Aihearkisto: Yleinen

Coding Comes to Schools in Finland and South Korea


In this short blog post, two students of media education compare basic education curricula of South Korea and Finland, and take a look at the similarities and differences in the ways coding is integrated in the recently reformed curricula. The publication ”Coding in Schools: Comparing Integration of Programming into Basic Education Curricula of Finland and South Korea” can be read here.


Coding is one of the most important skills that you can acquire today, and a critical skill for the Fourth Industrial Revolution”, said Marc Benioff in a panel discussion at the annual meeting of the World Economic Forum 2016.

The Fourth Industrial Revolution refers to the idea of an era in which technology, such as artificial intelligence or robotics, is blurring the lines of physical, digital and biological spheres. Having the potential to create services, products and businesses never seen before, it may significantly affect our future lives, including job markets. In fact, it has been forecasted that a sizable proportion of current occupations will eventually be computerized and automated. So, nations, along with international organizations (such as European Union), are feverishly preparing to meet the challenges as well as welcome the possibilities of the new era.

Both Finland and South Korea have chosen to integrate programming into their basic education curricula. The students in Korea will learn software education 17 hours per year from 2018 as a practical course called software education. In Finland, on the other hand, students learn programming integrated both in subject studies of math and craft, but also within a transversal ICT competence education, encompassing the whole curriculum.

Finland and Korea seem to be, as a whole, sharing very similar objectives in terms of teaching programming and ICT skills. Both countries have proceeded to integrate programming in their national school curricula as a mandatory subject via profound curriculum changes in recent years. In addition, the goal of teaching programming is the same: to increase students’ ICT competence, empowering them to actively participate in the future societies.

There are also differences in how the countries approach integrating programming in the school curricula. Finland has chosen a rather holistic approach by integrating programming as a transversal ICT competence, basically covering all subjects, accompanied by compulsory subject studies (math and craft) with detailed, subject-specific learning objectives. In Korea, on the other hand, software education is taught as a specific course, emphasizing the independent status of the subject. The objectives of software education tend to emphasize how to utilize various softwares or how to do programming, but don’t specifically encourage it as the method for learning other subjects, such as math or science.

Read ”Coding in Schools: Comparing Integration of Programming into Basic Education Curricula of Finland and South Korea” here.

Katri Schroderus
Student at University of Lapland and University of Helsinki.
Worked as an intern at the Finnish Society on Media Education.

Sei Kwon
Master’s student in Media Education at the University of Tampere.
Worked as an intern for the project Nuoret Estradille. Participated SomeJam Tampere 2016 as a steering member who was responsible for social media and advertisement.

 

Medialukutaito, transkulttuurinen mediaosaaminen, osallisuus mediassa ja mediakasvatuksen oppisuunnitelma framilla mediakasvatuksen työryhmässä MEVI2016:ssä

Median ja viestinnän tutkimuksen päivillä (MEVI) 8.–9.4.2016 Helsingissä kokoontui ”Mediakasvatus, muutos ja osallisuus” -työryhmä, joka kokosi yhteen mediakasvatuksen tutkijoita ja asiantuntijoita ympäri Suomen. Tämä työryhmä ei käsittääkseni ole aiemmin kokoontunut MEVIssä, vaikka mediakasvatuksen tutkimukselle on tilausta medioituvassa yhteiskunnassamme.

Kokoonnuimme kahtena päivänä kuulemaan yhteensä seitsemää esitystä, joissa kaikissa oli kehittävän tutkimuksen otetta. Esitykset käsittelivät medialukutaitoa, transkulttuurista mediaosaamista, nuorten osallisuutta ja omaehtoista toimintaa mediassa sekä mediakasvatuksen oppisuunnitelmaa monitieteisyyden ja tieteiden välisyyden näkökulmasta. Esitysten aiheet linkittyivät väljästi MEVI2016 -päivien teemaan ”luottamus”.

Sirkku Kotilainen ja Mari Pienimäki esittelivät Tampereen yliopiston ”Nuoret estradille” -tutkimushanketta ja pohtivat nuorten osallistumista tutkimukseen kanssatutkijoina, eikä pelkästään tutkimuskohteina. Nuorten julkinen toimijuus tutkimuksessa on eettisestä näkökulmasta kimurantti kysymys, jossa on otettava huomioon nuorten ymmärrys mediajulkisuuden vaikutuksista omaan yksityisyyteen sekä nuoria ohjaavien ja huoltavien tahojen pyrkimys suojella nuoria julkisen toimijuuden mahdollisilta vaaroilta. Tutkimuksen toteuttaminen on jatkuvaa neuvottelua tutkimuskohteen oman äänen esiin saamisen ja tutkimuksen eettisen toteuttamisen välillä.

Toiminnallinen tutkimusote on selvästi voimistumassa mediakasvatuksen kentällä, kuten Lapin yliopiston jatko-opiskelijan Lauri Palsan esityksestä kävi ilmi. Dialogi tutkimuskohteen ja tutkijan välillä sekä moninaista aineistoa kokoava tutkimustapa mahdollistaa syvällisen ymmärryksen tutkimuksen kohteena olevasta ilmiöstä ja tuo parhaimmillaan esiin asioita, joita ei muilla menetelmillä välttämättä löytyisi. Palsa oli löytänyt toiminnallisen tutkimuksen vertailukohdaksi palvelumuotoilun, jossa samaan tapaan haetaan ratkaisukeskeisesti toiminnalle parempia käytäntöjä.

Usea esitellyistä tutkimuksista on mukana ”Nuoret estradille” -hankkeessa, jossa tarkastellaan nuorten haasteita ja mahdollisuuksia osallistua omaehtoisesti mediatuotantoon. Jyväskylän yliopistoon väitöskirjaa tekevän Jetta Huttusen tutkimuksessa mennään kohti omaehtoisuuden syvintä olemusta. Omaehtoisuus näyttäytyy nuorten elokuvaprojekteissa omaäänisyytenä, luovina ratkaisuina ja innostuksena mutta myös piittaamattomuutena aikatauluja ja ohjausta kohtaan. Myös Nuoret estradille -hankkeen tutkija, Tampereelle jatko-opintoja tekevä Suvi Törrönen pohti esityksessään sitä, miten tutkijana voi havainnoida informanttejaan mahdollisimman neutraalisti, vaikuttamatta näiden toimintaan ja kuitenkin oman tutkijan asemansa ja identiteettinsä säilyttäen.

Suomessa ajankohtainen monikulttuurisuus-teema nousi esille työryhmässä. Tampereen yliopistoon väitöskirjaa tekevän Minna Koposen ja ohjaajansa Sirkku Kotilaisen esityksessä tarkasteltiin transkulttuurista mediaosaamista korkeakouluopetuksessa. Tutkijoiden aineisto koostui opiskelijoiden mediapäiväkirjoista, jotka osoittautuivat monikulttuurisessa ryhmässä oivaksi tavaksi avata todellisia ja kuviteltuja kulttuurieroja.

Lapin yliopistoa edusti myös Mari Maasilta, joka esitteli yhdessä Päivi Rasin ja Heli Ruokamon kanssa tekemäänsä tutkimusta pohtien kulttuurista inkluusiota tiederajat ylittävässä mediakasvatuksen opetussuunnittelutyössä. Esityksessä nousi esiin osallistujien mediasuhteiden vaikutus mediaosallisuuteen ja toiminnan prosessimaisuus.

Mediataitotapahtumia ja mediakasvatusta valtakunnallisesti koordinoiva KAVIn erityisasiantuntija, Tampereen yliopiston jatko-opiskelija Saara Salomaa keskusteli opetus- ja kulttuuriministeriön laatimasta Hyvä medialukutaito 2013-16 -suuntaviivat -julkaisusta ja avasi suomalaisen mediakasvatuksen toivottavia kehityskulkuja. Mediakasvatuksen periaatteita ovat yhdenvertaisuus ja moniarvoisuus, johdonmukaisuus ja pitkäjännitteisyys, läpinäkyvyys ja yhteistyö sekä laadukas opetus. Näiden periaatteiden vahvistaminen vaatii jatkuvaa dialogia opettajien ammattikunnan sekä mediakasvatuksen ammattilaisten ja tutkijoiden suuntaan. Omalta osaltaan työryhmä toteutti juuri tätä vertaisviestintää ja dialogia.

Työryhmän osallistujat vaihtoivat tutkimusosaamistaan ja kävivät hedelmällistä keskustelua mediakasvatuksen ajankohtaisista teemoista. Kaiken kaikkiaan median ja viestinnän tutkimuksen kentällä mediakasvatuksella on yhä tärkeämpi asema. Toivoisin kuitenkin tulevilta MEVI-päiviltä enemmän kanssakäymistä työryhmien välille, se edistäisi maamme pientä median ja viestinnän tutkijakuntaa löytämään laajemman synteesin sirpaleisella tutkimuksen kentällä.

Kirjoittaja: Jetta Huttunen

Mediakasvatus-työryhmän esitykset

  • Lauri Palsa: Toimintatutkimus mediakasvatuksen kehittämisessä
  • Sirkku Kotilainen ja Mari Pienimäki: Nuorten julkinen osallistuminen tutkimuksessa eettisestä näkökulmasta
  • Jetta Huttunen: Omaehtoisuus nuorten elokuvatuotannossa
  • Suvi Törrönen: Mediaosallistuminen ammatillisiin opintoihin valmentavassa koulutuksessa
  • Mari Maasilta, Päivi Rasi ja Heli Ruokamo: Kohti kulttuurisesti inklusiivista ja tiederajat ylittävää mediakasvatuksen opetussuunnitelmaa
  • Minna Koponen ja Sirkku Kotilainen: Kohti transkulttuurista mediaosaamista korkeakouluopetuksessa
  • Saara Salomaa: Kohti hyvää medialukutaitoa – katsaus suomalaiseen mediakasvatustyöhön 2013–15

 

Koodausta agendalla: mediakasvatus tarpeen peruskoulussa

Vuodenvaihteen uutisotsikot täyttyivät pankkien verkkokriiseistä, joihin syypäiksi arvellaan ”teinihakkereita”, kuten loppiaisaaton 5.1. Ilta-Sanomat nimeää epäillyt jutussa, joka on otsikoitu ”Suomalaispankit eivät saaneet rauhaa”. Jutussa on haastateltu kyberturvallisuusyhtiön toimitusjohtajaa Mikko S. Niemelää, joka entisenä hakkerina ymmärtää koodaustaidot ja innon harjoitella potentiaalina nuorten työllistymisen ja turvallisuusalan kehittymisen näkökulmasta:

”….hakkerointi on hyvä asia, mutta se kannattaa kääntää ajoissa hyvien (toimijoiden) puolelle. Suomi tarvitsee osaajia. Näistä teinihakkereista voi tulla tulevaisuudessa turvallisuusalan osaajia firmoille ja valtioille.”

Tämä työvoimanäkökulma lienee ollut myös peruskoulun opetussuunnitelmatyön uudistajilla ja ministeriössä, kun koodausta kirjattiin näkyville viime vuonna. Koodausta tarjotaan jo alle kouluikäisille erityisissä koodikouluissa. Ideaa on viety myös maailmalle. Ja koodaus on agendalla opetusministeriöissä myös muualla kuin Suomessa.

Mikäli nuorten koodauksen harjoitteluintoa kuvaa rikollisuuden puolelle ulottuva hakkerointi, on todella hyvä tarjota lisää harjoittelun ja kehittymisen mahdollisuuksia juuri koulussa. Siellä jos missä on mahdollisuus myös suunnata nuorten toimintaa kohti hyvää, esimerkiksi linkittämällä koodauksen opetusta monilukutaitoihin mediakasvatuksen näkökulmasta.

Hyviksien puolelle ei kasveta pelkästään koodaamalla tai näitä teknisiä taitoja oppimalla edes peruskoulussa, ellei opetukseen kuulu mukaan media- ja informaatiolukutaitoja kriittisellä otteella. Tämä ote sisältää myös oppilaan oman käyttäjyyden eettisen tarkastelun suhteissa verkkoon.

Olenko minä mediakasvattaja? – Mediakasvatus nuorisotyössä

Jonna Leinonen, Maija Puska, Kati Suhonen, Piia Vallineva, Hanne Kontulainen

Mediakasvattajia ei ainakaan vielä tunnusteta itsenäiseksi ammattiryhmäksi, mutta yhtenä kasvatuksen osa-alueena mediakasvatus liittyy yhä useampiin kasvatusala ammatteihin. Suomen kielen sana kasvattaja on totuttu liittämään ammatikseen kasvattaviin ihmisiin, erityisesti opettajan professiota harjoittaviin oppimisen asiantuntijoihin, mutta myös muun muassa lastenhoitajiin, nuorisotyöntekijöihin, sosiaalialan ohjaajiin, jne. Mediakasvatus laajentaa kasvattajuuden määritelmän reviiriä myös kirjastohenkilökunnan ja vanhustyön piiriin. Kasvattajien listasta ei tokikaan sovi unohtaa vanhempia, isovanhempia ja lasten ja nuorten muita läheisiä aikuisia. Tässä kuitenkin rajaamme mediakasvattajuuden tarkastelun nuorisotyön kenttään.

Saara Pääjärvi haastaa perinteisen “mediakasvattajan” rooliodotuksia Kansallisen audiovisuaalisen instituutin julkaisemassa blogitekstissään Pelastetaan #pipopäät – työnantajasta mediakasvattaja? (18.3.2014). Pääjärvi tuo esille, että myös aikuisten mediataidot ovat viimeaikaisessa julkisessa keskustelussa olleet pinnalla ja perää esimerkiksi työnantajia omaksumaan omissa työyhteisöissään mediakasvattajan aktiivisen ja oppimisnäkökulmaa korostavan roolin rajoitusten asettamisen kautta. Sen sijaan siis, että asetetaan kieltoja sille, miten mediaa ei tulisi käyttää työpaikalla, työntekijöitä osallistavat työpajat ja keskusteluryhmät, jossa yhteisistä säännöistä sovitaan ja näkökulmia vertaillaan, voisivat hyödyttää työyhteisöjä. Saman ajatuksen voi helposti siirtää nuorten mediakulttuureihin ja niissä toimimiseen.

Ryhmämme jäi pohtimaan otsikossa esitettyä kysymystä ja vertailemaan kokemuksia mediakasvatuksesta nuorisotyön kentältä. Nuorisotyön valtakunnalliset tavoitteet nousevat Nuorisolaista (2006/72): nuorten aktiivisen kansalaisuuden edistäminen samoin, nuorten sosiaalinen vahvistaminen ja itsenäistymisen tukeminen. Nuorisotyön tavoitteissa mediakasvatus nousee muiden kokonaisuuksien (esimerkiksi ympäristökasvatus, demokratiakasvatus, seksuaalikasvatus) ohella tärkeäksi toimintamuodoksi. Opetus- ja kulttuuriministeriön asettamassa Hyvä medialukutaito 2013–2016 linjauksessa nuorisotyö ja sen sisällä tapahtuva mediakasvatus nähdään yhtenä keskeisenä nuorten medialukutaitoa tukevana ja kehittävänä toimijana. Mediakasvatuksen tavoitteisiin tässä linjauksessa liittyy jatkuva oman toiminnan kriittinen tarkastelu ja valmius uudistaa toimintaa. Lisäksi periaatteena on osallisuus eli se, että nuorten omat kiinnostuksen kohteet näkyvät toiminnassa ja että nuoret saavat mahdollisuuden tulla kuulluksi mediakulttuurien kautta. Laissa ei mediakasvatuksen tavoitteita ei kuitenkaan nuorisotyön osalta määritellä, joten, jos nuorisotyöntekijältä, kirjastojen nuorten osastojen työntekijöiltä tai vaikka nuorille suunnatun median tekijöiltä kysytään, oletko mediakasvattaja? Vastaus on suurella todennäköisyydellä kielteinen. Kun kysymystä muutetaan ja tiedustellaan, miten mediakasvatuksen sisällöt ja aihepiirit liittyvät tehtyyn työhön, vastauksia löytyykin.

Nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio käytti Nuorisotutkimus 2/2014 32. vuosikerrassa puheenvuoron nuorisotyöntulevaisuudesta, jota Tomi Kiilakoski samaisessa lehdessä kommentoi. Kiilakoski näkee Laition vision nuorisotyöstä perustuvan toimintaan, jossa rakennetaan oppimistilanteita ja oppimisen paikkoja, joissa nuoren toimintakykyä voidaan tukea. Samalla Laitio esittää nuorisotyölle myös kriittistä yhteiskunnallista tehtävää, jossa rohkeasti uskalletaan puhua myös niistä yhteiskunnallisista asioista, jotka estävät nuorten kasvua. Tällä tavoin tulkittuna Laition teksti Kiilakosken mukaan muistuttaa vahvasti kriittisen pedagogiikan ajatusta, että kasvatus, jonka tehtävä on tukea ja vahvistaa ihmisten potentiaalia yhteisönsä jäsenenä ja sitä muuttavana toimijana, on samalla sekä yksilön ja yhteiskunnan muuttamista. Näiden ajatusten kautta myös nuorisotaloilla mediakasvatuksen tehtävä jäsentyy nuoren yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden kokemisen lisäämiseen ja nuorisotyöntekijän arjessa tärkeisiin kohtaamisiin nuoren/ryhmän kanssa, joissa keskusteluin nostetaan esille teemoja, kuten esimerkiksi miten paljon ja milloin vuorokaudesta käytetään aikaa tietokonepelien pelaamisiin. Tallaisilla nuorisotyötekijän tekemillä interventioilla mediakasvatus on osa nuorisotyötä, ilman että sen tarvitsee ”haiskahtaa nuorista” kasvatukselta, joiden kohteeksi aikuisten/ohjaajien taholta joutuvat. Nuorisotyöntekijän tulisikin kannustaa nuoria seuraamaan mediaa eri näkökannoilta sekä osallistumaan sen tekemiseen.

Blogikirjoituksessaan Mustikkamäki (2014) vakuuttaa, että ”Mediakasvatetaanhan aikuisiakin!”, viittaten tällä kirjastojen kasvavaan rooliin nuorten ja aikuisten mediataitojen opastajana, teknisissä kysymyksissä auttajana ja kouluttajana. Jälleen kerran sana ”kasvattaja” ei ihan istu käsitykseemme seniorikansalaisille tarjotusta valokuvien digitointipalvelusta tai kiireiselle perheenäidille tehdystä älypuhelimen käyttöönotosta tietoasiantuntijan opastuksella, vaikka samanlainen toiminta koulussa määriteltäisiin ”mediakasvatukseksi”. Nuorisotoimintaa ei edelleenkään itsestään selvästi kutsuta oppimisen kentäksi, mikä johtuu ehkä osittain vaatimattomuudesta nuorisotyöntekijöiden keskuudessa, mutta myös formaalisen kasvatuksen voimakkaasta roolista nuorten oppimisen ”tuottajana”. Niinpä on tärkeää kysyä, näkevätkö nuorisotyöntekijät itsensä mediakasvattajina? Reagoidaanko vasta vahingon satuttua vai huomioidaanko riskit ja valmistaudutaanko niihin? Varmasti sekä että. Nuorten vapaa-ajalla tapahtuva mediakasvatustyö on luonteeltaan henkilökohtaista (toisin kuin koulussa), käsiteltävät aiheet ovat ajankohtaisia ja keskustelutilanteet lähtöisin nuorten omista tarpeista. Tämä mahdollistaa monimuotoisten mediakasvatuskäytäntöjen ja -tekniikoiden hyödyntämisen.

Kuten kaikkeen käytännön mediakasvatustyöhön, myös erityisesti nuorisotyön puitteissa tapahtuvaan mediakasvatustyöhön liittyy oleellisena osana sen ennakoimattomuus: mitä tahansa voi tapahtua. Tällaisessa toiminnassa toteutuu myös sosiaalisen ja kulttuurisen oppimisen idea: uusi ymmärrys rakentuu vuorovaikutuksessa nuorten ja aikuisten välisissä pohdinnoissa ja tekemisessä, eikä tietoa mediasta pitäisikään ajatella sisältävän vain yhtä totuutta, vaan tärkeitä ovat merkitykselliset kokemukset ja jaetut tulkinnat. Nuorisotyöntekijän rooli on kannustaa nuoria osallistumaan median tuottamiseen. Mottona voisi olla ”tehdään yhdessä, ei odoteta valmista”. Tällaisissa tilanteissa mediakasvattajan rooli on olla ensisijaisesti kuunteleva, keskusteleva ja kohtaava aikuinen. Uskomme, että nuorisotyöntekijät mieltävät itsensä näiden kriteerien puitteissa mediakasvattajiksi.

Lähteet:
Hyvä medialukutaito. Suuntaviivat 2013–2016 (2013). Opetus- ja kulttuuriministeriö. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2013/liitteet/OKM11.pdf?lang=fi
Tomi Kiilakoski, (2014). Nuorisotyö ja hyvinvointi. Nuorisotutkimus 32, 2.
Tommi Laitio, (2014). Loppupuheenvuoro: Hyvää ja ei niin kaunista, Nuorisotutkimus 32, 2.
Mustikkamäki, M. (2014). Mediakasvatetaanhan aikuisiakin! https://kavi.fi/fi/blogi/mediakasvatus/mediakasvatetaanhan-aikuisiakin
Pääjärvi, S. (2014). Pelastetaan #pipopäät, Työnantajasta mediakasvattaja https://kavi.fi/fi/blogi/mediakasvatus/pelastetaan-pipopaat-tyonantajasta-mediakasvattaja
THL, Nuorisotyö, http://www.thl.fi/fi_FI/web/kasvunkumppanit-fi/palvelut/nuorten/nuorisotyo

Social media and critical users: responding to Buckingham’s four concepts of media literacy

David Buckingham (2003) came up with the four key concepts of media literacy which include language, representation, production and audiences. This discussion is based on the class lecture. We are interested in differences those concepts face in today’s new media environment. How should they be considered when planning the media education including social media skills?

According to Buckingham, media applies a combination of language that consists image, sound and words to create meaning. Media users can understand how the meaning of media message is created by looking at the genre, the choice of the language and the technology used. Representation, on the other hand, is formed when media creates stories by combining incidents, which leads to a particular thinking of the viewer. Media production entails the creation of media texts by individuals or groups. When studying media production one looks at the technology used in creating media texts, who owns the company that does production, who controls the production and how does the media reach its audience. The concept of media audience focuses on how audiences use the media and how they interpret and respond to the media texts.

Buckingham’s view of media literacy was only geared to the audience of the media as receivers of media texts and not senders or producers. The coming of social media, however, has provided an opportunity for people to create their own content reflecting their self-representation, which means that the line between production and audience has become blurred. This aspect was not discussed by Buckingham in his four concepts.

The new media has brought technological convergence, diversity and interactivity compared to the old media. There is a need to the concepts that help in understanding the social media environment and what kind of skills are needed to use it meaningfully. Effective use of social media will be enhanced only if people have knowledge on how they can create, interpret, participate and criticise media content – in other words, how can they be both audience and producers. All of this is in the area of media education.

In his 2010 article “Do we really need Media Education 2.0?” Buckingham discusses the concept of media education and concludes that even though the new media participation and content generation offer new opportunities, they are not always democratic or liberating. According to him media education needs to focus on critical reflection and analysis, and the concept of old as well as new media is important. Considering this statement, we would say that the challenge in today’s media education lies in the ways in which new and old media are possible to combine. This includes understanding the fact that the key concepts of production and audience might sometimes be traditional (companies produce and audiences receive) but in the case of social media they might also overlap (users both produce and receive). Critical thinking is important in both situations, and should therefore be taught in media education.

Students: Aneth Nkeni & Anni Salonen

PLAY, PAUSE AND SHARE: SOCIAL NETWORK AND VIDEO GAME BEHAVIOURS

Students: Maria Michela D’Alessandro, Dermot Lyons, Daniele Cardinali, Hoang Nguyen, Ngoc Nguyen.

For the generation born in the era of the internet, being online is inseparable from our daily activities and habits. If you can imagine life without virtual help, you could also imagine a lost generation in crises.

Our work focuses on media linked with educational science. For this purpose, we analyze cases studies on “online games” and also social networks. Since the advent of Facebook, the concept of “gaming” has changed. People share their in-game achievements on social networks to show to their peers that they have won against their Facebook (or Twitter) friends. Gaming has become a part of players’ lives and has a strong influence on players’ ways of thinking and behaving.
Gabe Zichermann believes that gamification can enhance the learning experience, and demonstrates how others can learn from gamers’ approach to carrying out multiple tasks simultaneously. Similarly, ways to improve education are being inspired by game design techniques (see links below).

These new approaches to playing arose when playing together as multiplayers in a gaming environment increasingly was augmented by options for sharing gaming results on social media profiles. This can also work to one’s own detriment: results of your defeats can be shown to the community too. One can communicate via instant messaging or voice-chat, to try to defeat another group of players, or playing alone or against a friend, thus increasing the interactivity of gaming and the social aspect of them.

This phenomena has been demonstrated in a video named “What’s on your mind?” directed by Shaun Higton. It is clear that sometimes people want to share with the world on Facebook in a different way from their real life. The “Like”, “Comment” or “Share” features on Facebook do not necessarily equal real understanding or sharing between people.

“Miss Bimbo” is an online fashion game and a social networking site. Miss Bimbo, the english name for the original french “Ma bimbo”, was in 2006 — the video game targets 12-14 year old girls. Their main tasks are to gain Bimbo Attitude (BA) and IQ points to change Miss Bimbo’s appearance through costumes, hairstyles, or plastic surgery. With “bimbo bucks”, they can make breast enhancements and use diet pills to make their character become the most beautiful bimbo to attract a billionaire boyfriend.

The game has been criticized for not adding any moral values for the teenage girls who play with “Miss Bimbo”, but instead promote an incorrect or misguided awareness of beauty standards, focusing only on superficiality rather than intelligence levels.

In France, where the game first launched, the site has attracted a million users without any advertising effort. After many negative reviews and comments, in 2008 the makers decided to remove the option of purchasing diet pills, and require parents’ approval to register for girls under age 13.

Miss Bimbo is not the only case but one of thousands of online social network games for children and young teens. Such audiences would benefit from education on the pitfalls of taking such games and social networks too seriously when they start using them.



Mediakasvatuksen konferenssi: Koodaus ei riitä kansalaistaidoksi

Varsinkin länsimaissa on painokkaasti nostettu julkisuudessa esiin koodauksen opetuksen tarvetta osana 21. vuosisadan kansalaistaitoja. Myös Suomessa uuteen perusopetuksen opetussuunnitelmaan ollaan ajamassa koodausta, ja vapaa-ajan toimintoina koodikouluja lapsille ovat perustaneet esimerkiksi alan yritykset. Koodaus ei kuitenkaan yksin riitä informaatioyhteiskunnissa kansalaistaidoksi. Tämä todettiin 7.-9. toukokuuta pidetyssä kansainvälisessä Media Education Futures -konferenssissa, joka pidettiin Tampereen yliopistossa.

Konferenssiin osallistui 140 mediakasvatuksen tutkijaa, opettajaa ja virkamiestä 26 maasta. Esiin nostettujen tutkimustulosten mukaan informaatioyhteiskuntien kansalaistaidot edellyttävät teknisten taitojen lisäksi pedagogista tukea kansalaisten kriittisen tietoisuuden kehittymiseen, joka on edellytys ymmärrykseen yhä enemmän verkossa toimivan yhteiskunnan toiminnasta.

Kriittisen ajattelun pohjalle rakentuu myös luovuus, joka on yksi luovan teollisuudenkin kilpailukyvyn lähtökohdista. Konferenssissa peräänkuulutettiin yhteistyötä nykyistä laaja-alaisemmin eri tieteenalojen kesken tutkimuksen kehittämiseksi.

Sirkku Kotilainen
sirkku.kotilainen@uta.fi

Reijo Kupiainen
reijo.kupiainen@uta.fi

Embedded worlds of virtual and physical lives amongst young people

8.5.2014 Keynote speaker Johanna Sumiala

The research project was carried out amongst young people in their multi-sited lives at the media-city in the suburb of Tower Hamlet in London and Malmi in Helsinki. The work is administered by The Finnish Foundation Youth Research Society and University of Helsinki. Theoretical and empirical research work is viewing social and cultural dimensions of media-city conceptions.

Young people are anywhere in a public, semi-public and private places all the time. The real physical world is somewhere far and virtual, media-city is near and crowded in their mind. Young people are touched by the media-city in different ways depending on their backgrounds. Competition of power relations are taking part in spatially. Self-made culture is made, for example by videos, and the users are producers at the same time. Young people are controlled in order to protect them and on the other hand, young people like to be controlled to feel safe. There is a need for new spaces where subtle and visible hierarchies are balanced between ages, genders and races. Security and control is realized best in libraries as they are semi-public places even though confront is virtual.

The member of Tampere Youth council, Jesse Kosonen told young people uses media for building their identity, school projects, reading news and for fun. He commented there is need for more discussions together with researchers and adults to listen young peoples’ voices and needs whether the safety and satisfying spaces, both virtual and physical, can be create. On the other hand what kind of threats are question about and what kind of semi-public spaces are needed in order to guarantee young people feeling be safety enough.

Tarja Hallavainio

Professor Frau-Meigs: ”Is the school from 19th century still valid in 21st century?”

The first keynote speaker, who opened Media Education Futures 2014 conference was Professor Divina Frau-Meigs from Sorbonne University, France. She started by pointing out the necessity of transitioning Media and Information Literacy (MIL) to digital information cultures. One of the important things she mentioned was the threat of computer literacy, which is constantly pushing media literacy off. In addition, she encouraged an audience to cogitate about digital literacy. Interestingly enough, Professor Frau-Meigs cited the research, which shown that more children can open web browser (25%) than swim unaided (20%). Moreover, according to our keynote speaker Human Enhanced Technologies (HET) happen now in scientific laboratories, which means that we should tackle potential problems immediately, not in the future.

Afterwards, she spoke about Internet of Everything and the lack of Internet of Subjects. She pose a question about type of augmentation for media. The topic of increasingly popular Massive Open Online Courses (MOOCs) and learning analytics was also touched. Professor Frau-Meigs believes that pre-digital models for MIL should be convergent with digital era. She spoke about translitteracies i.e., operational, which encompassed understanding technology besides content; editorial – writing, publishing and related to these tasks skills and abilities and last but not least, organisational – organisation of our navigation through media. The interesting point she made was that schools do not teach media literacies and the education process of them happens outside of curriculum. Strangely enough, libraries tend to claim media literacies education as a part of their competencies. Professor Frau-Meigs proposed new educational domain dubbed ’forwardedness’, which is supposed to work via translitteracies in order to provide sustainable digital development.

Subsequently, Ms Frau-Meigs discussed 4 major needs sustained by digital affordances:

  • Self-actualization, which includes not only profile but also YouTube videos and utilization of other media.
  • Life-streaming, which means projecting things one does not show officially. Surprisingly, people sometimes depict them as more important than one’s work e.g. hobbies.
  • Play, which is modeling and trying different things without a risk.
  • Live agency, which refers to agents in one’s life. It is facilitated by the networks.

Thereafter our keynote shared with us her thought that ’Digital does no longer mean anything.’ Sorbonne professor believes that humanities have pushed for cultures too long and were left behind by natural sciences, which went for information. Professor Frau-Meigs pointed out that Science, Technology, Engineering and Mathematics (STEM) is a threat for MIL. She proposed the idea that we need both of them and resultantly we should not look at them as models, which exclude each other and cannot exist in peace and cooperation.

Professor Frau-Meigs posed a very important question about the possibilities of pre-digital school of delivering important competencies for 21st century. One of the examples of MIL and STEM cooperation she gave was a MOOC, which would be organised as do-it-yourself course, not purely based on lectures and delivery of information.

’Is the school from 19th century still valid in 21st century?’ she asked the audience without answering this particular question, rather as food for thought for gathered researchers and teachers.

Towards the end of her talk, she claimed that nowadays our problems arise from abundance of information and a scarcity is no longer an issue. She called for a ’civilized’ media, which as Professor Frau-Meigs believes are currently ’wild’.

In the end, our keynote speaker invited gathered researchers and teachers to Paris for UNESCO conference, which will take place from 27 to 28 May and will tackle the problem of MIL.

Fortunately, there was an opportunity to ask question for Ms Frau-Meigs, which was eagerly utilised. The query from the audience regarded India and children, who do not learn digital competencies in their every day lives and possible ways of closing the gap between them and children from countries where these kind of opportunities are provided. Professor Frau-Meigs discussed combination of low and high tech and gave an example of some countries in Africa, where questions are asked via radio and answers are found thanks to few devices with an access to the Internet. In addition, she mentioned the importance of operational skills. Without them, one is restricted from using application in different ways than one taught oneself.