Minun yliopistoni 2025

”Kerro viisi asiaa, joita sinä et ole”, rekryrobon metallinen ääni luikersi korvastani sisään ja tärähti tajuntaani. Salamana koodasin listan kohteeseen ja klousasin istunnon.

Seuraavaksi hälytti taskulaatta, jonka näytöltä innostunut proffa ampaisi melkein syliini. Se kyseli tämän kertaisen kansainvälisen projektin edistymisestä ja minähän kerroin. Kymmenen minuuttia hehkuimme järjettömän innon vallassa höpötellessämme prokkiksen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Lopettaessamme etämiitin olin niin positiivisen latauksen pyörteissä, että kävelin väärälle portille.

No, onneksi robot ovat koneita paikallaan: väärä matkasimini hälyytti ja sain ystävällisen ohjauksen seuraavalta portilta lähtevään Tampereen-koneeseen. Vielä adios Graz ja kotia kohti. Edessä olisi pari huikeaa tuntia aikaa paneutua kotikampukselta välittyvään interaktiiviseen liveseminaariin.

Seminaarin päättymisen jälkeen lentoaikaa oli jäljellä vielä puolisen tuntia. Muistin yhtäkkiä äidin syntymäpäivän ja näppäilin söpön pikkulahjatilauksen hänelle. Äitini kertoilee usein, millaista oli opiskella joskus viime vuosituhannelta. Tuntuu todella oudolta, että luentosaliin saattoi olla ahtautuneena samanaikaisesti satojakin opiskelijoita, jotka kuuntelivat yhtä jäykkää professoria mumisemassa jotakin vanhanaikaista jargonia täysin ilman äänentoistolaitteita tai alkeellisintakaan keskustelukanavaa. Kyllä kehitys siinä mielessä on ollut huimaa.

Tosin nykyäänhän opetuksen seuraaminen livenä on enempi statusjuttu. On niin siistiä, jos pystyy nappaamaan eturivin luentopaikan. Opettajat ovat erinomaisia esiintyjiä ja useinhan Tampereellekin tulee isoja staroja – huippututkijoita ja yritysjohtajia – ulkomailta puhumaan. Varsinkin niiden tilaisuuksiin on vaikeata saada lippuja, mutta onneksi yleensä kuitenkin joku paikka irtoaa edes jättiscreenille tai etäkatsomoon. Sellainen maailma, jossa yliopisto-opetus olisi ilmaista, on meikäläiselle ihan utopiaa.

Äiti oli omien sanojensa mukaan ikiopiskelija. Sellainen määritelmä oli silloin 2000-luvun alussakin vielä kuulemma tosi nolo. Niihin aikoihin kai kuitenkin keksittiin elinikäisen oppimisen – käsite. Nykyäänhän jengi opiskelee kaiken ikäisenä tarpeen mukaan. Kaikki kehittää koko ajan itseään ja maailmaa ikään, rotuun ja sukupuoleen katsomatta. Paljon on niitä, joiden työt on mennyt roboille ja ihmiset valikoi poolien kautta itselleen uusia mahdollisuuksia.

Äiti kertoi, että se etsi vielä keski-ikäisenäkin töitä jonkun ihmeen työvoimatoimiston verkkosivuilta. Jotenkin sekin kuulostaa niin hämärältä, että menet jonnekin laitokseen opiskelemaan ja sitten toivot, että viiden vuoden päästä siitä jossain päin Suomea (silloin kymmeniä vuosia sitten ei menty vielä maailmalle) joku tarvitsee juuri sinunlaistasi työntekijää.

Nykyäänhän pooleihin liitytään heti opiskelun alettua ja opinnot täsmäytetään yritysten ja yhteiskunnan tarpeiden mukaan, maksaahan ne firmat opintojakin ja odottaa opiskelijan panosta työyhteisössä. Maailmalla saa projektien tiimoilta ravata aika paljon, mutta liputhan ovat halpoja ja laitteet nopeita. Ennen piti kuulemma täyttää tiettynä aikana vuodesta jotain hakemuslappuja, jos halusit lähteä vaihtoon ulkomaille. Nykyään lähinnä poistetaan sähköinen opintoaccess, jos et lähde.

Havahduin mietteistäni lentokoneen rullaillessa jo kevyesti Tampereen uudella kentällä. Yhteiskuntapoolista sykähti ranteeseen viesti, että pääsin mukaan uuteen projektiin. Ilahduin, että keskustelu robon kanssa Grazin päässä oli mennyt nappiin.

Viisi asiaa, joita en ole…. 1. en ole muutosvastarintainen, 2. en ole globaalin vastuun välttelijä, 3. en ole epäoikeudenmukainen, 4. en ole sulkeutunut, 5. en ole haluton tutkimaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia kysymyksiä.

Tulikohan hetkessä napattua määritelmät Tampereen yliopiston esittelysivulta, mietin kiirehtiessäni onnellisena terminaalista ulos kirkkaaseen helmikuiseen auringonpaisteeseen.

Kirjoittanut nimimerkki Kolmen äiti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *