Leskenlehti

Tumman taivaan alla kulkee synkkä hahmo, joka puhelee itsekseen. Kumarassa kulkevan miehen pitkät askelet mittaavat harmaantuneen rakennuksen sivua. Yhtäkkiä hän kääntyy ympäri ja alkaa astella minua kohti. Vaistonvaraisesti solahdan osaksi varjoisaa nurkkausta ja jään kuuntelemaan hahmon yksinpuhelua.

– Nyt on yliopistossa liikkeellä paljon kaikkea ja meidän tulee olla siihen valmiita, mies hokee astellessaan halki rakennusten väliin jäävän pihamaan.

Hän ei huomaa minua, vaan harppoo ohitseni jatkaen monologiaan. Jään ihmettelemään miehen sanoja ja ennen kaikkea hänen ulkonäköään: kauhtuneen pikkutakin hihoista ilmaa viuhtovat vimmaiset kädet ja paidankauluksesta kurkottelee parroittunut pää, jonka harmaan hiuspehkon alta tapittava katse liukuu pihamaan kivetyksellä. Mies näyttää siltä kuin hänet olisi vasten tahtoaan herätetty vuosia kestäneestä unesta.

Vaikka minun pitäisi palata jo oman työni äärelle, uteliaisuuteni vie voiton ja lähden seuraamaan ajatuksiinsa vaipunutta kulkijaa. Miehen vimmaista menoa katsellessani mieleeni palaa vuosia sitten lausutut yksikön johtajan sanat liikkeestä ja liikkeessä pysymisestä. Johtaja vetosi maailman muuttumiseen ja siihen, että yliopiston tulisi kiriä toimintaansa, jotta pystyisimme kilpailemaan kansainvälisesti.

Muistelen, että kokouksessa ilmoille kajahtanutta vaadetta seurasi kuitenkin hiljaisuus. Johtajan puhetta takarivistä seuranneena tulkitsin hurraa-huutojen puuttumisen vastalauseeksi optimistiselle tulevaisuuspuheelle, jossa kehittyminen ja onnistuminen vaativat alituisia väistöliikkeitä, ennakointeja ja sopeutumista.

”Kun vain saisi olla ja tehdä rauhassa tutkimusta” oli minullekin tuttu kahvihuoneessa toistuva mantra, joka lausuttiin raskaiden huokausten välissä. Käytännössä tutkimuksesta oli tullut opetuksen ja hallinnollisten tehtävien täyttämän päivän tilkettä, jatkuvien katkosten taidetta.

Katkonainen on myös yksinäisen kulkijan askel. Mies on huomannut pihaa päällystävien betonilaattojen saumassa jotain mielenkiintoista ja kaivaa tahraisen puvuntakkinsa taskusta kolmioviivaimelta näyttävän esineen. Seuraan kummastuneena, kuinka mies alkaa käännellä maahan asettamaansa mittaa ja vähän väliä nostaa sen ilmaan kasvojensa eteen. Tuulenvire kuljettaa luokseni sanat ”ofuj ofuj ofuj” samalla, kun huomaan miehen juoksevan laatoituksella eteenpäin uusia saumakohtia etsien.

Kymmenen vuoden takaisten rakenteellisten muutosten vaatima kilpajuoksu uuvutti henkilökunnan. Sopeutuminen ja tehostaminen muuttui osaksi kvartaalipuhetta, joka juhlavasti verhottiin kilpailukyvyn edellyttämään selviytymisretoriikkaan. Yliopiston ulkopuolelta palkattujen asiantuntijoiden mukaan ”kansainvälinen kilpailukyky” ja ”tuloksellisuus” vaativat tutkijoiden määrän radikaalia vähentämistä.

Huippututkijat nähtiin luonnonvarana, joka voitiin siilata muista tutkijoista erilleen vertaamalla julkaisulistojen pituutta. Pituusjärjestykseen laittamiseen sovellettiin tehtävään kehitettyä työvälinettä, OFuJ-mittaria, jonka objektiivisuudesta ja tieteellisestä luotettavuudesta asiantuntijat olivat varmoja. Mittarin toimintamekaniikka perustui Valtion tehokkuustoimikunnan säädöksiin, joiden perimmäinen tarkoitus oli tutkijoiden itsetarkkailun ja -säätelyn lisääminen.

OfuJ-testeissä huonot tulokset johtivat tasapäisten tutkijoiden ja opetukseen keskittyneen henkilökunnan luonnolliseen poistumaan, jota strategiapalavereissa kutsuttiin parantuneen tuloksen edellyttämäksi ”poisvalinnaksi”.

Ajatukseni keskeyttää päärakennuksen kulmalle ehtineen kulkijan ilahtunut huuto. Lähestyn miestä varovasti, mutta hän ei vaikuta huomaavan läsnäoloani saati häiriintyvän siitä. Miehen olan yli kurkatessani huomaan ilakoinnin syyn: murenevan puutarhalaatan halkeamasta pilkottaa pieni keltainen piste. Romantiikkaan taipuvainen mieleni muuttaa leskenlehden pientä aurinkoa muistuttavat kasvot symboliksi vastarinnalle.

Kun Valtion suunnittelemat tehostamisvaatimukset kymmenen vuotta sitten kantautuivat yliopiston henkilökunnan korviin, työmääränsä alla kangistuneet työntekijät alkoivat osoittaa varovaisia kapinoimisen merkkejä. Henkilökunta aloitti yhä absurdimmiksi muuttuvien vaatimusten vastustamisen.

Myös opiskelijajärjestöt nousivat kapinaan huomatessaan, kuinka henkilökunnan
vähentäminen edellyttäisi lähiopetuksen karsimista ja tenttimisen lisäämistä. ”Yliopisto ei ole kirjekurssi” -julisteita ilmestyi ilmoitustauluille, ja opiskelijat perustivat yhdessä henkilökunnan kanssa yliopiston sivistyksen ja tutkimuksen peruspilareita tukevan solidaarisuusliikkeen. Suuri osa henkilökunnasta ei sanktioiden pelossa kuitenkaan  uskaltanut lähteä näkyvästi vastustamaan Valtion strategianeuvostoa tai yliopiston johtoa, ja neuvokkaimmat pakenivat ulkomaille.

Alituinen muutos, johon yksikönjohtajakin puheessaan viittasi, vaikutti henkilökunnasta yliopistoa rapauttavalta aaltoliikkeeltä. Jokainen maininki oli edeltäjäänsä suurempi ja sai henkilökunnan pitelemään yhä tiukemmin kiinni pelastusköysistään: kuka mistäkin apurahan tai viran pätkästä.

Viimeinen hyökyaalto, joka yliopiston perustuksia järkytti oli niin sanottu X3-hanke, joka uskoi taianomaiseen ja pyhään kolmiyhteyteen. Uudistuksen myötä yliopisto yhdistyisi osaksi kahden muun korkeakoulun muodostamaa kokonaisuutta. Fuusion etuna nähtiin etenkin tehokkuus, sillä isommasta ryhmästä on helpompi karsia pois päällekkäisyyksiä kuin pienestä joukosta.

Toisaalta Valtio pyrki yhdistämistoimenpiteellään tehostamaan myös Innovaatiopolitiikaksi nimettyä strategiaa, jonka tarkoituksena oli saada kansalaisille lisää hyvinvointia ja parantunutta elintasoa. Hyvinvointi nähtiin ennen kaikkea talouteen kytkeytyvänä ominaisuutena: uudistuneen X3-hankkeen olikin tarkoitus tuottaa mahdollisimman paljon Innovaatioita, jotka väräyttävät Valtion taloutta mittaavat käyrät jälleen nousuun.

Uudistus ajettiin läpi nopeasti ja yliopiston henkilökuntaa tai opiskelijoita kuuntelematta. Kovaäänisimmät kriitikot kyselivät yliopistojen itsehallinnon perään, hiljaisimmat pudistelivat päätään ja tyhjensivät työhuoneitaan.

Ironiantajuiset nauroivat katketakseen brändityöryhmälle, joka oltiin palkattu suunnittelemaan X3:lle uusi logo, koska kolmen korkeakoulun johtajat eivät päässeet yhteisymmärrykseen halutusta imagosta. Belgialaisen mainostoimiston suunnittelemassa logossa kolme toisensa leikkaavaa kehää kuvastivat uudistuksesta seuraavia synergiaetuja. Humoristit näkivät logossa mikkihiiren.

Kun uudistus oli saatu toteutettua, vellovan infrastruktuurin keskellä elämään tottuneet yliopistolaiset hämmästyivät yhtäkkistä seesteisyyttä. Törmäyksestä johtuneen savun hälvettyä he alkoivat nähdä ympärillään ihmisiä, jotka huhuillen etsivät toisiaan. Hapuilevat kädet löysivät toisensa, mutta ihmiset huomasivat, että muiden instituutioiden työntekijät puhuivat eri kieltä kuin he itse.

Ainoat yhteiset sanat, jotka he kaikki tunsivat, paljastuivat X3-hankkeen muistion avainsanoiksi. Kun ihmiset alkoivat korjata törmäyksessä vaurioituneita instituution osasia ja sovittaa kolmen koneiston osia toisiinsa, he huomasivat, että yhteinen kieli oli riittämätön osasten kuvailuun.

Maahan istahtanut mies on alkanut irrottaa laatanpaloja leskenlehden ympäriltä ja rapsuttaa vielä kohmeista maata viivaimen kärjellä. Mies ei yllätyksekseni edelleenkään huomaa minua ja istahdan hänen seurakseen läheiselle penkille. Huhtikuisen taivaan kevätsadetta enteilevät pilvet purjehtivat yllämme ja takilleni tipahtaa pisara. Vedän keuhkoihini sulavan maan voimakasta tuoksua ja suljen silmäni. Näen edessäni hymyilevien kollegojeni kasvot.

Fuusiota seuranneesta sekasorrosta selviytyivät parhaiten ne oppiaineet, tutkimusryhmät ja yksiköt, jotka olivat miettineet profiloitumistaan jo etukäteen. Tieteenvälisiä raja-aitoja ylittävät projektit olivat jo valmiiksi edesauttaneet eri tieteenaloilta tulevia ihmisiä kommunikoimaan toistensa kanssa. Perustutkimuksen säilymisestä huolestuneet olivat pitäneet huolta siitä, että myös oman oppialan sisällä vallitsi rakentava ja toisia kunnioittava ilmapiiri.

OfuJ-testeistäkin luovuttiin pian, sillä tutkimuksen laadun varmistamiseen kehitettiin pitkäjänteistä kehitystä korostavia mittareita. Uudistuksen jälkeen työntekijät vakuutettiin siitä, että suuria muutoksia hallintorakenteessa ei tulisi seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Tässä ajassa yksiköt saisivat myös rakentaa opetus- ja tutkimussuunnitelmansa haluamallaan tavalla, jotta työntekijöiden energia suuntautuisi väistöliikkeiden ja selviytymisen sijaan omaehtoisuudesta kumpuaviin ratkaisuihin.

Fyysinen liike ja muutos sen sijaan vasta alkoivat uudistuksen jälkeen. Kolmen korkeakoulun eri aloilta kumpuavan asiantuntijuuden voimalla alettiin suunnitella kampusta, jossa eri alojen ihmiset todella pääsisivät näkemään toisensa. Hallinnollisten järistysten jälkeen huomio kiinnittyi siihen, kuinka tehokkuutta eivät välttämättä parantaisikaan strategiset uudistukset, vaan se, että opiskelijoille ja henkilökunnalle annettaisiin tilalliset edellytykset monimuotoiseen työskentelyyn.

Sisäänpäinkääntyneisyyden sijaan uuden kampuksen haluttiin olevan avoin, tilava ja vuorovaikutukseen rohkaiseva. Loputtomat käytävät ja ikkunattomat seminaarihuoneet saisivat väistyä.

Avaan silmäni ja katselen vielä kerran alkavan kevätsateen kostuttamaa pihamaata. Pihalle alkaa ilmestyä työkoneita ja huomioliiveihin pukeutuneita hahmoja, jotka pystyttävät kulkuesteet rakennustyömaaksi muuttuvan aukion reunoille.

Leskenlehteä tarkkailemaan jäänyt ystäväni kavahtaa työkoneiden kovaa ääntä ja lähtee kuljettamaan betonilaatan sirpaleita sylissään. Annan miehen mennä menojaan ja katsahdan rannekelloa. On aika mennä pitämään aamun ensimmäinen luento.

Kirjoittanut nimimerkki Leskenlehti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *