Vihreää teetä ja synergiaa

Kun laitan takkiani naulakkoon ja kuuntelen ohikulkijoiden päämäärätietoista kohinaa, en ymmärrä, kuinka osaisin olla täällä. Olen varmasti väärässä paikassa. En tahtonut päästä sisään edes ovesta. Okei, ajattelin sen aukeavan automaattisesti. Tässä ajassa se on normaalia. Mutta tässä paikassa? Ei.

Rakennus ei ole kaunis, vaan omituinen. Yliopisto on jäänne muinaisuudesta, jotenkin happamasta arvokkuudesta, ja sen asukkaat erakkorapujen ja mehiläisten kohiseva vuo. Ohitseni lipuu juttelevien opiskelijoiden parvia ja älylaitteita selaavia ajelehtijoita, muutama suuri Muinainen kehtaa kantaa kirjaakin. Hymy karkaa ennen kuin ajattelen. Rakastan kirjoja ja niitä olen tullut tänne opiskelemaan. Kuulen solinaa sanoilla ja vailla.

Kaikki on tähän mennessä hyvin, kai. Jokin täällä ei vain ole sitä mitä odotin. Jollain tavalla yliopisto ei vastannut niitä loputtomia ajatuksia ja päiväunia akateemisesta opinahjosta. (Kyllä, jollain ihmisillä on sellaisiakin vielä, kiitos kysymästä.) Sanoilla oli tahto olla jotain kaunista ja ”yliopiston” rikkoivat tyhjät välipala-automaatit ja rikkaiden lapset älylaseissaan. Niitä meni tuolla ja tuolla ja varmaan niiden luonnollinen ympäristö oli laajempi kuin naulakot.

Yliopistossa olisi pitänyt olla jotain erityistä. Kuitenkin lukiosta tutut villatakit ja kauluspaidat hallitsivat näitäkin käytäviä ja maalliset ongelmat ehtivät tännekin. Mitä villatakkisia vandaaleja. Vandaaleja? Yliopistounelmia ja akateemisia sydämiä murskaavia vandaaleja!

Niin. Kun ei tahdo uskaltaa naulakkojen välistä pois ja esittää etsivänsä jotain takkinsa taskuista kolmatta minuuttia, on pakko myöntää jännittävänsä. Tämä paikka ei ole sitä mitä odotin, mutta siinä on jotain. Yliopistolla on yhä jokin arvaamaton arvo ja vaikka se tuntuu mahdottomalta, olen sukuni ensimmäinen yliopisto-opiskelija.

Ehkä kaikki se kuviteltu glamour ei asu täällä, mutta suvulleni tämä on kehto, jossa unelmat ja suuruudet kasvavat. Mutta miten vastata odotuksia, kun on niin pettynyt ja onnellinen yhtä aikaa, ettei tiedä, miten päin olisi. Kysymys: Onkohan kukaan koskaan ollut ensimmäisenä päivänään näin eksyksissä? Kuinka voisikaan. Ohitse kulkee kauniita poikia, kauniita tyttöjä ja villatakkeja. Kuulumattomuuden tuska. Olen saastainen plebeiji ja tuutor-tapaamisesta viivyttelijä. Yritän rauhoittua ja hengittää. Mietin miksen ole pitämässä välivuotta.

Uskoin oikeasti tarvitsevani lisäpisteet, joita suoraan lukion jälkeen aloittavat opiskelijat saivat. Pinja ja Alinakin ovat reilaamassa pitkin Jenkkilää, Ellu jo ties missä. Luultavasti he eivät tule tänne vielä vuosiin. Miksen siis minäkin ole vaikka Tokiossa, ihanassa Tokiossa treenaamassa japaniani ja–

Puhelin kilahtaa kädessäni ja häiritsee ajatusteni kiertorataa. Tekstiviesti tuntemattomasta numerosta olisi sopiva sivuseikkailu, mutta: ”Hei, tuutorisi Niklas tässä moi, oletko tulossa tapaamiseen? Meillä on jo pöytä Alakuppilassa, eli Päätalon alakerrassa, et voi missata paikkaa.”

Olen seisoskellut Alakuppilan vieressä jo viitisen minuuttia. Olin myöhässä tietenkin jo mittaillessani  henkistä  kanttia  oven  kanssa.  ”Moi,  olen  jo  naulakoilla  ja  aivan  juuri  siinä.”

Hengittelen kuin katuva tuleva äiti synnytysosastolla ja teen lähtöä, tällä kertaa jo melkein tosissaan. Uusi kilahdus antaa vielä tekosyyn viipyillä: ”Okei, jee! Tunnistat meidät varmaan tämän avulla -> ” ja viestin mukana on kuva: pöydän äärellä hymyilevä poika ja hillitty tyttö, sekä heidän takanaan neljä hieman vaivautunutta ja eksynyttä ihmisparkaa, jotka tunnisti uusiksi opiskelijoiksi ilman vaikeuksia. Pöydällä tabletteja, kahvikuppeja ja kiusallisesti aseteltuja käsiä. Ja tuolla kuvan etualan pojalla on päällään tietenkin kirkkaan sininen villatakki.

”Tiedättekin kaikki varmaan, kuinka etuoikeutettuja ootte kun saatte aloittaa opiskelut Tampereen yliopistossa, sillä fasistinen hallituksemme on asettanut EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille lukukausimaksun. Tää on lähtölaukaus samanlaiselle kehitykselle myös Suomen sisällä, sillä…” toinen tuutorini Annika jatkoi monologiaan.

Yritin maistella vihreää teetäni polttamatta suutani tai nolaamatta itseäni. Vaalealta naapurintytöltä näyttävä Annika palautti uskoani yliopistounelmiin olemalla superpoliittinen ja semiärsyttävä. Olin toki sielultani vasemmistolainen ja varmasti feministikin (eivätkö kaikki ole?), mutta Annika oli niitä, jotka käyttivät noita sanoja titteleinä nimen jälkeen. Hän saarnasi vuolaasti ja oli jo muun muassa kehottanut kaikkia suhtautumaan epäluuloisesti
”fasistiseen Kelaan, joka yrittää nujertaa teidät jokaisessa käänteessä” (Tuutor-Annika 2025, 4,34min – 4,40min).

Tumma ja jotenkin primitiivisen cool Niklas, joka hymyili yhtä paljon kuin kuvassa, toppuutteli hieman tässä vaiheessa ja jopa puolusti hetken Kelaa. Me fuksit olimme kohteliaan hiljaa ja aivan pihalla, vaikka yksi vanhempi miesopiskelija hieman tuhahtelikin Annikan puheille.

Kaikki oli tietenkin aivan älyttömän sekavaa ja informaatiota oli liikaa. Uudet opiskelijat saivat ennakkopaketit yliopistolta, mutta niissä ei ollut puoliakaan käytännön asioista: melkein kaikki kirjat oli saatavilla sähköisenä; kahviloissa ja ruokaloissa ei ollut juuri henkilökuntaa, joten maksaminen ja opiskelijakortin esittäminen maksupäätteelle tuli osata; jos joku teki jotain omituista käytävillä, niin se oli luultavasti näyttelijäopiskelija, tai jopa teekkari, sillä yliopistojen yhdistyttyä (kuulemma lähinnä nimellinen ja statistinen asia) niitäkin näki Hervannan ulkopuolella; monissa luentosaleissa ei ollut vielä tarpeeksi pistokepaikkoja kaikille opiskelijoille; ulkomaisten yliopistojen kanssa järjestetyillä yhteisluennoilla kysymykset esitettiin netissä oppimisalustalla, ei viittaamalla; Pinni B:n alakerrassa oli gradun tekijöille tarkoitettu torkkuhuone; kaikki massaluennot kuvattiin, joten läsnäolopakkoa ei juurikaan ollut; kirjaston e-kirjojen lukulaitteet toimivat yliopiston sähköpostin salasanalla; älylasit eivät olleet pakollisia, mutta etenkin kaupan opettajat hyödynsivät niiden toimintoja opetuksessaan (Annika mutisi jotain opettajakunnan fasisteista ja luokkapettureista). Ja me olisimme ehkä Tampereen kirjallisuustieteen viimeiset pääaineopiskelijat.

”Nää on tietenkin vain huhupuheita, eli en ottaisi hirveän vakavasti. Ei oppialaa sekunnissa suljeta”, Niklas rauhoittelee toteamuksesta syntynyttä mutinaa.

”Mutta siis tällainen uhka on?”, kysyy pieni keijumainen tyttö yllättävän tiukasti.

”No, uhkahan on ollut jo pitkään täällä, eli kirjallisuustiede ei vaan ole kovin populaaria tai niitä aloja, jotka kaivoivat Suomen ulos taantumasta”, Niklas kertoo jotenkin surullisesti, ”Harva tietää, mitä täällä tehdään ja vielä harvempaa kiinnostaa. Mieluummin luetaan vaikka kauppaa kuin romaaneja. Sitten kärkytään muiden työttömien maisterien kanssa työpaikkoja, mutta sekin kelpaa ennemmin. Joten puhetta on ollut, että Tampereen kirjallisuustiede muuttaisi Helsinkiin tai Turkuun. ’Keskitetään osaamista’ tai jotain. Mutta se ei ole teidän ongelma, vaan tulevien opiskelijoiden.”

Haluaisin sanoa jotain rohkaisevaa, mutta vanhempi miesopiskelija hyökkää ääneen:

”Sori, mutta ollaan puhuttu hirveen vähän itse kirjallisuudenopiskelusta. Mä siis noista interdisiplinäärisistä opinnoista. Siis olenko käsittänyt oikein, että meidän pitää sekoittaa kirjallisuustiedettä johonkin muuhun aineeseen?”
”Juu, periaatteessa juuri näin, ” Niklas vastaa, ”eli yliopisto toivoo ainerajoja ylittävää tiedettä. Oppiaine siis tukee oppilaita tekemään viimeistään gradun aiheesta, joka yhdistää kirjallisuustieteen jonkun teidän sivuaineen kanssa. Kuulostaa pelottavalta, mutta yliopisto muuttuu. On hyvä, ettei istuta poteroissamme, vaan tehdään yhteistyötä eri oppiaineiden välillä.”

”Kuten opinto-oppaissa hehkutetaan, ’luodaan akateemista synergiaa’”, Annika lisää.

”Onko teillä jo sellaiset inter-oppiaineet valittu?” kysyy poika, jonka vaatetus näyttää varastetun valikoidulta joukolta metsureita ja liikemiehiä. Niklas vilkaisee Annikaan, joka vastaa:
”Mä olen ajatellut yhdistellä kirjallisuustieteeseen kauppaa ja valtio-oppia. Systeemit rikotaan sisältä käsin.” Annika nostaa nyrkkiin puristetun kätensä ironisesti ilmaan. On hiljaista.
”Ja mä varmaankin liitän omiin juttuihini sosiologiaa ja sosiaalitieteitä yleensäkin.” Niklas vastaa. Yritän miettiä, millaisia yhdistelmiä ja rakennelmia itse haluaisin tavoitella, mutta ajatusteni eleganssi yltää vain santsikupin tasolle. Mutta tee on hyvää.

Keskustelu jatkuu vielä tovin ja informaatio valuu näiltä loputtoman viisailta toisen vuoden opiskelijoilta meille raukoille. Hävettää olla näin pihalla, mutta kai fuksit ovat olleet sitä aina, osa ongelmista on vain ajautunut evoluution kouriin.

Joskus opeteltiin käyttämään tietokoneita, nyt tuskaillaan älylasien ja elektronisten kirjastojen kanssa. Ja miten opiskelijat yleensäkin selvisivät ennen tietokoneita? Nyt pitäisi olla kosmopoliitti moniosaaja, interdisiplinäärinen akateeminen ihme ja mielellään kilpailukykyinenkin.

Opettajia, joista puolet asuu maapallon toisella puolen, näkee kuulemma lähinnä sähköpostilistalla. Ja kun muistelen vanhoja opettajiani, jotka turvallisesti olivat läsnä, Niklas tiedustelee, olisiko minulla jokin askarruttava kysymys. Hetken aivoissani on hiljaista ja toivon, että keksisin jotain nokkelaa. Kun kysymys muodostuu, se on typerä, mutta niin aito.
”Missä kaikki kirjat on?” kysyn ja saan ihmiset naurahtamaan.

”Jee, joku kaipaa niitäkin. Me itseasiassa viedään teidät kaikki kirjastoon tän jälkeen,” Niklas hymyilee. Yritän olla punastumatta ja katsomatta sen tummia sotkuisia hiuksia, yleensäkin näyttämättä nälkäiseltä ahmalta. Eihän kukaan ole koskaan tullut yliopistoon rakastumaan?

Kirjoittanut nimimerkki Pallo Karpo

Minun yliopistoni 2025

Pojan teki mieli kääntyä kannoillaan. Siinä satavuotias oli hänen edessään, eikä ollut huomaavinaankaan. Se oli mukavasti kyljellään, lasiset ja kiviset kyljet lämpenivät loppukesän auringossa. Silti Pojasta tuntui, että se oli tarkkaan kuunnellut hänen jokaisen askeleensa rautatieasemalta perille asti.

”Hei”, sanoi Poika.

”Minä tulin nyt”, hän jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”Sinä lähetit viestin, että voisit kouluttaa minut. Niinpä minä tulin. Haluan tietää, mitä minun pitää tehdä nyt.”
Aurinko välähti Yliopiston silmissä. Hetkessä se oli hereillä. Se tarkasteli Poikaa päästä varpaisiin ja sai tämän hermostuneena vaihtamaan läppärilaukkunsa vasemmasta oikeaan.

”Mitä sinä sitten haluaisit tehdä?” se kysyi.

”Minä, no tuota, minä haluaisin valmistua toimittajaksi. Tulin opiskelemaan yhteen sinun yksiköistäsi. Haluan, että vain sanot minulle, miten voin suorittaa tarpeeksi opintopisteitä. Haluan valmistua ja päästä sitten johonkin työpaikkaan.”
Kun Poika oli lopettanut vastauksensa, hänestä tuntui, että yliopiston silmät olivat kavenneet viiruiksi. ”Sinä vastaat typerästi. Minä en voi luvata tuollaista. Sinun on opittava ajattelemaan. Minä haluan, että sinä opit näkemään maailman paremmin. Minä aion tarjota sinulle siihen välineet. Tämä ei ole mikään hauska paikka, joudut kyllä tekemään työstä oman osasi. Mutta minä aion katsoa perääsi sen verran, että pääset alkuun niin kuin kaikki muutkin. Ja jos sinä joskus väsyt pahasti, niin silloin saat kyllä aina apua. Muista, että en olisi kutsunut sinua tänne, jos en uskoisi sinuun. Ymmärrätkö, mitä minä sanon?”

”Kyllä minä ymmärrän”, sanoi Poika. Yliopisto oli puhuessaan nojautunut lähemmäs häntä ja Poika tunsi sen hengityksen kasvoillaan. Se haisi uteliaisuudelta, sähköltä ja vielä joltakin, mitä hän ei tunnistanut. Jännitys kihelmöi Pojan iholla.

”Hyvä. Oikein hyvä. Yksi asia sinun täytyy vielä muistaa. Muista, että sinun on nähtävä maailma koko ajan kirkkaana lävitseni.” Tämän sanottuaan Yliopisto avasi valtavan suunsa ja Poika tunsi, kuinka hänet nielaistiin lasisten seinien sisälle.

Seuraavien päivien aikana hän harhaili paljon. Hän tapasi paljon ihmisiä, oppi missä luentoja pidetään ja opetteli selvittämään koko ajan asioita. Välillä hänestä tuntui yksinäiseltä. Kukaan ei oikeastaan neuvonut mitään, kirjat olivat paksuja, eikä hän tiennyt, mitä olisi halunnut opiskella.

Eräänä päivänä hän tunsi maailman olevan erityisen raskas. Hän oli hakenut kirjoja esseetä varten ja ne olivat olleet niin suuria, että hänen piti kantaa ne kotiinsa yksitellen. Lisäksi ne olivat kaikki kieltä, jota hän ei ymmärtänyt kuin muutaman sanan. Toisella kurssilla oli ollut ryhmätöitä ja asiat olivat olleet niin vaikeita, ettei hän saanut sanaakaan suustaan koko keskustelun aikana.

Opintopisteet tuijottivat häntä opintorekisteristä syyllistävinä, kaikki kolme. Ne tuntuivat sanovan hänelle, että niitä olisi pitänyt olla jo ainakin viisi.

Kampus oli tyhjentynyt jo, ja hän istahti kivetykselle, joka reunusti koristepensaita. Hän alkoi sääliä itseään oikein perusteellisesti. Hän oli kuitenkin päässyt vasta vähän alkuun, kun kuuli selkänsä takaa ääntä. Yliopisto oli kääntänyt silmänsä häneen päin. Se katsoi häntä tarkkaavaisesti vähän korkeammalta rinteestä.

”Kuule”, se sanoi, ”Mikä sinulla on hätänä?”

”Minusta tuntuu, etten osaa vain mitään. Minun pitäisi kirjoittaa essee, eikä kukaan ole kertonut minulle, miten niitä kirjoitetaan.” Poika toivoi, ettei hän olisi nyyhkäissyt viimeisen virkkeen perään.

”Oletko sinä kokeillut aloittaa?” kysyi Yliopisto.

”En, kun en minä tiedä, mitä pitäisi tehdä”, huusi Poika, ”Ei kukaan täällä kerro mitään.” Häntä ärsytti, kun Yliopisto huokasi ja näytti hiukan kärsimättömältä.
”Tiedätkö, minä olen pitkään miettinyt sitä, miten paljon minun tulee auttaa teitä uusia. Minä aion nyt käyttää tämän iltapäivän siihen, että katsomme yhdessä sitä sinun esseetäsi. Kyllä sinä opit vähän kerrallaan. Etkö muista, mitä sanoin siitä, että uskon sinuun?” Puhuessaan Yliopisto ulotti käpäliään häntä kohti, ja napsi niihin papereitaan, joihin Poika oli luonnostellut esseetään. Sen käpälät näyttivät siltä kuin ne olisivat tulleet jostakin maan sisältä, ne olivat valtavat.

Yliopisto oli kuitenkin näppärä, se järjesteli paperit heti järjestykseen ja alkoi tehdä niihin pieniä merkintöjä kynnellään. Välillä se nosti jonkun papereista kauemmas ja tihrusti sitä. Se huomasi Pojan katseen.

”Kaukonäkö, mutta se onkin tärkeämpi”, Yliopisto sanoi. Sitten se alkoi käydä papereita Pojan kanssa läpi. Se ei kirjoittanut valmista tekstiä, mutta raapi hänelle hiekkaan viivoja ja selitti, mikä on tutkimuskysymys, miten se kuuluu esitellä ja miksi, kyllä vain, hänen tarvitsisi merkitä lähdeviitteet näkyviin.

Poika kysyi asiasta vielä muutaman kerran, hänestä oli pääasia, että ajatukset olivat oikein. Lopulta Yliopisto jyrähti: ”Hitto vie, se on tieteen idea! Että joku pystyy myöhemmin seuraamaan ajatuksiasi ja ymmärtää, mihin sinä ne perustat!”

Poika oli hetken hiljaa ja mietti asiaa. Samaan aikaan Yliopisto järjesti paperit vielä kerran ja ojensi ne hänelle. ”No niin, minä olen auttanut sinua. Nyt sinun pitää tehdä oma osasi. Sinun täytyy oppia tarttumaan asioihin itse. Se vaatii paljon lukemista, eikä kukaan tule koskaan listaamaan sinulle kaikkea hyödyllistä mihinkään opinto-oppaaseen”, Yliopisto sanoi vähän lempeämmin kuin aiemmin.

”Tiedätkö, mikä siinä on kuitenkin kaikkein parasta? Saat itse valita, mihin menet. Voit tehdä oikeastaan mitä vain, kunhan teet sen hyvin. Nyt minun täytyy kyllä tehdä muuta, minulla on sata raajaa ja sata silmää ja jokaisella niistä on ongelmia jatkuvasti.”
Sen sanottuaan Yliopisto käänsi Pojalle selkänsä. Hän huomasi ensimmäistä kertaa, että sen selkä muistutti oikeastaan suuren kissan selkää.

Poika teki paljon töitä, juhli toisinaan ja istui aina silloin tällöin Yliopiston kahvilassa vain miettimässä asioita. Hänellä oli monta kertaa vaikeaa, mutta ei enää kertaakaan toivotonta. Kun hänestä alkoi tuntua siltä, että hän oli aloittanut liikaa oppiaineita, hän jätti muutaman pois. Hän alkoi käyttää uusia sanoja, kokeilla niitä suuhunsa. Osa tuntui hyvältä ja niiden käyttämistä hän jatkoi.

Niin tuli talvi ja pimeä ja ensimmäinen lukukausi Yliopistolla loppui. Poika pakkasi laukkunsa, vilkutti Yliopistolle ja lähti kävelemään Rautatieasemalle. Kerran vielä hän vilkaisi taakseen, ja silloin hän huomasi Yliopiston vilkuttavan hänelle takaisin. Häntä, hän tajusi. Yliopisto vilkutti suurella hännällään.

Kun Poika tuli takaisin lomalta, hän huomasi jonkun muuttuneen Yliopistolla. Kaikki olivat alkaneet puhua rahasta. Rahasta ja tehostamisesta. Uusista tavoista jäsentää koko Yliopisto. Samat puheet alkoivat ilmestyä lehdissä. Niissä kaikissa laskettiin, muutettiin ja perusteltiin.

Poika ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella asiasta. Hän oli kyllä huomannut, ettei Yliopistolla ollut aivan tarpeeksi rahaa. Työntekijät näyttivät välillä niin väsyneiltä, että näiden silmänaluset olivat pikimustat. Sen lisäksi Poika tiesi, että Yliopistoa komennettiin ylemmältä tasolta. Sitä pidettiin välillä kunnottomana ja tahallisena niskuroijana. Poika mietti joskus, mahdettiinko sitä kurittaa jotenkin.

Kevään mittaan puheet vaan lisääntyivät. Yliopisto haluttiin laittaa kunnolla kuriin. Siltä haluttiin typistää raajoja ja joku oli puhunut jotakin risteyttämisestä. Poika ei oikein tiennyt, minkä kanssa. Yliopiston seiniin oli lisäksi alkanut ilmestyä tummia läikkiä. Ne ilmestyivät kohtiin, jotka olivat olleet aiemmin niin kirkkaita, että niistä näkyi lävitse. Ne näyttivät sairaudelta, joka eteni.

Eräänä keväisenä aamuna Poika hämmästyi. Hän oli kävelemässä kohti Yliopistoa, mutta se ei näyttänytkään yhtään samalta kuin aiemmin. Yliopisto oli noussut pystyyn, se seisoi lukemattomien jalkojensa varassa ja se sähisi. Se ei näyttänyt ollenkaan huonovointiselta.
Poika tuli lähemmäs ja näki, mitä se teki. Se retuutti hampaissaan suuria paperinivaskoja. Ne hajosivat ja papereita leijaili kaikkialla. Niissä kaikissa oli laskelmia ja puheita tehostamisesta. Poika ei ehtinyt lukea niitä tarkkaan.

Kun kaikki ympärillä oli peittynyt papereihin, Yliopisto lopetti. Se alkoi nuolla itseään. Sillä oli valtava kieli, jolla se puhdisti itsensä huolellisesti. Erityisesti se piti huolta siitä, että jokainen tummentunut läikkä puhdistui. Lopulta se oli taas kirkas, ja aurinko tulvi sen lävitse. Se käänsi katseensa Poikaan, joka vähän pelästyi.

”Minä ymmärrän, että syön valtavasti rahaa. Olen aina syönyt. Tiedän, että sitä pitää laskea ja mitata. Tiedän, että sitä on monta kertaa syötetty minulle huolimattomasti. Tarvitaan säätelyä, eikä koulutusta voi jaella jokaiselle niin pitkään ja kauan, kun nämä haluaisivat”, Yliopisto sanoi ja veti henkeä, ”Mutta! Sen minä olen sadan vuoden aikana oppinut, että koskaan ei saa puhua vain rahasta. Olin joskus hölmö, menin mukaan siihen. Mutta olen oppinut. Jos minä en puhu sivistyksestä, niin kuka sitten.”

Yliopisto sähähti vielä kerran ja istui pystyssä, niin että Poika näki ensimmäistä kertaa, miten sen kyljet kohoilivat ja miten sen katse oli täynnä tulta.

Kirjoittanut nimerkki WP.