Normipäivä

Pieni poika teki loskaan pieniä jälkiä, minä suurempia ja syvemmälle.
– Miten pitkä matka päiväkotiin on?
– Sata metriä.
– Ai, mistä sää tiedät?
– Kokemuksesta. Sitä oppii arvioimaan.
– Ai, jos on kokemusta, on oppinut?
– Just. Nyt mentiin!

Päiväkodin täti ilmoitti, että kahden hoitajan sairaustapauksen ja sijaiskiellon takia toivotaan mahdollisuutta hoitaa lapset itse tänään. Soitin yliopiston testikeskukseen.

– Meillä onkin vielä parisataa metriä matkaa, tuut mun mukaan yliopistolle tänään.
– Ai, pääsenkö mää taas pelaan?
– Tänään saat piirtää ja maalata. Siellä tutkitaan luovia taitoja.
Luovuuden ja hahmottamisen testiryhmän johtaja otti pojan riemulla vastaan ja esitteli uudet työntekijät.

– Meillä on kaksi kolmasosaa työttömiä akateemisia tänä vuonna. He saavat verottoman palkkion työttömyyskorvauksen päälle, jos osallistuvat lasten päiväunien aikaan meidän haastatteluihin. On meillä tänä lukukautena timpurikin. Hän tekee lasten kanssa matemaattisia kuvioita seuraavaan yliopiston tiedetapahtumaan, kertoi johtaja riisuessaan poikaa.

Työhuoneeni oli jo täynnä kollegoita, kun vihdoin pääsin perille. Aamun suunnittelukokous jakoi hommat: kuka on viikon johtajana, kuka hoitaa Aasian tutkimushankkeet, kuka suunnittelee PELASTUS -hankkeen toista jaksoa norjalaisten kanssa. Pohjois-Euroopan lasten tulevaisuus on miljoonahanke ja sai minutkin ruotsin kurssille verestämään taitoja.

– Kiinalaiset sosiaalityön tutkijat ovat tänään videoneuvottelussa hankkeista meidän kanssa, tarvittaisiin yksi mandariinia osaava vielä, tietääkö kukaan?
– Vaihto-opiskelijoista kolme on ilmoittautunut käytettäväksi, otetaan yksi heistä.

Rojahdin löhösohvalle ja käänsin tietokonepöydän lähelleni, laitoin kuulokkeet päähän ja otin skypellä yhteyden Etiopiaan, missä meillä alkaisi kouluhanke kuukauden kuluttua.
Lounastauolla kävin katsomassa pikkuista, jonka pusero oli väritahroja täynnä ja suu messingillä.

– Täällä on kivaa!

Kotihoidosta tuli soitto: äiti kaatunut, sukulaisten pitäisi mennä paikalle. Sanoin kirosanan ääneen ja kysyin, eikö kukaan osaa soittaa lääkäriä, jos vanhus makaa lattialla käsi vääntyneenä ja turvonneena?

– Meidän väki ei ole sairaanhoitajia. Pääsisikö joku sukulaisista äitinne luo?

Pistin käden suulle, etten puhu pahoja. Syöksyin yliopiston palvelubussiin, hain äidin ja saatoin hänet lääketieteellisen tutkimuspisteeseen. He tutkivat äidin, laittoivat kipsin, kirjoittivat raportin kaupungille ja veivät äidin kotiin.

– Lasku  olisi mennyt kaupungille, koska vastuu oli heillä, mutta äitinne osallistui tutkimukseemme vanhuksista ja musiikista ja siksi emme laskuta kaupunkia. Äitinne ihan innostui letkajenkasta ja Iltatuulen viestistä!

Kiitos siitä ja kipinkapin takaisin töihin. Meidän hengaushuoneessa naurettiin ja kurkistin sinne. Huoneen keskellä kauhoi neljä tutkijaa käpykakkua ja joi kahvia.

– Me saatiin miltei miljoona, kiitos teidän! Teidän hankehakemus oli niin rautaa!
– Pikkusen oli varmaan merkitystä silläkin, että te tiesitte mitä haluatte ja tutkitte tärkeitä asioita, yritin ja nauroin tutkijoiden mukana. Heille tämä hetki oli harvinainen, meidän ryhmälle hankkeet olivat jatkuvaa virtaa.

Soitin ruokayksikköön: numero 44 tilaa litran maitoa, ruisleivän, kilon porkkanoita ja vaniljajätskiä, haku ennen päiväkotien sulkeutumista.

– Mikä on tärkeintä meidän työssä?
Kollegan kysymys iltapäiväkävelyllä kampuksen ympäri hämmensi.
– Ai etkö tiedä?
– Älä viitti. Mun mielestä tärkein hautautuu liian usein vähemmän tärkeän alle, niin kuin nää lumikiteet loskaan.
– Niin aina. Ittekin unohtaa, mikä tarkoitus tällä on. Paahtaa, hankkia tutkijoille mahdollisimman monta ”viittausta” ja sitaatteja kaikkialla. Kohta ne hautaakin tutkijoita niin kuin Pyynikin kirkkopuistossa talonomistajien vaimoja: ”Här hvilar forskaren Mycky Kännt. Han blev citerad 5701 gånger i sitt liv”`

– Olisko noin, ettei tää homma muutu. Onhan noita laaja-alaisia tutkijoita alkanut putkahdella siellä sun täällä. Kanske det är framtiden!
– Tulisit sinne ruotsin kurssille, siitä on hyötyä. Ja me katsotaan hyviä tiededokumentteja.
– Emmää ehdi, mullon lapset pieniä, äitee kipeenä ja espanjan kurssikin jäi kesken.
– Kuulostaa tutulta, sanoin ja taputin kollegaa olalle.

Iltapäivällä huoneessani aina piippaa kolmen aikaan. Se on asentamani muistutus siitä, että hankkeista on kerrottava eteenpäin muille tutkimuskeskuksille ja yliopiston tiedottajille. Kirjoitin pari viestiä päivän iloisista uutisista ja suljin työhuoneen oven takanani.

Hain ruuat yliopiston ruokayksiköstä ja pojan testiryhmästä. Hyvä päivä oli ollut. Kaikki pussasivat pienen miehenalun matkaan.

Ruuan jälkeen pyysin pientä syömään kuorimani appelsiinin.
– Ai, miks?
– Kun siitä saa c-vitamiinia.
– Ai, miks sitä pitää saada?
– Jotta kasvat terveenä ja jaksat.
– Mää haluisin appelsiinimehua!
– Mää sain lapsena ainoastaan jouluna appelsiinin. Se on mielestäni kaunis hedelmä. Ja tärkeä.
– Voi mummu, ihan totta ainoastaan jouluna? Saat tän!
– No nyt mää syön usein appelsiineja, kun mulla on töitä yliopistolla. Työnsin hedelmän pojan nokan alle takaisin.
– Ai, miks sää oot siellä töissä?
– Jotta mää osaisin vastata sun kysymyksiin. Syö appelsiini, ja aamulla äiti on lentänyt tänne Brysselistä, tuo sinulle hienon tuliaisen, minulle pitsiä ja yliopistolle kaikkea hienoa pään sisällä.
– Ai, yliopistolle tuodaan tuliaisia pään sisällä?
– Kyllä, enimmäkseen.

Kirjoittanut nimimerkki Norma Rae

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *