Let’s Do-Si-Do Now

I wandered down the empty halls, speaking to the millions before me.

“Think back to Earth, to the year many referred to as 2025, when things really began to take shape”. I straightened my shirt, mildly aware that my image was being projected into a rather vast array of homes on all of the nearby planets. Perhaps I should have gone with a different shirt. Or maybe a different physical form entirely. It’s always difficult to select a form which acknowledges my minority roots as an Earthling, yet will be suitably regarded on a professional level by the alien races that bailed us out.

“Now we’ll be looking into the Great Transition of 2025; a turbulent time on Earth that bears an unfortunate resemblance to the situation we are currently in, hence the teaching of this subject. Firstly, I think it’s best if we chat with someone that was lucky enough to be around during the Great Transition of 2025 – I’d now like to introduce you to the cryogenically preserved head of Dr Palagi Phobbe”.

I turned to await the materialization of the famous head. Dr Palagi Phobbe quickly took shape before me. Well, as much shape as Dr Phobbe can be said to currently take.
“Welcome Dr Phobbe, glad you could join us!”

“Thank you, it’s great to get out again!” The Dr’s voice lowered and the conspicuous head made a motion that may have been akin to leaning in a little, “it’s been a while in the chamber again you know”.

“Yes, well, wonderful,” I clapped my hands together, “let’s get started, shall we?”
Dr Phobbe straightened up, “I presume you’ve all read my book on the Great Transition?”
“Yes, we’ve inserted the chip and are acquiring that information as we speak. Perhaps you could let us know what some of the realities were like at the time?”

“Of course, I always like to begin with the period when I was working in education. I like to think of that as my most full-bodied work”. A broad grin spread over the plasticised face of Dr Palagi Phobbe as the whole head turned and winked at me. I raised my eyebrows and smiled politely in reply. Dr Phobbe took a moment to recompose what was once a real face and began.

“It was during what the Western world, as it were, referred to as the late 2010s when we began to realise that the system we were working under was just not going to be sustainable for very much longer.

This was of course not new information, it was just that after decades of procrastination we were finally coming to the end of the proverbial line. Extractivism, capitalism, and the free market had collided to a head and it was time for a touch of redistribution and regeneration in the interests of preserving the human race.

Of course, not everyone felt that people necessitated conservation. We can see similar
issues with today’s “galaxial village”. I’m sure we’re all familiar with the downsides of free trade; “Made on Earth” anyone? Anyway, we won’t get into that now, instead I’d like to share with you a historical essay, written by one of my students in the first quarter of what we referred to as the 21st century.

This was the essay that really instigated some of the educational changes we made, which would contribute to the broader revolution that came to be known as the Great Transition.

Perhaps surprisingly, it was written for something as seemingly inconsequential as a
class project I had devised. At the time, I had recently been asked to hire a team of consultants to aid with the development of our school system. I reflected on this and decided that there was no need to bring in outsiders when we were working in a house of education.

I would create a course that would let the students themselves offer ideas for how they envisioned their future. I had also, coincidentally, recently acquired an intriguing and costly machine from the school.

My excited colleague down the hall was convinced that this machine was going to revolutionise the school system. Unfortunately, it was not something I felt I had much use for.

I decided that, for motivational purposes, I would offer the intriguing yet superfluous machine as a prize for the best paper. The paper I chose, whose ideas would eventually be implemented in our education sector and contribute to the impending revolution, read as follows: I’m about to experience graduation, from a field of tertiary education, all the whilst having however, given little thought whatsoever, to my next step throughout this entire endeavour.

This news may receive a negative reception, and I choose now to offer up the prevention, so adjust your glasses, I am not an exception. It’s time to pull together this situation, time to ally all education, time to make sure this operation can work collectively with occupations.

There is no need, for a separate entity, when it comes to education, let’s save the aggravation – integrate – involve that corporation, project work provides some compensation, benefiting both sides of the equation, and don’t forget government moderation, it cannot be back–benched to mere observation.

The courses available for students is astounding, and many are floundering, swamped by choice, which is promptly confounding, unable to see, what would be a benefit and sound good on a CV.

The thing required is less choice and more guidance, education and occupation need not be divided, more voice and less silence, more compliance, between students, their work, and those that will hire us.

The unification of tertiary education is a step in the right direction, a skip to a bright projection, a good connection, but this is not all the pieces of the puzzle, we need to release the muzzle and increase the shuffle, but don’t get caught in the scuffle of business relations, or bought by the muscle of big corporations, make sure to keep government associations, ignore the lucrative lure of privatisation.

Now all this may require a little contemplation, a little careful orchestration, you need all the thinkers when you got all your fingers in the pies, got to keep your eyes on the ball now, but what better place for innovation, we’re sitting on a house of education, nothing like that student motivation, with the expectation of low compensation, as evidenced through my own participation, with this manifestation of my imagination.

Kirjoittanut nimimerkki Aotearoa.

Oppimisen iloa öljypiikin jälkeen

25 vuotta – uskomatonta. Niin monta vuotta olen pitänyt Tampereen yliopistoa akateemisena kotipesänäni, maisteriopintojen aloittamisesta lähtien.

Nykytilanteesta on hauska katsoa ajassa taaksepäin. Eihän tämä mikään yhtenäinen putki ole ollut, vaikka tukikohta on pysynyt. Maisteriopinnoista jatkoin suoraan tohtoriputkeen, hallinnon kautta koukaten. Tohtoriopinnoista tein suunnilleen puolet Saksassa. Postdoc-vaiheessa vierailin muutaman kuukauden tutkijavaihdossa Australiassa ja Yhdysvalloissa.

Ajatus akateemisesta kansainvälistymisestä jonkinlaisena itseisarvoisena tavoitteena naurattaa. 10 vuotta sitten öljyn hinnan ollessa alhaalla ja ilmastoneuvottelujen vasta käynnissä tuollainen ajattelu oli tietysti vielä mahdollista. Eiköhän sitä kansainvälistymistä ole kuitenkin aina ajanut pääasiassa jokin muu kuin akateemisten meriittien hankkiminen. Opintojen aikana halu ja mahdollisuus nähdä maailmaa, seikkailla, ylipäätään työllistyä johonkin. Myöhemmin halu vaihtaa hetkeksi maisemaa tuttujen kuvioiden kyllästyttäessä ja tehdä yhteistyötä aidosti samojen teemojen kanssa työskentelevien tutkijoiden kanssa – tuntea olevansa kotonaan muuallakin kuin tutussa kotiympäristössä.

Nyt kansainväliset vierailut ovat harvinaisempaa herkkua, jotka aina aiheuttavat
pienen omantunnon piston, mutta kansainvälinen yhteistyö toteutuu toki vaivattomasti
tietoverkkojen välityksellä. Kasvokkain tapaamiset tuntuvat siten entistä arvokkaammilta.

10 vuotta sitten yliopistolla elettiin kuohunnan ja epävarmuuden aikoja. Olimme kyllästyneitä jatkuvaan muutokseen, organisaatiorakenteiden purkamiseen ja niistä johtuneeseen työyhteisön hajaantumiseen ja viestinnän katkoksiin. Kesti aikansa ennen kuin uudet hyvät käytännöt löytyivät. Niissä on paljon vanhaa hyväksi havaittua mutta myös uutta.

Tohtoreiden työttömyydestä käytiin vilkasta keskustelua. Itsellänikin oli kunnia viimeistellä väitöskirjani ansiosidonnaisella päivärahalla, mutta valmistuttuani sain onneksi puolentoista vuoden tutkijanpestin hankkeessa, jossa minun oli mahdollista rakentaa omaa postdoc-ideaa ja kehittyä tutkija-opettajana. Näin jälkikäteen näen olleeni hyvin onnekas. Vaikka rahoitus on ollut silppua ja pätkää, on tekemiseeni kuitenkin uskottu siten että olen saanut rahoitusta yliopistolta, tutkijakoulusta, säätiöiltä ja muilta tahoilta.

10 vuotta sitten käynnissä ollut työelämän ja yhteiskunnallisen murroksen laajuus ei vielä ollut valjennut yliopistolaisillekaan. Kymmenien vuosien työuraa saman työnantajan palveluksessa pidettiin normina, ja yliopistolla yleisiä pätkätöitä pidettiin siitä ei-toivottavana poikkeustilanteena. Tämän päivän näkökulmasta tilanne näyttää toiselta. Olen tyytyväinen siitä, että minun ei tarvitse sitoutua loppuiäkseni saman organisaation palvelukseen. Toki perustulojärjestelmä ja erilaiset yleistyneet sosiaalisen yrittämisen muodot, kuten ne muutamat osuuskunnat joissa olen ollut mukana, ovat tuoneet uudenlaista turvaa myös akateemisille työläisille.

On ilo työskennellä erilaisten hankkeiden ja ihmisten kanssa tärkeiksi kokemiensa aiheiden parissa. Good things die hard. Puhun edelleen yliopistosta, vaikka nimi onkin vaihtunut. Ei siitä sentään tullut Moroversityä, kuten näppärimmät silloin juuri valmistuneen tornihotellin sky-baarin epäonnista nimeämistä mukaillen sanailivat. Olikohan muutoksen vetureiden taholta tahatonta komiikkaa antaa korkeakoulujen yhteistyön työnimeksi T3 – samalla lyhenteellähän tunnetaan Terminator-elokuvien kolmas osa, jossa tulevaisuuden robotit jälleen kerran koettavat hankkiutua eroon ihmiskunnasta. Samansuuntaisia pelkoja oli yliopistoväen keskuudessa korkeakoulujen yhdistymisestä, joten sinänsä analogia oli osuva.

Salakähmäisestä alustaan huolimatta keskustelu korkeakoulujen yhdistämisestä osoittautui hedelmälliseksi. Kesti aikansa ennen kuin kieltäytyminen ja vastarinta kypsyivät rakentavan kriittiseksi pohdinnaksi. Pelko tamperelaisten korkeakoulujen ammattikoulumaistumisesta ei lopulta toteutunut, vaan yhteistyö on auttanut selkiyttämään ammattikorkeakoulujärjestelmän ja tiedeyliopistojen perustehtäviä, eroja ja yhtäläisyyksiä.

Tutkintorakenteen joustavoittaminen on ollut varsin positiivista ja tarjonnut mahdollisuuden työelämäsuuntautuneille yliopisto-opiskelijoille valita ammattikorkeakoulun tarjonnasta käytännönläheisempiä kursseja. Vastaavasti ammattikorkeakouluopiskelijat voivat nyt syventää teoreettista ja metodologista osaamistaan yliopiston puolella. Yhteistyö teknillisen yliopiston suuntaan oli omalla alallani paikoin tiivistä jo ennen organisaatiomuutoksia, mutta niiden seurauksena Tampereen korkeakoulukenttä on aidosti
monitieteinen.

Tutkimusyhteistyö ammattikorkeakoulun ja teknillisen yliopiston toimijoiden kanssa on ollut rikastavaa. Tutkimuskohteita lähestytään entistä innovatiivisemmin ja monista näkökulmista, mikä helpottaa rahoituksen saamistakin. Samalla erilaisten normatiivisten lähtökohtien hahmottuminen on auttanut syventämään ymmärrystä omasta tieteenalasta.

Keskustelu yliopistouudistuksesta käynnistyi ajatuksella ”suuri on kaunista”. Oman alani kannalta onnekkaasti Tampereen yliopistossa toteutettiin juuri ennen strategian laadintaa tutkimuksen laadun kansainvälinen arviointi. Oma pieni tieteenalayksikkömme sai prosessissa mainiot arviot. Laadun arvioinnin tuloksia ei voitu uudistuksessa ohittaa ja niinpä suuruuden logiikka ei päässyt täysimittaisena onneksi toteutumaan. Tutkimuksen laadun arviointi teki näkyväksi sen seikan, että laadukas tutkimus ei niinkään tarvitse taakseen suurta organisaatiota, vaan toimivan tutkijayhteisön.

Yliopistolla on ollut ammattikorkeakoulumaailmasta paljon opittavaa. Muutosten positiivisena seurauksena ovat olleet muun muassa kielitaitovaatimusten ja palkkiojärjestelmien käyttöönotto myös yliopistolla.

Tärkeimpänä yhteistyön seurauksena pidän kuitenkin pedagogisen ajattelun juurtumista myös yliopistolle. Tässä ammattikorkean puolella oltiin reilusti edellä, vaikka yliopistopedagogiikkaa oli sinnikkäästi jo vuosia kehitetty. Yliopistolla tehtävien täytössä edelleen suosittiin tutkimusmeriittejä, vaikka tehtävä olisi ollut opetuspainotteinen.

Panostin itse jo tuolloin pedagogisiin opintoihin ja oman osaamiseni kehittämiseen tutkija-opettajana, jollaisena olenkin työllistynyt nämä viimeiset 10 vuotta erilaisissa hankkeissa ja tehtävissä. Pedagogisen osaamisen korostaminen ja vaatiminen myös tehtävien täytössä näkyy nyt selvästi myös korkeakouluyhteisön viestinnässä ja työhyvinvoinnissa.

Yliopistolle perinteisen sisältökeskeisen pedagogian rinnalle ovat juurtuneet hyvinvointi- ja kulttuuripedagoginen osaaminen. Pedagogiseen ajatteluun panostaminen on jo selvästi nähtävissä niin opiskelijoiden kuin henkilökunnan hyvinvoinnissa sekä työn laatuna ja
tuloksellisuutena.

Olen kypsynyt kriittiseen yhteiskunnalliseen ajatteluun hitaasti ja alkanut hahmottaa tekijöitä, joista se johtuu. Korkeakoulujärjestelmämme on ollut kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Ensimmäisen sukupolven akateemisena olen kantanut mukanani epävarmuuden painolastia, jonka karistamisessa on ollut vuosien työ.

Olen vähitellen kypsynyt hahmottamaan niitä ääneen lausumattomia rakenteita, joiden varassa yliopistolla toiset menestyvät ja toiset putoavat. Olen antanut itselleni luvan  innostua, olla akateeminen intellektuelli, uskaltaa esittää kriittisiä näkemyksiä.

Tieto on valtaa. Tätä valtaa on käytettävä harkiten. Omalla tutkimuksellani ja opetuksellani haluan purkaa toimimattomia valtarakenteita ja mahdollistaa suoraviivaisemman ja kivuttomamman kasvun seuraaville akateemisille sukupolville. Kasvakaa vahvoiksi, kauniiksi ja viisaiksi, muuttakaa maailmaa.

Kirjoittanut nimimerkki Hiirulainen.

Täten lyön teidät tohtoritareiksi!

Uusien akateemisten käsitteiden julkaisutilaisuus 2025

”I have a dream…”, aloitti rehtori ja piti dramaattisen tauon. ”I have a dream…”, hän toisti ja vilkaisi huomaamattomasti eturivissä lauhkeailmeisenä istuvaa hallituksen puheenjohtajaa, joka oli juuri ennen puheen alkua kertonut kutsuneensa uusien akateemisten käsitteiden julkaisutilaisuuteen yllätysvieraita: Tampereella vierailulla olleen opetusministerin ja tämän kollegat Saksasta, Englannista ja Yhdysvalloista.

Rehtori oli tuijottanut hetken aikaa puheenjohtajaa ja silmää räpäyttämättä kiittänyt tätä nerokkaasta oivalluksesta, samalla mielessään hiljaa sadatellen. Huolella harjoiteltu puhe olisikin pidettävä yhtäkkiä englanniksi. Vaikeiden vastakeksittyjen termien kääntäminen lennosta olisi jopa kielikeskuksen uuden virallisen strategian sanoin ”ammatillisesti haastavaa”, rehtorin oman kuvauksen mukaan ”puhdasta improvisaatiota”.

Ensimmäiseksi ohjelmassa olisi jatko-opiskelijoiden tohtoritareiksi lyöminen. Tohtoritari oli yksi vuonna 2020 tapahtuneen korkeakoulujen fuusion yhteydessä käyttöön otettu uusi käsite. Akateemista maailmaa kuohuttanut fuusio oli pakottanut yliopistot ja korkeakoulut yhdistämään voimansa, nimensä, arvonsa ja periaatteensa.

Tampereen yliopisto oli saanut vastuulleen käsitetyöryhmän perustamisen. Työryhmän keskeinen tavoite oli fuusiossa mukana olevien, eri koulujen edustajien kesken selvittää, millaisia käsitteitä kouluissa oli käytössä. Selvitystyön jälkeen ryhmän tehtävänä oli koota käsitteistä yhteiset, jalot korkeakoulukäsitteet.

Työryhmän johtajaksi valittu rehtori, joka vielä tuohon aikaan palveli akateemista maailmaa kasvatustieteen yksikössä lehtorina, oli ollut fuusiosta enemmän kuin järkyttynyt. Alun perin hänen lapsuutensa ammattihaaveena oli ollut seurata isän jalanjäljissä maanviljelijäksi sukunsa maille aukealla Etelä-Pohjanmaalla. Suunnitelma kuitenkin muuttui, kun hän yläasteikäisenä näki elokuvan ”Indiana Jones ja tuomion temppeli”. Uudeksi elämäntavoitteeksi tulikin hankkia sukunsa ensimmäisenä tohtorin arvo ja professorin virka yliopistosta.

Uravalintaa tehdessään vastakirjoittanut ylioppilas kuitenkin ounasteli, ettei suomalainen muinaishistoria tarjoaisi järin suuria seikkailuita. Niinpä täyttäessään yhteishakulomaketta, hän päätti pyrkiä kasvatustieteen tiedekuntaan. Mikäli ura yliopistossa ei aukeaisi, luokanopettajilla olisi ainakin hyvät kesälomat ja lyhyet työpäivät. Tuoreen kasvatustieteen ylioppilaan kunnianhimoisena suunnitelmana oli ollut edetä perinteistä tietä: kolmen vuoden opintojen jälkeen tulla kandidaatiksi, pakertaa kaksi vuotta lisää ja valmistua maisteriksi, jonka jälkeen lisensiaattityön kautta väitellä tohtoriksi.

Loppujen lopuksi vuosien uurastus palkittiin lehtorin viralla Tampereen yliopistossa. Opiskeluidensa aikana kasvatustieteilijä kuitenkin pikkuhiljaa rakastui yliopistoelämään ja ennen kaikkea akateemisen maailman perinteisiin ja luotettavaan muuttumattomuuteen. Monet oppilas- ja työtoverit moittivat yliopistojärjestelmää kankeaksi ja historialliseksi muinaisjäännökseksi, mutta tulevalle rehtorille tuo maailma sopi hyvin.

Ei siis ollut yllätys, että 2010-luvulla alkanut keskustelu yliopistojen ja korkeakoulujen yhdistymisestä herätti hänessä voimakkaita tunteita. Todellinen yllätys kuitenkin piili muutaman vuoden päässä, kun yhdistymistä ajanut, edellinen rehtori nimitti hänet, lupaavan akateemikon, käsitetyöryhmän johtajaksi. Työryhmän johtaja sai johdettavakseen sekalaisen, 12-jäsenisen seurakunnan, johon kuului edustajia Tampereen yliopistosta, TTY:sta, TAMK:sta, POLAMK:sta, TAOKK:sta sekä Tampereelle puolustusvoimauudistuksen jälkimainingeissa rantautuneesta Ilmasotakorkeakoulusta.

”I have a dream…” aloitti rehtori kolmannen kerran ja harmitteli rahvaanomaista tapaansa lainata kuuluisia fraaseja tunnetuista puheista ja elokuvista. Hän muisteli Yhdysvaltain koulutusministerin olevan kotoisin Alabamasta ja totesi seuraavaksi aikomansa vertauksen elämän ja suklaarasian sisällöstä olevan kenties hivenen liian korni tähän tilanteeseen. Hätäpäissään rehtori alkoi miettiä vastaavia elämän yllätyksellisyyteen liittyviä aasinsiltoja. Hiljaisuuden kestettyä liian pitkään hänen mieleensä juolahti ainoastaan presidentti John F. Kennedyn, vuonna 1963 saksalaisille pitämä puhe. Niinpä hän aloitti ”Ich bin ein Berliner…”

Huolimatta rehtorin omasta rakkaudesta akateemisen maailman perinteikkyyttä kohtaan,
yhtenäiskorkeakoulukäsitteistönlaatimistyöryhmän, eli lyhyemmin YKKKLTR:n, eli vielä lyhyemmin YK:n johtaminen osoittautui kuitenkin mielekkääksi projektiksi. Ennen kuin todellinen työ saattoi alkaa, ryhmä vetäytyi viikonlopuksi Tahkon laskettelukeskukseen sopimaan pelisäännöistä ja luomaan toiminnalleen mission, vision ja toimintastrategian. Ilmasotakorkeakoulun edustajat ilmoittautuivat halukkaaksi laatimaan perusteluluonnokset toimintastrategialle, olihan kaikenlainen strategisointi heidän kompetenssiosaamistaan.

He myös pyysivät jättämään matkan kyydityksen, eli marssin operatiivisen osan kuten he itse sitä nimittivät, oman oppilaitoksensa huoleksi. Viikonlopun ryhmäytymisretriitti oli menestys, eikä joukon intoa latistanut ollenkaan se, että loppujen lopuksi ilmavoimien lupaama lentokyyti peruuntui ensin teknisen vian, sitten huonon sään ja lopuksi lennonjohtajien lakon takia. Poliisiammattikorkeakoulun edustajat pääsivät loistamaan ammattitaidollaan jo ensimmäisenä päivänä, perjantain yöjunan ravintolavaunun levottomuuksien rauhoittelemisessa.

Rehtori silmäili yleisöään, joka odotti juhlapuhujan jatkavan. Ajatus ei kulkenut ja kurkkua kuivasi. Rehtoria harmitti, ettei tuore avustaja ollut järjestänyt puhujanpönttöön edes vesipulloa saati hänen tilaamaansa cokista. ”Toisin oli vanhan rehtorin aikaan”, hän mietti. Rehtori vilkaisi kirjoittamaansa puhetta, jossa seuraavaksi olisi tarkoitus kertoa lyhyesti käsitetyöryhmän lanseeraamista tiedemaailman käyttöön tarkoitetuista uusista käsitteistä. Hän päätti jatkaa improvisointia, rykäisi ja alkoi lausua arvokkaasti The Queen -yhtyeen ”Bohemian Rhapsody” – laulun sanoja: ”Is this the real life, is this just fantasy…”

Vaikka rehtorin johtaman työryhmän ryhmähenki oli ollut hyvä ja jäsenten keskinäinen kunnioitus huipussaan, oli itse työskentely ollut ajoittain hyvin, hyvin haastavaa. Rehtori kuvasi työryhmän loppuraportissa diplomaattisesti ryhmän työskentelyn muistuttaneen välillä filosofien jalkapalloottelua ottelijoiden keskittyessä aloitusvihellyksen jälkeen lähinnä pohtimaan pallon ja maalin olemassaoloa, sekä valkoisten kalkkiviivojen suhdetta jääkiekkotuomarin paidan raitojen mediaaniin.

Työryhmä aloitti työskentelyn jaottelemalla oppilaitosten ja ammattialojen käsitteet eri kategorioiden alle. Rehtorin raportin mukaan työ vaikutti aluksi hyvin, hyvin haastavalta. Mahdottomalta, täysin mahdottomalta, hän korjasi päiväkirjaansa myöhemmin.

Ensimmäisten tapaamisten aikana lastentautien yhä riivaamalle SMART Boardille listattiin satoja ylä-, ala-, väli-, keski- ja sivukategorioita. Tapaamisten kirjurina toimineen TAMK:n osastosihteeriosaston vastuuopettajan merkinnöissä vilahtelivat samanarvoisina muun muassa: konstruktivismi, behaviorismi, tieteenfilosofiset suuntaukset modernin ajan hampaissa, kleptomania, monilukutaito, inkluusio, kymmensormijärjestelmä, ruokalista, kvalitatiivinen tutkimus, käsikranaatti, syöpätutkimus, ilmastonlämpeneminen, käsiraudat ja niiden avaimet, aineen olemus ja monet muut käsitteet.

Työryhmä puursi tunnollisesti kahden vuoden ajan. Se sai jaoteltua, kiteytettyä ja tiivistettyä sekä – viestintä- ja mediavastaavan vaatimuksesta – lokeroitua yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmän mukaisesti kaiken ihmiskunnan tiedossa olevan viisauden.

Työryhmän viimeisessä palaverissa kävi ilmi, että luokittelun ulkopuolelle oli jäänyt ainoastaan niin sanottu hiljainen tieto. Tieto osoittautui kuitenkin vääräksi punastelevan TTY:n edustajan tunnustaessa siirtäneensä hiljaisen tiedon käsitteen alakäsitteineen vahingossa ainoastaan englanninkielisen käsitteistöluokituksen puolelle nimellä tacit knowledge. Ryhmän huumorimies, monilukutaitokäsitteistövastaava rauhoitteli TTY:n edustajaa kertomalla kuinka oli itsekin työstressistä kärsiessään etsinyt vimmassa monilukulasejaan kaikkialta ja vasta nukkumaan mennessä tajunnut jättäneensä ne oppimisen uima-altaan reunalle. Kaikki nauroivat vedet silmissä.

Nyt käsillä olevaan hetkeen rehtori oli ryhmineen valmistautunut pitkään ja hartaasti. Tänään oli tarkoitus lyödä ensimmäiset jatkotutkinto-opiskelijat tohtoritareiksi. Arvonimi oli muodostunut yliopiston edustajien pitäessä kiinni vaatimuksestaan säilyttää kunniakas tohtorin arvonimi. Ryhmän tasa-arvovastaava oli huolestunut nimikkeen yksilöä korostavasta soinnista ja vaati sen muuttamista kollektiiviseen muotoon ”tohtorit”.

Työryhmän naisasiamiesnainen puolestaan kertoi olleensa jo pidemmän aikaa pöyristynyt kaikesta arvonimiin liittyvästä machoilusta ja vaati tohtori-nimikkeen muuttamista feminiinisempään ”tohtoritar”-muotoon. Puolustusvoimien koulutuslaitoksen edustajakin piti puoliaan ja vaati myös sotatieteen perinteiden huomioimista arvonimen nimenmuutoksessa. Eversti ehdotti nimen vaihtamista ”ritari”-nimikkeeseen. Työryhmän johtaja, joka alkoi väsyä yksityiskohtien hiomiseen, käytti puheenjohtajan valtaansa ja päätti yksinoikeudella uuden koko akateemisen maailman kattavan arvonimen olevan tästä eteenpäin ”Tohtoritari”.

Rehtori seisoi puhujakorokkeella ja katseli yleisöä. Hän oli siteerannut koko laulun loppuun saakka. Hetken aikaa oli aivan hiljaista ja sitten yleisö alkoi taputtaa. Ihmiset nousivat ylös ja hurrasivat.

Puhuja kohtasi yleisössä edeltäjänsä katseen. Vanha rehtori hymyili ja nyökkäsi. Maanviljelijän poika hymyili takaisin.

Kirjoittanut nimimerkki Dr. Knight.

Leskenlehti

Tumman taivaan alla kulkee synkkä hahmo, joka puhelee itsekseen. Kumarassa kulkevan miehen pitkät askelet mittaavat harmaantuneen rakennuksen sivua. Yhtäkkiä hän kääntyy ympäri ja alkaa astella minua kohti. Vaistonvaraisesti solahdan osaksi varjoisaa nurkkausta ja jään kuuntelemaan hahmon yksinpuhelua.

– Nyt on yliopistossa liikkeellä paljon kaikkea ja meidän tulee olla siihen valmiita, mies hokee astellessaan halki rakennusten väliin jäävän pihamaan.

Hän ei huomaa minua, vaan harppoo ohitseni jatkaen monologiaan. Jään ihmettelemään miehen sanoja ja ennen kaikkea hänen ulkonäköään: kauhtuneen pikkutakin hihoista ilmaa viuhtovat vimmaiset kädet ja paidankauluksesta kurkottelee parroittunut pää, jonka harmaan hiuspehkon alta tapittava katse liukuu pihamaan kivetyksellä. Mies näyttää siltä kuin hänet olisi vasten tahtoaan herätetty vuosia kestäneestä unesta.

Vaikka minun pitäisi palata jo oman työni äärelle, uteliaisuuteni vie voiton ja lähden seuraamaan ajatuksiinsa vaipunutta kulkijaa. Miehen vimmaista menoa katsellessani mieleeni palaa vuosia sitten lausutut yksikön johtajan sanat liikkeestä ja liikkeessä pysymisestä. Johtaja vetosi maailman muuttumiseen ja siihen, että yliopiston tulisi kiriä toimintaansa, jotta pystyisimme kilpailemaan kansainvälisesti.

Muistelen, että kokouksessa ilmoille kajahtanutta vaadetta seurasi kuitenkin hiljaisuus. Johtajan puhetta takarivistä seuranneena tulkitsin hurraa-huutojen puuttumisen vastalauseeksi optimistiselle tulevaisuuspuheelle, jossa kehittyminen ja onnistuminen vaativat alituisia väistöliikkeitä, ennakointeja ja sopeutumista.

”Kun vain saisi olla ja tehdä rauhassa tutkimusta” oli minullekin tuttu kahvihuoneessa toistuva mantra, joka lausuttiin raskaiden huokausten välissä. Käytännössä tutkimuksesta oli tullut opetuksen ja hallinnollisten tehtävien täyttämän päivän tilkettä, jatkuvien katkosten taidetta.

Katkonainen on myös yksinäisen kulkijan askel. Mies on huomannut pihaa päällystävien betonilaattojen saumassa jotain mielenkiintoista ja kaivaa tahraisen puvuntakkinsa taskusta kolmioviivaimelta näyttävän esineen. Seuraan kummastuneena, kuinka mies alkaa käännellä maahan asettamaansa mittaa ja vähän väliä nostaa sen ilmaan kasvojensa eteen. Tuulenvire kuljettaa luokseni sanat ”ofuj ofuj ofuj” samalla, kun huomaan miehen juoksevan laatoituksella eteenpäin uusia saumakohtia etsien.

Kymmenen vuoden takaisten rakenteellisten muutosten vaatima kilpajuoksu uuvutti henkilökunnan. Sopeutuminen ja tehostaminen muuttui osaksi kvartaalipuhetta, joka juhlavasti verhottiin kilpailukyvyn edellyttämään selviytymisretoriikkaan. Yliopiston ulkopuolelta palkattujen asiantuntijoiden mukaan ”kansainvälinen kilpailukyky” ja ”tuloksellisuus” vaativat tutkijoiden määrän radikaalia vähentämistä.

Huippututkijat nähtiin luonnonvarana, joka voitiin siilata muista tutkijoista erilleen vertaamalla julkaisulistojen pituutta. Pituusjärjestykseen laittamiseen sovellettiin tehtävään kehitettyä työvälinettä, OFuJ-mittaria, jonka objektiivisuudesta ja tieteellisestä luotettavuudesta asiantuntijat olivat varmoja. Mittarin toimintamekaniikka perustui Valtion tehokkuustoimikunnan säädöksiin, joiden perimmäinen tarkoitus oli tutkijoiden itsetarkkailun ja -säätelyn lisääminen.

OfuJ-testeissä huonot tulokset johtivat tasapäisten tutkijoiden ja opetukseen keskittyneen henkilökunnan luonnolliseen poistumaan, jota strategiapalavereissa kutsuttiin parantuneen tuloksen edellyttämäksi ”poisvalinnaksi”.

Ajatukseni keskeyttää päärakennuksen kulmalle ehtineen kulkijan ilahtunut huuto. Lähestyn miestä varovasti, mutta hän ei vaikuta huomaavan läsnäoloani saati häiriintyvän siitä. Miehen olan yli kurkatessani huomaan ilakoinnin syyn: murenevan puutarhalaatan halkeamasta pilkottaa pieni keltainen piste. Romantiikkaan taipuvainen mieleni muuttaa leskenlehden pientä aurinkoa muistuttavat kasvot symboliksi vastarinnalle.

Kun Valtion suunnittelemat tehostamisvaatimukset kymmenen vuotta sitten kantautuivat yliopiston henkilökunnan korviin, työmääränsä alla kangistuneet työntekijät alkoivat osoittaa varovaisia kapinoimisen merkkejä. Henkilökunta aloitti yhä absurdimmiksi muuttuvien vaatimusten vastustamisen.

Myös opiskelijajärjestöt nousivat kapinaan huomatessaan, kuinka henkilökunnan
vähentäminen edellyttäisi lähiopetuksen karsimista ja tenttimisen lisäämistä. ”Yliopisto ei ole kirjekurssi” -julisteita ilmestyi ilmoitustauluille, ja opiskelijat perustivat yhdessä henkilökunnan kanssa yliopiston sivistyksen ja tutkimuksen peruspilareita tukevan solidaarisuusliikkeen. Suuri osa henkilökunnasta ei sanktioiden pelossa kuitenkaan  uskaltanut lähteä näkyvästi vastustamaan Valtion strategianeuvostoa tai yliopiston johtoa, ja neuvokkaimmat pakenivat ulkomaille.

Alituinen muutos, johon yksikönjohtajakin puheessaan viittasi, vaikutti henkilökunnasta yliopistoa rapauttavalta aaltoliikkeeltä. Jokainen maininki oli edeltäjäänsä suurempi ja sai henkilökunnan pitelemään yhä tiukemmin kiinni pelastusköysistään: kuka mistäkin apurahan tai viran pätkästä.

Viimeinen hyökyaalto, joka yliopiston perustuksia järkytti oli niin sanottu X3-hanke, joka uskoi taianomaiseen ja pyhään kolmiyhteyteen. Uudistuksen myötä yliopisto yhdistyisi osaksi kahden muun korkeakoulun muodostamaa kokonaisuutta. Fuusion etuna nähtiin etenkin tehokkuus, sillä isommasta ryhmästä on helpompi karsia pois päällekkäisyyksiä kuin pienestä joukosta.

Toisaalta Valtio pyrki yhdistämistoimenpiteellään tehostamaan myös Innovaatiopolitiikaksi nimettyä strategiaa, jonka tarkoituksena oli saada kansalaisille lisää hyvinvointia ja parantunutta elintasoa. Hyvinvointi nähtiin ennen kaikkea talouteen kytkeytyvänä ominaisuutena: uudistuneen X3-hankkeen olikin tarkoitus tuottaa mahdollisimman paljon Innovaatioita, jotka väräyttävät Valtion taloutta mittaavat käyrät jälleen nousuun.

Uudistus ajettiin läpi nopeasti ja yliopiston henkilökuntaa tai opiskelijoita kuuntelematta. Kovaäänisimmät kriitikot kyselivät yliopistojen itsehallinnon perään, hiljaisimmat pudistelivat päätään ja tyhjensivät työhuoneitaan.

Ironiantajuiset nauroivat katketakseen brändityöryhmälle, joka oltiin palkattu suunnittelemaan X3:lle uusi logo, koska kolmen korkeakoulun johtajat eivät päässeet yhteisymmärrykseen halutusta imagosta. Belgialaisen mainostoimiston suunnittelemassa logossa kolme toisensa leikkaavaa kehää kuvastivat uudistuksesta seuraavia synergiaetuja. Humoristit näkivät logossa mikkihiiren.

Kun uudistus oli saatu toteutettua, vellovan infrastruktuurin keskellä elämään tottuneet yliopistolaiset hämmästyivät yhtäkkistä seesteisyyttä. Törmäyksestä johtuneen savun hälvettyä he alkoivat nähdä ympärillään ihmisiä, jotka huhuillen etsivät toisiaan. Hapuilevat kädet löysivät toisensa, mutta ihmiset huomasivat, että muiden instituutioiden työntekijät puhuivat eri kieltä kuin he itse.

Ainoat yhteiset sanat, jotka he kaikki tunsivat, paljastuivat X3-hankkeen muistion avainsanoiksi. Kun ihmiset alkoivat korjata törmäyksessä vaurioituneita instituution osasia ja sovittaa kolmen koneiston osia toisiinsa, he huomasivat, että yhteinen kieli oli riittämätön osasten kuvailuun.

Maahan istahtanut mies on alkanut irrottaa laatanpaloja leskenlehden ympäriltä ja rapsuttaa vielä kohmeista maata viivaimen kärjellä. Mies ei yllätyksekseni edelleenkään huomaa minua ja istahdan hänen seurakseen läheiselle penkille. Huhtikuisen taivaan kevätsadetta enteilevät pilvet purjehtivat yllämme ja takilleni tipahtaa pisara. Vedän keuhkoihini sulavan maan voimakasta tuoksua ja suljen silmäni. Näen edessäni hymyilevien kollegojeni kasvot.

Fuusiota seuranneesta sekasorrosta selviytyivät parhaiten ne oppiaineet, tutkimusryhmät ja yksiköt, jotka olivat miettineet profiloitumistaan jo etukäteen. Tieteenvälisiä raja-aitoja ylittävät projektit olivat jo valmiiksi edesauttaneet eri tieteenaloilta tulevia ihmisiä kommunikoimaan toistensa kanssa. Perustutkimuksen säilymisestä huolestuneet olivat pitäneet huolta siitä, että myös oman oppialan sisällä vallitsi rakentava ja toisia kunnioittava ilmapiiri.

OfuJ-testeistäkin luovuttiin pian, sillä tutkimuksen laadun varmistamiseen kehitettiin pitkäjänteistä kehitystä korostavia mittareita. Uudistuksen jälkeen työntekijät vakuutettiin siitä, että suuria muutoksia hallintorakenteessa ei tulisi seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Tässä ajassa yksiköt saisivat myös rakentaa opetus- ja tutkimussuunnitelmansa haluamallaan tavalla, jotta työntekijöiden energia suuntautuisi väistöliikkeiden ja selviytymisen sijaan omaehtoisuudesta kumpuaviin ratkaisuihin.

Fyysinen liike ja muutos sen sijaan vasta alkoivat uudistuksen jälkeen. Kolmen korkeakoulun eri aloilta kumpuavan asiantuntijuuden voimalla alettiin suunnitella kampusta, jossa eri alojen ihmiset todella pääsisivät näkemään toisensa. Hallinnollisten järistysten jälkeen huomio kiinnittyi siihen, kuinka tehokkuutta eivät välttämättä parantaisikaan strategiset uudistukset, vaan se, että opiskelijoille ja henkilökunnalle annettaisiin tilalliset edellytykset monimuotoiseen työskentelyyn.

Sisäänpäinkääntyneisyyden sijaan uuden kampuksen haluttiin olevan avoin, tilava ja vuorovaikutukseen rohkaiseva. Loputtomat käytävät ja ikkunattomat seminaarihuoneet saisivat väistyä.

Avaan silmäni ja katselen vielä kerran alkavan kevätsateen kostuttamaa pihamaata. Pihalle alkaa ilmestyä työkoneita ja huomioliiveihin pukeutuneita hahmoja, jotka pystyttävät kulkuesteet rakennustyömaaksi muuttuvan aukion reunoille.

Leskenlehteä tarkkailemaan jäänyt ystäväni kavahtaa työkoneiden kovaa ääntä ja lähtee kuljettamaan betonilaatan sirpaleita sylissään. Annan miehen mennä menojaan ja katsahdan rannekelloa. On aika mennä pitämään aamun ensimmäinen luento.

Kirjoittanut nimimerkki Leskenlehti.

Universitas 2028-

Akateeminen päiväkirjamerkintä 1.1.2028:

Juuri palanneena aamun kollokviosta: onneksi ensimmäisen vuoden opiskelijat ovat jo hyvin mukana toiminnassa. Toisin kuin ennen, he aloittavat suuntautumisen yliopisto-opintoihin jo uudessa quadriviumissa 14-vuotiaina, ja Universitas on suoraa jatkoa sille.

Alumnit, jotka ohjaavat 14-18-vuotiaita, pitävät huolen, että jokainen tietää, millaisia työelämätaitoja kaivataan. Osa on suorittanut jo yliopistollisia peruskursseja kouluaikanaan, joten enää eivät opinnot viivästy. Lisäksi työelämätaidot tulevat tutuksi pitkin opintoja työelämäjaksoina.

Tutkijoiksi pyrkivät tosin protestoivat: he uskovat hukkaavansa näin aikaansa. Onneksi Universitasin Eettinen toimikunta on pitänyt tässä kiinni periaatteistaan. Tutkijanuraltahan aina voi tippua takaisin normaalityöhön.

Joka tapauksessa kollokviotoiminta on hyödyllinen, uudet opiskelijat ottavat heti ohjat käsiinsä ja päättävät seuraavan vuoden eettisestä suunnasta, aivan kuten nyt on tapahtunut jo vuodesta 2015 lähtien. Toki mukana on muutama vanhempi tutor ja professorikin, mutta uudet opiskelijat saavat tehdä lopullisen päätöksen. Ehdolla oli tänä vuonna kolme eri vaihtoehtoa: 1. Hyvä elämä, 2. Zen, 3. Kultainen sääntö. Tänä vuonna valittiin Zen.

Universitas toimii edelleen kollegiaalisella pohjalla. Vanha rehtorijärjestelmä tuli tiensä päähän Tampere kolmen yhdistettyä voimansa ja Jyväskylän yliopiston päätettyä tulla mukaan. Nyt päätöksenteko tapahtuu joko keskitetysti valiokunnissa tai hajautetusti työryhmissä.

Jokainen kollegio on vastuussa omista tieteellisistä tuloksistaan ja taloutta tasapainottaa suuri talousvaliokunta. Jos jokin kollegio toimii vastuuttomasti, talousvaliokunta puuttuu heti tilanteeseen. Elämme reaaliajassa, ja -taloudessa, mutta toisaalta talousvaliokunnassa on myös paljon ymmärrystä eräiden opinalojen hidasliikkeisyyttä kohtaan. Onneksi ei enää tarvitse kilpailla valtion rahoituksesta nyt, kun uudet Universitasin luomat innovaatiot ovat tehneet meistä omavaraisia.

Toisaalta, juuri siksi Eettinen toimikunta on noussut entistä tärkeämpään asemaan. Se ratkaisee kohtuullisuuslaskimellaan käytännön ongelmia eri kollegioiden välillä. Eettisen toimikunnan keskeisyys näkyy myös siinä, että uuden opintovuoden aloittaa aina vuoden eettisen suunnan valinta. Opiskelijat houkutellaan mukaan eettiseen toimintaan antamalla heille vastuuta heti fuksivuodesta lähtien.

Tutkijat, joiksi nykyään kutsutaan kaikkea opettavaa ja tutkivaa henkilökuntaa, keskittyvät innovoimaan keskenään kansainvälisten ryhmiensä kanssa, ja nuoret opiskelijat otetaan heti mukaan tutkimusryhmäoppilaiksi, kun he astuva Universitasin ovesta sisään. Kukaan ei enää muista vanhan ajan tutkimuslaskureita ja jufoluokituksia, innovoiminen on kaiken luovan toiminnan sydän. Se, että joku haluaisi saada tutkimustuloksia esille vain omissa nimissään, nähdään epäeettisenä.

Innovoiminen tapahtuu World Wide Academic Web -systeemissä, jossa saa vierailla vuorokaudessa – Universitasin sääntöjen mukaan – korkeintaan viisi tuntia. Muu aika on käytettävä yleishyödylliseen toimintaan, opettamiseen ja myönteiseen kanssakäymiseen työtovereiden kanssa.

Tampereen provinssin aluehallinto on hyötynyt uudesta uljaasta Universitasista suuresti. Tonttien ja asuntojen hinnat ovat nousseet, kun Yalen ja Oxfordin yliopistot ovat halunneet rakentaa tänne haarakonttoreita pitääkseen yhteyttä johtavan kansainvälisen Societas-tutkimusinstituutin kanssa. Toinen tärkeä yliopistollinen instituutti, Salus, on päätetty kuitenkin nimetä uudelleen Hollin tuvaksi.

Kirjoittanut nimimerkki Valtteri.

Olet kirjautunut opiskeluympäristöön

Tervetuloa

”…joka on tavoitteemme nykypäivän kehittyvässä tavoiteyhteiskunnassa. On ensiarvoisen tärkeää, että tunnette etukäteen tärkeimmät piirteet kohdekulttuureistanne. Oli se sitten Aasia, Afrikka, tai läntinen. Siksi suosittelen tutustumaan huolella tämän seminaarin lukupakettiin kuuluviin teoksiin niiltä kulttuurialueilta, joihin olette ilmoittautuneet.

Tutustumalla valittuihin teksteihin saatte paremman kuvan eri kulttuureista sekä niiden historiallisesta kehityksestä. Nämä maisterivaiheen seminaareissa käytetyt tekstit ovat samoja kaikilla Pohjoismaisissa yliopistoissa tarjotuilla kursseilla ja varmistaaksemme kurssien korvaavuudet, käytämme samoja käännöksiä kaikilla kursseilla. Tämä takaa meille yhtenäisen tietopohjan aiheesta. Esimerkiksi Afrikan kulttuurialueelle kirjautuneet, teille valitut kaksi kohdeteosta…”

”Hei, myöhässä vaihteeksi.”

”Mjoo. Julkinen liikenne. Menikö multa mitään ohi?”

”Ei. Se on vielä lähinnä esitellyt kurssin sisältöä. Samaa settiä kuin aina. ’If you’ve seen one…’ Sait sä hankittua sen kirjan?”

”Itse asiassa joo. Ei oo todellista, miten tää kone on näin hitaalla tänään. Toimiiks tää yhteys?”

”Mulla ainakin.”

”No hyvä. Mjoo, mä löysin yhden sivuston mistä mä sain ladattua sen koneelle.”

”Hienoa, mä en jaksanu vielä ettiä sitä itelle. Voit sä lähettää sen mulle?”

”Mä voin laittaa sen tässä, kunhan tää kone suostuu käynnistyyn kunnolla.”

”Ei kiirettä.”

”Mä löysin myös joitain tiivistelmiä noista teoksista. Laitanks mä nekin tuleen?”

”Laita vaan. Eiköhän niistäkin saa jo tarvittavat tiedot.”

”Ainakin viime kerralla.”

”Samalta sivustolta kun aiemmin?”

”Samantapainen.”

”…Viimeisten vuosikymmenten aikana kehitetyt kertomusten tulkintatyökalut ovat tuoneet mielenkiintoisia ja hyödyllisiä tutkimustuloksia. Käyttämällä näitä työkaluja viime vuosisadan, ja vielä vanhempien, kertomusten tulkintaan on pystytty osoittamaan hämmästyttävän selkeä yhteys noiden kertomusten sisältävien kulttuuriarvojen sekä normien ja työpaikoilla esiintyvien toimintamallien välillä. Tämän yhteyden hyödyntäminen parhaalla mahdollisella tavalla on yksi tämän seminaarin keskeisistä teemoista. Seminaarin runko on rakennettu pitkälti näiden tapojen pohjalle.

Yksi tapa, johon keskitymme ensi kerralla tarkemmin, on uusien kontaktien luominen ja edistäminen liike-elämässä. Tai niitä voidaan käyttää syventämään jo luotuja kontakteja. Tuntemalla liikekumppanienne tärkeimmät kulttuuriset taustat, olette jo paljon paremmassa asemassa kuin kilpailijanne, jotka pyrkivät…”

”Noin, mä laitoin ne sulle nyt sähköpostiin.”

”Yliopiston?”

”Ei kun siihen toiseen.”

”Hyvä. Kiitti muuten, vois kattoa niitä jossain välissä.”

”Näit sä sen palautekeskustelun siltä myyntineuvottelut ja narratiivit kurssilta?”

”En mä oo käyny kattoon sitä sähköpostia vähään aikaan, tai moodlea. Pitäis varmaan. Näkeepähän että on käyny paikalla. Oliks siellä mitään mielenkiintoista?”

”Valitusta huonosta kuvayhteydestä lähinnä, kuten aina. Mä en tajuu, miten ne ei saa korjattua tätä yhteyttä.”

”Tumpelot seisoo letkujen päällä. Pitiks meidän laittaa muuten vielä niitä kysymyksiä tästä luennosta?”

”Ei kai ekasta luennosta tarvi koskaan, jos ei halua. Yleensähän se lähtee tokasta luennosta ja proffa vastaa niihin. Tai siis sen assarit. Meidän piti kommentoida toisia vasta semman lopussa. Oot sä miettiny aihetta vielä?”

”Enpä juuri. Aattelin kattoo, mitä ne on aikaisempina vuosina tehneet. Sieltä saa varmaan jonkun aiheen.”

”Mä löysin jonkun norjalaisen verkkoon pistämän koosteen tästä kurssista. Vaikutti olevan ihan ok.”

”Eiköhän tästäkin läpi mennä.”

”…vakiinnuttaa tasainen kasvu. Nämä ovat työkaluja, joilla te pystytte vaikuttamaan siihen. Tasainen yhteistyö ja kommunikaatio. Nämä kurssit tarjoavat alati päivitetyillä tutkimustiedoilla vanhemmista ilmiöistä mahdollistavat juurikin tämän.

Muistakaa, että osa teidän tulevaa työtänne on ylläpitää suhteita kohdealueisiinne työelämässä osana tämän kasvun varmistamista. Tuntemalla menneisyyden me pystymme ylläpitämään vakaan kasvun tavoitteita yllä. Vain tätä kautta pystymme tuottamaan uutta…” luennoitsijan ääni jatkoi taustalla, kuvan pysytellessä samana monitoreissa.

”Nää assarit osaa olla kyllä ihan pihalla välillä.”

”Älä. Edellisellä kurssilla mä jouduin oleen pari tuntia viestien ääressä ennen kuin se tajus mun seminaarityön aiheen. Ne tiedä mistään mitään.”

”Mikä kurssi?”

”Joku syventävien.. lingvistiikka liike-elämässä.. kulttuuri ja talouskuri. Toinen niistä. Nelonen arvosanaksi. Ei paha, ku aiheena yhden aiemman työn idea päinvastaisesta näkökulmasta.”

”Perus. Liekkö samat assarit mahtaa olla tälläki kurssilla. Alustava palaute mun työstä. ’Poikkeaa aika paljon aiemmasta tutkimussuuntauksesta. Oletko varma että haluat jatkaa tällä varsin haastavalla linjalla?’”

”Onnee vaan.”

”Juu ei. Uutta aihetta kehiin.”

”Mites videoyhteysosio?”

”Nope. Edelleen kaikki yhteys pitäis olla viestien kautta. ’Suosittelemme viestiketjua sähköpostin sijaan’. Mjoo.”

”Mahottoman hankalaa tollanen videoalue moodlessa.”

”Ylitsepääsemättömän.”

”Näköjään. Ei tauti tuota samaa aina. Vois kai yliopistolle ruokaa. Sä?”

”Njääh, taidan olla tässä kotona. Logan-sarjan uusin kausi samalla kesken.”

”Ai, mikä jakso?”

”Nelonen.”

”Ihan jees. Myöhemmät parempia. Vois olla paikallaan itellekin uus monitori tänne kämpille
luentojen oheen.”

”Ei paha. Vois olla ihan jees. Mjoo, moro.”

”Mo.”

”…näiden yhteyksien ymmärtäminen takaa sen, että pystymme ylläpitämään tätä kehitystä…”

**Olet kirjautunut ulos oppimisympäristöstä**

Kirjoittanut nimimerkki Smith

Minun yliopistoni 2025

”Kerro viisi asiaa, joita sinä et ole”, rekryrobon metallinen ääni luikersi korvastani sisään ja tärähti tajuntaani. Salamana koodasin listan kohteeseen ja klousasin istunnon.

Seuraavaksi hälytti taskulaatta, jonka näytöltä innostunut proffa ampaisi melkein syliini. Se kyseli tämän kertaisen kansainvälisen projektin edistymisestä ja minähän kerroin. Kymmenen minuuttia hehkuimme järjettömän innon vallassa höpötellessämme prokkiksen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Lopettaessamme etämiitin olin niin positiivisen latauksen pyörteissä, että kävelin väärälle portille.

No, onneksi robot ovat koneita paikallaan: väärä matkasimini hälyytti ja sain ystävällisen ohjauksen seuraavalta portilta lähtevään Tampereen-koneeseen. Vielä adios Graz ja kotia kohti. Edessä olisi pari huikeaa tuntia aikaa paneutua kotikampukselta välittyvään interaktiiviseen liveseminaariin.

Seminaarin päättymisen jälkeen lentoaikaa oli jäljellä vielä puolisen tuntia. Muistin yhtäkkiä äidin syntymäpäivän ja näppäilin söpön pikkulahjatilauksen hänelle. Äitini kertoilee usein, millaista oli opiskella joskus viime vuosituhannelta. Tuntuu todella oudolta, että luentosaliin saattoi olla ahtautuneena samanaikaisesti satojakin opiskelijoita, jotka kuuntelivat yhtä jäykkää professoria mumisemassa jotakin vanhanaikaista jargonia täysin ilman äänentoistolaitteita tai alkeellisintakaan keskustelukanavaa. Kyllä kehitys siinä mielessä on ollut huimaa.

Tosin nykyäänhän opetuksen seuraaminen livenä on enempi statusjuttu. On niin siistiä, jos pystyy nappaamaan eturivin luentopaikan. Opettajat ovat erinomaisia esiintyjiä ja useinhan Tampereellekin tulee isoja staroja – huippututkijoita ja yritysjohtajia – ulkomailta puhumaan. Varsinkin niiden tilaisuuksiin on vaikeata saada lippuja, mutta onneksi yleensä kuitenkin joku paikka irtoaa edes jättiscreenille tai etäkatsomoon. Sellainen maailma, jossa yliopisto-opetus olisi ilmaista, on meikäläiselle ihan utopiaa.

Äiti oli omien sanojensa mukaan ikiopiskelija. Sellainen määritelmä oli silloin 2000-luvun alussakin vielä kuulemma tosi nolo. Niihin aikoihin kai kuitenkin keksittiin elinikäisen oppimisen – käsite. Nykyäänhän jengi opiskelee kaiken ikäisenä tarpeen mukaan. Kaikki kehittää koko ajan itseään ja maailmaa ikään, rotuun ja sukupuoleen katsomatta. Paljon on niitä, joiden työt on mennyt roboille ja ihmiset valikoi poolien kautta itselleen uusia mahdollisuuksia.

Äiti kertoi, että se etsi vielä keski-ikäisenäkin töitä jonkun ihmeen työvoimatoimiston verkkosivuilta. Jotenkin sekin kuulostaa niin hämärältä, että menet jonnekin laitokseen opiskelemaan ja sitten toivot, että viiden vuoden päästä siitä jossain päin Suomea (silloin kymmeniä vuosia sitten ei menty vielä maailmalle) joku tarvitsee juuri sinunlaistasi työntekijää.

Nykyäänhän pooleihin liitytään heti opiskelun alettua ja opinnot täsmäytetään yritysten ja yhteiskunnan tarpeiden mukaan, maksaahan ne firmat opintojakin ja odottaa opiskelijan panosta työyhteisössä. Maailmalla saa projektien tiimoilta ravata aika paljon, mutta liputhan ovat halpoja ja laitteet nopeita. Ennen piti kuulemma täyttää tiettynä aikana vuodesta jotain hakemuslappuja, jos halusit lähteä vaihtoon ulkomaille. Nykyään lähinnä poistetaan sähköinen opintoaccess, jos et lähde.

Havahduin mietteistäni lentokoneen rullaillessa jo kevyesti Tampereen uudella kentällä. Yhteiskuntapoolista sykähti ranteeseen viesti, että pääsin mukaan uuteen projektiin. Ilahduin, että keskustelu robon kanssa Grazin päässä oli mennyt nappiin.

Viisi asiaa, joita en ole…. 1. en ole muutosvastarintainen, 2. en ole globaalin vastuun välttelijä, 3. en ole epäoikeudenmukainen, 4. en ole sulkeutunut, 5. en ole haluton tutkimaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia kysymyksiä.

Tulikohan hetkessä napattua määritelmät Tampereen yliopiston esittelysivulta, mietin kiirehtiessäni onnellisena terminaalista ulos kirkkaaseen helmikuiseen auringonpaisteeseen.

Kirjoittanut nimimerkki Kolmen äiti

Kahvia, unelmia ja elefantteja

Puutero käveleksi hiljalleen ruokalasta käytäviä pitkin kahvikuppi kädessään toimistoa kohti. Suuren strategiasymposiumin avoimen keskustelutilaisuuden alkuun dee kympissä oli aikaa vielä puoli tuntia. Aikaa ottaa rennosti ja käydä puhe vielä kerran läpi.

Terve terve, hän nyökkäsi Jaakolle ja kavereille, pojat oli näköjään Atalpalta tulossa syömään. Pitääpäs käydä matkalla vielä Pessiltä kysymässä lähtisikö se sittenkin kaveriksi istumaan, jos sillä ei ole liian kiire sen julkaisun editoinnin kanssa. Hän pysähtyi neljännen kerroksen ikkunoiden ääreen ihastelemaan aurinkoista kevätpäivää ja hörppäsi vähän kahvia.

Välillä sitä unohtaa miten hienoa se elämä täällä yliopistolla onkaan, ja kuinka harvoille tätä herkkua loppujen lopuksi on tarjolla. Ja sekin on ihmisistä kiinni eikä puitteista ja eduista,  vaikka  ne luovatkin  osittain edellytykset  tälle hienoudelle.  Ihmisiä  ei loppujen lopuksi voi valita työhönsä samalla tavalla kuin elämäänsä, mutta toimintaympäristöön Puuterolla oli pieni mahdollisuus vaikuttaa, ainakin siihen suuntaan mihin yliopisto oli seuraavaksi  lähdössä.

Jos sinua kuunnellaan niin oikeilla sanoilla voi vaikuttaa mihin tahansa. Ihan mihin tahansa. Jos saan muut tajuamaan oleellisen, niin sitten olen tyytyväinen.Tai  vaikka en saisikaan,  niin kaikki tulisi varmaan olemaan ihan hyvin kuitenkin, fiksua porukkaahan ne on.

Mutta tätä kun on kerran harjoiteltu monta kymmentä vuotta, niin pitäähän se käyttää tilaisuus hyväksi. Vähän ihmettelin kun kysyivät puhumaan, mutta  mikäs  ettei,  jos  kerran  haluavat kuulla pienemmänkin tekijän mielipidettä.

Jatketaanpas nyt nopsaan kuitenkin toimistoon että ehdin katsoa sen puheen kertaalleen, kahvikin loppui haaveillessa. No niin no niin, muistiinpanot, tuossa. ”Hyvät symposiuminkävijät, arvoisa yliopistoväki…” tervehdykset ja muodollisuudet, kaikki ihan hyvin tai ainakin sinne päin. Sitten asiaan, ”Yliopiston rooli on aina ollut parhaan opetuksen ja tutkimuksen tarjoaminen…” juu, siinä on nämä perusjaarittelut lyhyesti, sitten  ”…ideaaleista pitää ollakin eri mieltä ja keskusteluympäristönä ja asiantuntijamielipiteiden tarjoajana…” vähän menee pitkästyttäväksi, mutta pitää muistuttaa näistäkin nopsaan,   että asia saa oikein kohdennetun kontekstin. Ehkä painotan hiukan enemmän tuossa johdannon lopuksi tätä nykyisellään paremmaksi hitsautunutta yhteistä… hetkinen. Niin yhteistä mitä oikeastaan?

Yhteinen suunta, yhteinen tavoite, yhteinen strategia, yhteishenki, yhteinen oppimisympäristö? Onkos tässä nyt yksi ontto ideaali liikaa, olenko ollut sittenkin liian optimistinen. Ehkä mainitsen vain ennemminkin toiveen eri tavoitteiden ja ideaalien rauhanomaisen yhteiselon jatkumisesta ja rakentavan keskustelun tärkeydestä.

Sitten se oleellinen, eli hummus leivän päälle ja siemenet salaattiin. Meidän tulee ottaa nyt askel taaksepäin ja tarkastella isoa kuvaa, The Big Picture. Kaikki näkevät sen toki omien lasiensa läpi, mutta yhtä mieltä voidaan varmasti olla siitä että elefantti se on sittenkin. Kärsineen, jalkoineen, korvineen ja kaikkineen, mitä näitä nyt on.

Ja tätä elefanttia on patistettu eteenpäin monissa eri valjaissa, monenlaisilla kepeillä  ja höyhenilläkin. Joka viides vuosi on vaihdettu eri valjaat ja kokeiltu että menisikö se nyt eteenpäin innokkaammin ja vauhdikkaammin, onko sillä nyt hauskempaa, pysyyhän se muiden elefanttien trendeissä mukana ja pärjää kansainvälisessä elefanttinäyttelyssä.

Minusta tuntuu että välillä unohdamme, että meidän elefantti on täyttänyt tehtävänsä mallikkaasti jo pitkään ja sietänyt jos jonkinmoista kuritusta vähällä valituksella. Huolimatta siitä minkä vuosimallin varusteet sillä on olleet yllään. Koska se on terve elefantti, sillä on terveet jalat ja silmät ja se tietää mitä sen pitää tehdä, ja se osaa nauttia elämästäkin. Se ei ole täydellinen elefantti eikä siitä sellaista tulekaan tai tarvitsekaan tulla.

Ja ehdotankin nyt sitten seuraavaa, hyvät symposiumin avoimen keskustelutilaisuuden osallistujat. Me ostimme elefantillemme taas viisi vuotta sitten uudet varusteet, ja pienen tutuksi käyneen totuttelun jälkeen olemme ohjastaneet elefanttiamme työssään eteenpäin uusille pelloille. Kaikki me elefantin paimentajat ja kyytiläiset sekä muut elefantista riippuvaiset kyläläiset olemme olleet suurelta osin noin niin kuin keskimäärin erittäin tyytyväisiä etenemiseen ja yhteisen elefanttimme toimintaan. Siksi ehdotan että seuraava suuri linjamme yliopiston tulevassa strategiapaperissa on, että emme osta uusia varusteita seuraavaan viiteen vuoteen ainakaan. Koska vanhat ovat toimineet vallan hyvin, vaikka niillä ei ole kuuhun mentykään, mutta erittäin toimiviksi ne ovat osoittautuneet.

Minusta kannattaisi siis harkita vaihtoehtoa, joka säästäisi meiltä tällä kertaa uuteen elefantinpaimennustapaan totuttelun vaivan. Ja näin voisimme nauttia kyydistä enemmän, koska hyvin se varmasti tulisi nykyiselläkin tahdilla menemään.

Emmekä me ole elefanttikisoja voittamassa tänäkään vuonna, teimmepä mitä hyvänsä, mutta meillä ei ole minkäänlaista syytä häpeilläkään suoritustamme tämän hetkisellä tahdilla.

Eli jos jättäisimmekin tutkintorakenneuudistuksen tekemättä tällä kertaa, ja sen sijaan keskittäisimme  voimamme  enemmän  yliopiston  perustoimintojen  sujuvuuden  ja jatkuvuuden ylläpitoon. Ja yhteisen toimintaympäristön viihtyvyyden tarjoamiin hyötyihin, joista meillä on jo suuren vapaa-aikaremontin jäljiltä hyviä kokemuksia.

Puhun siis lähinnä viisi  vuotta  toimineesta  uudesta  kampuskeskuksesta  ja -ravintolasta,  joka on ainakin omasta mielestäni elävöittänyt yliopiston ilmapiiriä merkittävästi. En enää osaa edes kuvitella aikoja jolloin piti tyytyä alakuppilan ja lounasruokaloiden tarjoamiin, toki erinomaisiin, mutta rajoittuneisiin palveluihin.

Vapaa-ajan-, juhla-, oleskelu- sekä ryhmätyötilan kymmenkertaistaminen ja pätevän etko- sekä kohtuuhintaisen iltapalabaarin perustaminen  kampuksen kylkeen on ollut kovin  miellyttävä juttu oman työskentelyfiilikseni kannalta, ja uskallan väittää että monen muunkin.

Ohhoh, nyt on lähtenyt vähän kynä lentoon, pitääpäs hiukan sieventää ettei mene liian rahvaanomaiseksi  tämä puhe. Tuosta  noin, koko kappale menemään, sitten uudet argumentit ja tuota nyt ei tarvitse edes sanoa.

Menenkin nopeammin eteenpäin asiassa, kirkastan hiukan noita teesejä loppupuolella… jepssis. Katsotaanpas, kymmenen minuuttia aikaa, joo nyt pitää kyllä jo lähteä. Mikäs roska se tuossa on paidassa, hups pois. Ryyppy vettä naamaan ja menoksi.

Niin se Makkonenkin vielä. Hei Pessi, lähetkö messiin, öhhöhöö. Tule nyt vaan, autan sitten sen viimeisen luvun kanssa ensi viikolla jos se on siitä kiinni. Hieno homma! Joo voin varata penkin, mutta älä liian kauan vehtaa, se alkaa viiden minuutin päästä. Jes.

Näin sitä mennään, tossua toisen eteen. Hmmm, ahh. Ai että raikas ilma tekee hyvää. Oho, jokos se on alkanut kun käytävä on jo tyhjä. Hop hop, ja ovella ollaan, tästä se lähtee.

Puutero tarttui kahvaan ja oven avautuessa häntä tervehti salista iloinen puheensorina.

Kirjoittanut nimimerkki Pullakahvi9

Vihreää teetä ja synergiaa

Kun laitan takkiani naulakkoon ja kuuntelen ohikulkijoiden päämäärätietoista kohinaa, en ymmärrä, kuinka osaisin olla täällä. Olen varmasti väärässä paikassa. En tahtonut päästä sisään edes ovesta. Okei, ajattelin sen aukeavan automaattisesti. Tässä ajassa se on normaalia. Mutta tässä paikassa? Ei.

Rakennus ei ole kaunis, vaan omituinen. Yliopisto on jäänne muinaisuudesta, jotenkin happamasta arvokkuudesta, ja sen asukkaat erakkorapujen ja mehiläisten kohiseva vuo. Ohitseni lipuu juttelevien opiskelijoiden parvia ja älylaitteita selaavia ajelehtijoita, muutama suuri Muinainen kehtaa kantaa kirjaakin. Hymy karkaa ennen kuin ajattelen. Rakastan kirjoja ja niitä olen tullut tänne opiskelemaan. Kuulen solinaa sanoilla ja vailla.

Kaikki on tähän mennessä hyvin, kai. Jokin täällä ei vain ole sitä mitä odotin. Jollain tavalla yliopisto ei vastannut niitä loputtomia ajatuksia ja päiväunia akateemisesta opinahjosta. (Kyllä, jollain ihmisillä on sellaisiakin vielä, kiitos kysymästä.) Sanoilla oli tahto olla jotain kaunista ja ”yliopiston” rikkoivat tyhjät välipala-automaatit ja rikkaiden lapset älylaseissaan. Niitä meni tuolla ja tuolla ja varmaan niiden luonnollinen ympäristö oli laajempi kuin naulakot.

Yliopistossa olisi pitänyt olla jotain erityistä. Kuitenkin lukiosta tutut villatakit ja kauluspaidat hallitsivat näitäkin käytäviä ja maalliset ongelmat ehtivät tännekin. Mitä villatakkisia vandaaleja. Vandaaleja? Yliopistounelmia ja akateemisia sydämiä murskaavia vandaaleja!

Niin. Kun ei tahdo uskaltaa naulakkojen välistä pois ja esittää etsivänsä jotain takkinsa taskuista kolmatta minuuttia, on pakko myöntää jännittävänsä. Tämä paikka ei ole sitä mitä odotin, mutta siinä on jotain. Yliopistolla on yhä jokin arvaamaton arvo ja vaikka se tuntuu mahdottomalta, olen sukuni ensimmäinen yliopisto-opiskelija.

Ehkä kaikki se kuviteltu glamour ei asu täällä, mutta suvulleni tämä on kehto, jossa unelmat ja suuruudet kasvavat. Mutta miten vastata odotuksia, kun on niin pettynyt ja onnellinen yhtä aikaa, ettei tiedä, miten päin olisi. Kysymys: Onkohan kukaan koskaan ollut ensimmäisenä päivänään näin eksyksissä? Kuinka voisikaan. Ohitse kulkee kauniita poikia, kauniita tyttöjä ja villatakkeja. Kuulumattomuuden tuska. Olen saastainen plebeiji ja tuutor-tapaamisesta viivyttelijä. Yritän rauhoittua ja hengittää. Mietin miksen ole pitämässä välivuotta.

Uskoin oikeasti tarvitsevani lisäpisteet, joita suoraan lukion jälkeen aloittavat opiskelijat saivat. Pinja ja Alinakin ovat reilaamassa pitkin Jenkkilää, Ellu jo ties missä. Luultavasti he eivät tule tänne vielä vuosiin. Miksen siis minäkin ole vaikka Tokiossa, ihanassa Tokiossa treenaamassa japaniani ja–

Puhelin kilahtaa kädessäni ja häiritsee ajatusteni kiertorataa. Tekstiviesti tuntemattomasta numerosta olisi sopiva sivuseikkailu, mutta: ”Hei, tuutorisi Niklas tässä moi, oletko tulossa tapaamiseen? Meillä on jo pöytä Alakuppilassa, eli Päätalon alakerrassa, et voi missata paikkaa.”

Olen seisoskellut Alakuppilan vieressä jo viitisen minuuttia. Olin myöhässä tietenkin jo mittaillessani  henkistä  kanttia  oven  kanssa.  ”Moi,  olen  jo  naulakoilla  ja  aivan  juuri  siinä.”

Hengittelen kuin katuva tuleva äiti synnytysosastolla ja teen lähtöä, tällä kertaa jo melkein tosissaan. Uusi kilahdus antaa vielä tekosyyn viipyillä: ”Okei, jee! Tunnistat meidät varmaan tämän avulla -> ” ja viestin mukana on kuva: pöydän äärellä hymyilevä poika ja hillitty tyttö, sekä heidän takanaan neljä hieman vaivautunutta ja eksynyttä ihmisparkaa, jotka tunnisti uusiksi opiskelijoiksi ilman vaikeuksia. Pöydällä tabletteja, kahvikuppeja ja kiusallisesti aseteltuja käsiä. Ja tuolla kuvan etualan pojalla on päällään tietenkin kirkkaan sininen villatakki.

”Tiedättekin kaikki varmaan, kuinka etuoikeutettuja ootte kun saatte aloittaa opiskelut Tampereen yliopistossa, sillä fasistinen hallituksemme on asettanut EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille lukukausimaksun. Tää on lähtölaukaus samanlaiselle kehitykselle myös Suomen sisällä, sillä…” toinen tuutorini Annika jatkoi monologiaan.

Yritin maistella vihreää teetäni polttamatta suutani tai nolaamatta itseäni. Vaalealta naapurintytöltä näyttävä Annika palautti uskoani yliopistounelmiin olemalla superpoliittinen ja semiärsyttävä. Olin toki sielultani vasemmistolainen ja varmasti feministikin (eivätkö kaikki ole?), mutta Annika oli niitä, jotka käyttivät noita sanoja titteleinä nimen jälkeen. Hän saarnasi vuolaasti ja oli jo muun muassa kehottanut kaikkia suhtautumaan epäluuloisesti
”fasistiseen Kelaan, joka yrittää nujertaa teidät jokaisessa käänteessä” (Tuutor-Annika 2025, 4,34min – 4,40min).

Tumma ja jotenkin primitiivisen cool Niklas, joka hymyili yhtä paljon kuin kuvassa, toppuutteli hieman tässä vaiheessa ja jopa puolusti hetken Kelaa. Me fuksit olimme kohteliaan hiljaa ja aivan pihalla, vaikka yksi vanhempi miesopiskelija hieman tuhahtelikin Annikan puheille.

Kaikki oli tietenkin aivan älyttömän sekavaa ja informaatiota oli liikaa. Uudet opiskelijat saivat ennakkopaketit yliopistolta, mutta niissä ei ollut puoliakaan käytännön asioista: melkein kaikki kirjat oli saatavilla sähköisenä; kahviloissa ja ruokaloissa ei ollut juuri henkilökuntaa, joten maksaminen ja opiskelijakortin esittäminen maksupäätteelle tuli osata; jos joku teki jotain omituista käytävillä, niin se oli luultavasti näyttelijäopiskelija, tai jopa teekkari, sillä yliopistojen yhdistyttyä (kuulemma lähinnä nimellinen ja statistinen asia) niitäkin näki Hervannan ulkopuolella; monissa luentosaleissa ei ollut vielä tarpeeksi pistokepaikkoja kaikille opiskelijoille; ulkomaisten yliopistojen kanssa järjestetyillä yhteisluennoilla kysymykset esitettiin netissä oppimisalustalla, ei viittaamalla; Pinni B:n alakerrassa oli gradun tekijöille tarkoitettu torkkuhuone; kaikki massaluennot kuvattiin, joten läsnäolopakkoa ei juurikaan ollut; kirjaston e-kirjojen lukulaitteet toimivat yliopiston sähköpostin salasanalla; älylasit eivät olleet pakollisia, mutta etenkin kaupan opettajat hyödynsivät niiden toimintoja opetuksessaan (Annika mutisi jotain opettajakunnan fasisteista ja luokkapettureista). Ja me olisimme ehkä Tampereen kirjallisuustieteen viimeiset pääaineopiskelijat.

”Nää on tietenkin vain huhupuheita, eli en ottaisi hirveän vakavasti. Ei oppialaa sekunnissa suljeta”, Niklas rauhoittelee toteamuksesta syntynyttä mutinaa.

”Mutta siis tällainen uhka on?”, kysyy pieni keijumainen tyttö yllättävän tiukasti.

”No, uhkahan on ollut jo pitkään täällä, eli kirjallisuustiede ei vaan ole kovin populaaria tai niitä aloja, jotka kaivoivat Suomen ulos taantumasta”, Niklas kertoo jotenkin surullisesti, ”Harva tietää, mitä täällä tehdään ja vielä harvempaa kiinnostaa. Mieluummin luetaan vaikka kauppaa kuin romaaneja. Sitten kärkytään muiden työttömien maisterien kanssa työpaikkoja, mutta sekin kelpaa ennemmin. Joten puhetta on ollut, että Tampereen kirjallisuustiede muuttaisi Helsinkiin tai Turkuun. ’Keskitetään osaamista’ tai jotain. Mutta se ei ole teidän ongelma, vaan tulevien opiskelijoiden.”

Haluaisin sanoa jotain rohkaisevaa, mutta vanhempi miesopiskelija hyökkää ääneen:

”Sori, mutta ollaan puhuttu hirveen vähän itse kirjallisuudenopiskelusta. Mä siis noista interdisiplinäärisistä opinnoista. Siis olenko käsittänyt oikein, että meidän pitää sekoittaa kirjallisuustiedettä johonkin muuhun aineeseen?”
”Juu, periaatteessa juuri näin, ” Niklas vastaa, ”eli yliopisto toivoo ainerajoja ylittävää tiedettä. Oppiaine siis tukee oppilaita tekemään viimeistään gradun aiheesta, joka yhdistää kirjallisuustieteen jonkun teidän sivuaineen kanssa. Kuulostaa pelottavalta, mutta yliopisto muuttuu. On hyvä, ettei istuta poteroissamme, vaan tehdään yhteistyötä eri oppiaineiden välillä.”

”Kuten opinto-oppaissa hehkutetaan, ’luodaan akateemista synergiaa’”, Annika lisää.

”Onko teillä jo sellaiset inter-oppiaineet valittu?” kysyy poika, jonka vaatetus näyttää varastetun valikoidulta joukolta metsureita ja liikemiehiä. Niklas vilkaisee Annikaan, joka vastaa:
”Mä olen ajatellut yhdistellä kirjallisuustieteeseen kauppaa ja valtio-oppia. Systeemit rikotaan sisältä käsin.” Annika nostaa nyrkkiin puristetun kätensä ironisesti ilmaan. On hiljaista.
”Ja mä varmaankin liitän omiin juttuihini sosiologiaa ja sosiaalitieteitä yleensäkin.” Niklas vastaa. Yritän miettiä, millaisia yhdistelmiä ja rakennelmia itse haluaisin tavoitella, mutta ajatusteni eleganssi yltää vain santsikupin tasolle. Mutta tee on hyvää.

Keskustelu jatkuu vielä tovin ja informaatio valuu näiltä loputtoman viisailta toisen vuoden opiskelijoilta meille raukoille. Hävettää olla näin pihalla, mutta kai fuksit ovat olleet sitä aina, osa ongelmista on vain ajautunut evoluution kouriin.

Joskus opeteltiin käyttämään tietokoneita, nyt tuskaillaan älylasien ja elektronisten kirjastojen kanssa. Ja miten opiskelijat yleensäkin selvisivät ennen tietokoneita? Nyt pitäisi olla kosmopoliitti moniosaaja, interdisiplinäärinen akateeminen ihme ja mielellään kilpailukykyinenkin.

Opettajia, joista puolet asuu maapallon toisella puolen, näkee kuulemma lähinnä sähköpostilistalla. Ja kun muistelen vanhoja opettajiani, jotka turvallisesti olivat läsnä, Niklas tiedustelee, olisiko minulla jokin askarruttava kysymys. Hetken aivoissani on hiljaista ja toivon, että keksisin jotain nokkelaa. Kun kysymys muodostuu, se on typerä, mutta niin aito.
”Missä kaikki kirjat on?” kysyn ja saan ihmiset naurahtamaan.

”Jee, joku kaipaa niitäkin. Me itseasiassa viedään teidät kaikki kirjastoon tän jälkeen,” Niklas hymyilee. Yritän olla punastumatta ja katsomatta sen tummia sotkuisia hiuksia, yleensäkin näyttämättä nälkäiseltä ahmalta. Eihän kukaan ole koskaan tullut yliopistoon rakastumaan?

Kirjoittanut nimimerkki Pallo Karpo

Normipäivä

Pieni poika teki loskaan pieniä jälkiä, minä suurempia ja syvemmälle.
– Miten pitkä matka päiväkotiin on?
– Sata metriä.
– Ai, mistä sää tiedät?
– Kokemuksesta. Sitä oppii arvioimaan.
– Ai, jos on kokemusta, on oppinut?
– Just. Nyt mentiin!

Päiväkodin täti ilmoitti, että kahden hoitajan sairaustapauksen ja sijaiskiellon takia toivotaan mahdollisuutta hoitaa lapset itse tänään. Soitin yliopiston testikeskukseen.

– Meillä onkin vielä parisataa metriä matkaa, tuut mun mukaan yliopistolle tänään.
– Ai, pääsenkö mää taas pelaan?
– Tänään saat piirtää ja maalata. Siellä tutkitaan luovia taitoja.
Luovuuden ja hahmottamisen testiryhmän johtaja otti pojan riemulla vastaan ja esitteli uudet työntekijät.

– Meillä on kaksi kolmasosaa työttömiä akateemisia tänä vuonna. He saavat verottoman palkkion työttömyyskorvauksen päälle, jos osallistuvat lasten päiväunien aikaan meidän haastatteluihin. On meillä tänä lukukautena timpurikin. Hän tekee lasten kanssa matemaattisia kuvioita seuraavaan yliopiston tiedetapahtumaan, kertoi johtaja riisuessaan poikaa.

Työhuoneeni oli jo täynnä kollegoita, kun vihdoin pääsin perille. Aamun suunnittelukokous jakoi hommat: kuka on viikon johtajana, kuka hoitaa Aasian tutkimushankkeet, kuka suunnittelee PELASTUS -hankkeen toista jaksoa norjalaisten kanssa. Pohjois-Euroopan lasten tulevaisuus on miljoonahanke ja sai minutkin ruotsin kurssille verestämään taitoja.

– Kiinalaiset sosiaalityön tutkijat ovat tänään videoneuvottelussa hankkeista meidän kanssa, tarvittaisiin yksi mandariinia osaava vielä, tietääkö kukaan?
– Vaihto-opiskelijoista kolme on ilmoittautunut käytettäväksi, otetaan yksi heistä.

Rojahdin löhösohvalle ja käänsin tietokonepöydän lähelleni, laitoin kuulokkeet päähän ja otin skypellä yhteyden Etiopiaan, missä meillä alkaisi kouluhanke kuukauden kuluttua.
Lounastauolla kävin katsomassa pikkuista, jonka pusero oli väritahroja täynnä ja suu messingillä.

– Täällä on kivaa!

Kotihoidosta tuli soitto: äiti kaatunut, sukulaisten pitäisi mennä paikalle. Sanoin kirosanan ääneen ja kysyin, eikö kukaan osaa soittaa lääkäriä, jos vanhus makaa lattialla käsi vääntyneenä ja turvonneena?

– Meidän väki ei ole sairaanhoitajia. Pääsisikö joku sukulaisista äitinne luo?

Pistin käden suulle, etten puhu pahoja. Syöksyin yliopiston palvelubussiin, hain äidin ja saatoin hänet lääketieteellisen tutkimuspisteeseen. He tutkivat äidin, laittoivat kipsin, kirjoittivat raportin kaupungille ja veivät äidin kotiin.

– Lasku  olisi mennyt kaupungille, koska vastuu oli heillä, mutta äitinne osallistui tutkimukseemme vanhuksista ja musiikista ja siksi emme laskuta kaupunkia. Äitinne ihan innostui letkajenkasta ja Iltatuulen viestistä!

Kiitos siitä ja kipinkapin takaisin töihin. Meidän hengaushuoneessa naurettiin ja kurkistin sinne. Huoneen keskellä kauhoi neljä tutkijaa käpykakkua ja joi kahvia.

– Me saatiin miltei miljoona, kiitos teidän! Teidän hankehakemus oli niin rautaa!
– Pikkusen oli varmaan merkitystä silläkin, että te tiesitte mitä haluatte ja tutkitte tärkeitä asioita, yritin ja nauroin tutkijoiden mukana. Heille tämä hetki oli harvinainen, meidän ryhmälle hankkeet olivat jatkuvaa virtaa.

Soitin ruokayksikköön: numero 44 tilaa litran maitoa, ruisleivän, kilon porkkanoita ja vaniljajätskiä, haku ennen päiväkotien sulkeutumista.

– Mikä on tärkeintä meidän työssä?
Kollegan kysymys iltapäiväkävelyllä kampuksen ympäri hämmensi.
– Ai etkö tiedä?
– Älä viitti. Mun mielestä tärkein hautautuu liian usein vähemmän tärkeän alle, niin kuin nää lumikiteet loskaan.
– Niin aina. Ittekin unohtaa, mikä tarkoitus tällä on. Paahtaa, hankkia tutkijoille mahdollisimman monta ”viittausta” ja sitaatteja kaikkialla. Kohta ne hautaakin tutkijoita niin kuin Pyynikin kirkkopuistossa talonomistajien vaimoja: ”Här hvilar forskaren Mycky Kännt. Han blev citerad 5701 gånger i sitt liv”`

– Olisko noin, ettei tää homma muutu. Onhan noita laaja-alaisia tutkijoita alkanut putkahdella siellä sun täällä. Kanske det är framtiden!
– Tulisit sinne ruotsin kurssille, siitä on hyötyä. Ja me katsotaan hyviä tiededokumentteja.
– Emmää ehdi, mullon lapset pieniä, äitee kipeenä ja espanjan kurssikin jäi kesken.
– Kuulostaa tutulta, sanoin ja taputin kollegaa olalle.

Iltapäivällä huoneessani aina piippaa kolmen aikaan. Se on asentamani muistutus siitä, että hankkeista on kerrottava eteenpäin muille tutkimuskeskuksille ja yliopiston tiedottajille. Kirjoitin pari viestiä päivän iloisista uutisista ja suljin työhuoneen oven takanani.

Hain ruuat yliopiston ruokayksiköstä ja pojan testiryhmästä. Hyvä päivä oli ollut. Kaikki pussasivat pienen miehenalun matkaan.

Ruuan jälkeen pyysin pientä syömään kuorimani appelsiinin.
– Ai, miks?
– Kun siitä saa c-vitamiinia.
– Ai, miks sitä pitää saada?
– Jotta kasvat terveenä ja jaksat.
– Mää haluisin appelsiinimehua!
– Mää sain lapsena ainoastaan jouluna appelsiinin. Se on mielestäni kaunis hedelmä. Ja tärkeä.
– Voi mummu, ihan totta ainoastaan jouluna? Saat tän!
– No nyt mää syön usein appelsiineja, kun mulla on töitä yliopistolla. Työnsin hedelmän pojan nokan alle takaisin.
– Ai, miks sää oot siellä töissä?
– Jotta mää osaisin vastata sun kysymyksiin. Syö appelsiini, ja aamulla äiti on lentänyt tänne Brysselistä, tuo sinulle hienon tuliaisen, minulle pitsiä ja yliopistolle kaikkea hienoa pään sisällä.
– Ai, yliopistolle tuodaan tuliaisia pään sisällä?
– Kyllä, enimmäkseen.

Kirjoittanut nimimerkki Norma Rae