Kahvia, unelmia ja elefantteja

Puutero käveleksi hiljalleen ruokalasta käytäviä pitkin kahvikuppi kädessään toimistoa kohti. Suuren strategiasymposiumin avoimen keskustelutilaisuuden alkuun dee kympissä oli aikaa vielä puoli tuntia. Aikaa ottaa rennosti ja käydä puhe vielä kerran läpi.

Terve terve, hän nyökkäsi Jaakolle ja kavereille, pojat oli näköjään Atalpalta tulossa syömään. Pitääpäs käydä matkalla vielä Pessiltä kysymässä lähtisikö se sittenkin kaveriksi istumaan, jos sillä ei ole liian kiire sen julkaisun editoinnin kanssa. Hän pysähtyi neljännen kerroksen ikkunoiden ääreen ihastelemaan aurinkoista kevätpäivää ja hörppäsi vähän kahvia.

Välillä sitä unohtaa miten hienoa se elämä täällä yliopistolla onkaan, ja kuinka harvoille tätä herkkua loppujen lopuksi on tarjolla. Ja sekin on ihmisistä kiinni eikä puitteista ja eduista,  vaikka  ne luovatkin  osittain edellytykset  tälle hienoudelle.  Ihmisiä  ei loppujen lopuksi voi valita työhönsä samalla tavalla kuin elämäänsä, mutta toimintaympäristöön Puuterolla oli pieni mahdollisuus vaikuttaa, ainakin siihen suuntaan mihin yliopisto oli seuraavaksi  lähdössä.

Jos sinua kuunnellaan niin oikeilla sanoilla voi vaikuttaa mihin tahansa. Ihan mihin tahansa. Jos saan muut tajuamaan oleellisen, niin sitten olen tyytyväinen.Tai  vaikka en saisikaan,  niin kaikki tulisi varmaan olemaan ihan hyvin kuitenkin, fiksua porukkaahan ne on.

Mutta tätä kun on kerran harjoiteltu monta kymmentä vuotta, niin pitäähän se käyttää tilaisuus hyväksi. Vähän ihmettelin kun kysyivät puhumaan, mutta  mikäs  ettei,  jos  kerran  haluavat kuulla pienemmänkin tekijän mielipidettä.

Jatketaanpas nyt nopsaan kuitenkin toimistoon että ehdin katsoa sen puheen kertaalleen, kahvikin loppui haaveillessa. No niin no niin, muistiinpanot, tuossa. ”Hyvät symposiuminkävijät, arvoisa yliopistoväki…” tervehdykset ja muodollisuudet, kaikki ihan hyvin tai ainakin sinne päin. Sitten asiaan, ”Yliopiston rooli on aina ollut parhaan opetuksen ja tutkimuksen tarjoaminen…” juu, siinä on nämä perusjaarittelut lyhyesti, sitten  ”…ideaaleista pitää ollakin eri mieltä ja keskusteluympäristönä ja asiantuntijamielipiteiden tarjoajana…” vähän menee pitkästyttäväksi, mutta pitää muistuttaa näistäkin nopsaan,   että asia saa oikein kohdennetun kontekstin. Ehkä painotan hiukan enemmän tuossa johdannon lopuksi tätä nykyisellään paremmaksi hitsautunutta yhteistä… hetkinen. Niin yhteistä mitä oikeastaan?

Yhteinen suunta, yhteinen tavoite, yhteinen strategia, yhteishenki, yhteinen oppimisympäristö? Onkos tässä nyt yksi ontto ideaali liikaa, olenko ollut sittenkin liian optimistinen. Ehkä mainitsen vain ennemminkin toiveen eri tavoitteiden ja ideaalien rauhanomaisen yhteiselon jatkumisesta ja rakentavan keskustelun tärkeydestä.

Sitten se oleellinen, eli hummus leivän päälle ja siemenet salaattiin. Meidän tulee ottaa nyt askel taaksepäin ja tarkastella isoa kuvaa, The Big Picture. Kaikki näkevät sen toki omien lasiensa läpi, mutta yhtä mieltä voidaan varmasti olla siitä että elefantti se on sittenkin. Kärsineen, jalkoineen, korvineen ja kaikkineen, mitä näitä nyt on.

Ja tätä elefanttia on patistettu eteenpäin monissa eri valjaissa, monenlaisilla kepeillä  ja höyhenilläkin. Joka viides vuosi on vaihdettu eri valjaat ja kokeiltu että menisikö se nyt eteenpäin innokkaammin ja vauhdikkaammin, onko sillä nyt hauskempaa, pysyyhän se muiden elefanttien trendeissä mukana ja pärjää kansainvälisessä elefanttinäyttelyssä.

Minusta tuntuu että välillä unohdamme, että meidän elefantti on täyttänyt tehtävänsä mallikkaasti jo pitkään ja sietänyt jos jonkinmoista kuritusta vähällä valituksella. Huolimatta siitä minkä vuosimallin varusteet sillä on olleet yllään. Koska se on terve elefantti, sillä on terveet jalat ja silmät ja se tietää mitä sen pitää tehdä, ja se osaa nauttia elämästäkin. Se ei ole täydellinen elefantti eikä siitä sellaista tulekaan tai tarvitsekaan tulla.

Ja ehdotankin nyt sitten seuraavaa, hyvät symposiumin avoimen keskustelutilaisuuden osallistujat. Me ostimme elefantillemme taas viisi vuotta sitten uudet varusteet, ja pienen tutuksi käyneen totuttelun jälkeen olemme ohjastaneet elefanttiamme työssään eteenpäin uusille pelloille. Kaikki me elefantin paimentajat ja kyytiläiset sekä muut elefantista riippuvaiset kyläläiset olemme olleet suurelta osin noin niin kuin keskimäärin erittäin tyytyväisiä etenemiseen ja yhteisen elefanttimme toimintaan. Siksi ehdotan että seuraava suuri linjamme yliopiston tulevassa strategiapaperissa on, että emme osta uusia varusteita seuraavaan viiteen vuoteen ainakaan. Koska vanhat ovat toimineet vallan hyvin, vaikka niillä ei ole kuuhun mentykään, mutta erittäin toimiviksi ne ovat osoittautuneet.

Minusta kannattaisi siis harkita vaihtoehtoa, joka säästäisi meiltä tällä kertaa uuteen elefantinpaimennustapaan totuttelun vaivan. Ja näin voisimme nauttia kyydistä enemmän, koska hyvin se varmasti tulisi nykyiselläkin tahdilla menemään.

Emmekä me ole elefanttikisoja voittamassa tänäkään vuonna, teimmepä mitä hyvänsä, mutta meillä ei ole minkäänlaista syytä häpeilläkään suoritustamme tämän hetkisellä tahdilla.

Eli jos jättäisimmekin tutkintorakenneuudistuksen tekemättä tällä kertaa, ja sen sijaan keskittäisimme  voimamme  enemmän  yliopiston  perustoimintojen  sujuvuuden  ja jatkuvuuden ylläpitoon. Ja yhteisen toimintaympäristön viihtyvyyden tarjoamiin hyötyihin, joista meillä on jo suuren vapaa-aikaremontin jäljiltä hyviä kokemuksia.

Puhun siis lähinnä viisi  vuotta  toimineesta  uudesta  kampuskeskuksesta  ja -ravintolasta,  joka on ainakin omasta mielestäni elävöittänyt yliopiston ilmapiiriä merkittävästi. En enää osaa edes kuvitella aikoja jolloin piti tyytyä alakuppilan ja lounasruokaloiden tarjoamiin, toki erinomaisiin, mutta rajoittuneisiin palveluihin.

Vapaa-ajan-, juhla-, oleskelu- sekä ryhmätyötilan kymmenkertaistaminen ja pätevän etko- sekä kohtuuhintaisen iltapalabaarin perustaminen  kampuksen kylkeen on ollut kovin  miellyttävä juttu oman työskentelyfiilikseni kannalta, ja uskallan väittää että monen muunkin.

Ohhoh, nyt on lähtenyt vähän kynä lentoon, pitääpäs hiukan sieventää ettei mene liian rahvaanomaiseksi  tämä puhe. Tuosta  noin, koko kappale menemään, sitten uudet argumentit ja tuota nyt ei tarvitse edes sanoa.

Menenkin nopeammin eteenpäin asiassa, kirkastan hiukan noita teesejä loppupuolella… jepssis. Katsotaanpas, kymmenen minuuttia aikaa, joo nyt pitää kyllä jo lähteä. Mikäs roska se tuossa on paidassa, hups pois. Ryyppy vettä naamaan ja menoksi.

Niin se Makkonenkin vielä. Hei Pessi, lähetkö messiin, öhhöhöö. Tule nyt vaan, autan sitten sen viimeisen luvun kanssa ensi viikolla jos se on siitä kiinni. Hieno homma! Joo voin varata penkin, mutta älä liian kauan vehtaa, se alkaa viiden minuutin päästä. Jes.

Näin sitä mennään, tossua toisen eteen. Hmmm, ahh. Ai että raikas ilma tekee hyvää. Oho, jokos se on alkanut kun käytävä on jo tyhjä. Hop hop, ja ovella ollaan, tästä se lähtee.

Puutero tarttui kahvaan ja oven avautuessa häntä tervehti salista iloinen puheensorina.

Kirjoittanut nimimerkki Pullakahvi9

Vihreää teetä ja synergiaa

Kun laitan takkiani naulakkoon ja kuuntelen ohikulkijoiden päämäärätietoista kohinaa, en ymmärrä, kuinka osaisin olla täällä. Olen varmasti väärässä paikassa. En tahtonut päästä sisään edes ovesta. Okei, ajattelin sen aukeavan automaattisesti. Tässä ajassa se on normaalia. Mutta tässä paikassa? Ei.

Rakennus ei ole kaunis, vaan omituinen. Yliopisto on jäänne muinaisuudesta, jotenkin happamasta arvokkuudesta, ja sen asukkaat erakkorapujen ja mehiläisten kohiseva vuo. Ohitseni lipuu juttelevien opiskelijoiden parvia ja älylaitteita selaavia ajelehtijoita, muutama suuri Muinainen kehtaa kantaa kirjaakin. Hymy karkaa ennen kuin ajattelen. Rakastan kirjoja ja niitä olen tullut tänne opiskelemaan. Kuulen solinaa sanoilla ja vailla.

Kaikki on tähän mennessä hyvin, kai. Jokin täällä ei vain ole sitä mitä odotin. Jollain tavalla yliopisto ei vastannut niitä loputtomia ajatuksia ja päiväunia akateemisesta opinahjosta. (Kyllä, jollain ihmisillä on sellaisiakin vielä, kiitos kysymästä.) Sanoilla oli tahto olla jotain kaunista ja ”yliopiston” rikkoivat tyhjät välipala-automaatit ja rikkaiden lapset älylaseissaan. Niitä meni tuolla ja tuolla ja varmaan niiden luonnollinen ympäristö oli laajempi kuin naulakot.

Yliopistossa olisi pitänyt olla jotain erityistä. Kuitenkin lukiosta tutut villatakit ja kauluspaidat hallitsivat näitäkin käytäviä ja maalliset ongelmat ehtivät tännekin. Mitä villatakkisia vandaaleja. Vandaaleja? Yliopistounelmia ja akateemisia sydämiä murskaavia vandaaleja!

Niin. Kun ei tahdo uskaltaa naulakkojen välistä pois ja esittää etsivänsä jotain takkinsa taskuista kolmatta minuuttia, on pakko myöntää jännittävänsä. Tämä paikka ei ole sitä mitä odotin, mutta siinä on jotain. Yliopistolla on yhä jokin arvaamaton arvo ja vaikka se tuntuu mahdottomalta, olen sukuni ensimmäinen yliopisto-opiskelija.

Ehkä kaikki se kuviteltu glamour ei asu täällä, mutta suvulleni tämä on kehto, jossa unelmat ja suuruudet kasvavat. Mutta miten vastata odotuksia, kun on niin pettynyt ja onnellinen yhtä aikaa, ettei tiedä, miten päin olisi. Kysymys: Onkohan kukaan koskaan ollut ensimmäisenä päivänään näin eksyksissä? Kuinka voisikaan. Ohitse kulkee kauniita poikia, kauniita tyttöjä ja villatakkeja. Kuulumattomuuden tuska. Olen saastainen plebeiji ja tuutor-tapaamisesta viivyttelijä. Yritän rauhoittua ja hengittää. Mietin miksen ole pitämässä välivuotta.

Uskoin oikeasti tarvitsevani lisäpisteet, joita suoraan lukion jälkeen aloittavat opiskelijat saivat. Pinja ja Alinakin ovat reilaamassa pitkin Jenkkilää, Ellu jo ties missä. Luultavasti he eivät tule tänne vielä vuosiin. Miksen siis minäkin ole vaikka Tokiossa, ihanassa Tokiossa treenaamassa japaniani ja–

Puhelin kilahtaa kädessäni ja häiritsee ajatusteni kiertorataa. Tekstiviesti tuntemattomasta numerosta olisi sopiva sivuseikkailu, mutta: ”Hei, tuutorisi Niklas tässä moi, oletko tulossa tapaamiseen? Meillä on jo pöytä Alakuppilassa, eli Päätalon alakerrassa, et voi missata paikkaa.”

Olen seisoskellut Alakuppilan vieressä jo viitisen minuuttia. Olin myöhässä tietenkin jo mittaillessani  henkistä  kanttia  oven  kanssa.  ”Moi,  olen  jo  naulakoilla  ja  aivan  juuri  siinä.”

Hengittelen kuin katuva tuleva äiti synnytysosastolla ja teen lähtöä, tällä kertaa jo melkein tosissaan. Uusi kilahdus antaa vielä tekosyyn viipyillä: ”Okei, jee! Tunnistat meidät varmaan tämän avulla -> ” ja viestin mukana on kuva: pöydän äärellä hymyilevä poika ja hillitty tyttö, sekä heidän takanaan neljä hieman vaivautunutta ja eksynyttä ihmisparkaa, jotka tunnisti uusiksi opiskelijoiksi ilman vaikeuksia. Pöydällä tabletteja, kahvikuppeja ja kiusallisesti aseteltuja käsiä. Ja tuolla kuvan etualan pojalla on päällään tietenkin kirkkaan sininen villatakki.

”Tiedättekin kaikki varmaan, kuinka etuoikeutettuja ootte kun saatte aloittaa opiskelut Tampereen yliopistossa, sillä fasistinen hallituksemme on asettanut EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille lukukausimaksun. Tää on lähtölaukaus samanlaiselle kehitykselle myös Suomen sisällä, sillä…” toinen tuutorini Annika jatkoi monologiaan.

Yritin maistella vihreää teetäni polttamatta suutani tai nolaamatta itseäni. Vaalealta naapurintytöltä näyttävä Annika palautti uskoani yliopistounelmiin olemalla superpoliittinen ja semiärsyttävä. Olin toki sielultani vasemmistolainen ja varmasti feministikin (eivätkö kaikki ole?), mutta Annika oli niitä, jotka käyttivät noita sanoja titteleinä nimen jälkeen. Hän saarnasi vuolaasti ja oli jo muun muassa kehottanut kaikkia suhtautumaan epäluuloisesti
”fasistiseen Kelaan, joka yrittää nujertaa teidät jokaisessa käänteessä” (Tuutor-Annika 2025, 4,34min – 4,40min).

Tumma ja jotenkin primitiivisen cool Niklas, joka hymyili yhtä paljon kuin kuvassa, toppuutteli hieman tässä vaiheessa ja jopa puolusti hetken Kelaa. Me fuksit olimme kohteliaan hiljaa ja aivan pihalla, vaikka yksi vanhempi miesopiskelija hieman tuhahtelikin Annikan puheille.

Kaikki oli tietenkin aivan älyttömän sekavaa ja informaatiota oli liikaa. Uudet opiskelijat saivat ennakkopaketit yliopistolta, mutta niissä ei ollut puoliakaan käytännön asioista: melkein kaikki kirjat oli saatavilla sähköisenä; kahviloissa ja ruokaloissa ei ollut juuri henkilökuntaa, joten maksaminen ja opiskelijakortin esittäminen maksupäätteelle tuli osata; jos joku teki jotain omituista käytävillä, niin se oli luultavasti näyttelijäopiskelija, tai jopa teekkari, sillä yliopistojen yhdistyttyä (kuulemma lähinnä nimellinen ja statistinen asia) niitäkin näki Hervannan ulkopuolella; monissa luentosaleissa ei ollut vielä tarpeeksi pistokepaikkoja kaikille opiskelijoille; ulkomaisten yliopistojen kanssa järjestetyillä yhteisluennoilla kysymykset esitettiin netissä oppimisalustalla, ei viittaamalla; Pinni B:n alakerrassa oli gradun tekijöille tarkoitettu torkkuhuone; kaikki massaluennot kuvattiin, joten läsnäolopakkoa ei juurikaan ollut; kirjaston e-kirjojen lukulaitteet toimivat yliopiston sähköpostin salasanalla; älylasit eivät olleet pakollisia, mutta etenkin kaupan opettajat hyödynsivät niiden toimintoja opetuksessaan (Annika mutisi jotain opettajakunnan fasisteista ja luokkapettureista). Ja me olisimme ehkä Tampereen kirjallisuustieteen viimeiset pääaineopiskelijat.

”Nää on tietenkin vain huhupuheita, eli en ottaisi hirveän vakavasti. Ei oppialaa sekunnissa suljeta”, Niklas rauhoittelee toteamuksesta syntynyttä mutinaa.

”Mutta siis tällainen uhka on?”, kysyy pieni keijumainen tyttö yllättävän tiukasti.

”No, uhkahan on ollut jo pitkään täällä, eli kirjallisuustiede ei vaan ole kovin populaaria tai niitä aloja, jotka kaivoivat Suomen ulos taantumasta”, Niklas kertoo jotenkin surullisesti, ”Harva tietää, mitä täällä tehdään ja vielä harvempaa kiinnostaa. Mieluummin luetaan vaikka kauppaa kuin romaaneja. Sitten kärkytään muiden työttömien maisterien kanssa työpaikkoja, mutta sekin kelpaa ennemmin. Joten puhetta on ollut, että Tampereen kirjallisuustiede muuttaisi Helsinkiin tai Turkuun. ’Keskitetään osaamista’ tai jotain. Mutta se ei ole teidän ongelma, vaan tulevien opiskelijoiden.”

Haluaisin sanoa jotain rohkaisevaa, mutta vanhempi miesopiskelija hyökkää ääneen:

”Sori, mutta ollaan puhuttu hirveen vähän itse kirjallisuudenopiskelusta. Mä siis noista interdisiplinäärisistä opinnoista. Siis olenko käsittänyt oikein, että meidän pitää sekoittaa kirjallisuustiedettä johonkin muuhun aineeseen?”
”Juu, periaatteessa juuri näin, ” Niklas vastaa, ”eli yliopisto toivoo ainerajoja ylittävää tiedettä. Oppiaine siis tukee oppilaita tekemään viimeistään gradun aiheesta, joka yhdistää kirjallisuustieteen jonkun teidän sivuaineen kanssa. Kuulostaa pelottavalta, mutta yliopisto muuttuu. On hyvä, ettei istuta poteroissamme, vaan tehdään yhteistyötä eri oppiaineiden välillä.”

”Kuten opinto-oppaissa hehkutetaan, ’luodaan akateemista synergiaa’”, Annika lisää.

”Onko teillä jo sellaiset inter-oppiaineet valittu?” kysyy poika, jonka vaatetus näyttää varastetun valikoidulta joukolta metsureita ja liikemiehiä. Niklas vilkaisee Annikaan, joka vastaa:
”Mä olen ajatellut yhdistellä kirjallisuustieteeseen kauppaa ja valtio-oppia. Systeemit rikotaan sisältä käsin.” Annika nostaa nyrkkiin puristetun kätensä ironisesti ilmaan. On hiljaista.
”Ja mä varmaankin liitän omiin juttuihini sosiologiaa ja sosiaalitieteitä yleensäkin.” Niklas vastaa. Yritän miettiä, millaisia yhdistelmiä ja rakennelmia itse haluaisin tavoitella, mutta ajatusteni eleganssi yltää vain santsikupin tasolle. Mutta tee on hyvää.

Keskustelu jatkuu vielä tovin ja informaatio valuu näiltä loputtoman viisailta toisen vuoden opiskelijoilta meille raukoille. Hävettää olla näin pihalla, mutta kai fuksit ovat olleet sitä aina, osa ongelmista on vain ajautunut evoluution kouriin.

Joskus opeteltiin käyttämään tietokoneita, nyt tuskaillaan älylasien ja elektronisten kirjastojen kanssa. Ja miten opiskelijat yleensäkin selvisivät ennen tietokoneita? Nyt pitäisi olla kosmopoliitti moniosaaja, interdisiplinäärinen akateeminen ihme ja mielellään kilpailukykyinenkin.

Opettajia, joista puolet asuu maapallon toisella puolen, näkee kuulemma lähinnä sähköpostilistalla. Ja kun muistelen vanhoja opettajiani, jotka turvallisesti olivat läsnä, Niklas tiedustelee, olisiko minulla jokin askarruttava kysymys. Hetken aivoissani on hiljaista ja toivon, että keksisin jotain nokkelaa. Kun kysymys muodostuu, se on typerä, mutta niin aito.
”Missä kaikki kirjat on?” kysyn ja saan ihmiset naurahtamaan.

”Jee, joku kaipaa niitäkin. Me itseasiassa viedään teidät kaikki kirjastoon tän jälkeen,” Niklas hymyilee. Yritän olla punastumatta ja katsomatta sen tummia sotkuisia hiuksia, yleensäkin näyttämättä nälkäiseltä ahmalta. Eihän kukaan ole koskaan tullut yliopistoon rakastumaan?

Kirjoittanut nimimerkki Pallo Karpo

Normipäivä

Pieni poika teki loskaan pieniä jälkiä, minä suurempia ja syvemmälle.
– Miten pitkä matka päiväkotiin on?
– Sata metriä.
– Ai, mistä sää tiedät?
– Kokemuksesta. Sitä oppii arvioimaan.
– Ai, jos on kokemusta, on oppinut?
– Just. Nyt mentiin!

Päiväkodin täti ilmoitti, että kahden hoitajan sairaustapauksen ja sijaiskiellon takia toivotaan mahdollisuutta hoitaa lapset itse tänään. Soitin yliopiston testikeskukseen.

– Meillä onkin vielä parisataa metriä matkaa, tuut mun mukaan yliopistolle tänään.
– Ai, pääsenkö mää taas pelaan?
– Tänään saat piirtää ja maalata. Siellä tutkitaan luovia taitoja.
Luovuuden ja hahmottamisen testiryhmän johtaja otti pojan riemulla vastaan ja esitteli uudet työntekijät.

– Meillä on kaksi kolmasosaa työttömiä akateemisia tänä vuonna. He saavat verottoman palkkion työttömyyskorvauksen päälle, jos osallistuvat lasten päiväunien aikaan meidän haastatteluihin. On meillä tänä lukukautena timpurikin. Hän tekee lasten kanssa matemaattisia kuvioita seuraavaan yliopiston tiedetapahtumaan, kertoi johtaja riisuessaan poikaa.

Työhuoneeni oli jo täynnä kollegoita, kun vihdoin pääsin perille. Aamun suunnittelukokous jakoi hommat: kuka on viikon johtajana, kuka hoitaa Aasian tutkimushankkeet, kuka suunnittelee PELASTUS -hankkeen toista jaksoa norjalaisten kanssa. Pohjois-Euroopan lasten tulevaisuus on miljoonahanke ja sai minutkin ruotsin kurssille verestämään taitoja.

– Kiinalaiset sosiaalityön tutkijat ovat tänään videoneuvottelussa hankkeista meidän kanssa, tarvittaisiin yksi mandariinia osaava vielä, tietääkö kukaan?
– Vaihto-opiskelijoista kolme on ilmoittautunut käytettäväksi, otetaan yksi heistä.

Rojahdin löhösohvalle ja käänsin tietokonepöydän lähelleni, laitoin kuulokkeet päähän ja otin skypellä yhteyden Etiopiaan, missä meillä alkaisi kouluhanke kuukauden kuluttua.
Lounastauolla kävin katsomassa pikkuista, jonka pusero oli väritahroja täynnä ja suu messingillä.

– Täällä on kivaa!

Kotihoidosta tuli soitto: äiti kaatunut, sukulaisten pitäisi mennä paikalle. Sanoin kirosanan ääneen ja kysyin, eikö kukaan osaa soittaa lääkäriä, jos vanhus makaa lattialla käsi vääntyneenä ja turvonneena?

– Meidän väki ei ole sairaanhoitajia. Pääsisikö joku sukulaisista äitinne luo?

Pistin käden suulle, etten puhu pahoja. Syöksyin yliopiston palvelubussiin, hain äidin ja saatoin hänet lääketieteellisen tutkimuspisteeseen. He tutkivat äidin, laittoivat kipsin, kirjoittivat raportin kaupungille ja veivät äidin kotiin.

– Lasku  olisi mennyt kaupungille, koska vastuu oli heillä, mutta äitinne osallistui tutkimukseemme vanhuksista ja musiikista ja siksi emme laskuta kaupunkia. Äitinne ihan innostui letkajenkasta ja Iltatuulen viestistä!

Kiitos siitä ja kipinkapin takaisin töihin. Meidän hengaushuoneessa naurettiin ja kurkistin sinne. Huoneen keskellä kauhoi neljä tutkijaa käpykakkua ja joi kahvia.

– Me saatiin miltei miljoona, kiitos teidän! Teidän hankehakemus oli niin rautaa!
– Pikkusen oli varmaan merkitystä silläkin, että te tiesitte mitä haluatte ja tutkitte tärkeitä asioita, yritin ja nauroin tutkijoiden mukana. Heille tämä hetki oli harvinainen, meidän ryhmälle hankkeet olivat jatkuvaa virtaa.

Soitin ruokayksikköön: numero 44 tilaa litran maitoa, ruisleivän, kilon porkkanoita ja vaniljajätskiä, haku ennen päiväkotien sulkeutumista.

– Mikä on tärkeintä meidän työssä?
Kollegan kysymys iltapäiväkävelyllä kampuksen ympäri hämmensi.
– Ai etkö tiedä?
– Älä viitti. Mun mielestä tärkein hautautuu liian usein vähemmän tärkeän alle, niin kuin nää lumikiteet loskaan.
– Niin aina. Ittekin unohtaa, mikä tarkoitus tällä on. Paahtaa, hankkia tutkijoille mahdollisimman monta ”viittausta” ja sitaatteja kaikkialla. Kohta ne hautaakin tutkijoita niin kuin Pyynikin kirkkopuistossa talonomistajien vaimoja: ”Här hvilar forskaren Mycky Kännt. Han blev citerad 5701 gånger i sitt liv”`

– Olisko noin, ettei tää homma muutu. Onhan noita laaja-alaisia tutkijoita alkanut putkahdella siellä sun täällä. Kanske det är framtiden!
– Tulisit sinne ruotsin kurssille, siitä on hyötyä. Ja me katsotaan hyviä tiededokumentteja.
– Emmää ehdi, mullon lapset pieniä, äitee kipeenä ja espanjan kurssikin jäi kesken.
– Kuulostaa tutulta, sanoin ja taputin kollegaa olalle.

Iltapäivällä huoneessani aina piippaa kolmen aikaan. Se on asentamani muistutus siitä, että hankkeista on kerrottava eteenpäin muille tutkimuskeskuksille ja yliopiston tiedottajille. Kirjoitin pari viestiä päivän iloisista uutisista ja suljin työhuoneen oven takanani.

Hain ruuat yliopiston ruokayksiköstä ja pojan testiryhmästä. Hyvä päivä oli ollut. Kaikki pussasivat pienen miehenalun matkaan.

Ruuan jälkeen pyysin pientä syömään kuorimani appelsiinin.
– Ai, miks?
– Kun siitä saa c-vitamiinia.
– Ai, miks sitä pitää saada?
– Jotta kasvat terveenä ja jaksat.
– Mää haluisin appelsiinimehua!
– Mää sain lapsena ainoastaan jouluna appelsiinin. Se on mielestäni kaunis hedelmä. Ja tärkeä.
– Voi mummu, ihan totta ainoastaan jouluna? Saat tän!
– No nyt mää syön usein appelsiineja, kun mulla on töitä yliopistolla. Työnsin hedelmän pojan nokan alle takaisin.
– Ai, miks sää oot siellä töissä?
– Jotta mää osaisin vastata sun kysymyksiin. Syö appelsiini, ja aamulla äiti on lentänyt tänne Brysselistä, tuo sinulle hienon tuliaisen, minulle pitsiä ja yliopistolle kaikkea hienoa pään sisällä.
– Ai, yliopistolle tuodaan tuliaisia pään sisällä?
– Kyllä, enimmäkseen.

Kirjoittanut nimimerkki Norma Rae