Kirjoittajan arkistot: Mari Pienimäki

Mediajulkaiseminen ja omaehtoisuus: nuorten valikoiva osallistuminen ja osallistumattomuus

Toteutin keväällä 2016 Torniossa Nuorisotiedotuspiste Aaltosessa elokuvatyöpajan 15–19-vuotiaiden nuorten kanssa osana Nuoret Estradille -hanketta ja väitöskirjaprojektiani. Toimin työpajan ohjaajana kannustaen nuoria omaehtoiseen elokuvatuotantoon, jonka päämäärä oli teosten toteuttaminen ja lopulta julkaiseminen. Työpajan ”virallisena” tavoitteena oli nuorten mediataitojen kehittäminen elokuvakerronnan saralla. Huomasin pian, että nuorilla oli erinomaiset mediataidot ja sen lisäksi, että monet nuoret halusivat julkaista omaehtoisen tuotantonsa pienessä lähipiirissä ilman tavoitetta laajemmasta levityksestä. Useat nuoret suhtautuivat jopa nihkeästi ajatukseen ensi-illasta tai laajemmasta nettilevityksestä.

Elokuvatyöpajassa nuoret suunnittelivat omaehtoisen elokuvatuotannon, tässä tehdään käsikirjoituksen pohjalta kuvakäsikirjoitusta.

Ryhmäkeskusteluissamme ilmeni, että useat nuoret tekevät elokuvatuotantoja omaehtoisesti vapaa-ajallaan. Innovatiivisissa teoksissaan he rikkovat genrerajoja ja sekoittavat faktaa ja fiktiota kiinnostavasti. He julkaisevat töitään kaveripiirissä, rajatulle yleisölle. Julkaiseminen voi siis olla myös omassa piirissä tapahtuvaa omaehtoista julkaisemista, tietoista yhteisöllisyyden rakentamista yksityisen ja julkisen sfäärin rajapinnalla.

 

Syksyllä 2016 opetin Peräpohjolan Opistolla Torniossa nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajiksi opiskeleville nuorille tietotekniikka- ja viestintätaitoja. Osana vetämääni kurssia oli oman tekstin tai muun mediateoksen julkaiseminen. Törmäsin jälleen tilanteeseen, jossa oman teoksen julkaisemiseen suhtauduttiin kielteisesti. Opiskelijoilla ei ollut ongelmia toteuttaa teostaan, mutta kun aloimme valmistella teosten julkaisua, monella ilmeni torjuva kanta mm. yleisimpiä sosiaalisen median palveluja kohtaan (kuten Facebook, Blogspot, Instagram).

Jotkut opiskelijat perustelivat negatiivista suhtautumistaan some-palvelujen riittämättömällä tekijänoikeussuojalla tai halullaan varmistaa esim. valokuvan jakelun säilyminen omissa käsissä. Toiset suhtautuivat kielteisesti laajemman levityksen ideaan ja halusivat näyttää teoksensa vain koululuokan suljetussa piirissä. Eräät nuoret olivat suopeita julkaisemaan vaihtoehtoisten palvelujen kautta, kuten eräs nuori nainen, joka julkaisi upean runollisen esseensä yksinäisyydestä nimimerkillä suljetussa ei-kaupallisesti ylläpidetyssä nettiyhteisössä.

Nuorten mediataidot olivat lähtökohtaisesti hyvät ja he osallistuivat keskusteluun elokuvien maailmasta aktiivisesti.

Nämä kohtaamiset ja tapahtumat nuorten mediajulkaisemisen ympärillä johtivat minut pohtimaan uudelleen osallistumisen käsitettä mediajulkaisemisen kontekstissa. Vaikka useimmilla nuorilla on riittävät mediataidot osallistuakseen kulttuurin pientuottamiseen ja mediajulkisuuteen omien töiden tuottamisen ja julkaisun kautta, he haluavat silti rajoittaa toimintansa mieluiten omaan elämismaailmaansa, jossa teoksia tuotetaan ja julkaistaan rajatulle yleisölle, ilman kaupallisten some-palvelujen käyttöä. Tällainen omaehtoinen julkisuudesta vetäytyminen heijastelee ei-osallistumisen (non-participation) trendiä, johon mediatutkijat ovat viime vuosina suunnanneet katseensa. Osallistumisen teorioissa osallistuminen on pitkään nähty lähes yksinomaan tavoiteltava positiona, jonka on uskottu valtauttavan subjektin ja edistävän hänen mahdollisuuksiaan osallistua kulttuurituotantoon median kautta niin poliittisesti kuin kulttuurisesti (Carpentier 2011, Jenkins 2006).

Monet tutkijat ovat kuitenkin alkaneet kyseenlaistaa näkemystä osallistumisen voimaannuttavasta mahdollisuudesta nykyisessä mediakulttuurissa. Greg Goldbergin ja David Beerin (2011) mukaan osallistuminen median välittämään julkisuuteen alistaa käyttäjät julkisuuden hegemonisille valtarakenteille sen sijaan, että tarjoaisi osallistujille voimaantumisen positioita. Varsinkin online-ympäristöjä hallitsevat kaupallisin periaattein toimivat globaalit mediakonglomeraatit, jotka määrittelevät netin toimintaolosuhteet (Goldberg & Beer 2011, Curran 2012). Osallistumalla palveluntuottajien kautta tekijä, kuten nuori, antautuu näiden tahojen kontrollin alaiseksi antaen pois määräämisoikeuttaan teoksen käytöstä (Casemajor et al. 2015). Havaintoni nuorten omaehtoisesta osallistumisesta mediakulttuurin kentällä vahvistavat tätä oletusta.

Nathalie Casemajor ja kumppanit (2015), jotka uudelleen määrittelevät osallistumista ja lanseeraavat ei-osallisuuden (non-participation) käsitteen, esittävät, että osallistumattomuutta ei pidä ymmärtää pelkästään apaattisuutena tai passiivisuutena vaan tietoisena valintana digitaalisen mediakulttuurin kentällä. Tällaisen valikoivan tai kriittisen osallistumisen digitaalisen mediakulttuurin kentällä voidaan nähdä tarjoavan käyttäjille tavan kontrolloida omaa medialäsnäoloaan ja tuotantoaan sekä määritellä omaa osallistumistaan. Ei-osallistumisen kautta yksilö voi irrottautua hänelle tarjolla olevista digitaalisen osallistumisen muodoista, jotka sisältävät hyväksikäytön elementtejä kuten tekijänoikeuksien riistoa tai kolmansille osapuolille luovutettuja oikeuksia (Casemajor et al. 2015).

Omaehtoisen kulttuuri- ja mediatuotannon kontekstissa valikoivan ja kriittisen osallistumisen voi nähdä toimintana, joka pohjautuu tekijöiden tietoisuuteen julkisuuden kentällä vaikuttavista valtarakenteista. Käyttäjät hakevat vaihtoehtoja julkaista ja osallistua muuten kuin isojen monikansallisten ja kaupallisten sosiaalisen median palvelujen kautta. Mediakulttuurissa on mahdollista irrottautua vallanalaisesta asemasta luomalla omaa vaihtoehtoista julkista tilaa valtamedian ulkopuolella (Downing 1992). Vaihtoehdoksi nousee myös julkaiseminen suljetuissa ei-kaupallisissa yhteisöissä tai vain omassa lähipiirissä, ystäville ja sukulaisille, esimerkiksi YouTubessa salasanan takana.

Yhä useammat käyttäjät ovat tietoisia vallan ja kontrollin mekanismeista julkaisemisen kentällä. Nuorten maailmassa some-palvelujen kautta julkaiseminen näyttäytyy käyttäjän kontrollin menetyksenä teoksen jakeluun ja levittämiseen. Vain harvat nuoret kuitenkin tekevät asialle jotain. Havaintoni on, että nuorten haluttomuudessa julkaista on kyse tietoisesta päämäärästä säilyttää kontrolli omaan julkaisemiseen ja siten toimia mediakulttuurin kentällä omaehtoisesti. Kyse ei siis niinkään ole siitä, että osallistuminen estyy, vaan pikemminkin siitä, että osallistuja hallitsee omaa osallistumistaan, tietoisena siitä, että julkisuuden kentillä tekijä joutuu kontrollin alaiseksi ja teoksen tekijänoikeudet ovat usein olemattomat.

On kuitenkin aiheellista kysyä, voiko valikoivalla osallistumisella tai kriittisellä osallistumattomuudella ottaa kantaa ja voiko osallistumattomuus tosiasiallisesta voimaannuttaa? Mediakulttuurissa, jossa kaikkien odotetaan osallistuvan, valikoivalla osallistumisella voi olla yllättäviäkin vaikutuksia. Tekeillä olevassa omaehtoista elokuvaa kulttuurituotantona ja osallistumisen muotona tarkastelevassa väitöskirjassani ymmärrän ei-osallistumisen palautuvan nimenomaan omaehtoisuuteen ja sen vaalimiseen. Omaehtoisuus, jonka piirteitä ovat erityisesti taiteellinen vapaus, riippumattomuus ja oman toiminnan määrittely ja täydellinen kontrolli, voidaan ajatella toteutuvan aitona tai täydesti ainoastaan silloin, kun myös julkaiseminen on täysin tekijän omissa käsissä eli omaehtoisesti määrittynyt.

Blogissa mainitusta työpaja-aineistosta työstän paraikaa artikkelia työnimellä ”’En mä halua näyttää tätä kenellekään’ – omaehtoisuuden ilmeneminen ei-osallistumisen kontekstissa”.

Kirjoittaja: Jetta Huttunen on Jyväskylän yliopiston, nykykulttuurin tutkimuksen jatko-opiskelija ja Tampereen yliopiston Nuoret estradille -hankkeen tutkija

Lähteet:

  • Downing John D.H.,1992: ”The Alternative Public Realm: The organization of the 1980s anti-nuclear press in West Germany and Britain”. Teoksessa: Culture and power: A Media, culture & society reader. Sage.
  • Curran James, Fenton Natalie, Freedman Des, 2012: Misunderstanding the Internet. London: Routledge.
  • Jenkins Henry, 2006: Convergence Culture. Where old and new media collide. New York University Press.
  • Casemajor Nathalie ym., 2015: “Non-participation in digital media: toward a framework of mediated political action”. Media, Culture & Society, 37: 6.
  • Goldberg Greg & Beer David, 2011: ”Rethinking the public/virtual sphere: The problem with participation”. New Media & Society, 13: 5.

Nuoret haluavat kokea olevansa kyvykkäitä ja päteviä

Nuoret estradille -tutkimushankkeessa järjestettiin nuorille seitsemän mediatyöpajaa ympäri Suomea yhteistyössä nuorisotyöntekijöiden, taiteilijoiden ja journalistien kanssa muun muassa nuorisotaloissa ja työttömien työpajassa. Tutkimuksessa selvitetään, miten haasteellisissa elämäntilanteissa olevia nuoria voidaan kannustaa osallistumaan media- ja taidetoimintaan sekä edistää heidän monilukutaitojaan. Tavoitteena on myös ottaa nuoret kanssatutkijoina mukaan kehittämään mediapedagogista toimintamallia. Hankkeen laajaa aineistoa analysoidessa on noussut esiin myös osahankkeita yhdistäviä tuloksia, kuten että nuorten kokemus omasta kyvykkyydestään innostaa heitä osallistumaan mediatoimintaan.

NUORI 1: Mikä oli sun mielestä paras noista kuvista mitä sä otit? NUORI 2: Paras minkä mä otin? No ehkä toi, kettinkikuva.

(Ote nuorten vertaishaastattelusta; Kysymys on nuoren itsensä keksimä.)

Tällainen vertaisoppiminen ja vertaisopettajuus näytti sopivan ryhmälle hyvin ja huomasin, että esim. Tepi, joka on viime kerroilla ollut aika poissaoleva ja passiivinen, aktivoitui selvästi siitä, että sai neuvoa muita nuoria editointiohjelman käyttämisessä.”

(Ote tutkijan havaintopäiväkirjasta.)

HAASTATTELIJA: … mikä motivoi niitä nuoria tulemaan hankkeeseen että, se ei oo se että sä tunnet niitä ennestään tai oot tehny niitten kans ennestään yhteistyötä, vaan että se olis jotenkin linkitettynä tähän että sä kutsut ne tutkimushankkeeseen.

TUTKIJA: Kyllä, semmonen nyt vasta ihan juuri ymmärtänyt että, me oltiin tutkijayhteisö, et me oltiin, sisäisesti tutkijayhteisö jossa jo ikään ku siinä me juteltiin, niin mä en ollu se joka, määrittelee et mitä lähetään kertomaan vaan että siinä on näkökulmia, ei se et meil on yksi näkökulma jonka minä olen valinnut ja, sillä tavalla se lähtökohtaha oli vähän huomaamattaki heitä arvostava…

(Ote taiteilija-tutkijan haastattelusta.)

Tutkimushankkeessa lähtöhypoteesina oli, että nuoret innostuvat mahdollisuudesta ilmaista itseänsä ja siihen tarjottiinkin tilaisuus työpajoissa. Kuitenkin haastatteluissa ja tutkijoiden työpajahavainnoista kirjoittamissa päiväkirjoissa toistuu, että nuoret toivovat esimerkiksi hallitsevansa kamera- ja editointitekniikan, innostuvat vertaisohjaamisesta ja kanssatutkijuudesta (myös Carr & Jitendra 2000; Charmaraman 2013; Marsh 2012). Tämä viittaa siihen, että he haluavat ennen kaikkea kokea olevan kyvykkäitä ja päteviä.

Erityisesti tilanteet, joissa nuoria pidettiin pätevinä jo lähtökohtaisesti, loivat nuorille uskoa heidän omaan kyvykkyyteensä ja saivat heidät syventymään mediaharjoitteisiin ja projekteihin (myös Bloustien 2007). Samalla myös sosiaalinen vuorovaikutus kasvoi nuorten ryhmissä. Merkittävää näissä tilanteissa on se, että arvohierarkiat taittuivat tasa-arvoisemmiksi, kun nuori sai esimerkiksi ohjaajan tai tutkijan roolin. Lisäksi nuorten lähtökohtainen arvostaminen tarjosi heille mahdollisuuden irtautua roolista ”uhrina” tai heikkona suoriutujana (myös Carr & Jitendra 2000).

Media- ja taidetyöpajojen aikana monet nuoret innostuivat myös itsensä ilmaisemisesta sanallisesti, kuvallisesti tai esiintyen. Myös itseilmaisu tuotti heille arvokkaita kokemuksia kyvykkyydestä. Jotkut taiteen ja median tekemistä enemmän harrastaneet nuoret tiesivät, että vaikkapa laadukkaan valokuvan tai videon tekeminen edellyttää hyvien teknisten kykyjen lisäksi itseilmaisutaitoja. Monilla oli silti piilevä näkemys, että taidokas taide- ja mediateos perustuu huippukalustoon ja tekniseen taituruuteen. Tästä johtunee, että aineistoissa toistuu nuorten halua oppia tekniikkaa. Tärkein huomio on kuitenkin se, että nuorilla on halu olla kyvykkäitä ja päteviä ja tämän tarpeen täyttäminen innostaa nuoria sitoutumaan ja osallistumaan mediatoimintaan sekä edistää ujojen ja vetäytyvien sosiaalista vuorovaikutusta.

Asiantuntijaroolien lisäksi hankkeessa osoittautui merkittäväksi nuorille tarjotut tilaisuudet esittää omia teoksiansa julkisesti, esimerkiksi blogissa, lehdessä, taidenäyttelyssä ja näyttämöllä. Monet nuoret vaikuttivat tulkitsevan tilaisuuden julkaista merkkinä siitä, että aikuiset luottavat heihin ja uskovat heidän kyvykkyyteensä, mikä lisäsi heidän haluansa osallistua ja näyttää taitonsa (esim. Carr & Jitendra 2000; Charmarman 2013; Hopkins 2010; Vickery 2014).

Hankkeen tulokset herättävät kysymyksiä, kuten onko kaikille nuorille varmasti mahdollista kokea olevansa kyvykäs ja pätevä edes jollakin elämänalueella. Nuorten tukemisessa varsinkin koulujen luovalla toiminnalla tai taideopetuksella onkin tärkeä sijansa. Taidekonteksti, jossa oikean ja väärän määrittäminen on vaikeata ja tarpeetontakin, voi luoda myös vapaan ilmapiirin, jossa aratkin nuoret uskaltavat ilmaista itseänsä.

Entä miten peruskoulun opetussuunnitelmaan tuotua monilukutaidon pedagogiikkaa toteutetaan tällä hetkellä kouluissa? Monilukutaidon pedagogiikka sisältää ainakin periaatteessa ajatuksen oppimisesta luovan tekemisen ja sen reflektoinnin kautta (re-design) ja siten se voi tarjota nuorille tilaisuuden vaikkapa vertaisohjaamiseen (Cazden ym. 1996). Erityisesti nuorisotyössä on luontevaa perustaa epämuodollisiin toimintakäytäntöihin, joissa irtaudutaan nuoria arvottavista lähtöasetelmista, jotka voivat pahimmillaan itsessään ehkäistä nuorten valtautumista oman elämänsä toimijoiksi.

Kirjoittaja: Nuoret estradille -hankkeen päätutkija-koordinaattori, FT Mari Pienimäki

 

Lähteet:

  • Bloustein, G. (2007) ”‘’Wigging People Out: Youth Music Practice and Mediated Communities”. Community & Applied Social Psychology, 17, 446-462.
  • Carr, T. & Jitendra, A. K. (2000) ”Using Hypermedia and Multimedia to Promote Project-Based Learning of At-Risk High School Students”. Technology Trends, 36:1, 40-44.
  • Cazden, C., Cope, B., Fairclough, N., Gee, J., et al, 1996. ”A Pedagogy of Multiliteracies: Designing Social Futures”. Harward Educational Review, 66 (1), 60–92.
  • Charmaraman, L. (2017) ”Congregating to create for social change: urban youth media production and sense of community”. Learning, Media and Technology, 38:1, 102-115.
  • Hopkins, L. (2010) ”YouthWorx: Increasing youth participation through media production”. Sociology, 47:2, 181-197.
  • Marsh, K. (2012) ””The beat will make you be courage”: The role of a secondary school music program in supporting young refugees and newly arrived immigrants in Australia”. Research Studies in Music Education, 34:2, 93-111.
  • Vickery, J. R. (2014) ”The role of after-school digital media clubs in closing participation gaps and expanding social networks”. Equity & Excellence in education, 47:1, 78-95.

Nuoret estradilla 2017: Tutkimustuloksia verkkopalveluksi

Koneen säätiön rahoittama Nuoret estradilla-hanke toimii viimeistä tutkimusvuottaan. Tutkijat siis ahkeroivat analyysin, kirjoittamisen ja tieteellisen julkaisemisen parissa kuten yleensä tehdään (esim. Kotilainen & Pienimäki 2017; Pienimäki & Kotilainen 2017). Tulokset eivät kuitenkaan tällä kertaa jää ainoastaan tieteellisen yhteisön julkaisuiksi eikä hanke pääty sen viimeiseen voimassaolopäivään. Samaan aikaan julkaisemisen kanssa työstämme mediapedagogista verkkopalvelua nuorisotyöhön. Tällä tavalla tulokset sovelletaan jo tutkimustyön yhteydessä käytännön kentille ja yhteiskuntaan. Vaikka verkkopalvelun kehitystyö on vasta alussa, niin on selvää, että tämä soveltamisprosessi on tutkimusta sekin. Prosessissa rakentuu edelleen uusia tuloksia ja uusia kysymyksiä. Esimerkiksi, miten tutkimustuloksia voisi yleensä esittää toisin? Toisin esittämisen tarve kumpuaa myös hankkeesta.

Nuoret estradille-hanke on yhdistänyt nuorten taiteellista toimintaa mediatyöskentelyyn erityisissä työpajoissa, joita tutkijat ovat toteuttaneet nuorisotyön piirissä, esimerkiksi työttömille nuorille suunnatussa työpajatoiminnassa (Kiuru 2016; Myllynen 2016; Puska 2016). Hankkeen tavoitteena on ollut kehittää erilaisia mediapedagogisia työtapoja. Tutkimustyö onkin kohdistanut erityisesti tilanteisiin, joissa nuoret ovat jumittuneet siirtymiin erilaisissa koulutuksen ja elämän nivelvaiheissa. Tällainen nivelvaihe on esimerkiksi peruskoulun ja toisen asteen siirtymäkohdassa, jossa osa nuorista jää opintien ulkopuolelle.

Nuoret estradille-hankkeessa on kertynyt monenlaisia aineistoja yhteensä seitsemästä eri työpajasta, joita toteutettiin Tampereella, Vantaalla, Espoossa, Torniossa ja Multialla. Lisäksi hanke on toteuttanut kaksi nuorisotyön ammattilaisille, erityisesti mukana olleiden instituutioiden nuorisotyöntekijöille tarkoitettua seminaaria. Tutkimusaineistoissa on haastattelujen, kyselyjen, miellekarttojen ja päiväkirjojen lisäksi esimerkiksi nuorten tuottamia, erityisissä näyttelyissä julkistettuja valokuvia (Pienimäki & Kotilainen 2017), julkisia some-tekstejä (esim. Puska 2016) ja teatteriesitys, jota esitettiin usealla eri paikkakunnalla (Olkkonen 2016). Nämä aineistot ovat kaikki olleet jo osaltaan samalla tutkimuksen tuloksia. Täten myös mukana olleet lähes sata nuorta ja nuorisotyöntekijät ovat toimineet kanssatutkijoina, erityisinä ekspertteinä tuottamassa tuloksia. Hankkeen pohjalta voimme kysyä sitäkin, mitä kanssatutkijuus merkitsee tutkimukselle? Siis ei pelkästään merkitystä vaikkapa nuoren ajattelun avartumiselle mikä yleensä on tutkimukseen osallistamisen fokus (esim. Buckingham & Sefton-Green 1996).

Entä tutkimuksen tulokset verkkopalveluna? Hankkeessa olemme hiljattain siirtyneet taide- ja mediapedagogisesta toimintatutkimuksesta tiukemmin design-tutkimuksen vaiheeseen, jossa keskiössä ovat verkkopalvelun suunnittelu, toteutus ja käytettävyys (Edelson 2002). Tämä vaihe on ensisijaisesti hankkeen yhteistyökumppaneiden Aikakausmedian ja Sanomalehtienliiton vastuulla. Tavoitteena on empiiristen tulosten pohjalta nuorisotyöllinen verkkopalvelu avoimeen jakeluun. Se merkitsee samalla sitä, että tulokset jatkavat ja kehittyvät edelleen palvelussa, jota jatkossa markkinoivat ja hallinnoivat nämä yhteistyökumppanit. Verkkopalvelun työstöä tulemme raportoimaan tässä blogissa lähikuukausien aikana. Tänään emme vielä esimerkiksi tiedä millaisiin käyttöympäristöihin se ulottuu: verkkopalveluna saatavilla tietokoneella, mobiilisti ja kenties VR (Virtual Reality)?

Nuoret estradilla-hankkeen vetäjä professori Sirkku Kotilainen testaa VR–laseja Tampereen Teknillisen yliopiston Kampusareenan tapahtumassa maaliskuun lopussa 2017.

 

Kirjoittaja: Nuoret estradille -hankkeen johtaja, professori Sirkku Kotilainen.

Lähteet

  • Buckingham, David & Sefton-Green, Julian (1996) ”Cultural Studies meets Action Research in the Media Classroom”. Educational Action Research, 4: 2, 223-244.
  • Edelson, Daniel C. (2002) ”Design research: what we can learn when we engage in design”. Journal of the learning sciences, 11: 1, 105-121.
  • Kiuru, Inka (2016) ”Hyvin otettu kuva voi kertoa tarinan” Osallistava valokuvaus monikulttuurisessa nuorisotyössä. Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201608152167
  • Kotilainen, Sirkku & Pienimäki, Mari (2017) ”Transcultural perspectives needed in media education”. Blogiteksti, European School Education Gateway. http://www.schooleducationgateway.eu/en/pub/viewpoints/experts/transcultural-perspectives-nee.htm
  • Myllynen, Milka (2016) #nuoretestradille #kuuleksmua Mediajulkisuus ja monikulttuurisen nuoren identiteetti. Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201606232004
  • Olkkonen, Satu (2016) ”My Way – pieni kuva riittää”. Mediakasvatus-blogi, Tampereen yliopisto. https://blogs.uta.fi/mediakasvatus/2016/10/31/my-way/
  • Pienimäki, Mari & Kotilainen, Sirkku (2017) ”Youth participation in Research on Multiliteracies: Ethical perspectives”. Ilmestyy Media Education Research, nro 8.1.
  • Puska, Maija (2016) Luova kirjoittaminen ja mediakasvatus. Tarkastelussa työttömien nuorten mediasuhteet ja kirjoittaminen. Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201611072528

Coding Comes to Schools in Finland and South Korea


In this short blog post, two students of media education compare basic education curricula of South Korea and Finland, and take a look at the similarities and differences in the ways coding is integrated in the recently reformed curricula. The publication ”Coding in Schools: Comparing Integration of Programming into Basic Education Curricula of Finland and South Korea” can be read here.


Coding is one of the most important skills that you can acquire today, and a critical skill for the Fourth Industrial Revolution”, said Marc Benioff in a panel discussion at the annual meeting of the World Economic Forum 2016.

The Fourth Industrial Revolution refers to the idea of an era in which technology, such as artificial intelligence or robotics, is blurring the lines of physical, digital and biological spheres. Having the potential to create services, products and businesses never seen before, it may significantly affect our future lives, including job markets. In fact, it has been forecasted that a sizable proportion of current occupations will eventually be computerized and automated. So, nations, along with international organizations (such as European Union), are feverishly preparing to meet the challenges as well as welcome the possibilities of the new era.

Both Finland and South Korea have chosen to integrate programming into their basic education curricula. The students in Korea will learn software education 17 hours per year from 2018 as a practical course called software education. In Finland, on the other hand, students learn programming integrated both in subject studies of math and craft, but also within a transversal ICT competence education, encompassing the whole curriculum.

Finland and Korea seem to be, as a whole, sharing very similar objectives in terms of teaching programming and ICT skills. Both countries have proceeded to integrate programming in their national school curricula as a mandatory subject via profound curriculum changes in recent years. In addition, the goal of teaching programming is the same: to increase students’ ICT competence, empowering them to actively participate in the future societies.

There are also differences in how the countries approach integrating programming in the school curricula. Finland has chosen a rather holistic approach by integrating programming as a transversal ICT competence, basically covering all subjects, accompanied by compulsory subject studies (math and craft) with detailed, subject-specific learning objectives. In Korea, on the other hand, software education is taught as a specific course, emphasizing the independent status of the subject. The objectives of software education tend to emphasize how to utilize various softwares or how to do programming, but don’t specifically encourage it as the method for learning other subjects, such as math or science.

Read ”Coding in Schools: Comparing Integration of Programming into Basic Education Curricula of Finland and South Korea” here.

Katri Schroderus
Student at University of Lapland and University of Helsinki.
Worked as an intern at the Finnish Society on Media Education.

Sei Kwon
Master’s student in Media Education at the University of Tampere.
Worked as an intern for the project Nuoret Estradille. Participated SomeJam Tampere 2016 as a steering member who was responsible for social media and advertisement.

 

Nuoret estradille -tutkimushankkeessa dokumenttiteatteria nuorten elämäntunnoista

My Way – pieni kuva riittää nähtiin Tampereella 15.11.2016 Tampereen yliopiston Nuoret estradilla -hankkeeseen kuuluvan seminaaripäivän yhteydessä. Salillinen yleisöä sai nähtäväksi ja kuultavaksi TeT Satu Olkkosen kanssa tehdyn esityskokonaisuuden, joka nimesi itsensä dokumenttiteatteriksi ja kertoi suoraan mukana toiminnassa olleiden nuorten elämästä.

Esitys fokusoi hankkeen tavoin siirtymävaiheessa olevien nuorten tuntoihin itsestään, valinnoistaan ja erilaisista paineista, joita heihin kohdistuu. Esiintyjien magneettinen preesens esitystilanteessa perustui nähdäkseni siihen, että ohjaaja oli antanut heidän asettaa itse omat rajansa. Tämä ohjauksellinen valinta tekee myös esiintyjistä aitoja subjekteja: nuoret valitsivat itse mitä he halusivat kertoa, millä syvyydellä he kokemuksiaan luotasivat ja mistä tutkiskelemistaan aiheista he olivat valmiita tuottamaan esityksen osia.

Yleisöä esitys liikutti kuuluvasti, mutta oli mielestäni huomattavaa, että esiintyjien toiminta näyttämöllä oli kaikkea muuta kuin tunteilevaa tai melodramaattista. Yleisö sai nähdäkseen kertomuksia ja muuta todistusaineistoa nuorten esiintyjien tunneprosesseista, mutta niin, että nuo vaiheet oli pitkälti jo prosessin aikaisemmissa vaiheissa käsitelty, joko yksin tai ohjaajan kanssa. Ensi-iltaan tultaessa erilaiset tunnetilat ja kokemukset olivat jo ammattimaiseen tapaan muuttuneet esityksen dokumentaariseksi tasoksi. Voimakkaasti tunteella reagoi yleisö, joka heijasti koskettavasta musiikista, saamastaan tiedosta tai esiintyjien vilpittömästä läsnäolosta syntyneitä tunnereaktiota takaisin näyttämölle päin.

Esitys toimikin vakuuttavasti paitsi tiedon ja ymmärryksen lisääjänä, erityisesti sensorisella kommunikaation tasolla. Musiikin käyttäminen vietteli yleisöä innostumaan esittäjien asiankin vastaanottamisesta. Puhumiseen keskittyvä näyttelijä sai katsojan keskittymään kuuntelemiseensa. Se, joka vähän jännitti esillä olemista, sai yleisönsä katsomaan paremmin. My Way osoitti, että pieni kuva riittää hyvin vinksauttamaan katsojan näkökulmaa kun teatteritapahtumassa olennainen yhteinen luottamuksen tila on onnistuneesti rakennettu. Turvallisessa kehyksessä on hyvä heittäytyä ja uskaltaa, sanoa sanottavansa, ajatella uudesta perspektiivistä ja muuttaa yhdessä maailmaa.

Kirjoittaja: Nuoret estradille -hankkeen ohjausryhmän jäsen, teatterin ja draaman tutkimuksen professori Hanna Suutela.

My Way – pieni kuva riittää

My Way – pieni kuva riittää on dokumenttiteatterin keinoin tehdyn esityksen nimi. Sitä ei vielä ole, vaan se muotoutuu parhaillaan. Kirjoitan tätä tekstiä havainnointitulvan keskellä, kahden harjoitusrupeaman välissä, käsikirjoituksen pohjamateriaaliksi seitsemän haastattelua litteroineena. Vaikka olen tutkija, olen myös esityksen kokoaja. Havainnointini on kiinni juuri nyt päämäärässä ja se on 15.11. Monitoimitalo 13, Tampere. Kerron tässä tekstissä dokumenttiteatterista toimintatutkimuksen muotona.

käsikirjoitus

 

 

 

 

 

 

 

Käsikirjoitus rakentuu.

Dokumenttiteatteri on yhteiskunnallista teatteria ja eräs kansalaisaktivismin muoto. Osallisuus on maksimissaan, kun esittäjät esittävät itseään. Esitys kertoo seitsemän nuoren itse elettynä todellisuutena toisen asteen opintoihin ja sieltä pois astumisen taitekohdista dokumenttiteatterin keinoin. Se tarkoittaa, että maailma asettuu framille tarkasteltavaksi ja tulkittavaksi yksityisten kokemusten kautta. Tästä totuudellisuudesta syntyy esityksen draamallinen jännite. Näyttämö ja tarinoiden yhteenkietoutuminen tuovat henkilökohtaisen suurennuslasin alle, valokeilaan ja jaettavaksi. Dokumenttiteatteri on myös taidetta.

Dokumenttiteatteria näkyvimmin ovat viime vuosina Suomessa edustaneet Susanna Kuparisen ohjaamat Valtuusto-näytelmät ja Eduskunta–trilogia. Kirjallisesti aihetta on monipuolisesti lähestynyt Janne Junttila kirjassaan Dokumenttiteatterin uusi aalto. Omana majakkanani pidän Kajaanin harrastajateatterin esitystä ”Oikeusjuttu – totuus Kajaanin opettajankoulutusyksikön alasajosta” vuodelta 2014. Esityksessä itkettiin ja huudettiin. Säie tuosta tunnelmasta ja aktivismista kantaa tätäkin esitystä.

Oma roolini

Moi Moi, mitä kuuluu? oli vasta Jyväskylässä päättyneen alaikäisten turvanpaikanhakijoiden valokuvanäyttelyn nimi. Koen näyttelyn kokoajan, kuvajournalisti Hanna-Kaisa Hämäläisen tavoin olevani samanlaisessa roolissa. Kuinka olla vastuussa siitä, että pienistä paloista syntyy kokonaisuus, kuinka luoda ja tukea tekijöiden vapautta, kuinka antaa sisällön viedä ohi muodon, joka sivutuotteena voi ravita myös taiteen genreä ja sen sisäpiiriä?  Kuka itse olen ja miten itse asettaudun, jotta katsoja näkisi lukittujen taidekäsitysten ja konventionaalisten odotusten takaa sisällön, joka on jakamaton ja jossa voin olla vain vastaanottaja? Sitä mietin Moi Moi, mitä kuuluu? -valokuvanäyttelyn rosoisessa vapaudessa, kun nuoret olivat vuoden ajan saaneet kuvata mitä tahansa. Mietin myös sitä, miten taide on kaikkien. Sitä pelisilmää harjoitan ja höllennän juuri nyt. Kriittiseen pedagogiikkaan orientoituneena minun on vaikea hyväksyä mitään, mitä tarjotaan oikealla tavalla pureskeltuna tai ainoana vaihtoehtona. Se on jotain, jossa me emme ajattele, vaan meidät ajatellaan. Se merkitsee jotain, myös pedagogisesti. Sitä viestiä toivon kirkastavani myöhemmissä esitysanalyyseissani. Miten jättää tekijöille tulkinta totuudesta?

moi_moi_mita_kuuluu-_kooste

Moi, moi, mitä kuuluu? -projekti. Alaikäisten turvapaikanhakijanuorten kuvia omasta elämästään.

Esityksen jälkeen siirryn tutkijana havainnoimaan tekijä- ja vastaanottoprosessia ja sitä, miten esitys on ja elää ajassa. Olen asettanut itselleni isoimman mahdollisen julkista toimintaa ja identiteettiä taustoittavan kysymyksen: hallitseeko pedagogiikkaa talous? Miten talous ja pedagogiikka kietoutuvat yhteen? Sitä on tutkijan sitten mietiskeleminen, myöhemmin, jos esitys synnyttää siitä ymmärrystä. Tällä hetkellä esitys itse on koko maailma ja sen napa, joka koetetaan saatella vain muutamalla harjoituskerralla maailmaan. Sekin on uutta: olla kuin kapellimestari, valmistaa kokonainen orkesteriteos, joka on aidosti moniääninen, lyhyessä ajassa. Ensimmäinen läpimeno kuitenkin antaa luvan odottaa henkeäsalpaavan hyvää. Toivon yksityiskohtien koukuttavan yleisön. Kyseessä on jonkun elämä, joten ei haittaa, jos esityksen aikana kuulee nuppineulan putoavan.

Tarinat ja tekijät

Tarinat ja tekijät eivät kerro syrjäytymisestä. Niin suureen haasteeseen, kuin mihin tämä esitys heidät asettaa, ei syrjäytynyt kykenisi. Mutta vaarassa he ovat toki olleet itse kukin, kriittisissä risteyskohdissa. Mieleni kuvissa näitä vaaran hetkiä kuvaa Jyväskylän Kesässä näkemäni nukke hulmuavine peräsimineen, joka Huoneteatterin Goethen runoon pohjautuvassa esityksessä Keijujen Kuninkaalle menetetyt lapset etsi uutta kohdetta, leijuu lähellä ja on vaarassa istua olkapäälle.

Esityskuva Jyväskylän Huoneteatterissa kesällä 2016 nähdystä Keijujen Kuninkaalle menetetyt lapset -projektista, jossa nuoruutta käsiteltiin visuaalisesti ja auditiivisesti yhdistämällä Goethen runo Schubertin musiikkiin ja kansanrunouteen. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen.

My Way toteuttaa omalla tavallaan mahdollisuuksien tasa-arvon teemaa kertomalla erilaisista opinpoluista. Ilman esitykseen rakennettua muotoa ja joukkomuotoisuutta heidän opinpolkunsa eivät kenties pääsisi muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa esiin. Esitys sopii niin toisen asteen opintoihin siirtyville yläkouluikäisille nuorille ja nuorten vanhemmille kuin myös heille, jotka pohtivat, mitä toisen asteen opintojen jälkeen. Toivon, että esitys tarjoaa koulutuksen ammattilaisille arvokasta tietoa arjen asiantuntijoilta, jotain, mitä kenties ei ole tullut ajatelleeksi.

Menin kymppiluokalle. Koulun keittiöön pääsin olemaan. Peruskoulun jälkeen tuli itsetuhoisuus. Kaikki valveillaoloaika meni tietokoneella. Se oli semmosta räpiköintiä.
Tarpeeksi kun jaksaa odottaa, niin kyllä se paranee. Joskus sattuu vielä onni kohdalle. Pari viime vuotta on ollu hyviä. Oon saanu rauhassa olla ja kasvaa. Hiljalleen on löytyny tää, mitä haluan tehdä.

Esityksellä pyritään lisäämään koulutusvalintojen monimuotoisuuden ymmärtämistä. Hyvästä tanssijasta tulee hyvä sähkömies. Muusikkoudesta haaveileva voittaa ujoutensa jääkiekkoa pelaamalla. Se kannustaa toivon pedagogiikkana erityisesti peruskoulunsa päättäviä siinä, miten välivuodet eivät välttämättä ole välivuosia elämästä niin kuin ei epävarmuus, epätäydellisyys tai vastoinkäymiset ole välttämättä syrjäytymisen alku.

Nykyään koulutus on toimenpiteiden kohde. Esitys muistuttaa, että olemme paljon tätä monipiirteisempiä. Esityksen viesti vanhemmille on: ihannetarinaa kasvamiselle ei ole, käsityksistämme huolimatta. Sillä haluamme katsojaa hieman myös vinksauttaa.

En lähtenyt tekemään poliittista näytelmää, vaan näytelmään ihmisistä mahdollisimman totuudellisesti nuorten kanssa, joista tiesin, että heillä on jotain sanottavaa.  Jos lopputulos osoittautuu poliittiseksi, hyvä niin.

Mulle ei olis käyny näin hyvin, kun miltä musta nyt tuntuu, jos mä olisin menny kouluun. Koulun penkillä ei olis tullu mitään. Se olis kääntänyt mut pois tästä, mistä haaveilen nyt ammattia.

Kirjoittaja: Satu Olkkonen teatteritaiteen tohtori sekä Tampereen yliopiston Nuoret Estradille -hankkeen työpajan vetäjä ja tutkija.

My Way -esityksen Facebook-sivu: https://www.facebook.com/events/1695101807473001/

Lähteet

  • Junttila, J. 2012. Dokumenttiteatterin uusi aalto. Helsinki: Like.
  • Jyväskylän Huoneteatteri. 2016. Keijujen kuninkaalle menetetyt lapset, ohj. Raili Kivelä. https://keijujenkuningas.wordpress.com/
  • Kajaanin harrastajateatteri. 2014. Oikeusjuttu – totuus Kajaanin opettajankoulutusyksikön alasajosta, ohj. Veikko Leinonen. http://kajaaninseminaari.blogspot.fi/
  • Moi, moi, mitä kuuluu? -projekti ja valokuvanäyttely. Miltä vuosi Suolahdessa näyttää yksin maahan tulleiden nuorten turvapaikanhakijoiden silmin? Projektin vastuutaiteilijana toimi kuvajournalisti, valokuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen. Kulmakartano, 2.-9.10.2016, Jyväskylä.

Tutkimussuostumuksen prosessi etnografiassa

Opettaja esittelee minut opiskelijoille käytävällä nimeltä. Hän kertoo, että olen mediakulttuurin tutkija, joka on saanut koululta ja häneltä luvan tutkia heidän luokkaansa. Samalla hän antaa ymmärtää, että luokan arki on hektistä: ”Jos tästä jotain tutkimusta saa aikaiseksi”. En esittele itseäni enempää, hymyilen opiskelijoille. Opettaja kysyy nuorilta, saanko tulla heidän tunnilleen. He katsovat minua ja kuulen, miten joku opiskelijoista sanoo: ”Saa”. Hymyilen ja teen hikeä otsalta pyyhkivän eleen. Osa nuorista hymähtää. (1. havainnointipäivä)

Näin kohtasin ensimmäistä kertaa tutkimukseni nuoret, kun aloitin osallistuvan havainnoinnin ammattiopistolla maahanmuuttajien perusopetuksen ryhmässä. Sen jälkeen olen esittäytynyt useaan otteeseen ja kertonut parikymppisille nuorille tutkimukseni tarkoituksesta. Kerron seuraavassa havainnointipäiväkirjan esimerkkien avulla, miten perustelen tutkimukseen osallistuville nuorille läsnäoloani heidän opetusryhmässään ja pyydän heiltä tutkimussuostumusta. Sitä ennen avaan lyhyesti nuorten mediaosallistumista käsittelevän etnografisen tutkimukseni taustaa ja rajausta.

Mediaosallistuminen koulutuksen siirtymävaihetta elävien nuorten elämässä

Tutkimukseni alkupiste on mediaosallistuminen. Kyseessä on liukas käsite, joka puhuttaa niin yleisötutkimusta kuin mediakasvatustutkimusta. Käsitteen taustalla vaikuttaa ensinnäkin medioitumiseksi kutsuttu kehityskulku. Kun laitteet ja mediasisällöt moninaistuvat, vastaanottaminen tai tulkitseminen eivät riitä kuvailemaan kattavasti ihmisten mediasuhteita. Toisaalta mediaosallistuminen on sukua kansalaisuuden kanssa: ihmiset ottavat mediavälitteisesti osaa yhteiskuntaan tai kulttuuriin. Mediaosallistumista on pyöritelty monesta näkökulmasta. Sen määritteleminen on kuitenkin osoittautunut hankalaksi. Mihin ihmiset tarkalleen ottaen osallistuvat ja mikä lasketaan osallistumiseksi? Entä onko osallistuminen lähtökohtaisesti tavoiteltavaa? (Banaji 2008; Carpentier 2016; Livingstone 2013.)

Lähden selvittämään tutkimuksessa, mitä mediaosallistuminen tarkoittaa koulutuksellista siirtymävaihetta elävien nuorten elämässä. Rajaan tutkimuksen kahteen ammattiopiston koulutuksen opiskelijaryhmään. Ensimmäinen on Suomeen hiljattain muuttaneiden nuorten ryhmä, joka opiskelee peruskoulun alaluokkien oppisisältöjä. Heidän tavoitteenaan on siirtyä aikuislukioon ja suorittaa siellä peruskoulu loppuun. Toisen ryhmän nuoret osallistuvat puolestaan peruskoulun ja ammatillisen toisen asteen opintojen välissä vuoden kestävään koulutukseen. Näiden pääosin kantasuomalaisten nuorten tavoitteena on opiskella myöhemmin ammatillinen perustutkinto.

Tuotan etnografisen aineiston kahden opiskelijaryhmän parissa koulutuksessa sekä nuorten vapaa-ajalla. Teen pitkäkestoista osallistuvaa havainnointia, eli tutustun opiskelijoiden mediakäyttöön koulun arjessa ja opettelen toimimaan heidän kanssaan myös opintojen ulkopuolella. (Lappalainen 2007.) Keskustelutan kenttäjakson aikana syntyvää empiiristä aineistoa ja teoriaa, joka antaa mediaosallistumisen käsitteelle ristiriitaisia sisältöjä.

Tutkijan esittäytyminen

Toisena havainnointipäivänä saan uuden mahdollisuuden puhutella koko luokkaa ja esittäytyä paremmin. Tällä kertaa oppilaita on paikalla runsaasti ja otan oppitunnista aikaa selventääkseni, kuka olen ja mitä teen. Kerron kaikille, että olen tutkija ja kiinnostunut siitä, miten he käyttävät mediaa. Yritän varmistaa, että oleelliset sanat, kuten tutkimus ja media, avataan keskustelevassa hengessä. Selitän myös, että opiskelijat voivat miettiä, haluavatko osallistua tutkimukseen. Samana päivänä myöhemmin suomen työparini kysyykin kiinnostuneena tarkennusta opiskeluhistoriaani yliopistolla. Aiempi esittäytymiseni ja syyni olla koulussa kuitenkin jää roikkumaan ilmaan, sillä en avaa vastaustani enkä toisaalta kysy vuorostani opiskelijan taustasta.

Opettaja ohjeistaa lukemaan Turkin lomamatkasta kertovan lyhyen postikorttitekstin parin kanssa. Ehdotan, että voin olla vieressäni istuvan opiskelija kanssa pari. Luemme vuorotellen. Kun olemme valmiit, hän kysyy: ”Anteeksi, mitä sinä opiskelet yliopistolla?” Vastaan, että mediatutkimusta. Keskustelu ei jatku sen enempää. (2. havainnointipäivä)

Tästä lähtien teen henkilökohtaista tuttavuutta ryhmän nuoriin: neuvon tunneilla apua pyytäviä ja selitän suomea tauoilla, vietän opiskelijoiden kanssa ruokatunteja ja puhun viilenevästä säästä usein. Pelkkä esittäytyminen ei kuitenkaan riitä: tutkijan läsnäolo vaatii perusteltua selitystä ja tutkittavien suostumuksen.

Tutkittavien informointi ja suostuttelu

Olen valmistellut selkokielisen esittelyn tutkimuksesta, ja käymme sen nuorten ja heidän opettajansa kanssa  läpi toisen havainnointiviikon loppupuolella. Pyrin kertomaan tutkimuksesta tekstissä mahdollisimman konkreettisesti: ”Teen koulussa havaintoja tunneilla ja taukojen aikana. Katselen ja kuuntelen, mitä mediaan liittyviä asioita koulussa tapahtuu. Saatan kysellä opiskelijoilta kysymyksiä. Jos saan opiskelijoilta luvan, tapaan heitä myös koulun ulkopuolella. Silloin he voivat näyttää, miten he käyttävät mediaa vapaa-ajallaan. He voivat myös antaa aineistoon itse tekemäänsä mediaa, esimerkiksi valokuvia tai videoita.” Toivon, että tekstiä ryydittävät kuvat ja kuvatekstit sekä sanasto avaavat tutkimuksen perusteluja.

informointi_suostumusKäytämme tekstiin kaksi suomen tuntia, jotka minä vedän opettajan sijaan. Aamupäivän työskentelyn jälkeen olenkin kirjoittanut joidenkin opiskelijoiden kanssa suostumuksen. Kun olemme ruokailun jälkeen siirtymässä toiseen aineeseen, huomaan, että suostumuksen saaminen ei ole itsestäänselvyys:

 

Opettaja tuo oman sopimuksensa ja kirjoitan sen hänen kanssaan. Hän antaa minulle puheenvuoron. Kerron, että tutkimusta voi miettiä rauhassa ja jokainen päättää itse. Sanon samaan hengenvetoon, että olisin tosi tyytyväinen, jos mahdollisimman moni osallistuisi. Opettaja komppaa: niin, se helpottaa Suvin työtä.

Yksi opiskelijoista kysyy luokan toiselta reunalta, voiko antaa paperin minulle takaisin. Kysyn miksi. Hän vastaa, että ei tule tutkimukseen. Olen yllättynyt: ”Mikset!” Opiskelijaa hymyilyttää. Pyydän häneltä muiden kuullen: mieti vielä, olisi tosi hyvä jos tulisit mukaan. Teen rukoilevan eleen käsillä.

Opettaja antaa toiselle opiskelijalle puheenvuoron. Hän kertoo, miksi osallistuu: voi oppia suomea, voi puhua suomea.

Jatkamme ymppää. Minulla on tunnin ajan pala kurkussa. Mietin, että olen pilannut tutkimuksen esittelemällä sen liian opettajamaisesti. Miksen tehnyt tästä osallistavampaa tehtävää? (9. havainnointipäivä)

Tutkimussuostumuksen prosessiluonne tulee kuitenkin esiin, kun palaan aiheeseen keskinäisissä keskusteluissa opiskelijoiden kanssa. Osallistumisen esteitä on monia, ja jotkut on mahdollista ylittää. Osa ei halua tulla tutkimukseen, koska tutkijalla ja tutkittavilla ei ole vahvaa yhteistä kieltä. Joku taas suhtautuu epäuskoisesti kiinnostukseen, jota osoitan heidän tylsänä pitämäänsä mediakäyttöä kohtaan. Samalla huomaan painottaneeni informoinnissa sosiaalista mediaa, mikä voi tuntua opiskelijoista ulossulkevalta:

Ruokatauolla istun yliopisto-opinnoistani aiemmin kysyneen opiskelijan lähellä. Hänellä on puhelin ja kuulokkeet, jotka hän ottaa pois kun kysyn häneltä, tuleeko hän tutkimukseeni. Hän vastaa: ”En”. Kysyn, miksei. Hän sanoo, ettei tiedä mitä hyötyä hänestä olisi minulle, hän ei käytä ”social media”. Minä kerron, ettei se haittaa yhtään mitään, että se on kiinnostavaa jos ei käytä ”social mediaa”. Opiskelija kuuntelee ja sanoo: ”No sitten”. Kirjoitamme paperin. (10. havainnointipäivä)

Kirjoittaja Suvi Törrönen on Tampereen yliopiston jatko-opiskelija. Hän tutkii etnografisessa väitöskirjassaan, mitä mediaosallistuminen tarkoittaa koulutuksellista siirtymävaihetta elävien nuorten arjessa. Väitöskirja liittyy Nuoret estradille -tutkimushankkeeseen.

Lähteet

  • Banaji, Shakuntala (2008) The trouble with civic: a snapshot of young people’s civic and political engagements in twenty-first-century democracies. Journal of Youth Studies 11(5), 543–560
  • Carpentier, Nico (2016) Beyond the Ladder of Participation: An Analytical Toolkit for the Critical Analysis of Participatory Media Processes. Javnost – The Public 23(1), 70–88,
  • Lappalainen, Sirpa (2007) Johdanto. Mikä ihmeen etnografia? Teoksessa Lappalainen, Sirpa & Hynninen, Pirkko & Kankkunen, Tarja & Lahelma, Elina & Tolonen, Tarja (toim.) Etnografia metodologiana. Lähtökohtana koulutuksen tutkimus. Tampere: Vastapaino, 9–14.
  • Livingstone, Sonia (2013) The Participation Paradigm in Audience Research. The Communication Review 16(1), 21–30.

”Se on vain elämää” – nuorten omaehtoista elokuvatuotantoa kartoittamassa

Nuorisotiedotuspiste Aaltosessa Torniossa toteutettiin nuorten elokuvatyöpaja.

”Nuorisotiedotuspiste Aaltosessa Torniossa toteutettiin nuorten elokuvatyöpaja.”

Toteutin keväällä 2016 torniolaisille nuorille elokuvatyöpajan osana Tampereen yliopiston ”Nuoret Estradille” -hanketta. Työpaja on osa väitöskirjatutkimustani omaehtoisesta elokuvatuotannosta (Jyväskylän yliopisto, Nykykulttuurin tutkimuskeskus). Tässä tekstissä käsittelen työpajasta kertyneitä kokemuksia – oivalluksia, onnistumisia ja haasteita – ja pohdin niiden kautta omaehtoisuuden reunaehtoja ja osallistumisen haasteita elokuvatuotannon kontekstissa.

Työpajani tavoitteena oli kartoittaa ja kehittää nuorten mediataitoja erityisesti audiovisuaalisen median ja elokuvallisen kerronnan saralla. Samalla tarkkailin omaehtoisen mediatuotannon ”pullonkauloja” eli kohtia, joissa osallistuminen estyy jossakin suhteessa – ja pohdin, miksi niin tapahtuu.

Nuoret saivat suunnitella ja toteuttaa maksimissaan 10 minuutin omaehtoisen lyhytelokuvan, jonka tekemiseen oli noin kuukausi aikaa. Työvaiheet (käsikirjoitus, kuvakäsikirjoitus, kuvaukset, jälkituotanto) oli rytmitetty mediailtojen keskiviikkoisten tapaamisten mukaan, joskin tapaamisten välissä oli mahdollista työskennellä itsenäisesti. Työpajassa nuorilla oli mahdollisuus saada ohjausta minun lisäkseni tuotantoassistentilta.

Työpaja toteutettiin Tornion Nuorisotiedotuspiste Aaltosessa ja siihen osallistui parhaimmillaan 20 nuorta, 15–17-vuotiaita. Osallistujat olivat nuorisotilan mediailtoihin aktiivisesti osallistuvia nuoria, ja useimmat heistä olivat jo tuottaneet av-mediaa jossakin muodossa (radio, video, blogi tms.). Näin ollen heillä oli erittäin hyvät perustavat mediataidot. Ryhmäkeskusteluissa ilmeni myös, että nuoret osaavat analysoida mediateoksia ja pystyvät helposti nimeämään eri genret ja ymmärtävät tarinan rakenteen ja juonen kuljetuksen pääperiaatteet.

Työpajatyöskentelyn lähtökohdat olivat siis hyvät. Suunnitelmani oli opettaa mediataitoja ja elokuvatuotantoa niukasti ja näin antaa tilaa nuorten omaehtoisen toiminnan kehittymiselle. Aluksi suunnitelmani näyttikin toteutuvan, sillä muodostetut tuotantoryhmät aloittivat työskentelyn nopeasti ja itsenäisesti.

”Hyvästelen tyypit ja lähden. Olo on tyytyväinen: hyvä alku.” (Havaintopäivakirja 16.3.)
lilja_jenna_storari_valmistuu
”Kuvakäsikirjoitusta laatimassa”

Työpajan alkuinnostuksen jälkeen ”draivi” kuitenkin hiipuu ja ryhmien toiminta hidastuu. Pari ryhmää lopettaa toimintansa kokonaan. Kirjoitan havaintopäiväkirjaani 6.4. seuraavasti:

”Nuoret ovat tapaamisissa suhteellisen aktiivisia keskustelijoita, mutta jäätä on rikottavana ennen kuin kommunikointi sujuu esteettä. Isoin ongelma on tutkijan näkökulmasta osallistuminen varsinaiseen elokuvaprojektiin: nuorten välillä on vaihtelua yli-innokkuudesta totaaliseen ei-osallistumiseen. Kaikki vaikuttavat kuitenkin kiinnostuneilta itse asiasta (elokuvateko), mutta kynnys ryhtymisestä omaan projektiin on korkea. Olemme yrittäneet innostaa nuoria mukaan parhaamme mukaan. Kun ollaan vain 2 vkon päässä suunnitellusta ensi-illasta, mukana olevia ryhmiä on vain kaksi, joista toisen jäsenet eivät olleet paikalla edellisellä kerralla. Koko projektia pitänee venyttää.”

Tässä vaiheessa vain yksi ryhmä etenee kohti kuvauksia, muut jäävät junnaamaan suunnitteluvaiheeseen. Suunnitteluvaiheessa tapahtuu kuitenkin oppimista ja osallistumista, erityisesti kuvakäsikirjoituksen toteuttaminen on mediataitoja kehittävä tehtävä, jonka nuoret kokevat mielekkääksi.

Hieman turhautuneena joudun toteamaan, että elokuvat eivät valmistu kevään aikana.  Tulkintani tilanteesta on, että nuorilla on heikko ymmärrys teosten tuotantoprosessista ja aikataulujen laatimisesta. Heidän on esimerkiksi vaikea hahmottaa siirtymistä esituotannosta tuotantoon: konkreettisen valmistelun määrä tulee heille yllätyksenä. Näille peruskoulunsa päättäville nuorille sattuu vielä koesuma huhti–toukokuussa, jonka takia monet nuoret joutuvat jäämään pois mediailloista.storyboard_ekm_films_2

”Olennainen osa elokuvatuotantoa on kuvakäsikirjoitus.”

Kulttuurin- ja mediatutkimuksen keskiössä on yleisötutkimus, jossa on siirrytty puhumaan aktiivisen yleisön sijasta osallisuudesta ja osallistumisesta. Osallisuus on sosiaalisempaa ja yhteiskunnallisempaa kuin ”yleisönä oleminen”. Tämä käsite tarjoaa paremmat edellytykset tarkastella julkisuuteen osallistumista ja siihen nivoutuvaa valtarakenteiden haastamista.

Omaehtoisen elokuvatuotannon ytimessä on niin ikään osallistumisen käsite. Työpajassa tavoitteena oli, että nuoret antautuvat oman toimintansa kautta dialogiin valtamedian kanssa, mikä edistäisi heidän ymmärrystään median valtarakenteista. Pohdin väitöstä kirjoittaessani, miten hyvin omaehtoisen mediatuotannon ja mediayhteiskunnan valtarakenteiden suhteet tulivat lopulta näkyviin.

Sonia Livingstonen mukaan osallistuminen on aina osallistumista johonkin. Osallistujan ja osallistumisen kohteen välille virittyvän vuorovaikutussuhteen aste ja laatu määrittelee pitkälti osallistumisen voiman. Mediakulttuurin kontekstissa tämä konkretisoituu siirtymänä kuluttajasta tuottajaksi ja osaamisen kehittymisenä mediateoksen tuotantoprosessin hallinnaksi.

Työpajani nuoret suunnittelivat ja osaksi toteuttivatkin videotuotannon ja osallistuvat siten kulttuurituotantoon pientuottajina. Heidän omaehtoisuutensa ilmeni omaäänisinä projekteina, innostumisena sekä ideoiden moninaisuutena ja luovina ratkaisuina. Toisaalta vapaus tehdä omaehtoisesti tarkoitti myös vapautta jättää työ kesken ja toimia ilman ohjausta sekä tilaisuutta jättää suunniteltu aikataulu ja ohjeet huomiotta.

Elokuvatuotantoon kuuluu aina jonkinasteinen julkisuus, yleisö ja ”skene” eli kulttuurinen yhteisö. Tuotannon valmistuminen ja sen julkaiseminen ovat olennainen osa prosessia, ja työpajassa kuvio jäi tältä osin vajaaksi, lupaus täyttymättä. Ryhmäkeskusteluissa nuorten kanssa ilmeni, että useat heistä tekevät kuitenkin elokuvia omaehtoisesti vapaa-ajallaan. Innovatiivisissa teoksissaan he rikkovat genrerajoja ja sekoittavat faktaa ja fiktiota kiinnostavasti. Töitä julkaistaan kaveripiirissä, rajatulle yleisölle. Julkaiseminen voi siis olla myös omassa piirissä tapahtuvaa omaehtoista julkaisemista, tietoista yhteisöllisen yksityisyyden rakentamista yksityisen ja julkisen sfäärin rajapinnalla.

Yhteenvetona totean, että riittävät mediataidot omaavilla nuorilla on mahdollisuudet kulttuurin pientuottamiseen ja osallistua mediajulkisuuteen omien töidensä kautta. Omaehtoisuus ilmenee kuitenkin usein nuorten omassa elämismaailmassa, jossa teoksia tuotetaan ja julkaistaan rajatulle yleisölle, ilman ulkopuolista ohjausta – kuten nuorisotyötä.

Kirjoittaja Jetta Huttunen on Jyväskylän yliopiston, nykykulttuurin tutkimuksen jatko-opiskelija ja Tampereen yliopiston Nuoret estradille -hankkeen tutkija.

LÄHTEET

  • Abercrombie Nick & Longhurst Brian (1998): Audiences. A Sociological Theory of Performance and Imagination. Sage.
  • Habermas Jürgen (1991/1989): The Structural transformation of the Public Sphere. An inquiry into a Category of Bourgeois Society. (Alkup. Strukturwandel der Öffentlichkeit, 1962) MIT Press.
  • Livingstone Sonia (2005): ”Audiences and Publics : When Cultural Engagement Matters for the Public Sphere”. 
European Science Foundation, 14-29.
  • Livingstone Sonia (2013): Participation paradigm in Audience Research. LSE Research Online.
  • Carpentier Nico (2011): Media and participation. A site of ideological-democratic struggle. Intellect.
  • Malmberg Tarmo (2004): ”Porvarillisen julkisuuden keskeneräinen projekti. Jürgen Habermas ja kriittinen mediatutkimus”. Teoksessa Tuomo Mörä, Inka Salovaara-Moring, Sanna Valtonen (toim.) Mediatutkimuksen vaeltava teoria. Gaudeamus.
  • Ridell Seija (2006): ”Yleisö. Elämää mediayhteiskunnan normaalina jäsenenä”. Teoksessa Seija Ridell, Pasi Väliaho, Tanja Sihvonen (toim.) Mediaa käsittämässä. Vastapaino.

Sivusuomen nuoret lähtökuopissa toisen asteen koulutukseen

Kuva: Maaseudun tytöt yhdessä kesällä 2016. Yhteiset peruskouluvuodet, jokaisella eri lukio kaukana kotoa

Koulujen kesälomat ovat alkaneet, on laulettu suvivirttä ja gaudeamusta. Kesä merkitsee monelle maaseudulla peruskoulunsa päättävälle valmistautumista tulevana syksynä uuden elämän alkuun uudella paikkakunnalla. Se voi merkitä myös välivuotta, jonka ei kuitenkaan ole tarkoitus olla välivuosi elämästä.

Harvaanasutulla maaseudulla asuvan nuoren elämässä kodin merkitys on sitä suurempi, mitä enemmän kilometrit ovat konkreettisia eristäen nuoren organisoiduista harrastusmahdollisuuksista, ystävien kanssa vietetystä vapaa-ajasta ja tulevasta toisen asteen koulusta.  Perheiltä edellytetään uskallusta, luottamusta ja kykyä keskustella: onko nuori kykenevä asumaan kodista kaukana ja ovatko vanhemmat valmiita päästämään 15–16-vuotiaan omilleen? Jaksaako nuori?

Uusi opiskelupaikka ja isompi koulu voi tarjota suuren yhteenkuuluvuuden tunteen ja uuden elämän alun ikäluokkansa ainoalle luonnontieteisiin orientoituneelle pojalle. Toisaalta se voi eristää suureen yksinäisyyteen, tyhjään yksiöön ja uuteen ympäristöön, kun perhe on kaukana tai tukea ja uusia ystäviä ei vielä ole. On haettu opiskelupaikka, lähdetty pääsykokeisiin paikkakunnalle, jossa ei ole koskaan aiemmin käynyt. On löydetty koulu, josta ei voi olla varma, onko se lähimainkaan kuvitellun kaltainen, onko siellä minulle mitään, onko se minun. On aloitettava omillaan, kestettävä neljän seinän sisällä yksinäisyyden ja mahdollisesti koti-ikävän täyttämä aika, kun toisen asteen opinpolku alkaa. Vastuu itsestä, itsenäisyys sekä liian suuri vastuu arjen sujumisesta kohtaa monen muualta toiselle paikkakunnalle pakosta muuttavan liian varhain.

Nuorisotutkimusverkoston tuoreimpiin julkaisuihin kuuluva Armila, Halonen, Käyhkö. Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä. Nuorten elämänraameja ja tulevaisuudenkuvia harvaanasutulla maaseudulla kuvaa oleellisesti myös omaan tutkimukseeni osallistuvien nuorten taustoja. Valmistelen taiteellisessa kompositiossa yhdessä nuorten kanssa muotoa viestiin, jonka olisi mahdollista johtaa rakenteellisiin parannuksiin ja parempaan tiedostamiseen koulutuslinjauksissa. Ensimmäinen sanoitus, jossa tutkimuksessa mukana oleva nuori pohtii ”mihin mulla riittää aivokapasiteetti, mihin rahkeet ja millä voi kompensoida ja kuinka pitkälle”, siirtyi viime viikonloppuna sävellystyön alle.

Väkimäärältään alle 2000 asukkaan ja pinta-alaltaan 766 neliökilometrin kunta olisi otollinen maaperä seurata myös tilastollisesti, millaisia alueelliset koulutusvalinnat ovat ja mistä ne kertovat? Miten nuoret kokevat pakkolähtemisen kunnasta, jossa toisen asteen opintomahdollisuuksia ei ole ja yläkoulun lakkauttamista väläytellään tasaisin väliajoin?

Pidän joka kevät muutamien peruskoulunsa päättävän valintoja alisuoriutumisena heidän taipumuksiinsa, koulumenestykseensä tai lahjakkuuteensa nähden. Joidenkin tyttöjen liian varhaisilta vaikuttaneet seksikokeilut ja seurustelusuhteet (”elämä Toyotan takapenkillä”) ovat kouraisseet, samoin kuin taakankantajatytöt, jotka opinpolkunsa aikana ovat uupuneet perheidensä tai ystäviensä perustarpeista huolehtimiseen. Nämä kolme havaintoa ovat olleet sellaisia, että olen nähnyt ensin taidelähtöisessä toiminnassa innon ja voimien syttyvän, ja heidän seisovan hetken omilla jaloillaan. Sen jälkeen itsetunto ja usko ovat vähitellen hiipuneet, katse sammunut.

Erityisen kiinnostavaa olisi tietää, miten rakenteelliset tekijät, joita ovat esimerkiksi asuinpaikka, -alue, vanhempien sosioekonominen tausta ja sukupuoli vaikuttavat nuoren käsityksiin omista elämän mahdollisuuksista ja opintovalinnoista niin hyvässä kuin pahassa. Olemme aiemmin käsitelleet Nuorisotutkimusverkoston tutkija Fanny Vilmilän kanssa sarjassa Nuoruus hallitusohjelmassa valtion hallintapolitiikkaa suhteessa nuorten taiteen ja kulttuuripalveluiden saavutettavuuteen (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/nakokulma17). Nuoret Estradilla -tutkimushanke tuo aiheeseen kokemuksellisen ulottuvuuden, heidän äänen, joita päätökset koskevat.

Pedagogiikkaa on kaikki kuntapolitiikka

Osa nuorista ei pääse harrastuksiin, osa ei pääse koulukyytien ulkopuolella mihinkään. Vaihtoehtoja ei juuri ole, jos vanhempien työajat, halu tai taloudelliset resurssit eivät mahdollista kuljetuksia. Mopolla tai pyörällä ei pääse lähipitäjiin harrastamaan, useimmista kodeista ei edes kirkonkylälle. Jos tätä pidetään annettuna, on lakattu näkemästä, että se, mitä siitä seuraa, ei ole nuoren valinta, persoonan tai maalla asuvien ihmisten yleinen ominaisuus, vaan sivistyksellisten mahdollisuuksien loukkaus esim. nuorisolain hengen vastaisesti (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2006/20060072).

Toisen asteen opintoihin tarvittavia harrastuspisteitä ei sivukylällä asuvalle nuorelle juuri kerry. ”Niitä ei Iltasanomia lukemalla saa”, sanoi yhteiskuntaopista ja historiasta kiinnostunut yhdeksäsluokkalainen ainoasta harrastuksestaan ja elämänsä realiteeteista ja haasteista suhteessa tulevaan. Siksi kokonaiskoulupäivän (Pulkkinen ym.  2005; Pulkkinen 2011) kehittäminen olisi, nyt kun opettajien vuosityöaika on toteutumassa, yksi merkittävimmistä tukitoimista harvaanasutun maaseudun nuorten tasa-arvoisten mahdollisuuksien toteuttamiseksi. Pitkien koulutaksimatkojen päässä asuville nuorille se tarkoittaa yksilöllisiin ja omaehtoisiin kulttuuri- ja taideharrastusryhmiin pääsemistä. Vapaat tunnit keskellä koulupäivää ovat realistinen vaihtoehto saada myös erityisapua, kuten mielenterveyspalveluja sekä muita sosiaali- ja terveystoimen palveluja koulupäivän aikana. Omaehtoinen tekeminen kodin ulkopuolella ei muutoin toteudu.

Tasa-arvon, mutta myös jaksamisen, palautumisen ja levon suhteen kokonaiskoulupäivä harvaan asutulla maaseudulla on merkittävä eriarvoisten lähtökohtien tasaaja, joka odottaa edelleen tulemistaan. Muutoin voi kysyä, ohjataanko ja kehitetäänkö nuorisopolitiikkaa ja nuorten oikeuksia vain kaupunkikulttuurin ehdoilla? Rakenteellisten tekijöiden tiedostaminen ja tunnistaminen tulisi olla merkittävä osa kunnan kehittämispolitiikkaa. Ilman sitä haja-asutusalueiden nuorten painoarvo muistuttaa heitteillejättöä, myös laajemmassa mittakaavassa. ”Kilpailudiskurssi ei tunnusta kotiseutua, sillä kotiseutu on globaalissa taloudessa antikvaarinen käsite”, toteavat Armila, Hartikainen ja Halonen (2016, 135) teoksessa Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä.

Tyhjenevät kylät ovat kehnon kuntatalouden ja kehittämishengen seurausta. Nuorten etua sanotaan ajettavan myös silloin, kun haetaan kustannustehokkuutta. Tällöin nuoret nähdään kustannuseränä, eikä esimerkiksi potentiaalisina paluumuuttajina, jotka vahvat kulttuuriset juuret saatuaan palaisivat elävöittämään kyliensä taloudellista ja henkistä ilmapiiriä. Tämän ketjun tunnistamattomuus ja tunnustamattomuus maksaa itsensä takaisin yhä suurempana alueen autioitumisena ja syrjäkyläistymisenä. Koulun ja kunnan päätöksenteon foorumit on siksi oltava myös nuorten foorumeita, jossa heitä kuullaan aidosti. Niissä asettaudutaan avoimeen vuoropuheluun niin, että nuoret konkreettisesti näkevät aktivisminsa kantavan satoa ja toivona tulevaan.

Kirjoittaja: TeT Satu Olkkonen, yhden Nuoret Estradille -osahankkeen vetäjä

IMG_7467

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuva: Täältä opinpolulle jonnekin.

LÄHTEET:

  • Armila, P., Halonen, T. & Käyhkö, M. 2016. Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä. Nuorten elämänraameja ja tulevaisuudenkuvia harvaanasutulla maaseudulla. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 178, Liike.
  • Olkkonen, S. & Vilmilä, F. 2016. Taimikon kasvua ei voi loputtomiin kiihdyttää – miten käy lasten ja nuorten kulttuurin? Näkökulma 17. Nuorisotutkimusseura. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/nakokulma17
  • Pulkkinen, L. 2011. Eheytetty koulupäivä – lapsilähtöinen toimintakulttuuri. Teoksessa J. Paalasmaa (toim.). Lapsesta käsin: Kasvatuksen ja opetuksen vaihtoehtoja. Jyväskylä: PS-kustannus, sivut 313–327.
  • Pulkkinen, L. & Launonen, L. 2005. Eheytetty koulupäivä: Lapsilähtöinen näkökulma koulupäivän uudistamiseen. Helsinki: Edita.

 

Participatory Photography Projects with Unaccompanied Asylum Seekers: A Critical Overview

In a short time, Finland has received a record number of asylum seekers as well as a significant number of unaccompanied asylum seekers.

According to the Finnish Immigration Service, in 2014 the number of unaccompanied asylum-seekers arriving in Finland was only 196. Last year in 2015, a total of 3024 unaccompanied minors (2832 boys, girls 188) sought refuge in Finland, the majority (1915 persons) of which originate from Afghanistan.

The public debate on unaccompanied asylum seekers, however, often focuses on the numbers of asylum seekers, is sceptical about their age and argues about their access to children’s benefits in Finland. This rhetoric has diverted the public attention from the welfare of children arriving in Finland, their experiences, their interests and views (Alanko et al., 2011, 11). This has created a need for more participatory approach to discuss the issue of young asylum seekers.

From December 2015 until May 2016, we have been running a participatory photography project in a reception centre for young asylum seekers in Espoo.  The project promotes agency of young asylum seekers to express their voice using media pedagogy, in this case through photographing.

Around 10 Afghan boys (aged 16-17) have participated in weekly workshops on basic techniques of taking photographs, visual representation and self-expression, and in between the workshops they have taken pictures of their everyday lives. The aim of the project is to broaden the boys’ understanding of photography and provide photographing opportunities, as well as to create participatory experiences through self-expression.

The tradition of Participatory photography has been largely influenced by Paolo Freire’s “education for critical consciousness” in his Pedagogy of the Oppressed. According to Freire, marginalized groups need to be empowered in order to change their surroundings. At first, they are helpless, then they understand the unfairness and corruption around them and then become aware of their own choices: either to accept or to try to change their reality. (Freire, 2005). This view is reflected in the participatory photography technique where participants take pictures of themselves, choose, share and reflect on their own perspectives in order to explore their surroundings, foster debate and consequently introduce change in their own communities. Often the photographing has been a way for participants to tell their stories and share them with the public, for example in an exhibition or a jointly produced book.

Why photography? According to a British Association, Photovoice, the photographs have significant advantages in a participatory project:

  • the power of the still image to communicate and leave a lasting impression
  • the power of photography to shed light on and raise awareness of important social and global issues
  • the power of photojournalism to galvanise a call for action and impel change
  • the fun and magic of photography
  • the relative simplicity of taking a photo as opposed to some other art forms
  • the accessibility of photography to all ages, cultures and skillsets > the increasing technical and digital access to photography worldwide
  • the ability of photography to cross cultural and linguistic barriers
  • the ease of sharing images and their potential to generate open dialogue and discussion
  • the relatively low cost of photography compared with, for example, film-making
  • the vast variety of ways in which photographs can be reproduced and disseminated
  • the dual nature of photography as a tool to record fact and as a creative art form

However, participatory visual methods and Photovoice technique have faced criticism over being too idealistic in expecting social change and empowerment of marginalized communities. According to Catalani, despite some youth led initiatives to organize awareness campaigns and petitions, only 11/30 of such initiatives result in immediate action to improve a certain issue and 3/30 of the reviewed Photovoice projects led to policy change or passing of a law (Catalani, p.444) since it is difficult to assess their impact on policies and sustainable social change. In fact, measuring empowerment and ensuring the project will achieve long lasting change are considered the main limitations to the success of such projects.

The fact that participatory visual projects are conducted within marginalized communities has led critics to question whether focus on social justice problems of disadvantaged communities would not further marginalize them by pointing out the problems and setting them apart from more advantaged communities. Yet others are skeptical about the right of participants in choosing photographs, analyzing them and what happens to these photographs once the project ends.

Despite existing criticism, participatory visual methods possess a wealth of advantages. They are fun, engaging and build trust among participants and between them and the researcher. With short, basic training on how to use the camera, participants can use photographing as a flexible tool to capture what they wish to show, to elicit their thoughts and overcome misunderstanding through dialogue.

Another key point in using visual methods is that there is no need for words, especially when working with immigrants whose literacy level and language skills are unknown and who don’t speak the language of the country of settlement. Studies with adolescents with Down Syndrome and individuals with certain diseases have shown that this method functions as means to explore lived experiences, express different perspectives and provides opportunity to communicate them to others and raises awareness about their condition.

Instead of portraying participants as underprivileged, turning their misery into art, participatory visual projects show the world from the inside looking out, focusing on the photos and not the participants. This leads to empowerment, it gives them the ability to express themselves and feel more confident. According to Harper, “Photovoice is based on the assumption that photographing one’s world is empowering because it leads to greater awareness of both assets and problems of communities or research situations. The photographs [in many cases] are not important by themselves, but they are important for their role in the lives of those who make them” (Harper, p202).

Even if the process doesn’t lead to significant social change or adoption of a policy, the transformative effects remain valuable albeit on the individual level, which encourage the existence of such projects than none at all.

As to our project, the Photo Exhibition will be held at Sello library (Leppävaarankatu 9, Espoo)
14–31.6. 2016. https://www.facebook.com/events/520299524828379/

 The authors Pauliina Grönholm and Aline Kalfayan are students of Master’s Degree Program in Media Education and are currently writing their theses on the use of participatory photography in media education.

 

References:

  • Alanko, Salli, Marttinen, Irma & Mustonen, Henna (toim.) (2011): Lapsen etu ensin: Yksitulleet alaikäiset turvapaikanhakijat Suomessa. Helsinki, Yhteiset lapsemme Ry.
  • Catalani C, Minkler M. Photovoice: a review of the literature in health and public health. Health Education & Behavior. 2010;37 (3):424–452
  • Freire, Paolo (2005): Sorrettujen pedagogiikka. Vastapaino
  • Harper, Douglas. Visual Sociology (London and New York: Routledge, 2012)
  • PhotoVoice Manual for Participatory Photography https://photovoice.org/photovoice-manual/ (referred 18.5.2016)
  • Statistics of the Finnish Immigration Service http://www.migri.fi/medialle/tilastot (referred 18.5.2016)