui kuitenkin vääräksi punastelevan TTY:n edustajan tunnustaessa siirtäneensä hiljaisen tiedon käsitteen alakäsitteineen vahingossa ainoastaan englanninkielisen käsitteistöluokituksen puolelle nimellä tacit knowledge. Ryhmän huumorimies, monilukutaitokäsitteistövastaava rauhoitteli TTY:n edustajaa kertomalla kuinka oli itsekin työstressistä kärsiessään etsinyt vimmassa monilukulasejaan kaikkialta ja vasta nukkumaan mennessä tajunnut jättäneensä ne oppimisen uima-altaan reunalle. Kaikki nauroivat vedet silmissä.

Nyt käsillä olevaan hetkeen rehtori oli ryhmineen valmistautunut pitkään ja hartaasti. Tänään oli tarkoitus lyödä ensimmäiset jatkotutkinto-opiskelijat tohtoritareiksi. Arvonimi oli muodostunut yliopiston edustajien pitäessä kiinni vaatimuksestaan säilyttää kunniakas tohtorin arvonimi. Ryhmän tasa-arvovastaava oli huolestunut nimikkeen yksilöä korostavasta soinnista ja vaati sen muuttamista kollektiiviseen muotoon ”tohtorit”.

Työryhmän naisasiamiesnainen puolestaan kertoi olleensa jo pidemmän aikaa pöyristynyt kaikesta arvonimiin liittyvästä machoilusta ja vaati tohtori-nimikkeen muuttamista feminiinisempään ”tohtoritar”-muotoon. Puolustusvoimien koulutuslaitoksen edustajakin piti puoliaan ja vaati myös sotatieteen perinteiden huomioimista arvonimen nimenmuutoksessa. Eversti ehdotti nimen vaihtamista ”ritari”-nimikkeeseen. Työryhmän johtaja, joka alkoi väsyä yksityiskohtien hiomiseen, käytti puheenjohtajan valtaansa ja päätti yksinoikeudella uuden koko akateemisen maailman kattavan arvonimen olevan tästä eteenpäin ”Tohtoritari”.

Rehtori seisoi puhujakorokkeella ja katseli yleisöä. Hän oli siteerannut koko laulun loppuun saakka. Hetken aikaa oli aivan hiljaista ja sitten yleisö alkoi taputtaa. Ihmiset nousivat ylös ja hurrasivat.

Puhuja kohtasi yleisössä edeltäjänsä katseen. Vanha rehtori hymyili ja nyökkäsi. Maanviljelijän poika hymyili takaisin.

Kirjoittanut nimimerkki Dr. Knight.

Leskenlehti

Tumman taivaan alla kulkee synkkä hahmo, joka puhelee itsekseen. Kumarassa kulkevan miehen pitkät askelet mittaavat harmaantuneen rakennuksen sivua. Yhtäkkiä hän kääntyy ympäri ja alkaa astella minua kohti. Vaistonvaraisesti solahdan osaksi varjoisaa nurkkausta ja jään kuuntelemaan hahmon yksinpuhelua.

– Nyt on yliopistossa liikkeellä paljon kaikkea ja meidän tulee olla siihen valmiita, mies hokee astellessaan halki rakennusten väliin jäävän pihamaan.

Hän ei huomaa minua, vaan harppoo ohitseni jatkaen monologiaan. Jään ihmettelemään miehen sanoja ja ennen kaikkea hänen ulkonäköään: kauhtuneen pikkutakin hihoista ilmaa viuhtovat vimmaiset kädet ja paidankauluksesta kurkottelee parroittunut pää, jonka harmaan hiuspehkon alta tapittava katse liukuu pihamaan kivetyksellä. Mies näyttää siltä kuin hänet olisi vasten tahtoaan herätetty vuosia kestäneestä unesta.

Vaikka minun pitäisi palata jo oman työni äärelle, uteliaisuuteni vie voiton ja lähden seuraamaan ajatuksiinsa vaipunutta kulkijaa. Miehen vimmaista menoa katsellessani mieleeni palaa vuosia sitten lausutut yksikön johtajan sanat liikkeestä ja liikkeessä pysymisestä. Johtaja vetosi maailman muuttumiseen ja siihen, että yliopiston tulisi kiriä toimintaansa, jotta pystyisimme kilpailemaan kansainvälisesti.

Muistelen, että kokouksessa ilmoille kajahtanutta vaadetta seurasi kuitenkin hiljaisuus. Johtajan puhetta takarivistä seuranneena tulkitsin hurraa-huutojen puuttumisen vastalauseeksi optimistiselle tulevaisuuspuheelle, jossa kehittyminen ja onnistuminen vaativat alituisia väistöliikkeitä, ennakointeja ja sopeutumista.

”Kun vain saisi olla ja tehdä rauhassa tutkimusta” oli minullekin tuttu kahvihuoneessa toistuva mantra, joka lausuttiin raskaiden huokausten välissä. Käytännössä tutkimuksesta oli tullut opetuksen ja hallinnollisten tehtävien täyttämän päivän tilkettä, jatkuvien katkosten taidetta.

Katkonainen on myös yksinäisen kulkijan askel. Mies on huomannut pihaa päällystävien betonilaattojen saumassa jotain mielenkiintoista ja kaivaa tahraisen puvuntakkinsa taskusta kolmioviivaimelta näyttävän esineen. Seuraan kummastuneena, kuinka mies alkaa käännellä maahan asettamaansa mittaa ja vähän väliä nostaa sen ilmaan kasvojensa eteen. Tuulenvire kuljettaa luokseni sanat ”ofuj ofuj ofuj” samalla, kun huomaan miehen juoksevan laatoituksella eteenpäin uusia saumakohtia etsien.

Kymmenen vuoden takaisten rakenteellisten muutosten vaatima kilpajuoksu uuvutti henkilökunnan. Sopeutuminen ja tehostaminen muuttui osaksi kvartaalipuhetta, joka juhlavasti verhottiin kilpailukyvyn edellyttämään selviytymisretoriikkaan. Yliopiston ulkopuolelta palkattujen asiantuntijoiden mukaan ”kansainvälinen kilpailukyky” ja ”tuloksellisuus” vaativat tutkijoiden määrän radikaalia vähentämistä.

Huippututkijat nähtiin luonnonvarana, joka voitiin siilata muista tutkijoista erilleen vertaamalla julkaisulistojen pituutta. Pituusjärjestykseen laittamiseen sovellettiin tehtävään kehitettyä työvälinettä, OFuJ-mittaria, jonka objektiivisuudesta ja tieteellisestä luotettavuudesta asiantuntijat olivat varmoja. Mittarin toimintamekaniikka perustui Valtion tehokkuustoimikunnan säädöksiin, joiden perimmäinen tarkoitus oli tutkijoiden itsetarkkailun ja -säätelyn lisääminen.

OfuJ-testeissä huonot tulokset johtivat tasapäisten tutkijoiden ja opetukseen keskittyneen henkilökunnan luonnolliseen poistumaan, jota strategiapalavereissa kutsuttiin parantuneen tuloksen edellyttämäksi ”poisvalinnaksi”.

Ajatukseni keskeyttää päärakennuksen kulmalle ehtineen kulkijan ilahtunut huuto. Lähestyn miestä varovasti, mutta hän ei vaikuta huomaavan läsnäoloani saati häiriintyvän siitä. Miehen olan yli kurkatessani huomaan ilakoinnin syyn: murenevan puutarhalaatan halkeamasta pilkottaa pieni keltainen piste. Romantiikkaan taipuvainen mieleni muuttaa leskenlehden pientä aurinkoa muistuttavat kasvot symboliksi vastarinnalle.

Kun Valtion suunnittelemat tehostamisvaatimukset kymmenen vuotta sitten kantautuivat yliopiston henkilökunnan korviin, työmääränsä alla kangistuneet työntekijät alkoivat osoittaa varovaisia kapinoimisen merkkejä. Henkilökunta aloitti yhä absurdimmiksi muuttuvien vaatimusten vastustamisen.

Myös opiskelijajärjestöt nousivat kapinaan huomatessaan, kuinka henkilökunnan
vähentäminen edellyttäisi lähiopetuksen karsimista ja tenttimisen lisäämistä. ”Yliopisto ei ole kirjekurssi” -julisteita ilmestyi ilmoitustauluille, ja opiskelijat perustivat yhdessä henkilökunnan kanssa yliopiston sivistyksen ja tutkimuksen peruspilareita tukevan solidaarisuusliikkeen. Suuri osa henkilökunnasta ei sanktioiden pelossa kuitenkaan  uskaltanut lähteä näkyvästi vastustamaan Valtion strategianeuvostoa tai yliopiston johtoa, ja neuvokkaimmat pakenivat ulkomaille.

Alituinen muutos, johon yksikönjohtajakin puheessaan viittasi, vaikutti henkilökunnasta yliopistoa rapauttavalta aaltoliikkeeltä. Jokainen maininki oli edeltäjäänsä suurempi ja sai henkilökunnan pitelemään yhä tiukemmin kiinni pelastusköysistään: kuka mistäkin apurahan tai viran pätkästä.

Viimeinen hyökyaalto, joka yliopiston perustuksia järkytti oli niin sanottu X3-hanke, joka uskoi taianomaiseen ja pyhään kolmiyhteyteen. Uudistuksen myötä yliopisto yhdistyisi osaksi kahden muun korkeakoulun muodostamaa kokonaisuutta. Fuusion etuna nähtiin etenkin tehokkuus, sillä isommasta ryhmästä on helpompi karsia pois päällekkäisyyksiä kuin pienestä joukosta.

Toisaalta Valtio pyrki yhdistämistoimenpiteellään tehostamaan myös Innovaatiopolitiikaksi nimettyä strategiaa, jonka tarkoituksena oli saada kansalaisille lisää hyvinvointia ja parantunutta elintasoa. Hyvinvointi nähtiin ennen kaikkea talouteen kytkeytyvänä ominaisuutena: uudistuneen X3-hankkeen olikin tarkoitus tuottaa mahdollisimman paljon Innovaatioita, jotka väräyttävät Valtion taloutta mittaavat käyrät jälleen nousuun.

Uudistus ajettiin läpi nopeasti ja yliopiston henkilökuntaa tai opiskelijoita kuuntelematta. Kovaäänisimmät kriitikot kyselivät yliopistojen itsehallinnon perään, hiljaisimmat pudistelivat päätään ja tyhjensivät työhuoneitaan.

Ironiantajuiset nauroivat katketakseen brändityöryhmälle, joka oltiin palkattu suunnittelemaan X3:lle uusi logo, koska kolmen korkeakoulun johtajat eivät päässeet yhteisymmärrykseen halutusta imagosta. Belgialaisen mainostoimiston suunnittelemassa logossa kolme toisensa leikkaavaa kehää kuvastivat uudistuksesta seuraavia synergiaetuja. Humoristit näkivät logossa mikkihiiren.

Kun uudistus oli saatu toteutettua, vellovan infrastruktuurin keskellä elämään tottuneet yliopistolaiset hämmästyivät yhtäkkistä seesteisyyttä. Törmäyksestä johtuneen savun hälvettyä he alkoivat nähdä ympärillään ihmisiä, jotka huhuillen etsivät toisiaan. Hapuilevat kädet löysivät toisensa, mutta ihmiset huomasivat, että muiden instituutioiden työntekijät puhuivat eri kieltä kuin he itse.

Ainoat yhteiset sanat, jotka he kaikki tunsivat, paljastuivat X3-hankkeen muistion avainsanoiksi. Kun ihmiset alkoivat korjata törmäyksessä vaurioituneita instituution osasia ja sovittaa kolmen koneiston osia toisiinsa, he huomasivat, että yhteinen kieli oli riittämätön osasten kuvailuun.

Maahan istahtanut mies on alkanut irrottaa laatanpaloja leskenlehden ympäriltä ja rapsuttaa vielä kohmeista maata viivaimen kärjellä. Mies ei yllätyksekseni edelleenkään huomaa minua ja istahdan hänen seurakseen läheiselle penkille. Huhtikuisen taivaan kevätsadetta enteilevät pilvet purjehtivat yllämme ja takilleni tipahtaa pisara. Vedän keuhkoihini sulavan maan voimakasta tuoksua ja suljen silmäni. Näen edessäni hymyilevien kollegojeni kasvot.

Fuusiota seuranneesta sekasorrosta selviytyivät parhaiten ne oppiaineet, tutkimusryhmät ja yksiköt, jotka olivat miettineet profiloitumistaan jo etukäteen. Tieteenvälisiä raja-aitoja ylittävät projektit olivat jo valmiiksi edesauttaneet eri tieteenaloilta tulevia ihmisiä kommunikoimaan toistensa kanssa. Perustutkimuksen säilymisestä huolestuneet olivat pitäneet huolta siitä, että myös oman oppialan sisällä vallitsi rakentava ja toisia kunnioittava ilmapiiri.

OfuJ-testeistäkin luovuttiin pian, sillä tutkimuksen laadun varmistamiseen kehitettiin pitkäjänteistä kehitystä korostavia mittareita. Uudistuksen jälkeen työntekijät vakuutettiin siitä, että suuria muutoksia hallintorakenteessa ei tulisi seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Tässä ajassa yksiköt saisivat myös rakentaa opetus- ja tutkimussuunnitelmansa haluamallaan tavalla, jotta työntekijöiden energia suuntautuisi väistöliikkeiden ja selviytymisen sijaan omaehtoisuudesta kumpuaviin ratkaisuihin.

Fyysinen liike ja muutos sen sijaan vasta alkoivat uudistuksen jälkeen. Kolmen korkeakoulun eri aloilta kumpuavan asiantuntijuuden voimalla alettiin suunnitella kampusta, jossa eri alojen ihmiset todella pääsisivät näkemään toisensa. Hallinnollisten järistysten jälkeen huomio kiinnittyi siihen, kuinka tehokkuutta eivät välttämättä parantaisikaan strategiset uudistukset, vaan se, että opiskelijoille ja henkilökunnalle annettaisiin tilalliset edellytykset monimuotoiseen työskentelyyn.

Sisäänpäinkääntyneisyyden sijaan uuden kampuksen haluttiin olevan avoin, tilava ja vuorovaikutukseen rohkaiseva. Loputtomat käytävät ja ikkunattomat seminaarihuoneet saisivat väistyä.

Avaan silmäni ja katselen vielä kerran alkavan kevätsateen kostuttamaa pihamaata. Pihalle alkaa ilmestyä työkoneita ja huomioliiveihin pukeutuneita hahmoja, jotka pystyttävät kulkuesteet rakennustyömaaksi muuttuvan aukion reunoille.

Leskenlehteä tarkkailemaan jäänyt ystäväni kavahtaa työkoneiden kovaa ääntä ja lähtee kuljettamaan betonilaatan sirpaleita sylissään. Annan miehen mennä menojaan ja katsahdan rannekelloa. On aika mennä pitämään aamun ensimmäinen luento.

Kirjoittanut nimimerkki Leskenlehti.

Universitas 2028-

Akateeminen päiväkirjamerkintä 1.1.2028:

Juuri palanneena aamun kollokviosta: onneksi ensimmäisen vuoden opiskelijat ovat jo hyvin mukana toiminnassa. Toisin kuin ennen, he aloittavat suuntautumisen yliopisto-opintoihin jo uudessa quadriviumissa 14-vuotiaina, ja Universitas on suoraa jatkoa sille.

Alumnit, jotka ohjaavat 14-18-vuotiaita, pitävät huolen, että jokainen tietää, millaisia työelämätaitoja kaivataan. Osa on suorittanut jo yliopistollisia peruskursseja kouluaikanaan, joten enää eivät opinnot viivästy. Lisäksi työelämätaidot tulevat tutuksi pitkin opintoja työelämäjaksoina.

Tutkijoiksi pyrkivät tosin protestoivat: he uskovat hukkaavansa näin aikaansa. Onneksi Universitasin Eettinen toimikunta on pitänyt tässä kiinni periaatteistaan. Tutkijanuraltahan aina voi tippua takaisin normaalityöhön.

Joka tapauksessa kollokviotoiminta on hyödyllinen, uudet opiskelijat ottavat heti ohjat käsiinsä ja päättävät seuraavan vuoden eettisestä suunnasta, aivan kuten nyt on tapahtunut jo vuodesta 2015 lähtien. Toki mukana on muutama vanhempi tutor ja professorikin, mutta uudet opiskelijat saavat tehdä lopullisen päätöksen. Ehdolla oli tänä vuonna kolme eri vaihtoehtoa: 1. Hyvä elämä, 2. Zen, 3. Kultainen sääntö. Tänä vuonna valittiin Zen.

Universitas toimii edelleen kollegiaalisella pohjalla. Vanha rehtorijärjestelmä tuli tiensä päähän Tampere kolmen yhdistettyä voimansa ja Jyväskylän yliopiston päätettyä tulla mukaan. Nyt päätöksenteko tapahtuu joko keskitetysti valiokunnissa tai hajautetusti työryhmissä.

Jokainen kollegio on vastuussa omista tieteellisistä tuloksistaan ja taloutta tasapainottaa suuri talousvaliokunta. Jos jokin kollegio toimii vastuuttomasti, talousvaliokunta puuttuu heti tilanteeseen. Elämme reaaliajassa, ja -taloudessa, mutta toisaalta talousvaliokunnassa on myös paljon ymmärrystä eräiden opinalojen hidasliikkeisyyttä kohtaan. Onneksi ei enää tarvitse kilpailla valtion rahoituksesta nyt, kun uudet Universitasin luomat innovaatiot ovat tehneet meistä omavaraisia.

Toisaalta, juuri siksi Eettinen toimikunta on noussut entistä tärkeämpään asemaan. Se ratkaisee kohtuullisuuslaskimellaan käytännön ongelmia eri kollegioiden välillä. Eettisen toimikunnan keskeisyys näkyy myös siinä, että uuden opintovuoden aloittaa aina vuoden eettisen suunnan valinta. Opiskelijat houkutellaan mukaan eettiseen toimintaan antamalla heille vastuuta heti fuksivuodesta lähtien.

Tutkijat, joiksi nykyään kutsutaan kaikkea opettavaa ja tutkivaa henkilökuntaa, keskittyvät innovoimaan keskenään kansainvälisten ryhmiensä kanssa, ja nuoret opiskelijat otetaan heti mukaan tutkimusryhmäoppilaiksi, kun he astuva Universitasin ovesta sisään. Kukaan ei enää muista vanhan ajan tutkimuslaskureita ja jufoluokituksia, innovoiminen on kaiken luovan toiminnan sydän. Se, että joku haluaisi saada tutkimustuloksia esille vain omissa nimissään, nähdään epäeettisenä.

Innovoiminen tapahtuu World Wide Academic Web -systeemissä, jossa saa vierailla vuorokaudessa – Universitasin sääntöjen mukaan – korkeintaan viisi tuntia. Muu aika on käytettävä yleishyödylliseen toimintaan, opettamiseen ja myönteiseen kanssakäymiseen työtovereiden kanssa.

Tampereen provinssin aluehallinto on hyötynyt uudesta uljaasta Universitasista suuresti. Tonttien ja asuntojen hinnat ovat nousseet, kun Yalen ja Oxfordin yliopistot ovat halunneet rakentaa tänne haarakonttoreita pitääkseen yhteyttä johtavan kansainvälisen Societas-tutkimusinstituutin kanssa. Toinen tärkeä yliopistollinen instituutti, Salus, on päätetty kuitenkin nimetä uudelleen Hollin tuvaksi.

Kirjoittanut nimimerkki Valtteri.

Minun yliopistoni 2025

”Kerro viisi asiaa, joita sinä et ole”, rekryrobon metallinen ääni luikersi korvastani sisään ja tärähti tajuntaani. Salamana koodasin listan kohteeseen ja klousasin istunnon.

Seuraavaksi hälytti taskulaatta, jonka näytöltä innostunut proffa ampaisi melkein syliini. Se kyseli tämän kertaisen kansainvälisen projektin edistymisestä ja minähän kerroin. Kymmenen minuuttia hehkuimme järjettömän innon vallassa höpötellessämme prokkiksen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Lopettaessamme etämiitin olin niin positiivisen latauksen pyörteissä, että kävelin väärälle portille.

No, onneksi robot ovat koneita paikallaan: väärä matkasimini hälyytti ja sain ystävällisen ohjauksen seuraavalta portilta lähtevään Tampereen-koneeseen. Vielä adios Graz ja kotia kohti. Edessä olisi pari huikeaa tuntia aikaa paneutua kotikampukselta välittyvään interaktiiviseen liveseminaariin.

Seminaarin päättymisen jälkeen lentoaikaa oli jäljellä vielä puolisen tuntia. Muistin yhtäkkiä äidin syntymäpäivän ja näppäilin söpön pikkulahjatilauksen hänelle. Äitini kertoilee usein, millaista oli opiskella joskus viime vuosituhannelta. Tuntuu todella oudolta, että luentosaliin saattoi olla ahtautuneena samanaikaisesti satojakin opiskelijoita, jotka kuuntelivat yhtä jäykkää professoria mumisemassa jotakin vanhanaikaista jargonia täysin ilman äänentoistolaitteita tai alkeellisintakaan keskustelukanavaa. Kyllä kehitys siinä mielessä on ollut huimaa.

Tosin nykyäänhän opetuksen seuraaminen livenä on enempi statusjuttu. On niin siistiä, jos pystyy nappaamaan eturivin luentopaikan. Opettajat ovat erinomaisia esiintyjiä ja useinhan Tampereellekin tulee isoja staroja – huippututkijoita ja yritysjohtajia – ulkomailta puhumaan. Varsinkin niiden tilaisuuksiin on vaikeata saada lippuja, mutta onneksi yleensä kuitenkin joku paikka irtoaa edes jättiscreenille tai etäkatsomoon. Sellainen maailma, jossa yliopisto-opetus olisi ilmaista, on meikäläiselle ihan utopiaa.

Äiti oli omien sanojensa mukaan ikiopiskelija. Sellainen määritelmä oli silloin 2000-luvun alussakin vielä kuulemma tosi nolo. Niihin aikoihin kai kuitenkin keksittiin elinikäisen oppimisen – käsite. Nykyäänhän jengi opiskelee kaiken ikäisenä tarpeen mukaan. Kaikki kehittää koko ajan itseään ja maailmaa ikään, rotuun ja sukupuoleen katsomatta. Paljon on niitä, joiden työt on mennyt roboille ja ihmiset valikoi poolien kautta itselleen uusia mahdollisuuksia.

Äiti kertoi, että se etsi vielä keski-ikäisenäkin töitä jonkun ihmeen työvoimatoimiston verkkosivuilta. Jotenkin sekin kuulostaa niin hämärältä, että menet jonnekin laitokseen opiskelemaan ja sitten toivot, että viiden vuoden päästä siitä jossain päin Suomea (silloin kymmeniä vuosia sitten ei menty vielä maailmalle) joku tarvitsee juuri sinunlaistasi työntekijää.

Nykyäänhän pooleihin liitytään heti opiskelun alettua ja opinnot täsmäytetään yritysten ja yhteiskunnan tarpeiden mukaan, maksaahan ne firmat opintojakin ja odottaa opiskelijan panosta työyhteisössä. Maailmalla saa projektien tiimoilta ravata aika paljon, mutta liputhan ovat halpoja ja laitteet nopeita. Ennen piti kuulemma täyttää tiettynä aikana vuodesta jotain hakemuslappuja, jos halusit lähteä vaihtoon ulkomaille. Nykyään lähinnä poistetaan sähköinen opintoaccess, jos et lähde.

Havahduin mietteistäni lentokoneen rullaillessa jo kevyesti Tampereen uudella kentällä. Yhteiskuntapoolista sykähti ranteeseen viesti, että pääsin mukaan uuteen projektiin. Ilahduin, että keskustelu robon kanssa Grazin päässä oli mennyt nappiin.

Viisi asiaa, joita en ole…. 1. en ole muutosvastarintainen, 2. en ole globaalin vastuun välttelijä, 3. en ole epäoikeudenmukainen, 4. en ole sulkeutunut, 5. en ole haluton tutkimaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia kysymyksiä.

Tulikohan hetkessä napattua määritelmät Tampereen yliopiston esittelysivulta, mietin kiirehtiessäni onnellisena terminaalista ulos kirkkaaseen helmikuiseen auringonpaisteeseen.

Kirjoittanut nimimerkki Kolmen äiti