Täten lyön teidät tohtoritareiksi!

Uusien akateemisten käsitteiden julkaisutilaisuus 2025

”I have a dream…”, aloitti rehtori ja piti dramaattisen tauon. ”I have a dream…”, hän toisti ja vilkaisi huomaamattomasti eturivissä lauhkeailmeisenä istuvaa hallituksen puheenjohtajaa, joka oli juuri ennen puheen alkua kertonut kutsuneensa uusien akateemisten käsitteiden julkaisutilaisuuteen yllätysvieraita: Tampereella vierailulla olleen opetusministerin ja tämän kollegat Saksasta, Englannista ja Yhdysvalloista.

Rehtori oli tuijottanut hetken aikaa puheenjohtajaa ja silmää räpäyttämättä kiittänyt tätä nerokkaasta oivalluksesta, samalla mielessään hiljaa sadatellen. Huolella harjoiteltu puhe olisikin pidettävä yhtäkkiä englanniksi. Vaikeiden vastakeksittyjen termien kääntäminen lennosta olisi jopa kielikeskuksen uuden virallisen strategian sanoin ”ammatillisesti haastavaa”, rehtorin oman kuvauksen mukaan ”puhdasta improvisaatiota”.

Ensimmäiseksi ohjelmassa olisi jatko-opiskelijoiden tohtoritareiksi lyöminen. Tohtoritari oli yksi vuonna 2020 tapahtuneen korkeakoulujen fuusion yhteydessä käyttöön otettu uusi käsite. Akateemista maailmaa kuohuttanut fuusio oli pakottanut yliopistot ja korkeakoulut yhdistämään voimansa, nimensä, arvonsa ja periaatteensa.

Tampereen yliopisto oli saanut vastuulleen käsitetyöryhmän perustamisen. Työryhmän keskeinen tavoite oli fuusiossa mukana olevien, eri koulujen edustajien kesken selvittää, millaisia käsitteitä kouluissa oli käytössä. Selvitystyön jälkeen ryhmän tehtävänä oli koota käsitteistä yhteiset, jalot korkeakoulukäsitteet.

Työryhmän johtajaksi valittu rehtori, joka vielä tuohon aikaan palveli akateemista maailmaa kasvatustieteen yksikössä lehtorina, oli ollut fuusiosta enemmän kuin järkyttynyt. Alun perin hänen lapsuutensa ammattihaaveena oli ollut seurata isän jalanjäljissä maanviljelijäksi sukunsa maille aukealla Etelä-Pohjanmaalla. Suunnitelma kuitenkin muuttui, kun hän yläasteikäisenä näki elokuvan ”Indiana Jones ja tuomion temppeli”. Uudeksi elämäntavoitteeksi tulikin hankkia sukunsa ensimmäisenä tohtorin arvo ja professorin virka yliopistosta.

Uravalintaa tehdessään vastakirjoittanut ylioppilas kuitenkin ounasteli, ettei suomalainen muinaishistoria tarjoaisi järin suuria seikkailuita. Niinpä täyttäessään yhteishakulomaketta, hän päätti pyrkiä kasvatustieteen tiedekuntaan. Mikäli ura yliopistossa ei aukeaisi, luokanopettajilla olisi ainakin hyvät kesälomat ja lyhyet työpäivät. Tuoreen kasvatustieteen ylioppilaan kunnianhimoisena suunnitelmana oli ollut edetä perinteistä tietä: kolmen vuoden opintojen jälkeen tulla kandidaatiksi, pakertaa kaksi vuotta lisää ja valmistua maisteriksi, jonka jälkeen lisensiaattityön kautta väitellä tohtoriksi.

Loppujen lopuksi vuosien uurastus palkittiin lehtorin viralla Tampereen yliopistossa. Opiskeluidensa aikana kasvatustieteilijä kuitenkin pikkuhiljaa rakastui yliopistoelämään ja ennen kaikkea akateemisen maailman perinteisiin ja luotettavaan muuttumattomuuteen. Monet oppilas- ja työtoverit moittivat yliopistojärjestelmää kankeaksi ja historialliseksi muinaisjäännökseksi, mutta tulevalle rehtorille tuo maailma sopi hyvin.

Ei siis ollut yllätys, että 2010-luvulla alkanut keskustelu yliopistojen ja korkeakoulujen yhdistymisestä herätti hänessä voimakkaita tunteita. Todellinen yllätys kuitenkin piili muutaman vuoden päässä, kun yhdistymistä ajanut, edellinen rehtori nimitti hänet, lupaavan akateemikon, käsitetyöryhmän johtajaksi. Työryhmän johtaja sai johdettavakseen sekalaisen, 12-jäsenisen seurakunnan, johon kuului edustajia Tampereen yliopistosta, TTY:sta, TAMK:sta, POLAMK:sta, TAOKK:sta sekä Tampereelle puolustusvoimauudistuksen jälkimainingeissa rantautuneesta Ilmasotakorkeakoulusta.

”I have a dream…” aloitti rehtori kolmannen kerran ja harmitteli rahvaanomaista tapaansa lainata kuuluisia fraaseja tunnetuista puheista ja elokuvista. Hän muisteli Yhdysvaltain koulutusministerin olevan kotoisin Alabamasta ja totesi seuraavaksi aikomansa vertauksen elämän ja suklaarasian sisällöstä olevan kenties hivenen liian korni tähän tilanteeseen. Hätäpäissään rehtori alkoi miettiä vastaavia elämän yllätyksellisyyteen liittyviä aasinsiltoja. Hiljaisuuden kestettyä liian pitkään hänen mieleensä juolahti ainoastaan presidentti John F. Kennedyn, vuonna 1963 saksalaisille pitämä puhe. Niinpä hän aloitti ”Ich bin ein Berliner…”

Huolimatta rehtorin omasta rakkaudesta akateemisen maailman perinteikkyyttä kohtaan,
yhtenäiskorkeakoulukäsitteistönlaatimistyöryhmän, eli lyhyemmin YKKKLTR:n, eli vielä lyhyemmin YK:n johtaminen osoittautui kuitenkin mielekkääksi projektiksi. Ennen kuin todellinen työ saattoi alkaa, ryhmä vetäytyi viikonlopuksi Tahkon laskettelukeskukseen sopimaan pelisäännöistä ja luomaan toiminnalleen mission, vision ja toimintastrategian. Ilmasotakorkeakoulun edustajat ilmoittautuivat halukkaaksi laatimaan perusteluluonnokset toimintastrategialle, olihan kaikenlainen strategisointi heidän kompetenssiosaamistaan.

He myös pyysivät jättämään matkan kyydityksen, eli marssin operatiivisen osan kuten he itse sitä nimittivät, oman oppilaitoksensa huoleksi. Viikonlopun ryhmäytymisretriitti oli menestys, eikä joukon intoa latistanut ollenkaan se, että loppujen lopuksi ilmavoimien lupaama lentokyyti peruuntui ensin teknisen vian, sitten huonon sään ja lopuksi lennonjohtajien lakon takia. Poliisiammattikorkeakoulun edustajat pääsivät loistamaan ammattitaidollaan jo ensimmäisenä päivänä, perjantain yöjunan ravintolavaunun levottomuuksien rauhoittelemisessa.

Rehtori silmäili yleisöään, joka odotti juhlapuhujan jatkavan. Ajatus ei kulkenut ja kurkkua kuivasi. Rehtoria harmitti, ettei tuore avustaja ollut järjestänyt puhujanpönttöön edes vesipulloa saati hänen tilaamaansa cokista. ”Toisin oli vanhan rehtorin aikaan”, hän mietti. Rehtori vilkaisi kirjoittamaansa puhetta, jossa seuraavaksi olisi tarkoitus kertoa lyhyesti käsitetyöryhmän lanseeraamista tiedemaailman käyttöön tarkoitetuista uusista käsitteistä. Hän päätti jatkaa improvisointia, rykäisi ja alkoi lausua arvokkaasti The Queen -yhtyeen ”Bohemian Rhapsody” – laulun sanoja: ”Is this the real life, is this just fantasy…”

Vaikka rehtorin johtaman työryhmän ryhmähenki oli ollut hyvä ja jäsenten keskinäinen kunnioitus huipussaan, oli itse työskentely ollut ajoittain hyvin, hyvin haastavaa. Rehtori kuvasi työryhmän loppuraportissa diplomaattisesti ryhmän työskentelyn muistuttaneen välillä filosofien jalkapalloottelua ottelijoiden keskittyessä aloitusvihellyksen jälkeen lähinnä pohtimaan pallon ja maalin olemassaoloa, sekä valkoisten kalkkiviivojen suhdetta jääkiekkotuomarin paidan raitojen mediaaniin.

Työryhmä aloitti työskentelyn jaottelemalla oppilaitosten ja ammattialojen käsitteet eri kategorioiden alle. Rehtorin raportin mukaan työ vaikutti aluksi hyvin, hyvin haastavalta. Mahdottomalta, täysin mahdottomalta, hän korjasi päiväkirjaansa myöhemmin.

Ensimmäisten tapaamisten aikana lastentautien yhä riivaamalle SMART Boardille listattiin satoja ylä-, ala-, väli-, keski- ja sivukategorioita. Tapaamisten kirjurina toimineen TAMK:n osastosihteeriosaston vastuuopettajan merkinnöissä vilahtelivat samanarvoisina muun muassa: konstruktivismi, behaviorismi, tieteenfilosofiset suuntaukset modernin ajan hampaissa, kleptomania, monilukutaito, inkluusio, kymmensormijärjestelmä, ruokalista, kvalitatiivinen tutkimus, käsikranaatti, syöpätutkimus, ilmastonlämpeneminen, käsiraudat ja niiden avaimet, aineen olemus ja monet muut käsitteet.

Työryhmä puursi tunnollisesti kahden vuoden ajan. Se sai jaoteltua, kiteytettyä ja tiivistettyä sekä – viestintä- ja mediavastaavan vaatimuksesta – lokeroitua yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmän mukaisesti kaiken ihmiskunnan tiedossa olevan viisauden.

Työryhmän viimeisessä palaverissa kävi ilmi, että luokittelun ulkopuolelle oli jäänyt ainoastaan niin sanottu hiljainen tieto. Tieto osoittautui kuitenkin vääräksi punastelevan TTY:n edustajan tunnustaessa siirtäneensä hiljaisen tiedon käsitteen alakäsitteineen vahingossa ainoastaan englanninkielisen käsitteistöluokituksen puolelle nimellä tacit knowledge. Ryhmän huumorimies, monilukutaitokäsitteistövastaava rauhoitteli TTY:n edustajaa kertomalla kuinka oli itsekin työstressistä kärsiessään etsinyt vimmassa monilukulasejaan kaikkialta ja vasta nukkumaan mennessä tajunnut jättäneensä ne oppimisen uima-altaan reunalle. Kaikki nauroivat vedet silmissä.

Nyt käsillä olevaan hetkeen rehtori oli ryhmineen valmistautunut pitkään ja hartaasti. Tänään oli tarkoitus lyödä ensimmäiset jatkotutkinto-opiskelijat tohtoritareiksi. Arvonimi oli muodostunut yliopiston edustajien pitäessä kiinni vaatimuksestaan säilyttää kunniakas tohtorin arvonimi. Ryhmän tasa-arvovastaava oli huolestunut nimikkeen yksilöä korostavasta soinnista ja vaati sen muuttamista kollektiiviseen muotoon ”tohtorit”.

Työryhmän naisasiamiesnainen puolestaan kertoi olleensa jo pidemmän aikaa pöyristynyt kaikesta arvonimiin liittyvästä machoilusta ja vaati tohtori-nimikkeen muuttamista feminiinisempään ”tohtoritar”-muotoon. Puolustusvoimien koulutuslaitoksen edustajakin piti puoliaan ja vaati myös sotatieteen perinteiden huomioimista arvonimen nimenmuutoksessa. Eversti ehdotti nimen vaihtamista ”ritari”-nimikkeeseen. Työryhmän johtaja, joka alkoi väsyä yksityiskohtien hiomiseen, käytti puheenjohtajan valtaansa ja päätti yksinoikeudella uuden koko akateemisen maailman kattavan arvonimen olevan tästä eteenpäin ”Tohtoritari”.

Rehtori seisoi puhujakorokkeella ja katseli yleisöä. Hän oli siteerannut koko laulun loppuun saakka. Hetken aikaa oli aivan hiljaista ja sitten yleisö alkoi taputtaa. Ihmiset nousivat ylös ja hurrasivat.

Puhuja kohtasi yleisössä edeltäjänsä katseen. Vanha rehtori hymyili ja nyökkäsi. Maanviljelijän poika hymyili takaisin.

Kirjoittanut nimimerkki Dr. Knight.

Kahvia, unelmia ja elefantteja

Puutero käveleksi hiljalleen ruokalasta käytäviä pitkin kahvikuppi kädessään toimistoa kohti. Suuren strategiasymposiumin avoimen keskustelutilaisuuden alkuun dee kympissä oli aikaa vielä puoli tuntia. Aikaa ottaa rennosti ja käydä puhe vielä kerran läpi.

Terve terve, hän nyökkäsi Jaakolle ja kavereille, pojat oli näköjään Atalpalta tulossa syömään. Pitääpäs käydä matkalla vielä Pessiltä kysymässä lähtisikö se sittenkin kaveriksi istumaan, jos sillä ei ole liian kiire sen julkaisun editoinnin kanssa. Hän pysähtyi neljännen kerroksen ikkunoiden ääreen ihastelemaan aurinkoista kevätpäivää ja hörppäsi vähän kahvia.

Välillä sitä unohtaa miten hienoa se elämä täällä yliopistolla onkaan, ja kuinka harvoille tätä herkkua loppujen lopuksi on tarjolla. Ja sekin on ihmisistä kiinni eikä puitteista ja eduista,  vaikka  ne luovatkin  osittain edellytykset  tälle hienoudelle.  Ihmisiä  ei loppujen lopuksi voi valita työhönsä samalla tavalla kuin elämäänsä, mutta toimintaympäristöön Puuterolla oli pieni mahdollisuus vaikuttaa, ainakin siihen suuntaan mihin yliopisto oli seuraavaksi  lähdössä.

Jos sinua kuunnellaan niin oikeilla sanoilla voi vaikuttaa mihin tahansa. Ihan mihin tahansa. Jos saan muut tajuamaan oleellisen, niin sitten olen tyytyväinen.Tai  vaikka en saisikaan,  niin kaikki tulisi varmaan olemaan ihan hyvin kuitenkin, fiksua porukkaahan ne on.

Mutta tätä kun on kerran harjoiteltu monta kymmentä vuotta, niin pitäähän se käyttää tilaisuus hyväksi. Vähän ihmettelin kun kysyivät puhumaan, mutta  mikäs  ettei,  jos  kerran  haluavat kuulla pienemmänkin tekijän mielipidettä.

Jatketaanpas nyt nopsaan kuitenkin toimistoon että ehdin katsoa sen puheen kertaalleen, kahvikin loppui haaveillessa. No niin no niin, muistiinpanot, tuossa. ”Hyvät symposiuminkävijät, arvoisa yliopistoväki…” tervehdykset ja muodollisuudet, kaikki ihan hyvin tai ainakin sinne päin. Sitten asiaan, ”Yliopiston rooli on aina ollut parhaan opetuksen ja tutkimuksen tarjoaminen…” juu, siinä on nämä perusjaarittelut lyhyesti, sitten  ”…ideaaleista pitää ollakin eri mieltä ja keskusteluympäristönä ja asiantuntijamielipiteiden tarjoajana…” vähän menee pitkästyttäväksi, mutta pitää muistuttaa näistäkin nopsaan,   että asia saa oikein kohdennetun kontekstin. Ehkä painotan hiukan enemmän tuossa johdannon lopuksi tätä nykyisellään paremmaksi hitsautunutta yhteistä… hetkinen. Niin yhteistä mitä oikeastaan?

Yhteinen suunta, yhteinen tavoite, yhteinen strategia, yhteishenki, yhteinen oppimisympäristö? Onkos tässä nyt yksi ontto ideaali liikaa, olenko ollut sittenkin liian optimistinen. Ehkä mainitsen vain ennemminkin toiveen eri tavoitteiden ja ideaalien rauhanomaisen yhteiselon jatkumisesta ja rakentavan keskustelun tärkeydestä.

Sitten se oleellinen, eli hummus leivän päälle ja siemenet salaattiin. Meidän tulee ottaa nyt askel taaksepäin ja tarkastella isoa kuvaa, The Big Picture. Kaikki näkevät sen toki omien lasiensa läpi, mutta yhtä mieltä voidaan varmasti olla siitä että elefantti se on sittenkin. Kärsineen, jalkoineen, korvineen ja kaikkineen, mitä näitä nyt on.

Ja tätä elefanttia on patistettu eteenpäin monissa eri valjaissa, monenlaisilla kepeillä  ja höyhenilläkin. Joka viides vuosi on vaihdettu eri valjaat ja kokeiltu että menisikö se nyt eteenpäin innokkaammin ja vauhdikkaammin, onko sillä nyt hauskempaa, pysyyhän se muiden elefanttien trendeissä mukana ja pärjää kansainvälisessä elefanttinäyttelyssä.

Minusta tuntuu että välillä unohdamme, että meidän elefantti on täyttänyt tehtävänsä mallikkaasti jo pitkään ja sietänyt jos jonkinmoista kuritusta vähällä valituksella. Huolimatta siitä minkä vuosimallin varusteet sillä on olleet yllään. Koska se on terve elefantti, sillä on terveet jalat ja silmät ja se tietää mitä sen pitää tehdä, ja se osaa nauttia elämästäkin. Se ei ole täydellinen elefantti eikä siitä sellaista tulekaan tai tarvitsekaan tulla.

Ja ehdotankin nyt sitten seuraavaa, hyvät symposiumin avoimen keskustelutilaisuuden osallistujat. Me ostimme elefantillemme taas viisi vuotta sitten uudet varusteet, ja pienen tutuksi käyneen totuttelun jälkeen olemme ohjastaneet elefanttiamme työssään eteenpäin uusille pelloille. Kaikki me elefantin paimentajat ja kyytiläiset sekä muut elefantista riippuvaiset kyläläiset olemme olleet suurelta osin noin niin kuin keskimäärin erittäin tyytyväisiä etenemiseen ja yhteisen elefanttimme toimintaan. Siksi ehdotan että seuraava suuri linjamme yliopiston tulevassa strategiapaperissa on, että emme osta uusia varusteita seuraavaan viiteen vuoteen ainakaan. Koska vanhat ovat toimineet vallan hyvin, vaikka niillä ei ole kuuhun mentykään, mutta erittäin toimiviksi ne ovat osoittautuneet.

Minusta kannattaisi siis harkita vaihtoehtoa, joka säästäisi meiltä tällä kertaa uuteen elefantinpaimennustapaan totuttelun vaivan. Ja näin voisimme nauttia kyydistä enemmän, koska hyvin se varmasti tulisi nykyiselläkin tahdilla menemään.

Emmekä me ole elefanttikisoja voittamassa tänäkään vuonna, teimmepä mitä hyvänsä, mutta meillä ei ole minkäänlaista syytä häpeilläkään suoritustamme tämän hetkisellä tahdilla.

Eli jos jättäisimmekin tutkintorakenneuudistuksen tekemättä tällä kertaa, ja sen sijaan keskittäisimme  voimamme  enemmän  yliopiston  perustoimintojen  sujuvuuden  ja jatkuvuuden ylläpitoon. Ja yhteisen toimintaympäristön viihtyvyyden tarjoamiin hyötyihin, joista meillä on jo suuren vapaa-aikaremontin jäljiltä hyviä kokemuksia.

Puhun siis lähinnä viisi  vuotta  toimineesta  uudesta  kampuskeskuksesta  ja -ravintolasta,  joka on ainakin omasta mielestäni elävöittänyt yliopiston ilmapiiriä merkittävästi. En enää osaa edes kuvitella aikoja jolloin piti tyytyä alakuppilan ja lounasruokaloiden tarjoamiin, toki erinomaisiin, mutta rajoittuneisiin palveluihin.

Vapaa-ajan-, juhla-, oleskelu- sekä ryhmätyötilan kymmenkertaistaminen ja pätevän etko- sekä kohtuuhintaisen iltapalabaarin perustaminen  kampuksen kylkeen on ollut kovin  miellyttävä juttu oman työskentelyfiilikseni kannalta, ja uskallan väittää että monen muunkin.

Ohhoh, nyt on lähtenyt vähän kynä lentoon, pitääpäs hiukan sieventää ettei mene liian rahvaanomaiseksi  tämä puhe. Tuosta  noin, koko kappale menemään, sitten uudet argumentit ja tuota nyt ei tarvitse edes sanoa.

Menenkin nopeammin eteenpäin asiassa, kirkastan hiukan noita teesejä loppupuolella… jepssis. Katsotaanpas, kymmenen minuuttia aikaa, joo nyt pitää kyllä jo lähteä. Mikäs roska se tuossa on paidassa, hups pois. Ryyppy vettä naamaan ja menoksi.

Niin se Makkonenkin vielä. Hei Pessi, lähetkö messiin, öhhöhöö. Tule nyt vaan, autan sitten sen viimeisen luvun kanssa ensi viikolla jos se on siitä kiinni. Hieno homma! Joo voin varata penkin, mutta älä liian kauan vehtaa, se alkaa viiden minuutin päästä. Jes.

Näin sitä mennään, tossua toisen eteen. Hmmm, ahh. Ai että raikas ilma tekee hyvää. Oho, jokos se on alkanut kun käytävä on jo tyhjä. Hop hop, ja ovella ollaan, tästä se lähtee.

Puutero tarttui kahvaan ja oven avautuessa häntä tervehti salista iloinen puheensorina.

Kirjoittanut nimimerkki Pullakahvi9

Normipäivä

Pieni poika teki loskaan pieniä jälkiä, minä suurempia ja syvemmälle.
– Miten pitkä matka päiväkotiin on?
– Sata metriä.
– Ai, mistä sää tiedät?
– Kokemuksesta. Sitä oppii arvioimaan.
– Ai, jos on kokemusta, on oppinut?
– Just. Nyt mentiin!

Päiväkodin täti ilmoitti, että kahden hoitajan sairaustapauksen ja sijaiskiellon takia toivotaan mahdollisuutta hoitaa lapset itse tänään. Soitin yliopiston testikeskukseen.

– Meillä onkin vielä parisataa metriä matkaa, tuut mun mukaan yliopistolle tänään.
– Ai, pääsenkö mää taas pelaan?
– Tänään saat piirtää ja maalata. Siellä tutkitaan luovia taitoja.
Luovuuden ja hahmottamisen testiryhmän johtaja otti pojan riemulla vastaan ja esitteli uudet työntekijät.

– Meillä on kaksi kolmasosaa työttömiä akateemisia tänä vuonna. He saavat verottoman palkkion työttömyyskorvauksen päälle, jos osallistuvat lasten päiväunien aikaan meidän haastatteluihin. On meillä tänä lukukautena timpurikin. Hän tekee lasten kanssa matemaattisia kuvioita seuraavaan yliopiston tiedetapahtumaan, kertoi johtaja riisuessaan poikaa.

Työhuoneeni oli jo täynnä kollegoita, kun vihdoin pääsin perille. Aamun suunnittelukokous jakoi hommat: kuka on viikon johtajana, kuka hoitaa Aasian tutkimushankkeet, kuka suunnittelee PELASTUS -hankkeen toista jaksoa norjalaisten kanssa. Pohjois-Euroopan lasten tulevaisuus on miljoonahanke ja sai minutkin ruotsin kurssille verestämään taitoja.

– Kiinalaiset sosiaalityön tutkijat ovat tänään videoneuvottelussa hankkeista meidän kanssa, tarvittaisiin yksi mandariinia osaava vielä, tietääkö kukaan?
– Vaihto-opiskelijoista kolme on ilmoittautunut käytettäväksi, otetaan yksi heistä.

Rojahdin löhösohvalle ja käänsin tietokonepöydän lähelleni, laitoin kuulokkeet päähän ja otin skypellä yhteyden Etiopiaan, missä meillä alkaisi kouluhanke kuukauden kuluttua.
Lounastauolla kävin katsomassa pikkuista, jonka pusero oli väritahroja täynnä ja suu messingillä.

– Täällä on kivaa!

Kotihoidosta tuli soitto: äiti kaatunut, sukulaisten pitäisi mennä paikalle. Sanoin kirosanan ääneen ja kysyin, eikö kukaan osaa soittaa lääkäriä, jos vanhus makaa lattialla käsi vääntyneenä ja turvonneena?

– Meidän väki ei ole sairaanhoitajia. Pääsisikö joku sukulaisista äitinne luo?

Pistin käden suulle, etten puhu pahoja. Syöksyin yliopiston palvelubussiin, hain äidin ja saatoin hänet lääketieteellisen tutkimuspisteeseen. He tutkivat äidin, laittoivat kipsin, kirjoittivat raportin kaupungille ja veivät äidin kotiin.

– Lasku  olisi mennyt kaupungille, koska vastuu oli heillä, mutta äitinne osallistui tutkimukseemme vanhuksista ja musiikista ja siksi emme laskuta kaupunkia. Äitinne ihan innostui letkajenkasta ja Iltatuulen viestistä!

Kiitos siitä ja kipinkapin takaisin töihin. Meidän hengaushuoneessa naurettiin ja kurkistin sinne. Huoneen keskellä kauhoi neljä tutkijaa käpykakkua ja joi kahvia.

– Me saatiin miltei miljoona, kiitos teidän! Teidän hankehakemus oli niin rautaa!
– Pikkusen oli varmaan merkitystä silläkin, että te tiesitte mitä haluatte ja tutkitte tärkeitä asioita, yritin ja nauroin tutkijoiden mukana. Heille tämä hetki oli harvinainen, meidän ryhmälle hankkeet olivat jatkuvaa virtaa.

Soitin ruokayksikköön: numero 44 tilaa litran maitoa, ruisleivän, kilon porkkanoita ja vaniljajätskiä, haku ennen päiväkotien sulkeutumista.

– Mikä on tärkeintä meidän työssä?
Kollegan kysymys iltapäiväkävelyllä kampuksen ympäri hämmensi.
– Ai etkö tiedä?
– Älä viitti. Mun mielestä tärkein hautautuu liian usein vähemmän tärkeän alle, niin kuin nää lumikiteet loskaan.
– Niin aina. Ittekin unohtaa, mikä tarkoitus tällä on. Paahtaa, hankkia tutkijoille mahdollisimman monta ”viittausta” ja sitaatteja kaikkialla. Kohta ne hautaakin tutkijoita niin kuin Pyynikin kirkkopuistossa talonomistajien vaimoja: ”Här hvilar forskaren Mycky Kännt. Han blev citerad 5701 gånger i sitt liv”`

– Olisko noin, ettei tää homma muutu. Onhan noita laaja-alaisia tutkijoita alkanut putkahdella siellä sun täällä. Kanske det är framtiden!
– Tulisit sinne ruotsin kurssille, siitä on hyötyä. Ja me katsotaan hyviä tiededokumentteja.
– Emmää ehdi, mullon lapset pieniä, äitee kipeenä ja espanjan kurssikin jäi kesken.
– Kuulostaa tutulta, sanoin ja taputin kollegaa olalle.

Iltapäivällä huoneessani aina piippaa kolmen aikaan. Se on asentamani muistutus siitä, että hankkeista on kerrottava eteenpäin muille tutkimuskeskuksille ja yliopiston tiedottajille. Kirjoitin pari viestiä päivän iloisista uutisista ja suljin työhuoneen oven takanani.

Hain ruuat yliopiston ruokayksiköstä ja pojan testiryhmästä. Hyvä päivä oli ollut. Kaikki pussasivat pienen miehenalun matkaan.

Ruuan jälkeen pyysin pientä syömään kuorimani appelsiinin.
– Ai, miks?
– Kun siitä saa c-vitamiinia.
– Ai, miks sitä pitää saada?
– Jotta kasvat terveenä ja jaksat.
– Mää haluisin appelsiinimehua!
– Mää sain lapsena ainoastaan jouluna appelsiinin. Se on mielestäni kaunis hedelmä. Ja tärkeä.
– Voi mummu, ihan totta ainoastaan jouluna? Saat tän!
– No nyt mää syön usein appelsiineja, kun mulla on töitä yliopistolla. Työnsin hedelmän pojan nokan alle takaisin.
– Ai, miks sää oot siellä töissä?
– Jotta mää osaisin vastata sun kysymyksiin. Syö appelsiini, ja aamulla äiti on lentänyt tänne Brysselistä, tuo sinulle hienon tuliaisen, minulle pitsiä ja yliopistolle kaikkea hienoa pään sisällä.
– Ai, yliopistolle tuodaan tuliaisia pään sisällä?
– Kyllä, enimmäkseen.

Kirjoittanut nimimerkki Norma Rae