Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2017

Hullunkuriset kohderyhmän rajaukset ─ eli miten etnografinen kenttä ja työelämä opastavat tutkijaa

Väitöskirjatyön käynnistyessä alkuvuodesta 2016 halusin tutkia, mitä mediaosallistuminen tarkoittaa ammattikoulussa opiskelevien nuorten arjessa. Minua innoittivat havainnot, että ammatillista koulutusta arvostetaan Suomessa kulttuurisesti vähemmän kuin lukiota ja että huoli pojista on kestoaihe kotimaisessa koulutuskeskustelussa. Tarkalleen kenen mediaosallistumisesta olin siis kiinnostunut ja keitä halusin mukaan etnografiaan?

“Rajaan monipaikkaisen etnografisen tutkimuksen kohteeksi maahanmuuttajanuoret sekä
syrjäytymisvaaraan luokitellut nuoret, jotka osallistuvat ammattiopiston nivelvaiheen
koulutuksiin. Suurin osa heistä on poikia, joista osalla on oppimisen ja elämänhallinnan
ongelmia. Koulutukset ovat: 1) oppivelvollisuusiän ylittäneille maahanmuuttajille tarkoitettu peruskoulun alkuvaiheen koulutus sekä 2) ammatillisiin opintoihin valmentava koulutus (VALMA).” (Ote tutkimussuunnitelmasta 10/2016)

Koulutuspolkuihin perehtymättömälle lukijalle tutkimuskohteen rajaus ja edellä mainittu termistö ei avaudu helpolla. ”Peruskoulun alkuvaiheen koulutus” ja ”VALMA” eivät kuulu arkisanastoon, sillä ne on suunnattu pienelle osalle nuorista aikuisista. Meistä valtaosa tuntee suomalaisen koulutusjärjestelmän peruskoulusta toiselle asteelle sekä mahdollisiin korkeakouluopintoihin. Halusin tavoittaa rajauksen avulla nuoria, joiden koulutuspolku etenee toisin: maahanmuuttajat ja oletetut kantasuomalaiset koulupudokkaat. Kirjoitan seuraavassa, miksi ajattelen, että tämä nivelvaiheen koulutukseen perustuva kohderyhmän rajaus haavoittuvassa yhteiskunnallisessa asemassa oleviin nuoriin on liian laaja.

Kentältä työelämään…

Aloitin osallistuvan havainnoinnin ja aineiston keräämisen maahanmuuttajien ryhmässä syyskuussa 2016. Tavoitteeni oli hahmottaa, mikä rooli ammattikoulun ympäristöllä oli opiskelijoiden mediasuhteiden rakentumisessa. Samalla halusin luoda luottamukselliset suhteet opiskelijoihin, jotta voisin siirtyä havainnoimaan heidän mediasuhteitaan koulun ulkopuolella.

Kahden ja puolen kuukauden havainnoinnin jälkeen olin saanut 12 opiskelijan ja kahden opettajan kirjalliset tutkimusluvat, istunut koulun penkissä arviolta 120 tuntia, alkanut inhota kenttämuistiinpanojen kirjoittamista, huomannut havainnoineeni opettajaa opiskelijoiden mediasuhteiden sijaan ja hakenut tuloksetta apurahaa kaikkiaan vuoden verran. En tiennyt mitä tehdä käsissäni olevalla aineistolla tai osannut päättää, mihin suuntaan viedä tutkimusta.

Apurahojen sijaan aloin hakea palkkatyötä. Keväällä 2017 sain mahdollisuuden aloittaa tehtävässä, jossa tutkimuskenttäni säilyisi ja laajentuisi maahanmuuttajataustaisten nuorten vapaa-aikaan. Olin riemuissani: työ tukisi väitöskirjatyöskentelyä tai ei ainakaan veisi minua sen ääreltä kokonaan. Pidin myös siitä, että saisin työstä elannon. Aloitin erityisnuorisotyön maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaisten poikien ja nuorten miesten parissa ja minun oli mahdollista hyödyntää mediakasvatuksellista työotetta osallisuuden kysymyksiin konkreettisesti.

… ja takaisin tarkennetun kohderyhmärajauksen kanssa

Oltuani vuoden verran etäällä tutkimuskentästäni (ammattikoulun luokasta ja käytävistä) olen vakuuttunut, ettei minun kannata viedä tutkimusta kantasuomalaisten nuorten (miesten tai naisten) mediaosallistumisen määrittelyyn. Kohderyhmän uudelleenrajaaminen on hullunkurista. Yhtäältä kohderyhmän pienentäminen on työekonomista ja käytännöllisiä, toisaalta metodologista työtä ja paradoksien keskellä elämistä. Listaus perusteluista supistaa tutkimuksen kohderyhmää:

1. Kohderyhmän määrittely on metodologinen kysymys. Etnografi pystyy ja ehtii tuottaa tiheää kuvausta vain rajallisesta määrästä ilmiöitä ja ympäristöjä. Jälkiviisas huomauttaisi, että
mediaosallistumisen ilmiöön on työlästä syventyä etnografisesti. Kaikkien syrjäytymisvaarassa
olevien tai sellaisiksi määriteltyjen nuorten ryhmien niputtaminen samaan tutkimukseen on
puolestaan mahdotonta.
2. Koulutuksen nivelvaihe vaatii triangulaatiota. Vaikka yksittäinen tutkimus ei pysty kattamaan kaikkia nuoria, jotka eivät etene tavanomaisen koulutuspolun mukaan, koulutuksen nivelvaihe on silti mediakasvatustutkimukselle hedelmällinen tarkastelukohde. Tutkimus, joka tarkastelisi yhtä aikaa useita nivelvaiheen koulutuksia tai niihin osallistuvia eri opiskelijaryhmiä, tuottaisi varsin kiinnostavaa vertailevaa tietoa ainakin itse koulutuksista ja täydentäisi mediakasvatustutkimuksen ammattikoulun mentävää aukkoa. Tämä edellyttäisi mielestäni menetelmä- ja tutkijatriangulaatiota.
3. Ihmisten erityisyys ja tavallisuus ovat paradoksi. Tähänastinen järjestökenttäpestini perustuu maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaisten nuorten erityisyyteen. Tiedämme, että niin mediaesitykset kuin tutkimuskin välittävät kohderyhmästä usein varsin yksiulotteista kuvaa. Juuri tästä syystä kysymys mediaosallistumista on heidän kohdallaan erityisen kiinnostava ja perusteltu. Samaan hengenvetoon olen yhtä varma kaikkien marginaalien tavallisuudesta. Elämäntilanteet ovat erityisiä ja ihmiset samanlaisia.

Kirjoittaja Suvi Törrönen on Tampereen yliopiston jatko-opiskelija, jonka mediakasvatuksellinen väitöskirja liittyy Nuoret estradille -tutkimushankkeeseen. Tällä hetkellä hän työskentelee päätoimisesti Kölvin Monikulttuurinen Nuorisotyö ry:ssä ja tekee erityisnuorisotyötä maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaisten poikien ja nuorten miesten parissa.

Lähteet

  • Lahelma, Elina (2013) Ammatillista koulutusta tutkimaan. Teoksessa Brunila, Kristiina & Hakala, Katariina & Lahelma, Elina & Teittinen, Antti (toim.) Ammatillinen koulutus ja yhteiskunnalliset eronteot. Helsinki: Gaudeamus, 17–27.
  • Lahelma, Elina (2014) Troubling discourses on gender and education. Education Research 56(2), 171–183.
  • Forsander, Annika (2013) Maahanmuuttajien sijoittuminen työelämään. Teoksessa Martikainen, Tuomas & Saukkonen, Pasi & Säävälä, (toim.) Muuttajat. Kansainvälinen muuttoliike ja suomalainen yhteiskunta. Helsinki: Gaudeamus, 220–244.