Oppimisen iloa öljypiikin jälkeen

25 vuotta – uskomatonta. Niin monta vuotta olen pitänyt Tampereen yliopistoa akateemisena kotipesänäni, maisteriopintojen aloittamisesta lähtien.

Nykytilanteesta on hauska katsoa ajassa taaksepäin. Eihän tämä mikään yhtenäinen putki ole ollut, vaikka tukikohta on pysynyt. Maisteriopinnoista jatkoin suoraan tohtoriputkeen, hallinnon kautta koukaten. Tohtoriopinnoista tein suunnilleen puolet Saksassa. Postdoc-vaiheessa vierailin muutaman kuukauden tutkijavaihdossa Australiassa ja Yhdysvalloissa.

Ajatus akateemisesta kansainvälistymisestä jonkinlaisena itseisarvoisena tavoitteena naurattaa. 10 vuotta sitten öljyn hinnan ollessa alhaalla ja ilmastoneuvottelujen vasta käynnissä tuollainen ajattelu oli tietysti vielä mahdollista. Eiköhän sitä kansainvälistymistä ole kuitenkin aina ajanut pääasiassa jokin muu kuin akateemisten meriittien hankkiminen. Opintojen aikana halu ja mahdollisuus nähdä maailmaa, seikkailla, ylipäätään työllistyä johonkin. Myöhemmin halu vaihtaa hetkeksi maisemaa tuttujen kuvioiden kyllästyttäessä ja tehdä yhteistyötä aidosti samojen teemojen kanssa työskentelevien tutkijoiden kanssa – tuntea olevansa kotonaan muuallakin kuin tutussa kotiympäristössä.

Nyt kansainväliset vierailut ovat harvinaisempaa herkkua, jotka aina aiheuttavat
pienen omantunnon piston, mutta kansainvälinen yhteistyö toteutuu toki vaivattomasti
tietoverkkojen välityksellä. Kasvokkain tapaamiset tuntuvat siten entistä arvokkaammilta.

10 vuotta sitten yliopistolla elettiin kuohunnan ja epävarmuuden aikoja. Olimme kyllästyneitä jatkuvaan muutokseen, organisaatiorakenteiden purkamiseen ja niistä johtuneeseen työyhteisön hajaantumiseen ja viestinnän katkoksiin. Kesti aikansa ennen kuin uudet hyvät käytännöt löytyivät. Niissä on paljon vanhaa hyväksi havaittua mutta myös uutta.

Tohtoreiden työttömyydestä käytiin vilkasta keskustelua. Itsellänikin oli kunnia viimeistellä väitöskirjani ansiosidonnaisella päivärahalla, mutta valmistuttuani sain onneksi puolentoista vuoden tutkijanpestin hankkeessa, jossa minun oli mahdollista rakentaa omaa postdoc-ideaa ja kehittyä tutkija-opettajana. Näin jälkikäteen näen olleeni hyvin onnekas. Vaikka rahoitus on ollut silppua ja pätkää, on tekemiseeni kuitenkin uskottu siten että olen saanut rahoitusta yliopistolta, tutkijakoulusta, säätiöiltä ja muilta tahoilta.

10 vuotta sitten käynnissä ollut työelämän ja yhteiskunnallisen murroksen laajuus ei vielä ollut valjennut yliopistolaisillekaan. Kymmenien vuosien työuraa saman työnantajan palveluksessa pidettiin normina, ja yliopistolla yleisiä pätkätöitä pidettiin siitä ei-toivottavana poikkeustilanteena. Tämän päivän näkökulmasta tilanne näyttää toiselta. Olen tyytyväinen siitä, että minun ei tarvitse sitoutua loppuiäkseni saman organisaation palvelukseen. Toki perustulojärjestelmä ja erilaiset yleistyneet sosiaalisen yrittämisen muodot, kuten ne muutamat osuuskunnat joissa olen ollut mukana, ovat tuoneet uudenlaista turvaa myös akateemisille työläisille.

On ilo työskennellä erilaisten hankkeiden ja ihmisten kanssa tärkeiksi kokemiensa aiheiden parissa. Good things die hard. Puhun edelleen yliopistosta, vaikka nimi onkin vaihtunut. Ei siitä sentään tullut Moroversityä, kuten näppärimmät silloin juuri valmistuneen tornihotellin sky-baarin epäonnista nimeämistä mukaillen sanailivat. Olikohan muutoksen vetureiden taholta tahatonta komiikkaa antaa korkeakoulujen yhteistyön työnimeksi T3 – samalla lyhenteellähän tunnetaan Terminator-elokuvien kolmas osa, jossa tulevaisuuden robotit jälleen kerran koettavat hankkiutua eroon ihmiskunnasta. Samansuuntaisia pelkoja oli yliopistoväen keskuudessa korkeakoulujen yhdistymisestä, joten sinänsä analogia oli osuva.

Salakähmäisestä alustaan huolimatta keskustelu korkeakoulujen yhdistämisestä osoittautui hedelmälliseksi. Kesti aikansa ennen kuin kieltäytyminen ja vastarinta kypsyivät rakentavan kriittiseksi pohdinnaksi. Pelko tamperelaisten korkeakoulujen ammattikoulumaistumisesta ei lopulta toteutunut, vaan yhteistyö on auttanut selkiyttämään ammattikorkeakoulujärjestelmän ja tiedeyliopistojen perustehtäviä, eroja ja yhtäläisyyksiä.

Tutkintorakenteen joustavoittaminen on ollut varsin positiivista ja tarjonnut mahdollisuuden työelämäsuuntautuneille yliopisto-opiskelijoille valita ammattikorkeakoulun tarjonnasta käytännönläheisempiä kursseja. Vastaavasti ammattikorkeakouluopiskelijat voivat nyt syventää teoreettista ja metodologista osaamistaan yliopiston puolella. Yhteistyö teknillisen yliopiston suuntaan oli omalla alallani paikoin tiivistä jo ennen organisaatiomuutoksia, mutta niiden seurauksena Tampereen korkeakoulukenttä on aidosti
monitieteinen.

Tutkimusyhteistyö ammattikorkeakoulun ja teknillisen yliopiston toimijoiden kanssa on ollut rikastavaa. Tutkimuskohteita lähestytään entistä innovatiivisemmin ja monista näkökulmista, mikä helpottaa rahoituksen saamistakin. Samalla erilaisten normatiivisten lähtökohtien hahmottuminen on auttanut syventämään ymmärrystä omasta tieteenalasta.

Keskustelu yliopistouudistuksesta käynnistyi ajatuksella ”suuri on kaunista”. Oman alani kannalta onnekkaasti Tampereen yliopistossa toteutettiin juuri ennen strategian laadintaa tutkimuksen laadun kansainvälinen arviointi. Oma pieni tieteenalayksikkömme sai prosessissa mainiot arviot. Laadun arvioinnin tuloksia ei voitu uudistuksessa ohittaa ja niinpä suuruuden logiikka ei päässyt täysimittaisena onneksi toteutumaan. Tutkimuksen laadun arviointi teki näkyväksi sen seikan, että laadukas tutkimus ei niinkään tarvitse taakseen suurta organisaatiota, vaan toimivan tutkijayhteisön.

Yliopistolla on ollut ammattikorkeakoulumaailmasta paljon opittavaa. Muutosten positiivisena seurauksena ovat olleet muun muassa kielitaitovaatimusten ja palkkiojärjestelmien käyttöönotto myös yliopistolla.

Tärkeimpänä yhteistyön seurauksena pidän kuitenkin pedagogisen ajattelun juurtumista myös yliopistolle. Tässä ammattikorkean puolella oltiin reilusti edellä, vaikka yliopistopedagogiikkaa oli sinnikkäästi jo vuosia kehitetty. Yliopistolla tehtävien täytössä edelleen suosittiin tutkimusmeriittejä, vaikka tehtävä olisi ollut opetuspainotteinen.

Panostin itse jo tuolloin pedagogisiin opintoihin ja oman osaamiseni kehittämiseen tutkija-opettajana, jollaisena olenkin työllistynyt nämä viimeiset 10 vuotta erilaisissa hankkeissa ja tehtävissä. Pedagogisen osaamisen korostaminen ja vaatiminen myös tehtävien täytössä näkyy nyt selvästi myös korkeakouluyhteisön viestinnässä ja työhyvinvoinnissa.

Yliopistolle perinteisen sisältökeskeisen pedagogian rinnalle ovat juurtuneet hyvinvointi- ja kulttuuripedagoginen osaaminen. Pedagogiseen ajatteluun panostaminen on jo selvästi nähtävissä niin opiskelijoiden kuin henkilökunnan hyvinvoinnissa sekä työn laatuna ja
tuloksellisuutena.

Olen kypsynyt kriittiseen yhteiskunnalliseen ajatteluun hitaasti ja alkanut hahmottaa tekijöitä, joista se johtuu. Korkeakoulujärjestelmämme on ollut kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Ensimmäisen sukupolven akateemisena olen kantanut mukanani epävarmuuden painolastia, jonka karistamisessa on ollut vuosien työ.

Olen vähitellen kypsynyt hahmottamaan niitä ääneen lausumattomia rakenteita, joiden varassa yliopistolla toiset menestyvät ja toiset putoavat. Olen antanut itselleni luvan  innostua, olla akateeminen intellektuelli, uskaltaa esittää kriittisiä näkemyksiä.

Tieto on valtaa. Tätä valtaa on käytettävä harkiten. Omalla tutkimuksellani ja opetuksellani haluan purkaa toimimattomia valtarakenteita ja mahdollistaa suoraviivaisemman ja kivuttomamman kasvun seuraaville akateemisille sukupolville. Kasvakaa vahvoiksi, kauniiksi ja viisaiksi, muuttakaa maailmaa.

Kirjoittanut nimimerkki Hiirulainen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *