Aihearkisto: Nuoret estradille -hanke

Nuoret estradille -hanke edisti mediakasvatuksen tutkimusta

Nuoret estradilla-hanke (2015–2017) on edistänyt tavoitteensa ohjaamana mediakasvatusta ja sen tutkimusta. Kyseessä on ollut osallisuuden ja lukutaitojen haasteisiin pureutuva toimintatutkimus. Koneen säätiön rahoituksella on syntynyt tutkimusta graduina ja muina tieteellisinä julkaisuina. Päätuloksena on rakentunut erityinen inklusiivisen mediakasvatuksen malli (esim. Pienimäki & Kotilainen, 2018b), jota Pauliina Grönholm on tuoreessa gradussaan tarkastellut ylirajaisuuden näkökulmasta (Grönholm, 2018; ks. myös Koponen & Pienimäki 2018). Nuoret estradilla -hanke on myös avartanut nuorten kanssatutkijuuksia eettisistä ja tutkimuksen vankentamisen näkökulmista (esim. Pienimäki & Kotilainen, 2018a; Kotilainen & Olkkonen, 2018).

Hankkeen tavoitteena on ollut ymmärtää nuorten osallistumisen ja (moni)lukutaitojen kompastuskiviä koulutussiirtymissä ja kehittää tämän ymmärryksen pohjalta mediakasvatusta, erityisesti taiteelliseen itseilmaisuun perustuvia mediapedagogisia malleja. Tavoitteena on niin ikään ollut kokeilla ja kehittää osallistavan tutkimuksen muotoa, jossa nuoret informantteina toimivat usein eri tavoin kanssatutkijoina. Tutkimus on kysynyt varsinkin sitä, miten nuoria voitaisiin tukea julkiseen mediaosallistumiseen ja mediataitoihin taiteelliseen itseilmaisuun perustuvalla mediakasvatuksella ? Miten julkinen toiminta tutkimuksessa voi vahvistaa nuorten identiteettiä? (ks. julkinen mediaosallistuminen esim. Myllynen, 2016; Kotilainen & Pienimäki, 2018); ks. luovuuden merkityksestä mediakasvatuksessa esim. Pienimäki 2018).

Hankkeen eri vaiheissa on tutkijana työtä tehnyt yhteensä 11 henkilöä: gradun tekijänä, väitöskirjan tekijänä tai postdoc-tutkijana. Mukana on ollut tutkijoiden lisäksi useita muita toimijoita yhteistyössä, joka on taannut tutkimuksen toteutumisen. Nuoret estradilla -tutkimus on toteutettu yhteistyössä tutkijoiden, journalistien, pedagogisten toimijoiden ja 15–22-vuotiaiden nuorten kesken. Hanke on sisältänyt seitsemän (7) eri puolilla Suomea järjestettyä osahanketta eli media/taidetyöpajaa, jotka kestivät muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen kolmen toimintavuoden aikana. Tutkijat suunnittelivat ja toteuttivat työpajat paikallisten nuorisotyöntekijöiden kanssa yhteistyössä. Osahankkeiden lehtiyhteistyökumppanit tarjosivat tilaa nuorten teosten julkaisuun sosiaalisen median julkaisukanavien rinnalle. Journalistiyhteistyökumppanit olivat myös mukana toteuttamassa työpajoja, kertoivat esimerkiksi julkisesta toimijuudesta tai avustivat nuoria mediateosten tuottamisessa. Kaikkien osahankkeiden yhteisenä kummilehtenä toimii nuorten toimittama aikakauslehti Curly.

Kyseessä on ollut toimintatutkimus, jossa toistuivat suunnittelun, toiminnan, havainnoinnin ja reflektoinnin vaiheet. Aineistokeruun metodeina toimivat tutkijoiden tutkimuspäiväkirjat, nuorisokyselyt, haastattelut ja työpajoissa rakentuneiden teosten analyysit. 

 Keskeisin aineistokeruumetodi on ollut tutkimuspäiväkirja, joita tutkijat kirjoittivat havainnoistaan työpajoissa. Nuoret vastasivat alkukyselyyn, jossa kerättiin taustatietoja (esim. ikä, koulutus, median käyttö), ja loppukyselyyn, jossa he reflektoivat työpajakokemuksiaan. Työpajojen päätteeksi järjestettiin ryhmä- ja yksilöhaastattelu aikuistoimijoille, kuten nuoriso-ohjaajille, ja avaininformanteiksi havaituille nuorille. Aineistoina toimivat myös nuorten keskustelut sosiaalisessa mediassa (esim. WhatsApp-ryhmät), jotka perustettiin aikuistoimijoiden ja nuorten väliseen kommunikointiin. Nuoria rohkaistiin kanssatutkijoina keräämään aineistoa haastattelemalla toisiansa, esiintymään radio-ohjelmassa ja videoimaan työpajaa taiteellisin keinoin sekä kannustettiin osallistumaan tutkimusseminaareihin. Teatterihankkeessa nuoret kutsuttiin mukaan jo esityksen käsikirjoitusvaiheessa. My Way -ensiesitys oli syksyllä 2016 Tampereella (esim. Kotilainen & Olkkonen, 2018).

Taideteoksina syntyi teatteriesityksen lisäksi muun muassa valokuvia ja runoja. 

Teoksia on julkaistu nuorisotaloilla, kaupunkiympäristössä, työpajojen omissa blogeissa (esim. http://aanessa2015.blogspot.fi/) (esim. Kiuru, 2016; Myllynen, 2016; Puska, 2016). Puoli vuottani Suomessa -näyttely Espoon Sellon kirjastossa oli kesällä 2016. Nuoret paitsi valitsivat valokuvansa näyttelyyn ja he myös osallistuivat näyttelyn pystytykseen ja purkamiseen (Grönholm, 2018). Hankkeesta on julkaistu sen aikana tutkimuksena ja uusina käytäntöinä sosiaalisessa mediassa ja valtamediassa, esimerkiksi työpajoille nimettyjen kummilehtien kautta. Hankkeessa on toiminut julkinen
 Facebook-sivu ja Twitter-tili (@NuoretEstradil #nuoretestradille). Myös tämä Mediakasvatus-blogi on toiminut julkaisualustana osahankkeille säännöllisin väliajoin kolmen vuoden ajan.

Lopuksi: entä sitten? Kiinnostavia kysymyksiä jäi avoimeksi edelleen, esimerkiksi nuorten kanssatutkijuuksista. Myös ylikulttuurisen mediakasvatuksen kysymyksissä päästiin vasta alkuun hankkeessa.

Julkaisuja ja opinnäytetöitä hankkeesta on tulossa vielä useita. Käsitteellinen ja käytännöllinen kehittäminen siis jatkuu edelleen. Sen sijaan siitä ei ole paljon tietoa millaista muutosta on käynnistynyt mukana olleissa instituutioissa. Mediakasvatuksen tutkimus on saanut kuitenkin paljon samalla, kun mukana olleiden tutkijoiden artikkelit, tutkielmat ja ura ovat edistyneet. Edistyminen on tarkoittanut myös muuta, esimerkiksi tutkijan oman suunnan löytymistä, siis entistä tarkemmin sen ytimen löytymistä minkä tutkimukseen tuntee paloa.

Hankkeen johtajana olen todella ylpeä mukana olleiden tutkijoiden saavutuksista. Kiitos kaikille! Ja kiitos #Koneensäätiölle rahoituksesta, jossa oli mahdollisuus toden teolla kokeilla, kehittää ja muuttaa suuntaakin!

Kirjoittaja: Mediakasvatuksen professori Sirkku Kotilainen

Lähteet

  • Grönholm, P. (2018) Arki nuorten turvapaikanhakijoiden silmin: Ylirajaista mediaosallisuutta kehittämässä. Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto.
  • Kiuru, Inka (2016) ”Hyvin otettu kuva voi kertoa tarinan” Osallistava valokuvaus monikulttuurisessa nuorisotyössä. Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201608152167
  • Koponen, M. & Pienimäki, M. (2018) Toward the Transcultural Media Competences of Migrant Young People. UNESCO, Milid Year Book 2017. (Hyväksytty, tulossa.)
  • Kotilainen, S. & Olkkonen, S. (2018) Nuoret dokumenttiteatterin tekijät kanssatutkijoina. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen Vuosikirja 2017.
  • Kotilainen, S. & Pienimäki, M. (2018) Participation through Public Media: Improving Media Literacy among Vulnerable Youth. In Ranieri, M.; Thevenin, B. & Cappello, G. (eds.) The International Encyclopedia of Media Literacy. New Jersey: Wiley-Blackwell. (Hyväksytty, tulossa)
  • Myllynen, Milka (2016) #nuoretestradille #kuuleksmua Mediajulkisuus ja monikulttuurisen nuoren identiteetti. Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201606232004
  • Puska, Maija (2016) Luova kirjoittaminen ja mediakasvatus. Tarkastelussa työttömien nuorten mediasuhteet ja kirjoittaminen. Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201611072528
  • Pienimäki, M. (2018) Facilitating Creative Media Production through the Pedagogy of Multiliteracies: A Case Study with Vulnerable Young People. The Arts in Society Journal. (Hyväksytty, tulossa.)
  • Pienimäki, M. & Kotilainen, S. (2018a) Youth Participation in Research on Multiliteracies: Ethical Perspectives. Media Education Research Journal MERJ.
  • Pienimäki, M. & Kotilainen, S. (2018b) Media Education for the Inclusion of Vulnerable Youth. In Hoechsmann, M.; Carr, P. R. & Thésée, G. (eds.) Media Literacy 2.0: From techno-fetishism and moral panic to critical democratic classroom praxis. Sense Publishers. (Hyväksytty, tulossa).

Oppimateriaalit, Sanomalehtienliitto ja Aikakausmedia:

Eettiset kysymykset valokuvaustyöpajassa nuorten turvapaikanhakijoiden kanssa

Haavoittuvien ryhmien kohdalla tutkimuksessa korostetaan lähtökohtana niin sanottua do no harm -periaatetta eli osallistujien oikeuksien huomioimista kaikessa toiminnassa ja sitä, ettei tutkimus millään tavoin vahingoita heitä tai heidän mahdollisuuksiaan elämässä (Cresswell 2014). Tutkijan hyvistä aikomuksista huolimatta tutkittavat voivat altistua riskeille tutkimuksen aikana. Erityisen haavoittuvia ovat turvapaikanhakijalapset ja -nuoret.  Täten do no harm -periaate ei välttämättä yksin riitä tutkijan eettiseksi ohjenuoraksi (Hugman, Pittaway & Bartolomei  2011).

Nuori 1:n työpajassa ottama kuva.

Toteutimme työryhmänä valokuvaaja Maria Santon ja mediakasvatuksen maisteriopiskelija Aline Kalfayanin kanssa osallistavan valokuvauksen työpajahankkeen Pelastakaa lapset ry:n asumisyksikössä Espoossa joulukuusta 2015 kesäkuuhun 2016. Työpajan osallistujat olivat 16–17-vuotiaita yksin Suomeen tulleita afgaanitaustaisia turvapaikanhakijoita.  Työpajoissa otetuista valokuvista koottiin näyttely Puoli vuottani Suomessa – Arki nuorten turvapaikanhakijoiden silmin Espoon Sellon kirjastoon (14.–29.6.2016).

Viimeistelen paraikaa työpajahankkeeseeni liittyvää opinnäytetyötä Nuoret estradille: toimijaksi monilukutaidolla -tutkimushankkeeseen (2015–2017).  Osallistavassa toimintatutkimuksessani kehitän mediakasvatuksen avulla erilaisia osallisuuden tapoja, joilla nuoret voivat tuoda omat näkökulmansa julkiseen keskusteluun.

Työpajaprojektini alkoi vapaaehtoistyöstä. Tutkimusorientaatio tuli mukaan kuitenkin jo ennen työpajan alkua. Tutkijana en kokenut vapaaehtoistyön ja tutkimuksen välillä ristiriitaa. Sekä vapaaehtoistyö että tutkimus vaativat eettistä harkintaa ja suunnittelua jo ennen hankkeen aloittamista. Lähtökohta mediakasvatusprojektissamme oli, että tutkimuksellisen tiedon lisäksi hanke hyödyttäisi osallistujia itseään ja vastaisi heidän tarpeisiinsa. Pyysimme osallistujilta jatkuvasti palautetta toiminnastamme sekä korostimme yhteistoiminnallisuutta ja vuorovaikutteisuutta. Osallistujat tiesivät myös kaksoisrooleistamme vapaaehtoistyöntekijä-tutkijoina.

Työpajan alkaessa nuoret olivat vasta saapuneet Suomeen ja heidän turvapaikkaprosessinsa oli kesken koko työpajan ajan. Tämä asetti paitsi työpajoille myös siihen liittyvälle tutkimukselle eettisiä vaatimuksia. Varomaton tutkija voi vaikuttaa esimerkiksi turvapaikkaprosessiin, perheenyhdistämiseen tai osallistujien sosiaalisiin suhteisiin. Hugmanin, Pittawayn ja Bartolomein mukaan (2011) riskit ovat parhaiten vältettävissä, jos eettiset kysymykset esimerkiksi yksityisyyden suojasta, luottamuksesta ja tutkijan roolista kytketään metodologiseen lähestymistapaan, kuten osallistavassa toimintatutkimuksessa.

Työryhmämme kävi eettisiä keskusteluja ennen hankkeemme aloittamista paitsi Nuoret estradille -hankkeen muiden tutkijoiden myös tukiasuntolayksikön johtajan kanssa. Osallistuimme myös Pelastakaa Lapset -järjestön koulutukseen lapsiystävällisestä toiminnasta ja henkisestä ensiavusta.  Pelastakaa lapset edellytti työryhmältämme sitoutumista järjestön eettisiin ohjeisiin, kun vedimme työpajaa. Esimerkiksi meillä oli velvoite raportoida mahdollisista lastensuojelullisista asioista tukiasuntolayksikön johtajalle. Tämä ei ollut kuitenkaan ristiriidassa tutkijan riippumattomuuden kanssa.

Tutkimus nuorten parissa vaatii läsnäoloa

Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen (2015; 2016b) toteaa, että erityisesti haavoittuvien nuorten kanssa toimittaessa tutkimussuhteen luominen ja ylläpito vaativat tutkijalta läsnäoloa ja kuuntelemisen taitoa, joka perustuu paitsi ammatilliseen ja tieteelliseen otteeseen myös myötätuntoon. Tämä on hänen mukaansa jopa tutkimuksen edellytys, jotta tutkimus voi rakentaa tutkittavista ymmärrystä leimaamatta heitä uhreiksi.

Niin ikään yksintulleiden nuorten osallisuutta tutkinut Mervi Kaukko (2015) korostaa myötätuntoa välttämättömänä toimintatutkimuksessa ja sitä, että toimintatutkijan on yhtäaikaisesti oltava sekä kriittinen että idealistinen. Hänen mukaansa varomaton tutkimus voivat vahvistaa hierarkkisia vastakkainasetteluja sekä sosiaalisia kategorioita.

Kuten Kaukko ja Kuusisto-Arponen, haluan nostaa esille, ettei yksintulleiden turvapaikkahakijoiden kanssa työskentelevä tutkija voi perääntyä akateemisen roolinsa taakse, vaan hänellä on myös emotionaalinen vastuu tutkimuskohteistaan. Turvapaikanhakijannuorten mielenterveyttä tutkineen Minna Lähteenmäen (2016) mukaan lähes jokainen yksintullut lapsi tai nuori oirehtii jossain vaiheessa. Tällöin tärkeintä on lähellä oleminen, rauhoittaminen sekä turvallisuuden tunteen aikaansaaminen. Siten empaattisuus, kuuntelemisen taito ja tunneäly ovat ensiarvoisen tärkeitä kaikille nuoria kohtaavilla aikuisille niin tutkijoille kuin tukiasuntolan työntekijöille.

Osallistava toimintatutkimus erityisesti nuorten kanssa vaatii pitkäkestoisuutta (myös Puska 2016). Tutkimuksen pitää rakentua luottamukselle, ja luottamukseen syntymiseen nuorten kanssa tarvitaan aikaa ja myös uskallusta heittäytyä itse tutkijana tunnetasolla mukaan toimintaan.  Vierailemassani tukiasuntolassa kävi muitakin vapaaehtoisia, mutta he tulivat ja menivät, työryhmämme palasi joka lauantai koko kevään ajan. Tämä asia sai osallistujat luottamaan meihin. Nuoret itse nostivat pitkäkestoisuuden ja säännönmukaisuuden merkityksen esiin haastatelluissaan esimerkiksi seuraavasti:

Nuori 6: Ensi kerran, kun kävitte, että ajattelin, että käytte täällä vaan kerran ja menette sitten pois.  Täällä käynyt paljon sellaisia vapaaehtoisia. Ajattelin, että tekin olette sellaisia, mutta kysyin, että tuletteko vielä. Mulle oli mukava tulla ja osallistua, kun te tulette aina uudestaan. (Nuori 6 haastattelussa 23.4.2016)                                                              

Nuori 4: Mun vapaa-aika menee täällä. Jotkut muut pojat voi puhua perheen kanssa, mutta mulla ei ole sitä. Sen sijaan mä olen voinut tulla tänne ja jutella teidän kanssa. (Nuori 4 haastattelussa 23.4.2016)

Mielestäni hyvin harkittu vuorovaikutus vapaaehtoistyön ja tutkimuksen välillä on parhaimmillaan teorian ja käytännön hedelmällistä yhdistämistä. Olennaista on se, että tutkija ymmärtää, missä roolissa hän milloinkin toimii.

Tutkijan eettinen tarkastuslista

Haluan päättää kirjoitukseni vapaaehtoistyöntekijä-tutkijan tarkistuslistaan, josta toivon olevan hyötyä muille vastaavanlaisissa hankkeissa samankaltaisia asioita pohtiville. Lista perustuu tutkimuksessa pohtimiini kysymyksiini ja Kaukon, Lahden ja Nummenmaan (2016) artikkeliin ”Opiskelijoiden ja turvapaikanhakijoiden yhteistyö yliopiston kolmanteen tehtävään vastaamisena” sekä Photovoice-järjestön koulutusmateriaaleihin.

  1. Kenen tarpeista järjestettävässä hankkeessa lähdetään liikkeelle: tutkijan, vastaanottokeskuksen vai turvapaikanhakijoiden? Miten hanke hyödyttää osallistujia?
  2. Millaisia käytännön asioita (esim. vakuutukset, perehdytykset, logistiikka, vastuu, salassapitovelvollisuus, tutkimusluvat, koulutus, tulkkaus) hankkeen järjestäjän täytyy hoitaa?
  3. Kuka on hankkeeseen liittyvän organisaation vastuuhenkilö, jonka kanssa hankkeessa esiin tulevista eettisistä tai käytännöllisistä kysymyksistä voi keskustella ja sopia?
  4. Miten tuki ja auttamiskanavat on mietitty hankkeen aikana niin hankkeen osallistujien kuin vetäjien osalta?
  5. Millaisia ratkaisuja on otettava huomioon hankkeen teemoissa, ettei turvapaikkaprosessiin vaikuteta tai nuorten oikeusturvaa vaaranneta?
  6. Miten informoida osallistujia hankkeesta ymmärrettävästi (esim. millä kielellä)?
  7. Miten osallistujien näkökulmat ja omat toiveet otetaan hankkeessa huomioon?
  8. Jos projektissa tuotetaan (julkista) mediasisältöä, millaisia eettisiä kysymyksiä siinä tulee huomioida?
  9. Miten toiminnassa syntyvä tieto saadaan tallennettua ja hyödynnettyä ja jaettua?
  10. Miten projekti päätetään kestävällä ja eettisellä tavalla?

Kirjoittaja Pauliina Grönholm on kansainvälisen mediakasvatuksen maisteriohjelman opiskelija, joka valmistelee opinnäytetyötään aiheesta.

 

Lähteet:

  • Cresswell, John W. (2014): Research Design: Quantitative, Qualitative and Mixed Methods Approaches. Los Angeles: Sage Publications.
  • Hugman, Richard, Pittaway, Eileen, Bartolomei, Linda (2011): When ’Do No Harm’ is Not Enough: The Ethics of Research with Refugees and Other Vulnerable Groups. British Journal of Social Work (2011) 41, 1271–1287.
  • Kaukko, Mervi (2015): Participation in and Beyond Liminalities: Action Research with Unaccompanied Asylum-seeking Girls. Oulu: Oulun yliopisto, Kasvatustieteiden tiedekunta.
  • Kaukko, Mervi, Lahti, Jennina & Nummenmaa, Esko (2016): Opiskelijoiden ja turvapaikanhakijoiden yhteistyö yliopiston kolmanteen tehtävään vastaamisena. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, Näkökulma 41. Saatavilla: https://www.nuorisotutkimusseura.fi/nakokulma41 [viitattu 25.4.2018]
  • Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa (2015): Ajatuksia myötätunnosta ja kivusta. Terra 127 (2015): 2, 83–89.
  • Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa (2016): Yksintulleiden nuorten kohtaaminen ja sosiaalinen tuki arjessa.  Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, Näkökulma 33.  Saatavilla: https://www.nuorisotutkimusseura.fi/nakokulma33 [viitattu 25.4.2018]
  • Lähteenmäki, Minna (2016): Alaikäisten turvapaikanhakijoiden mielenterveyden haasteet. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, Näkökulma 35. Saatavilla: https://www.nuorisotutkimusseura.fi/nakokulma35 [viitattu 25.4.2018]
  • Photovoice. Training Material. Lontoo: Course 24.-26.2.2016. Julkaisematon.
  • Puska, Maija (2016): Luova kirjoittaminen ja mediakasvatus. Tarkastelussa työttömien nuorten mediasuhteet ja kirjoittaminen. Mediakasvatuksen pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto. Saatavilla: https://tampub.uta.fi/handle/10024/100003

Inklusiivista mediakasvatusta nuorisotyön ja koulujen tueksi

Nuoret estradille: toimijaksi monilukutaidolla -tutkimushankkeen (2015–2017) päätuloksena on rakentunut ”Inklusiivisen mediakasvatuksen” malli (Kuva 1). Sen keskeisenä tavoitteena on lisätä nuorten inkluusiota yhteiskuntaan eli sitä, että kaikki nuoret olisivat mukana yhteiskuntamme erilaisissa keskusteluissa, tapahtumissa ja käytännöissä huolimatta heidän vaikeuksistaan ja vajavaisuuksistaan. Esimerkiksi sen sijaan, että journalismissa joku asiantuntija raportoi haasteellisissa elämäntilanteissa olevien nuorten elämästä, kysyttäisiin asioita suoraan nuorilta itseltään. Tavoitteena on myös rohkaista heitä omaehtoiseen toimijuuteen. Inklusiivisen mediakasvatuksen keskeinen päämäärä on niin ikään luoda nuorille kokemus yhteisöllisyydestä ja siitä, että heistä välitetään, sillä nämä kokemukset ovat olennaisia siinä, että ihminen kokee olevansa osa jotakin yhteisöä ja yhteiskuntaa (inkluusio). Mallin tavoitteena on myös tarjota nuorille aitoja kokemuksia siitä, että he ovat osa yhteisöjä ja yhteiskuntaa huolimatta haasteistaan ja vaikeuksistaan. He ovat nyt arvokkaita yhteiskunnan jäseniä, eivätkä vain tulevia kansalaisia.

Nuoret estradille on Tampereen yliopiston COMET-tutkimuskeskuksessa toteutettu mediakasvatustutkimus. Sen aikana järjestettiin pilotin lisäksi seitsemän eri medioihin keskittyvää työpajaa (esim. valokuva, video, luova kirjoittaminen) eri puolilla maata. Näissä työpajoissa havainnoitiin ja kokeiltiin sitä, miten haasteellisissa elämäntilanteissa olevia nuoria voidaan kannustaa itseilmaisuperustaisella mediatyöskentelyllä osallistumaan nuorisotyötoimintaan ja ylipäätään yhteiskuntaan. Lisäksi tutkittiin sitä, miten nuorten monilukutaitoa, eritoten medialukutaitoa, voidaan edistää tekemällä itse mediateoksia, kuten valokuvia ja journalistisia tekstejä. Tutkimuksen keskeisimpiä tavoitteita oli kehittää luovaan ilmaisuun perustava mediapedagoginen malli niin nuorisotyön kuin esimerkiksi koulujen kerhotoiminnan tueksi.

Tutkimushankkeen lähtökohtana oli monilukutaidon pedagogiikka (esim. Cazden ym. 1996, Broderick 2013). Myös suunnitellun mallin tausta-ajatuksena on, että nuorisotyössä ja opetuksessa on tiedostettava maailma ja tilanne (situaatio), jossa nuori paraikaa elää. Toisin sanoen on huomioitava esimerkiksi nuoren kiinnostukset, identiteetti ja elämismaailma, joista nuoren toimintamotivaatio paljolti kumpuaa. Lisäksi malli kannustaa huomioimaan nuorten erityispiirteet, vaikeudet ja haasteet (esim. keskittymishäiriö, masennus, maahanmuuttajatausta) sekä haasteellisen elämäntilanteen.

Nuoret estradille -hankkeen tulosten pohjalta nousi käytännön mediakasvatustyön avaintekijöiksi viisi tekijää: 1) turvalliset tilat, 2) välittävä vuorovaikutus, 3) luottamus kyvykkyyteen, 4) luova mediatoiminta ja 5) autenttinen toimijuus (ks. Kuva 1).

Tutkimuksessa osoittautui, että (1) turvalliset tilat ja ilmapiiri toimia ovat tärkeitä monessa mielessä. Ensinnäkin, kun toimitaan niin sosiaalisessa mediassa kuin kasvokkain nuorten kanssa, on ehdottoman tärkeätä, etteivät nuoret altistu esimerkiksi kiusaamiselle. Monella haavoittuvaisessa tilanteessa olevalla nuorella, joka osallistui tutkimukseen, oli jo ennestään kiusaamiskokemuksia ja varsinkin tällaisten nuorten varjeleminen on tärkeätä. Toiseksi, ilmeni, että nuoret osallistuvat toimintaan paremmin silloin, kun he kokevat, että ilmapiiri on ystävällinen ja kannustava.

Hankkeessa osoittautui, että kun nuoret kokevat (2) välittävää vuorovaikutusta eli mukavaa yhteisöllisyyttä tai esimerkiksi että joku paikalla oleva aidosti välittää hänestä, he rohkaistuivat osallistumaan mediatoimintaan paremmin. Näin ollen on tärkeätä, että esimerkiksi nuorisotyöntekijä rakentaa luotettavia ja empaattisia suhteita nuoriin ja myös, että hän luo tietoisesti tilanteita, joissa nuoret voivat keskenään solmia välittäviä suhteita.

Kolmas keskeinen nuorten osallistumista edistävä tekijä oli se, että nuorten (3) kyvykkyyteen ja pätevyyteen luotettiin jo lähtökohtaisesti, esimerkiksi nostamalla heidät vertaisohjaajiksi. Kun nuoret kokivat, että aikuiset uskovat heidän kykyihinsä, heidän oma uskonsa itseensä vaikutti vahvistuvan. Tästä seurasi, että nuoret monesti yrittivät enemmän ja sen myötä onnistuivatkin useammin. Aikuisen usko nuoren kykyihin vaikutti auttavan nuoria irrottautumaan ”uhrin” tai ”epäonnistujan” roolista ja samalla ottamaan aktiivisemman, toimijan roolin.

Luova mediatoiminta (4) oli kaikkien työpajojen keskiössä ja se olikin tärkeätä monessa suhteessa. Monet nuoret eivät jaksaneet keskittyä jo julkaistujen mediateosten (esim. kuvien) analysointiin. He innostuivat paremmin itse tekemään mediateoksia ja siinä samalla heidän medialukutaitonsa kasvoi vaivihkaa. Esimerkiksi he oivalsivat, että mediateokset (esim. valokuvat, tekstit) eivät ole ”kopioita” todellisuudesta vaan ne esittävät asioita aina valikoiden ja jostakin näkökulmasta. Nuorten luovuuden tukeminen oli myös olennaista, sillä kun nuoret onnistuivat tuottamaan oivaltavia, luovia mediateoksia, he kokivat onnistumista ja kyvykkyyttä. Nämä onnistumisen kokemukset puolestaan lisäsivät heidän halukkuuttaan toimia tulevaisuudessa. Näin ollen pelkkä mediataitojen opettaminen ei ole riittävää, vaan opetukseen on hyvä tuoda mukaan esimerkiksi myös luovuutta kehittäviä menetelmiä.

Viides keskeinen nuorten osallistumista ja medialukutaitoa edistävä tekijä oli (5) autenttinen toimijuus. Kun nuorille tarjottiin ”aitoja” mahdollisuuksia esittää omia teoksiaan (esim. taidenäyttelyssä, nuortenlehdessä), monet vaikuttivat tulkitsevan tämän merkiksi aikuisten uskosta heidän kykyihinsä. Lisäksi, monet nuoret tiesivät, että esimerkiksi varsinkin valtamediassa on ”portinvartijoita”, eikä siellä välttämättä saa julkaistua omia teoksia helposti. Kun he sitten saivatkin hankkeen työpajoissa julkaistua valokuvansa tai tekstinsä esimerkiksi nuortenlehdessä, he kokivat onnistumista. Nuoret arvostivat toki sosiaalisessa mediassakin julkaisemista, koska siellä kaverit saattoivat nähdä heidän teoksensa vaivattomasti. Toisaalta sosiaalisessa media julkaisun helppouden kääntöpuolena oli, että se ei tuottanut erityistä onnistumisen kokemusta, koska ”turhiakin” kuvia oli helppo saada esille. Työpajojen tarjoamat autenttiset mahdollisuudet esittää omia teoksia, esimerkiksi aikakauslehdessä, loivat nuorille myös kokemuksia yhteiskunnassa mukana olemisesta myönteisellä tavalla. Teosten julkaisemisen myötä nuoret oppivat myös lisää medialukutaidosta, sillä he joutuivat pohtimaan sitä, miten yleisöt tulkitsevat heidän teoksensa. He saivat myös monessa työpajassa yleisöiltä koskettavaa palautetta taide- ja mediateoksistaan.

Inklusiivisen mediakasvatuksen malli on suunnattu instituutiolle, jotka toimivat nuorten kanssa, kuten nuorisotaloille, kouluille, kirjastoille ja museoille. Mallia käytettäessä on otettava huomioon kunkin instituution tavoitteet, velvoitteet ja käytännöt. Erilaiset poliittiset linjaukset voivat myös ohjata eri tahojen toimintaa (esim. koulussa opetussuunnitelmat), jotka on niin ikään syytä tiedostaa.

Vaikka malli perustuu Nuoret estradille -hankkeen laajaan aineistoon, sitä on syytä edelleen testata käytännöissä, erilaisissa instituutioissa ja kulttuurisissa konteksteissa. Kuulemme mielellämme kommentteja mallin toimivuudesta varsinkin käytännön kentän toimijoilta.

Kirjoittajat: Nuoret estradille -tutkimushankkeen päätutkija Mari Pienimäki ja hankejohtaja, mediakasvatuksen professori Sirkku Kotilainen.

Ks. lisää Nuoret estradille -hankkeesta: http://www.uta.fi/cmt/tutkimus/nuoret_estradille.html

Lähteet:

  • Broderick, D. (2014). Collaborative Design: Participatory Culture Meets Multiliteracies in a High School Arts Community. Adolescent & Adult Literacy, 58(3), 198–208.
  • Cazden, C., Cope, B., Fairclough, N., Gee, J., et al. (1996). A Pedagogy of Multiliteracies: Designing Social Futures. Harward Educational Review, 66(1), 60–92. Saatavilla: http://vassarliteracy.pbworks.com/f/Pedagogy+of+Multiliteracies_New+London+Group.pdf
  • Pienimäki, M. & Kotilainen, S. (tulossa 2019). Media Education for the Inclusion of At-Risk Youth. Teoksessa: Hoechsmann, M.; Carr, P. R. & Thésée, G. (toim.) Media Literacy 2.0: From techno-fetishism and moral panic to critical democratic classroom praxis. Sense Publishers.

Hullunkuriset kohderyhmän rajaukset ─ eli miten etnografinen kenttä ja työelämä opastavat tutkijaa

Väitöskirjatyön käynnistyessä alkuvuodesta 2016 halusin tutkia, mitä mediaosallistuminen tarkoittaa ammattikoulussa opiskelevien nuorten arjessa. Minua innoittivat havainnot, että ammatillista koulutusta arvostetaan Suomessa kulttuurisesti vähemmän kuin lukiota ja että huoli pojista on kestoaihe kotimaisessa koulutuskeskustelussa. Tarkalleen kenen mediaosallistumisesta olin siis kiinnostunut ja keitä halusin mukaan etnografiaan?

“Rajaan monipaikkaisen etnografisen tutkimuksen kohteeksi maahanmuuttajanuoret sekä
syrjäytymisvaaraan luokitellut nuoret, jotka osallistuvat ammattiopiston nivelvaiheen
koulutuksiin. Suurin osa heistä on poikia, joista osalla on oppimisen ja elämänhallinnan
ongelmia. Koulutukset ovat: 1) oppivelvollisuusiän ylittäneille maahanmuuttajille tarkoitettu peruskoulun alkuvaiheen koulutus sekä 2) ammatillisiin opintoihin valmentava koulutus (VALMA).” (Ote tutkimussuunnitelmasta 10/2016)

Koulutuspolkuihin perehtymättömälle lukijalle tutkimuskohteen rajaus ja edellä mainittu termistö ei avaudu helpolla. ”Peruskoulun alkuvaiheen koulutus” ja ”VALMA” eivät kuulu arkisanastoon, sillä ne on suunnattu pienelle osalle nuorista aikuisista. Meistä valtaosa tuntee suomalaisen koulutusjärjestelmän peruskoulusta toiselle asteelle sekä mahdollisiin korkeakouluopintoihin. Halusin tavoittaa rajauksen avulla nuoria, joiden koulutuspolku etenee toisin: maahanmuuttajat ja oletetut kantasuomalaiset koulupudokkaat. Kirjoitan seuraavassa, miksi ajattelen, että tämä nivelvaiheen koulutukseen perustuva kohderyhmän rajaus haavoittuvassa yhteiskunnallisessa asemassa oleviin nuoriin on liian laaja.

Kentältä työelämään…

Aloitin osallistuvan havainnoinnin ja aineiston keräämisen maahanmuuttajien ryhmässä syyskuussa 2016. Tavoitteeni oli hahmottaa, mikä rooli ammattikoulun ympäristöllä oli opiskelijoiden mediasuhteiden rakentumisessa. Samalla halusin luoda luottamukselliset suhteet opiskelijoihin, jotta voisin siirtyä havainnoimaan heidän mediasuhteitaan koulun ulkopuolella.

Kahden ja puolen kuukauden havainnoinnin jälkeen olin saanut 12 opiskelijan ja kahden opettajan kirjalliset tutkimusluvat, istunut koulun penkissä arviolta 120 tuntia, alkanut inhota kenttämuistiinpanojen kirjoittamista, huomannut havainnoineeni opettajaa opiskelijoiden mediasuhteiden sijaan ja hakenut tuloksetta apurahaa kaikkiaan vuoden verran. En tiennyt mitä tehdä käsissäni olevalla aineistolla tai osannut päättää, mihin suuntaan viedä tutkimusta.

Apurahojen sijaan aloin hakea palkkatyötä. Keväällä 2017 sain mahdollisuuden aloittaa tehtävässä, jossa tutkimuskenttäni säilyisi ja laajentuisi maahanmuuttajataustaisten nuorten vapaa-aikaan. Olin riemuissani: työ tukisi väitöskirjatyöskentelyä tai ei ainakaan veisi minua sen ääreltä kokonaan. Pidin myös siitä, että saisin työstä elannon. Aloitin erityisnuorisotyön maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaisten poikien ja nuorten miesten parissa ja minun oli mahdollista hyödyntää mediakasvatuksellista työotetta osallisuuden kysymyksiin konkreettisesti.

… ja takaisin tarkennetun kohderyhmärajauksen kanssa

Oltuani vuoden verran etäällä tutkimuskentästäni (ammattikoulun luokasta ja käytävistä) olen vakuuttunut, ettei minun kannata viedä tutkimusta kantasuomalaisten nuorten (miesten tai naisten) mediaosallistumisen määrittelyyn. Kohderyhmän uudelleenrajaaminen on hullunkurista. Yhtäältä kohderyhmän pienentäminen on työekonomista ja käytännöllisiä, toisaalta metodologista työtä ja paradoksien keskellä elämistä. Listaus perusteluista supistaa tutkimuksen kohderyhmää:

1. Kohderyhmän määrittely on metodologinen kysymys. Etnografi pystyy ja ehtii tuottaa tiheää kuvausta vain rajallisesta määrästä ilmiöitä ja ympäristöjä. Jälkiviisas huomauttaisi, että
mediaosallistumisen ilmiöön on työlästä syventyä etnografisesti. Kaikkien syrjäytymisvaarassa
olevien tai sellaisiksi määriteltyjen nuorten ryhmien niputtaminen samaan tutkimukseen on
puolestaan mahdotonta.
2. Koulutuksen nivelvaihe vaatii triangulaatiota. Vaikka yksittäinen tutkimus ei pysty kattamaan kaikkia nuoria, jotka eivät etene tavanomaisen koulutuspolun mukaan, koulutuksen nivelvaihe on silti mediakasvatustutkimukselle hedelmällinen tarkastelukohde. Tutkimus, joka tarkastelisi yhtä aikaa useita nivelvaiheen koulutuksia tai niihin osallistuvia eri opiskelijaryhmiä, tuottaisi varsin kiinnostavaa vertailevaa tietoa ainakin itse koulutuksista ja täydentäisi mediakasvatustutkimuksen ammattikoulun mentävää aukkoa. Tämä edellyttäisi mielestäni menetelmä- ja tutkijatriangulaatiota.
3. Ihmisten erityisyys ja tavallisuus ovat paradoksi. Tähänastinen järjestökenttäpestini perustuu maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaisten nuorten erityisyyteen. Tiedämme, että niin mediaesitykset kuin tutkimuskin välittävät kohderyhmästä usein varsin yksiulotteista kuvaa. Juuri tästä syystä kysymys mediaosallistumista on heidän kohdallaan erityisen kiinnostava ja perusteltu. Samaan hengenvetoon olen yhtä varma kaikkien marginaalien tavallisuudesta. Elämäntilanteet ovat erityisiä ja ihmiset samanlaisia.

Kirjoittaja Suvi Törrönen on Tampereen yliopiston jatko-opiskelija, jonka mediakasvatuksellinen väitöskirja liittyy Nuoret estradille -tutkimushankkeeseen. Tällä hetkellä hän työskentelee päätoimisesti Kölvin Monikulttuurinen Nuorisotyö ry:ssä ja tekee erityisnuorisotyötä maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaisten poikien ja nuorten miesten parissa.

Lähteet

  • Lahelma, Elina (2013) Ammatillista koulutusta tutkimaan. Teoksessa Brunila, Kristiina & Hakala, Katariina & Lahelma, Elina & Teittinen, Antti (toim.) Ammatillinen koulutus ja yhteiskunnalliset eronteot. Helsinki: Gaudeamus, 17–27.
  • Lahelma, Elina (2014) Troubling discourses on gender and education. Education Research 56(2), 171–183.
  • Forsander, Annika (2013) Maahanmuuttajien sijoittuminen työelämään. Teoksessa Martikainen, Tuomas & Saukkonen, Pasi & Säävälä, (toim.) Muuttajat. Kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Helsinki: Gaudeamus, 220–244.

Mediajulkaiseminen ja omaehtoisuus: nuorten valikoiva osallistuminen ja osallistumattomuus

Toteutin keväällä 2016 Torniossa Nuorisotiedotuspiste Aaltosessa elokuvatyöpajan 15–19-vuotiaiden nuorten kanssa osana Nuoret Estradille -hanketta ja väitöskirjaprojektiani. Toimin työpajan ohjaajana kannustaen nuoria omaehtoiseen elokuvatuotantoon, jonka päämäärä oli teosten toteuttaminen ja lopulta julkaiseminen. Työpajan ”virallisena” tavoitteena oli nuorten mediataitojen kehittäminen elokuvakerronnan saralla. Huomasin pian, että nuorilla oli erinomaiset mediataidot ja sen lisäksi, että monet nuoret halusivat julkaista omaehtoisen tuotantonsa pienessä lähipiirissä ilman tavoitetta laajemmasta levityksestä. Useat nuoret suhtautuivat jopa nihkeästi ajatukseen ensi-illasta tai laajemmasta nettilevityksestä.

Elokuvatyöpajassa nuoret suunnittelivat omaehtoisen elokuvatuotannon, tässä tehdään käsikirjoituksen pohjalta kuvakäsikirjoitusta.

Ryhmäkeskusteluissamme ilmeni, että useat nuoret tekevät elokuvatuotantoja omaehtoisesti vapaa-ajallaan. Innovatiivisissa teoksissaan he rikkovat genrerajoja ja sekoittavat faktaa ja fiktiota kiinnostavasti. He julkaisevat töitään kaveripiirissä, rajatulle yleisölle. Julkaiseminen voi siis olla myös omassa piirissä tapahtuvaa omaehtoista julkaisemista, tietoista yhteisöllisyyden rakentamista yksityisen ja julkisen sfäärin rajapinnalla.

 

Syksyllä 2016 opetin Peräpohjolan Opistolla Torniossa nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajiksi opiskeleville nuorille tietotekniikka- ja viestintätaitoja. Osana vetämääni kurssia oli oman tekstin tai muun mediateoksen julkaiseminen. Törmäsin jälleen tilanteeseen, jossa oman teoksen julkaisemiseen suhtauduttiin kielteisesti. Opiskelijoilla ei ollut ongelmia toteuttaa teostaan, mutta kun aloimme valmistella teosten julkaisua, monella ilmeni torjuva kanta mm. yleisimpiä sosiaalisen median palveluja kohtaan (kuten Facebook, Blogspot, Instagram).

Jotkut opiskelijat perustelivat negatiivista suhtautumistaan some-palvelujen riittämättömällä tekijänoikeussuojalla tai halullaan varmistaa esim. valokuvan jakelun säilyminen omissa käsissä. Toiset suhtautuivat kielteisesti laajemman levityksen ideaan ja halusivat näyttää teoksensa vain koululuokan suljetussa piirissä. Eräät nuoret olivat suopeita julkaisemaan vaihtoehtoisten palvelujen kautta, kuten eräs nuori nainen, joka julkaisi upean runollisen esseensä yksinäisyydestä nimimerkillä suljetussa ei-kaupallisesti ylläpidetyssä nettiyhteisössä.

Nuorten mediataidot olivat lähtökohtaisesti hyvät ja he osallistuivat keskusteluun elokuvien maailmasta aktiivisesti.

Nämä kohtaamiset ja tapahtumat nuorten mediajulkaisemisen ympärillä johtivat minut pohtimaan uudelleen osallistumisen käsitettä mediajulkaisemisen kontekstissa. Vaikka useimmilla nuorilla on riittävät mediataidot osallistuakseen kulttuurin pientuottamiseen ja mediajulkisuuteen omien töiden tuottamisen ja julkaisun kautta, he haluavat silti rajoittaa toimintansa mieluiten omaan elämismaailmaansa, jossa teoksia tuotetaan ja julkaistaan rajatulle yleisölle, ilman kaupallisten some-palvelujen käyttöä. Tällainen omaehtoinen julkisuudesta vetäytyminen heijastelee ei-osallistumisen (non-participation) trendiä, johon mediatutkijat ovat viime vuosina suunnanneet katseensa. Osallistumisen teorioissa osallistuminen on pitkään nähty lähes yksinomaan tavoiteltava positiona, jonka on uskottu valtauttavan subjektin ja edistävän hänen mahdollisuuksiaan osallistua kulttuurituotantoon median kautta niin poliittisesti kuin kulttuurisesti (Carpentier 2011, Jenkins 2006).

Monet tutkijat ovat kuitenkin alkaneet kyseenlaistaa näkemystä osallistumisen voimaannuttavasta mahdollisuudesta nykyisessä mediakulttuurissa. Greg Goldbergin ja David Beerin (2011) mukaan osallistuminen median välittämään julkisuuteen alistaa käyttäjät julkisuuden hegemonisille valtarakenteille sen sijaan, että tarjoaisi osallistujille voimaantumisen positioita. Varsinkin online-ympäristöjä hallitsevat kaupallisin periaattein toimivat globaalit mediakonglomeraatit, jotka määrittelevät netin toimintaolosuhteet (Goldberg & Beer 2011, Curran 2012). Osallistumalla palveluntuottajien kautta tekijä, kuten nuori, antautuu näiden tahojen kontrollin alaiseksi antaen pois määräämisoikeuttaan teoksen käytöstä (Casemajor et al. 2015). Havaintoni nuorten omaehtoisesta osallistumisesta mediakulttuurin kentällä vahvistavat tätä oletusta.

Nathalie Casemajor ja kumppanit (2015), jotka uudelleen määrittelevät osallistumista ja lanseeraavat ei-osallisuuden (non-participation) käsitteen, esittävät, että osallistumattomuutta ei pidä ymmärtää pelkästään apaattisuutena tai passiivisuutena vaan tietoisena valintana digitaalisen mediakulttuurin kentällä. Tällaisen valikoivan tai kriittisen osallistumisen digitaalisen mediakulttuurin kentällä voidaan nähdä tarjoavan käyttäjille tavan kontrolloida omaa medialäsnäoloaan ja tuotantoaan sekä määritellä omaa osallistumistaan. Ei-osallistumisen kautta yksilö voi irrottautua hänelle tarjolla olevista digitaalisen osallistumisen muodoista, jotka sisältävät hyväksikäytön elementtejä kuten tekijänoikeuksien riistoa tai kolmansille osapuolille luovutettuja oikeuksia (Casemajor et al. 2015).

Omaehtoisen kulttuuri- ja mediatuotannon kontekstissa valikoivan ja kriittisen osallistumisen voi nähdä toimintana, joka pohjautuu tekijöiden tietoisuuteen julkisuuden kentällä vaikuttavista valtarakenteista. Käyttäjät hakevat vaihtoehtoja julkaista ja osallistua muuten kuin isojen monikansallisten ja kaupallisten sosiaalisen median palvelujen kautta. Mediakulttuurissa on mahdollista irrottautua vallanalaisesta asemasta luomalla omaa vaihtoehtoista julkista tilaa valtamedian ulkopuolella (Downing 1992). Vaihtoehdoksi nousee myös julkaiseminen suljetuissa ei-kaupallisissa yhteisöissä tai vain omassa lähipiirissä, ystäville ja sukulaisille, esimerkiksi YouTubessa salasanan takana.

Yhä useammat käyttäjät ovat tietoisia vallan ja kontrollin mekanismeista julkaisemisen kentällä. Nuorten maailmassa some-palvelujen kautta julkaiseminen näyttäytyy käyttäjän kontrollin menetyksenä teoksen jakeluun ja levittämiseen. Vain harvat nuoret kuitenkin tekevät asialle jotain. Havaintoni on, että nuorten haluttomuudessa julkaista on kyse tietoisesta päämäärästä säilyttää kontrolli omaan julkaisemiseen ja siten toimia mediakulttuurin kentällä omaehtoisesti. Kyse ei siis niinkään ole siitä, että osallistuminen estyy, vaan pikemminkin siitä, että osallistuja hallitsee omaa osallistumistaan, tietoisena siitä, että julkisuuden kentillä tekijä joutuu kontrollin alaiseksi ja teoksen tekijänoikeudet ovat usein olemattomat.

On kuitenkin aiheellista kysyä, voiko valikoivalla osallistumisella tai kriittisellä osallistumattomuudella ottaa kantaa ja voiko osallistumattomuus tosiasiallisesta voimaannuttaa? Mediakulttuurissa, jossa kaikkien odotetaan osallistuvan, valikoivalla osallistumisella voi olla yllättäviäkin vaikutuksia. Tekeillä olevassa omaehtoista elokuvaa kulttuurituotantona ja osallistumisen muotona tarkastelevassa väitöskirjassani ymmärrän ei-osallistumisen palautuvan nimenomaan omaehtoisuuteen ja sen vaalimiseen. Omaehtoisuus, jonka piirteitä ovat erityisesti taiteellinen vapaus, riippumattomuus ja oman toiminnan määrittely ja täydellinen kontrolli, voidaan ajatella toteutuvan aitona tai täydesti ainoastaan silloin, kun myös julkaiseminen on täysin tekijän omissa käsissä eli omaehtoisesti määrittynyt.

Blogissa mainitusta työpaja-aineistosta työstän paraikaa artikkelia työnimellä ”’En mä halua näyttää tätä kenellekään’ – omaehtoisuuden ilmeneminen ei-osallistumisen kontekstissa”.

Kirjoittaja: Jetta Huttunen on Jyväskylän yliopiston, nykykulttuurin tutkimuksen jatko-opiskelija ja Tampereen yliopiston Nuoret estradille -hankkeen tutkija

Lähteet:

  • Downing John D.H.,1992: ”The Alternative Public Realm: The organization of the 1980s anti-nuclear press in West Germany and Britain”. Teoksessa: Culture and power: A Media, culture & society reader. Sage.
  • Curran James, Fenton Natalie, Freedman Des, 2012: Misunderstanding the Internet. London: Routledge.
  • Jenkins Henry, 2006: Convergence Culture. Where old and new media collide. New York University Press.
  • Casemajor Nathalie ym., 2015: “Non-participation in digital media: toward a framework of mediated political action”. Media, Culture & Society, 37: 6.
  • Goldberg Greg & Beer David, 2011: ”Rethinking the public/virtual sphere: The problem with participation”. New Media & Society, 13: 5.

Nuoret haluavat kokea olevansa kyvykkäitä ja päteviä

Nuoret estradille -tutkimushankkeessa järjestettiin nuorille seitsemän mediatyöpajaa ympäri Suomea yhteistyössä nuorisotyöntekijöiden, taiteilijoiden ja journalistien kanssa muun muassa nuorisotaloissa ja työttömien työpajassa. Tutkimuksessa selvitetään, miten haasteellisissa elämäntilanteissa olevia nuoria voidaan kannustaa osallistumaan media- ja taidetoimintaan sekä edistää heidän monilukutaitojaan. Tavoitteena on myös ottaa nuoret kanssatutkijoina mukaan kehittämään mediapedagogista toimintamallia. Hankkeen laajaa aineistoa analysoidessa on noussut esiin myös osahankkeita yhdistäviä tuloksia, kuten että nuorten kokemus omasta kyvykkyydestään innostaa heitä osallistumaan mediatoimintaan.

NUORI 1: Mikä oli sun mielestä paras noista kuvista mitä sä otit? NUORI 2: Paras minkä mä otin? No ehkä toi, kettinkikuva.

(Ote nuorten vertaishaastattelusta; Kysymys on nuoren itsensä keksimä.)

Tällainen vertaisoppiminen ja vertaisopettajuus näytti sopivan ryhmälle hyvin ja huomasin, että esim. Tepi, joka on viime kerroilla ollut aika poissaoleva ja passiivinen, aktivoitui selvästi siitä, että sai neuvoa muita nuoria editointiohjelman käyttämisessä.”

(Ote tutkijan havaintopäiväkirjasta.)

HAASTATTELIJA: … mikä motivoi niitä nuoria tulemaan hankkeeseen että, se ei oo se että sä tunnet niitä ennestään tai oot tehny niitten kans ennestään yhteistyötä, vaan että se olis jotenkin linkitettynä tähän että sä kutsut ne tutkimushankkeeseen.

TUTKIJA: Kyllä, semmonen nyt vasta ihan juuri ymmärtänyt että, me oltiin tutkijayhteisö, et me oltiin, sisäisesti tutkijayhteisö jossa jo ikään ku siinä me juteltiin, niin mä en ollu se joka, määrittelee et mitä lähetään kertomaan vaan että siinä on näkökulmia, ei se et meil on yksi näkökulma jonka minä olen valinnut ja, sillä tavalla se lähtökohtaha oli vähän huomaamattaki heitä arvostava…

(Ote taiteilija-tutkijan haastattelusta.)

Tutkimushankkeessa lähtöhypoteesina oli, että nuoret innostuvat mahdollisuudesta ilmaista itseänsä ja siihen tarjottiinkin tilaisuus työpajoissa. Kuitenkin haastatteluissa ja tutkijoiden työpajahavainnoista kirjoittamissa päiväkirjoissa toistuu, että nuoret toivovat esimerkiksi hallitsevansa kamera- ja editointitekniikan, innostuvat vertaisohjaamisesta ja kanssatutkijuudesta (myös Carr & Jitendra 2000; Charmaraman 2013; Marsh 2012). Tämä viittaa siihen, että he haluavat ennen kaikkea kokea olevan kyvykkäitä ja päteviä.

Erityisesti tilanteet, joissa nuoria pidettiin pätevinä jo lähtökohtaisesti, loivat nuorille uskoa heidän omaan kyvykkyyteensä ja saivat heidät syventymään mediaharjoitteisiin ja projekteihin (myös Bloustien 2007). Samalla myös sosiaalinen vuorovaikutus kasvoi nuorten ryhmissä. Merkittävää näissä tilanteissa on se, että arvohierarkiat taittuivat tasa-arvoisemmiksi, kun nuori sai esimerkiksi ohjaajan tai tutkijan roolin. Lisäksi nuorten lähtökohtainen arvostaminen tarjosi heille mahdollisuuden irtautua roolista ”uhrina” tai heikkona suoriutujana (myös Carr & Jitendra 2000).

Media- ja taidetyöpajojen aikana monet nuoret innostuivat myös itsensä ilmaisemisesta sanallisesti, kuvallisesti tai esiintyen. Myös itseilmaisu tuotti heille arvokkaita kokemuksia kyvykkyydestä. Jotkut taiteen ja median tekemistä enemmän harrastaneet nuoret tiesivät, että vaikkapa laadukkaan valokuvan tai videon tekeminen edellyttää hyvien teknisten kykyjen lisäksi itseilmaisutaitoja. Monilla oli silti piilevä näkemys, että taidokas taide- ja mediateos perustuu huippukalustoon ja tekniseen taituruuteen. Tästä johtunee, että aineistoissa toistuu nuorten halua oppia tekniikkaa. Tärkein huomio on kuitenkin se, että nuorilla on halu olla kyvykkäitä ja päteviä ja tämän tarpeen täyttäminen innostaa nuoria sitoutumaan ja osallistumaan mediatoimintaan sekä edistää ujojen ja vetäytyvien sosiaalista vuorovaikutusta.

Asiantuntijaroolien lisäksi hankkeessa osoittautui merkittäväksi nuorille tarjotut tilaisuudet esittää omia teoksiansa julkisesti, esimerkiksi blogissa, lehdessä, taidenäyttelyssä ja näyttämöllä. Monet nuoret vaikuttivat tulkitsevan tilaisuuden julkaista merkkinä siitä, että aikuiset luottavat heihin ja uskovat heidän kyvykkyyteensä, mikä lisäsi heidän haluansa osallistua ja näyttää taitonsa (esim. Carr & Jitendra 2000; Charmarman 2013; Hopkins 2010; Vickery 2014).

Hankkeen tulokset herättävät kysymyksiä, kuten onko kaikille nuorille varmasti mahdollista kokea olevansa kyvykäs ja pätevä edes jollakin elämänalueella. Nuorten tukemisessa varsinkin koulujen luovalla toiminnalla tai taideopetuksella onkin tärkeä sijansa. Taidekonteksti, jossa oikean ja väärän määrittäminen on vaikeata ja tarpeetontakin, voi luoda myös vapaan ilmapiirin, jossa aratkin nuoret uskaltavat ilmaista itseänsä.

Entä miten peruskoulun opetussuunnitelmaan tuotua monilukutaidon pedagogiikkaa toteutetaan tällä hetkellä kouluissa? Monilukutaidon pedagogiikka sisältää ainakin periaatteessa ajatuksen oppimisesta luovan tekemisen ja sen reflektoinnin kautta (re-design) ja siten se voi tarjota nuorille tilaisuuden vaikkapa vertaisohjaamiseen (Cazden ym. 1996). Erityisesti nuorisotyössä on luontevaa perustaa epämuodollisiin toimintakäytäntöihin, joissa irtaudutaan nuoria arvottavista lähtöasetelmista, jotka voivat pahimmillaan itsessään ehkäistä nuorten valtautumista oman elämänsä toimijoiksi.

Kirjoittaja: Nuoret estradille -hankkeen päätutkija-koordinaattori, FT Mari Pienimäki

 

Lähteet:

  • Bloustein, G. (2007) ”‘’Wigging People Out: Youth Music Practice and Mediated Communities”. Community & Applied Social Psychology, 17, 446-462.
  • Carr, T. & Jitendra, A. K. (2000) ”Using Hypermedia and Multimedia to Promote Project-Based Learning of At-Risk High School Students”. Technology Trends, 36:1, 40-44.
  • Cazden, C., Cope, B., Fairclough, N., Gee, J., et al, 1996. ”A Pedagogy of Multiliteracies: Designing Social Futures”. Harward Educational Review, 66 (1), 60–92.
  • Charmaraman, L. (2017) ”Congregating to create for social change: urban youth media production and sense of community”. Learning, Media and Technology, 38:1, 102-115.
  • Hopkins, L. (2010) ”YouthWorx: Increasing youth participation through media production”. Sociology, 47:2, 181-197.
  • Marsh, K. (2012) ””The beat will make you be courage”: The role of a secondary school music program in supporting young refugees and newly arrived immigrants in Australia”. Research Studies in Music Education, 34:2, 93-111.
  • Vickery, J. R. (2014) ”The role of after-school digital media clubs in closing participation gaps and expanding social networks”. Equity & Excellence in education, 47:1, 78-95.

Nuoret estradilla 2017: Tutkimustuloksia verkkopalveluksi

Koneen säätiön rahoittama Nuoret estradilla-hanke toimii viimeistä tutkimusvuottaan. Tutkijat siis ahkeroivat analyysin, kirjoittamisen ja tieteellisen julkaisemisen parissa kuten yleensä tehdään (esim. Kotilainen & Pienimäki 2017; Pienimäki & Kotilainen 2017). Tulokset eivät kuitenkaan tällä kertaa jää ainoastaan tieteellisen yhteisön julkaisuiksi eikä hanke pääty sen viimeiseen voimassaolopäivään. Samaan aikaan julkaisemisen kanssa työstämme mediapedagogista verkkopalvelua nuorisotyöhön. Tällä tavalla tulokset sovelletaan jo tutkimustyön yhteydessä käytännön kentille ja yhteiskuntaan. Vaikka verkkopalvelun kehitystyö on vasta alussa, niin on selvää, että tämä soveltamisprosessi on tutkimusta sekin. Prosessissa rakentuu edelleen uusia tuloksia ja uusia kysymyksiä. Esimerkiksi, miten tutkimustuloksia voisi yleensä esittää toisin? Toisin esittämisen tarve kumpuaa myös hankkeesta.

Nuoret estradille-hanke on yhdistänyt nuorten taiteellista toimintaa mediatyöskentelyyn erityisissä työpajoissa, joita tutkijat ovat toteuttaneet nuorisotyön piirissä, esimerkiksi työttömille nuorille suunnatussa työpajatoiminnassa (Kiuru 2016; Myllynen 2016; Puska 2016). Hankkeen tavoitteena on ollut kehittää erilaisia mediapedagogisia työtapoja. Tutkimustyö onkin kohdistanut erityisesti tilanteisiin, joissa nuoret ovat jumittuneet siirtymiin erilaisissa koulutuksen ja elämän nivelvaiheissa. Tällainen nivelvaihe on esimerkiksi peruskoulun ja toisen asteen siirtymäkohdassa, jossa osa nuorista jää opintien ulkopuolelle.

Nuoret estradille-hankkeessa on kertynyt monenlaisia aineistoja yhteensä seitsemästä eri työpajasta, joita toteutettiin Tampereella, Vantaalla, Espoossa, Torniossa ja Multialla. Lisäksi hanke on toteuttanut kaksi nuorisotyön ammattilaisille, erityisesti mukana olleiden instituutioiden nuorisotyöntekijöille tarkoitettua seminaaria. Tutkimusaineistoissa on haastattelujen, kyselyjen, miellekarttojen ja päiväkirjojen lisäksi esimerkiksi nuorten tuottamia, erityisissä näyttelyissä julkistettuja valokuvia (Pienimäki & Kotilainen 2017), julkisia some-tekstejä (esim. Puska 2016) ja teatteriesitys, jota esitettiin usealla eri paikkakunnalla (Olkkonen 2016). Nämä aineistot ovat kaikki olleet jo osaltaan samalla tutkimuksen tuloksia. Täten myös mukana olleet lähes sata nuorta ja nuorisotyöntekijät ovat toimineet kanssatutkijoina, erityisinä ekspertteinä tuottamassa tuloksia. Hankkeen pohjalta voimme kysyä sitäkin, mitä kanssatutkijuus merkitsee tutkimukselle? Siis ei pelkästään merkitystä vaikkapa nuoren ajattelun avartumiselle mikä yleensä on tutkimukseen osallistamisen fokus (esim. Buckingham & Sefton-Green 1996).

Entä tutkimuksen tulokset verkkopalveluna? Hankkeessa olemme hiljattain siirtyneet taide- ja mediapedagogisesta toimintatutkimuksesta tiukemmin design-tutkimuksen vaiheeseen, jossa keskiössä ovat verkkopalvelun suunnittelu, toteutus ja käytettävyys (Edelson 2002). Tämä vaihe on ensisijaisesti hankkeen yhteistyökumppaneiden Aikakausmedian ja Sanomalehtienliiton vastuulla. Tavoitteena on empiiristen tulosten pohjalta nuorisotyöllinen verkkopalvelu avoimeen jakeluun. Se merkitsee samalla sitä, että tulokset jatkavat ja kehittyvät edelleen palvelussa, jota jatkossa markkinoivat ja hallinnoivat nämä yhteistyökumppanit. Verkkopalvelun työstöä tulemme raportoimaan tässä blogissa lähikuukausien aikana. Tänään emme vielä esimerkiksi tiedä millaisiin käyttöympäristöihin se ulottuu: verkkopalveluna saatavilla tietokoneella, mobiilisti ja kenties VR (Virtual Reality)?

Nuoret estradilla-hankkeen vetäjä professori Sirkku Kotilainen testaa VR–laseja Tampereen Teknillisen yliopiston Kampusareenan tapahtumassa maaliskuun lopussa 2017.

 

Kirjoittaja: Nuoret estradille -hankkeen johtaja, professori Sirkku Kotilainen.

Lähteet

  • Buckingham, David & Sefton-Green, Julian (1996) ”Cultural Studies meets Action Research in the Media Classroom”. Educational Action Research, 4: 2, 223-244.
  • Edelson, Daniel C. (2002) ”Design research: what we can learn when we engage in design”. Journal of the learning sciences, 11: 1, 105-121.
  • Kiuru, Inka (2016) ”Hyvin otettu kuva voi kertoa tarinan” Osallistava valokuvaus monikulttuurisessa nuorisotyössä. Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201608152167
  • Kotilainen, Sirkku & Pienimäki, Mari (2017) ”Transcultural perspectives needed in media education”. Blogiteksti, European School Education Gateway. http://www.schooleducationgateway.eu/en/pub/viewpoints/experts/transcultural-perspectives-nee.htm
  • Myllynen, Milka (2016) #nuoretestradille #kuuleksmua Mediajulkisuus ja monikulttuurisen nuoren identiteetti. Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201606232004
  • Olkkonen, Satu (2016) ”My Way – pieni kuva riittää”. Mediakasvatus-blogi, Tampereen yliopisto. https://blogs.uta.fi/mediakasvatus/2016/10/31/my-way/
  • Pienimäki, Mari & Kotilainen, Sirkku (2017) ”Youth participation in Research on Multiliteracies: Ethical perspectives”. Ilmestyy Media Education Research, nro 8.1.
  • Puska, Maija (2016) Luova kirjoittaminen ja mediakasvatus. Tarkastelussa työttömien nuorten mediasuhteet ja kirjoittaminen. Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201611072528

Nuoret estradille -tutkimushankkeessa dokumenttiteatteria nuorten elämäntunnoista

My Way – pieni kuva riittää nähtiin Tampereella 15.11.2016 Tampereen yliopiston Nuoret estradilla -hankkeeseen kuuluvan seminaaripäivän yhteydessä. Salillinen yleisöä sai nähtäväksi ja kuultavaksi TeT Satu Olkkosen kanssa tehdyn esityskokonaisuuden, joka nimesi itsensä dokumenttiteatteriksi ja kertoi suoraan mukana toiminnassa olleiden nuorten elämästä.

Esitys fokusoi hankkeen tavoin siirtymävaiheessa olevien nuorten tuntoihin itsestään, valinnoistaan ja erilaisista paineista, joita heihin kohdistuu. Esiintyjien magneettinen preesens esitystilanteessa perustui nähdäkseni siihen, että ohjaaja oli antanut heidän asettaa itse omat rajansa. Tämä ohjauksellinen valinta tekee myös esiintyjistä aitoja subjekteja: nuoret valitsivat itse mitä he halusivat kertoa, millä syvyydellä he kokemuksiaan luotasivat ja mistä tutkiskelemistaan aiheista he olivat valmiita tuottamaan esityksen osia.

Yleisöä esitys liikutti kuuluvasti, mutta oli mielestäni huomattavaa, että esiintyjien toiminta näyttämöllä oli kaikkea muuta kuin tunteilevaa tai melodramaattista. Yleisö sai nähdäkseen kertomuksia ja muuta todistusaineistoa nuorten esiintyjien tunneprosesseista, mutta niin, että nuo vaiheet oli pitkälti jo prosessin aikaisemmissa vaiheissa käsitelty, joko yksin tai ohjaajan kanssa. Ensi-iltaan tultaessa erilaiset tunnetilat ja kokemukset olivat jo ammattimaiseen tapaan muuttuneet esityksen dokumentaariseksi tasoksi. Voimakkaasti tunteella reagoi yleisö, joka heijasti koskettavasta musiikista, saamastaan tiedosta tai esiintyjien vilpittömästä läsnäolosta syntyneitä tunnereaktiota takaisin näyttämölle päin.

Esitys toimikin vakuuttavasti paitsi tiedon ja ymmärryksen lisääjänä, erityisesti sensorisella kommunikaation tasolla. Musiikin käyttäminen vietteli yleisöä innostumaan esittäjien asiankin vastaanottamisesta. Puhumiseen keskittyvä näyttelijä sai katsojan keskittymään kuuntelemiseensa. Se, joka vähän jännitti esillä olemista, sai yleisönsä katsomaan paremmin. My Way osoitti, että pieni kuva riittää hyvin vinksauttamaan katsojan näkökulmaa kun teatteritapahtumassa olennainen yhteinen luottamuksen tila on onnistuneesti rakennettu. Turvallisessa kehyksessä on hyvä heittäytyä ja uskaltaa, sanoa sanottavansa, ajatella uudesta perspektiivistä ja muuttaa yhdessä maailmaa.

Kirjoittaja: Nuoret estradille -hankkeen ohjausryhmän jäsen, teatterin ja draaman tutkimuksen professori Hanna Suutela.

My Way – pieni kuva riittää

My Way – pieni kuva riittää on dokumenttiteatterin keinoin tehdyn esityksen nimi. Sitä ei vielä ole, vaan se muotoutuu parhaillaan. Kirjoitan tätä tekstiä havainnointitulvan keskellä, kahden harjoitusrupeaman välissä, käsikirjoituksen pohjamateriaaliksi seitsemän haastattelua litteroineena. Vaikka olen tutkija, olen myös esityksen kokoaja. Havainnointini on kiinni juuri nyt päämäärässä ja se on 15.11. Monitoimitalo 13, Tampere. Kerron tässä tekstissä dokumenttiteatterista toimintatutkimuksen muotona.

käsikirjoitus

 

 

 

 

 

 

 

Käsikirjoitus rakentuu.

Dokumenttiteatteri on yhteiskunnallista teatteria ja eräs kansalaisaktivismin muoto. Osallisuus on maksimissaan, kun esittäjät esittävät itseään. Esitys kertoo seitsemän nuoren itse elettynä todellisuutena toisen asteen opintoihin ja sieltä pois astumisen taitekohdista dokumenttiteatterin keinoin. Se tarkoittaa, että maailma asettuu framille tarkasteltavaksi ja tulkittavaksi yksityisten kokemusten kautta. Tästä totuudellisuudesta syntyy esityksen draamallinen jännite. Näyttämö ja tarinoiden yhteenkietoutuminen tuovat henkilökohtaisen suurennuslasin alle, valokeilaan ja jaettavaksi. Dokumenttiteatteri on myös taidetta.

Dokumenttiteatteria näkyvimmin ovat viime vuosina Suomessa edustaneet Susanna Kuparisen ohjaamat Valtuusto-näytelmät ja Eduskunta–trilogia. Kirjallisesti aihetta on monipuolisesti lähestynyt Janne Junttila kirjassaan Dokumenttiteatterin uusi aalto. Omana majakkanani pidän Kajaanin harrastajateatterin esitystä ”Oikeusjuttu – totuus Kajaanin opettajankoulutusyksikön alasajosta” vuodelta 2014. Esityksessä itkettiin ja huudettiin. Säie tuosta tunnelmasta ja aktivismista kantaa tätäkin esitystä.

Oma roolini

Moi Moi, mitä kuuluu? oli vasta Jyväskylässä päättyneen alaikäisten turvanpaikanhakijoiden valokuvanäyttelyn nimi. Koen näyttelyn kokoajan, kuvajournalisti Hanna-Kaisa Hämäläisen tavoin olevani samanlaisessa roolissa. Kuinka olla vastuussa siitä, että pienistä paloista syntyy kokonaisuus, kuinka luoda ja tukea tekijöiden vapautta, kuinka antaa sisällön viedä ohi muodon, joka sivutuotteena voi ravita myös taiteen genreä ja sen sisäpiiriä?  Kuka itse olen ja miten itse asettaudun, jotta katsoja näkisi lukittujen taidekäsitysten ja konventionaalisten odotusten takaa sisällön, joka on jakamaton ja jossa voin olla vain vastaanottaja? Sitä mietin Moi Moi, mitä kuuluu? -valokuvanäyttelyn rosoisessa vapaudessa, kun nuoret olivat vuoden ajan saaneet kuvata mitä tahansa. Mietin myös sitä, miten taide on kaikkien. Sitä pelisilmää harjoitan ja höllennän juuri nyt. Kriittiseen pedagogiikkaan orientoituneena minun on vaikea hyväksyä mitään, mitä tarjotaan oikealla tavalla pureskeltuna tai ainoana vaihtoehtona. Se on jotain, jossa me emme ajattele, vaan meidät ajatellaan. Se merkitsee jotain, myös pedagogisesti. Sitä viestiä toivon kirkastavani myöhemmissä esitysanalyyseissani. Miten jättää tekijöille tulkinta totuudesta?

moi_moi_mita_kuuluu-_kooste

Moi, moi, mitä kuuluu? -projekti. Alaikäisten turvapaikanhakijanuorten kuvia omasta elämästään.

Esityksen jälkeen siirryn tutkijana havainnoimaan tekijä- ja vastaanottoprosessia ja sitä, miten esitys on ja elää ajassa. Olen asettanut itselleni isoimman mahdollisen julkista toimintaa ja identiteettiä taustoittavan kysymyksen: hallitseeko pedagogiikkaa talous? Miten talous ja pedagogiikka kietoutuvat yhteen? Sitä on tutkijan sitten mietiskeleminen, myöhemmin, jos esitys synnyttää siitä ymmärrystä. Tällä hetkellä esitys itse on koko maailma ja sen napa, joka koetetaan saatella vain muutamalla harjoituskerralla maailmaan. Sekin on uutta: olla kuin kapellimestari, valmistaa kokonainen orkesteriteos, joka on aidosti moniääninen, lyhyessä ajassa. Ensimmäinen läpimeno kuitenkin antaa luvan odottaa henkeäsalpaavan hyvää. Toivon yksityiskohtien koukuttavan yleisön. Kyseessä on jonkun elämä, joten ei haittaa, jos esityksen aikana kuulee nuppineulan putoavan.

Tarinat ja tekijät

Tarinat ja tekijät eivät kerro syrjäytymisestä. Niin suureen haasteeseen, kuin mihin tämä esitys heidät asettaa, ei syrjäytynyt kykenisi. Mutta vaarassa he ovat toki olleet itse kukin, kriittisissä risteyskohdissa. Mieleni kuvissa näitä vaaran hetkiä kuvaa Jyväskylän Kesässä näkemäni nukke hulmuavine peräsimineen, joka Huoneteatterin Goethen runoon pohjautuvassa esityksessä Keijujen Kuninkaalle menetetyt lapset etsi uutta kohdetta, leijuu lähellä ja on vaarassa istua olkapäälle.

Esityskuva Jyväskylän Huoneteatterissa kesällä 2016 nähdystä Keijujen Kuninkaalle menetetyt lapset -projektista, jossa nuoruutta käsiteltiin visuaalisesti ja auditiivisesti yhdistämällä Goethen runo Schubertin musiikkiin ja kansanrunouteen. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen.

My Way toteuttaa omalla tavallaan mahdollisuuksien tasa-arvon teemaa kertomalla erilaisista opinpoluista. Ilman esitykseen rakennettua muotoa ja joukkomuotoisuutta heidän opinpolkunsa eivät kenties pääsisi muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa esiin. Esitys sopii niin toisen asteen opintoihin siirtyville yläkouluikäisille nuorille ja nuorten vanhemmille kuin myös heille, jotka pohtivat, mitä toisen asteen opintojen jälkeen. Toivon, että esitys tarjoaa koulutuksen ammattilaisille arvokasta tietoa arjen asiantuntijoilta, jotain, mitä kenties ei ole tullut ajatelleeksi.

Menin kymppiluokalle. Koulun keittiöön pääsin olemaan. Peruskoulun jälkeen tuli itsetuhoisuus. Kaikki valveillaoloaika meni tietokoneella. Se oli semmosta räpiköintiä.
Tarpeeksi kun jaksaa odottaa, niin kyllä se paranee. Joskus sattuu vielä onni kohdalle. Pari viime vuotta on ollu hyviä. Oon saanu rauhassa olla ja kasvaa. Hiljalleen on löytyny tää, mitä haluan tehdä.

Esityksellä pyritään lisäämään koulutusvalintojen monimuotoisuuden ymmärtämistä. Hyvästä tanssijasta tulee hyvä sähkömies. Muusikkoudesta haaveileva voittaa ujoutensa jääkiekkoa pelaamalla. Se kannustaa toivon pedagogiikkana erityisesti peruskoulunsa päättäviä siinä, miten välivuodet eivät välttämättä ole välivuosia elämästä niin kuin ei epävarmuus, epätäydellisyys tai vastoinkäymiset ole välttämättä syrjäytymisen alku.

Nykyään koulutus on toimenpiteiden kohde. Esitys muistuttaa, että olemme paljon tätä monipiirteisempiä. Esityksen viesti vanhemmille on: ihannetarinaa kasvamiselle ei ole, käsityksistämme huolimatta. Sillä haluamme katsojaa hieman myös vinksauttaa.

En lähtenyt tekemään poliittista näytelmää, vaan näytelmään ihmisistä mahdollisimman totuudellisesti nuorten kanssa, joista tiesin, että heillä on jotain sanottavaa.  Jos lopputulos osoittautuu poliittiseksi, hyvä niin.

Mulle ei olis käyny näin hyvin, kun miltä musta nyt tuntuu, jos mä olisin menny kouluun. Koulun penkillä ei olis tullu mitään. Se olis kääntänyt mut pois tästä, mistä haaveilen nyt ammattia.

Kirjoittaja: Satu Olkkonen teatteritaiteen tohtori sekä Tampereen yliopiston Nuoret Estradille -hankkeen työpajan vetäjä ja tutkija.

My Way -esityksen Facebook-sivu: https://www.facebook.com/events/1695101807473001/

Lähteet

  • Junttila, J. 2012. Dokumenttiteatterin uusi aalto. Helsinki: Like.
  • Jyväskylän Huoneteatteri. 2016. Keijujen kuninkaalle menetetyt lapset, ohj. Raili Kivelä. https://keijujenkuningas.wordpress.com/
  • Kajaanin harrastajateatteri. 2014. Oikeusjuttu – totuus Kajaanin opettajankoulutusyksikön alasajosta, ohj. Veikko Leinonen. http://kajaaninseminaari.blogspot.fi/
  • Moi, moi, mitä kuuluu? -projekti ja valokuvanäyttely. Miltä vuosi Suolahdessa näyttää yksin maahan tulleiden nuorten turvapaikanhakijoiden silmin? Projektin vastuutaiteilijana toimi kuvajournalisti, valokuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen. Kulmakartano, 2.-9.10.2016, Jyväskylä.

Tutkimussuostumuksen prosessi etnografiassa

Opettaja esittelee minut opiskelijoille käytävällä nimeltä. Hän kertoo, että olen mediakulttuurin tutkija, joka on saanut koululta ja häneltä luvan tutkia heidän luokkaansa. Samalla hän antaa ymmärtää, että luokan arki on hektistä: ”Jos tästä jotain tutkimusta saa aikaiseksi”. En esittele itseäni enempää, hymyilen opiskelijoille. Opettaja kysyy nuorilta, saanko tulla heidän tunnilleen. He katsovat minua ja kuulen, miten joku opiskelijoista sanoo: ”Saa”. Hymyilen ja teen hikeä otsalta pyyhkivän eleen. Osa nuorista hymähtää. (1. havainnointipäivä)

Näin kohtasin ensimmäistä kertaa tutkimukseni nuoret, kun aloitin osallistuvan havainnoinnin ammattiopistolla maahanmuuttajien perusopetuksen ryhmässä. Sen jälkeen olen esittäytynyt useaan otteeseen ja kertonut parikymppisille nuorille tutkimukseni tarkoituksesta. Kerron seuraavassa havainnointipäiväkirjan esimerkkien avulla, miten perustelen tutkimukseen osallistuville nuorille läsnäoloani heidän opetusryhmässään ja pyydän heiltä tutkimussuostumusta. Sitä ennen avaan lyhyesti nuorten mediaosallistumista käsittelevän etnografisen tutkimukseni taustaa ja rajausta.

Mediaosallistuminen koulutuksen siirtymävaihetta elävien nuorten elämässä

Tutkimukseni alkupiste on mediaosallistuminen. Kyseessä on liukas käsite, joka puhuttaa niin yleisötutkimusta kuin mediakasvatustutkimusta. Käsitteen taustalla vaikuttaa ensinnäkin medioitumiseksi kutsuttu kehityskulku. Kun laitteet ja mediasisällöt moninaistuvat, vastaanottaminen tai tulkitseminen eivät riitä kuvailemaan kattavasti ihmisten mediasuhteita. Toisaalta mediaosallistuminen on sukua kansalaisuuden kanssa: ihmiset ottavat mediavälitteisesti osaa yhteiskuntaan tai kulttuuriin. Mediaosallistumista on pyöritelty monesta näkökulmasta. Sen määritteleminen on kuitenkin osoittautunut hankalaksi. Mihin ihmiset tarkalleen ottaen osallistuvat ja mikä lasketaan osallistumiseksi? Entä onko osallistuminen lähtökohtaisesti tavoiteltavaa? (Banaji 2008; Carpentier 2016; Livingstone 2013.)

Lähden selvittämään tutkimuksessa, mitä mediaosallistuminen tarkoittaa koulutuksellista siirtymävaihetta elävien nuorten elämässä. Rajaan tutkimuksen kahteen ammattiopiston koulutuksen opiskelijaryhmään. Ensimmäinen on Suomeen hiljattain muuttaneiden nuorten ryhmä, joka opiskelee peruskoulun alaluokkien oppisisältöjä. Heidän tavoitteenaan on siirtyä aikuislukioon ja suorittaa siellä peruskoulu loppuun. Toisen ryhmän nuoret osallistuvat puolestaan peruskoulun ja ammatillisen toisen asteen opintojen välissä vuoden kestävään koulutukseen. Näiden pääosin kantasuomalaisten nuorten tavoitteena on opiskella myöhemmin ammatillinen perustutkinto.

Tuotan etnografisen aineiston kahden opiskelijaryhmän parissa koulutuksessa sekä nuorten vapaa-ajalla. Teen pitkäkestoista osallistuvaa havainnointia, eli tutustun opiskelijoiden mediakäyttöön koulun arjessa ja opettelen toimimaan heidän kanssaan myös opintojen ulkopuolella. (Lappalainen 2007.) Keskustelutan kenttäjakson aikana syntyvää empiiristä aineistoa ja teoriaa, joka antaa mediaosallistumisen käsitteelle ristiriitaisia sisältöjä.

Tutkijan esittäytyminen

Toisena havainnointipäivänä saan uuden mahdollisuuden puhutella koko luokkaa ja esittäytyä paremmin. Tällä kertaa oppilaita on paikalla runsaasti ja otan oppitunnista aikaa selventääkseni, kuka olen ja mitä teen. Kerron kaikille, että olen tutkija ja kiinnostunut siitä, miten he käyttävät mediaa. Yritän varmistaa, että oleelliset sanat, kuten tutkimus ja media, avataan keskustelevassa hengessä. Selitän myös, että opiskelijat voivat miettiä, haluavatko osallistua tutkimukseen. Samana päivänä myöhemmin suomen työparini kysyykin kiinnostuneena tarkennusta opiskeluhistoriaani yliopistolla. Aiempi esittäytymiseni ja syyni olla koulussa kuitenkin jää roikkumaan ilmaan, sillä en avaa vastaustani enkä toisaalta kysy vuorostani opiskelijan taustasta.

Opettaja ohjeistaa lukemaan Turkin lomamatkasta kertovan lyhyen postikorttitekstin parin kanssa. Ehdotan, että voin olla vieressäni istuvan opiskelija kanssa pari. Luemme vuorotellen. Kun olemme valmiit, hän kysyy: ”Anteeksi, mitä sinä opiskelet yliopistolla?” Vastaan, että mediatutkimusta. Keskustelu ei jatku sen enempää. (2. havainnointipäivä)

Tästä lähtien teen henkilökohtaista tuttavuutta ryhmän nuoriin: neuvon tunneilla apua pyytäviä ja selitän suomea tauoilla, vietän opiskelijoiden kanssa ruokatunteja ja puhun viilenevästä säästä usein. Pelkkä esittäytyminen ei kuitenkaan riitä: tutkijan läsnäolo vaatii perusteltua selitystä ja tutkittavien suostumuksen.

Tutkittavien informointi ja suostuttelu

Olen valmistellut selkokielisen esittelyn tutkimuksesta, ja käymme sen nuorten ja heidän opettajansa kanssa  läpi toisen havainnointiviikon loppupuolella. Pyrin kertomaan tutkimuksesta tekstissä mahdollisimman konkreettisesti: ”Teen koulussa havaintoja tunneilla ja taukojen aikana. Katselen ja kuuntelen, mitä mediaan liittyviä asioita koulussa tapahtuu. Saatan kysellä opiskelijoilta kysymyksiä. Jos saan opiskelijoilta luvan, tapaan heitä myös koulun ulkopuolella. Silloin he voivat näyttää, miten he käyttävät mediaa vapaa-ajallaan. He voivat myös antaa aineistoon itse tekemäänsä mediaa, esimerkiksi valokuvia tai videoita.” Toivon, että tekstiä ryydittävät kuvat ja kuvatekstit sekä sanasto avaavat tutkimuksen perusteluja.

informointi_suostumusKäytämme tekstiin kaksi suomen tuntia, jotka minä vedän opettajan sijaan. Aamupäivän työskentelyn jälkeen olenkin kirjoittanut joidenkin opiskelijoiden kanssa suostumuksen. Kun olemme ruokailun jälkeen siirtymässä toiseen aineeseen, huomaan, että suostumuksen saaminen ei ole itsestäänselvyys:

 

Opettaja tuo oman sopimuksensa ja kirjoitan sen hänen kanssaan. Hän antaa minulle puheenvuoron. Kerron, että tutkimusta voi miettiä rauhassa ja jokainen päättää itse. Sanon samaan hengenvetoon, että olisin tosi tyytyväinen, jos mahdollisimman moni osallistuisi. Opettaja komppaa: niin, se helpottaa Suvin työtä.

Yksi opiskelijoista kysyy luokan toiselta reunalta, voiko antaa paperin minulle takaisin. Kysyn miksi. Hän vastaa, että ei tule tutkimukseen. Olen yllättynyt: ”Mikset!” Opiskelijaa hymyilyttää. Pyydän häneltä muiden kuullen: mieti vielä, olisi tosi hyvä jos tulisit mukaan. Teen rukoilevan eleen käsillä.

Opettaja antaa toiselle opiskelijalle puheenvuoron. Hän kertoo, miksi osallistuu: voi oppia suomea, voi puhua suomea.

Jatkamme ymppää. Minulla on tunnin ajan pala kurkussa. Mietin, että olen pilannut tutkimuksen esittelemällä sen liian opettajamaisesti. Miksen tehnyt tästä osallistavampaa tehtävää? (9. havainnointipäivä)

Tutkimussuostumuksen prosessiluonne tulee kuitenkin esiin, kun palaan aiheeseen keskinäisissä keskusteluissa opiskelijoiden kanssa. Osallistumisen esteitä on monia, ja jotkut on mahdollista ylittää. Osa ei halua tulla tutkimukseen, koska tutkijalla ja tutkittavilla ei ole vahvaa yhteistä kieltä. Joku taas suhtautuu epäuskoisesti kiinnostukseen, jota osoitan heidän tylsänä pitämäänsä mediakäyttöä kohtaan. Samalla huomaan painottaneeni informoinnissa sosiaalista mediaa, mikä voi tuntua opiskelijoista ulossulkevalta:

Ruokatauolla istun yliopisto-opinnoistani aiemmin kysyneen opiskelijan lähellä. Hänellä on puhelin ja kuulokkeet, jotka hän ottaa pois kun kysyn häneltä, tuleeko hän tutkimukseeni. Hän vastaa: ”En”. Kysyn, miksei. Hän sanoo, ettei tiedä mitä hyötyä hänestä olisi minulle, hän ei käytä ”social media”. Minä kerron, ettei se haittaa yhtään mitään, että se on kiinnostavaa jos ei käytä ”social mediaa”. Opiskelija kuuntelee ja sanoo: ”No sitten”. Kirjoitamme paperin. (10. havainnointipäivä)

Kirjoittaja Suvi Törrönen on Tampereen yliopiston jatko-opiskelija. Hän tutkii etnografisessa väitöskirjassaan, mitä mediaosallistuminen tarkoittaa koulutuksellista siirtymävaihetta elävien nuorten arjessa. Väitöskirja liittyy Nuoret estradille -tutkimushankkeeseen.

Lähteet

  • Banaji, Shakuntala (2008) The trouble with civic: a snapshot of young people’s civic and political engagements in twenty-first-century democracies. Journal of Youth Studies 11(5), 543–560
  • Carpentier, Nico (2016) Beyond the Ladder of Participation: An Analytical Toolkit for the Critical Analysis of Participatory Media Processes. Javnost – The Public 23(1), 70–88,
  • Lappalainen, Sirpa (2007) Johdanto. Mikä ihmeen etnografia? Teoksessa Lappalainen, Sirpa & Hynninen, Pirkko & Kankkunen, Tarja & Lahelma, Elina & Tolonen, Tarja (toim.) Etnografia metodologiana. Lähtökohtana koulutuksen tutkimus. Tampere: Vastapaino, 9–14.
  • Livingstone, Sonia (2013) The Participation Paradigm in Audience Research. The Communication Review 16(1), 21–30.