Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2016

My Way – pieni kuva riittää

My Way – pieni kuva riittää on dokumenttiteatterin keinoin tehdyn esityksen nimi. Sitä ei vielä ole, vaan se muotoutuu parhaillaan. Kirjoitan tätä tekstiä havainnointitulvan keskellä, kahden harjoitusrupeaman välissä, käsikirjoituksen pohjamateriaaliksi seitsemän haastattelua litteroineena. Vaikka olen tutkija, olen myös esityksen kokoaja. Havainnointini on kiinni juuri nyt päämäärässä ja se on 15.11. Monitoimitalo 13, Tampere. Kerron tässä tekstissä dokumenttiteatterista toimintatutkimuksen muotona.

käsikirjoitus

 

 

 

 

 

 

 

Käsikirjoitus rakentuu.

Dokumenttiteatteri on yhteiskunnallista teatteria ja eräs kansalaisaktivismin muoto. Osallisuus on maksimissaan, kun esittäjät esittävät itseään. Esitys kertoo seitsemän nuoren itse elettynä todellisuutena toisen asteen opintoihin ja sieltä pois astumisen taitekohdista dokumenttiteatterin keinoin. Se tarkoittaa, että maailma asettuu framille tarkasteltavaksi ja tulkittavaksi yksityisten kokemusten kautta. Tästä totuudellisuudesta syntyy esityksen draamallinen jännite. Näyttämö ja tarinoiden yhteenkietoutuminen tuovat henkilökohtaisen suurennuslasin alle, valokeilaan ja jaettavaksi. Dokumenttiteatteri on myös taidetta.

Dokumenttiteatteria näkyvimmin ovat viime vuosina Suomessa edustaneet Susanna Kuparisen ohjaamat Valtuusto-näytelmät ja Eduskunta–trilogia. Kirjallisesti aihetta on monipuolisesti lähestynyt Janne Junttila kirjassaan Dokumenttiteatterin uusi aalto. Omana majakkanani pidän Kajaanin harrastajateatterin esitystä ”Oikeusjuttu – totuus Kajaanin opettajankoulutusyksikön alasajosta” vuodelta 2014. Esityksessä itkettiin ja huudettiin. Säie tuosta tunnelmasta ja aktivismista kantaa tätäkin esitystä.

Oma roolini

Moi Moi, mitä kuuluu? oli vasta Jyväskylässä päättyneen alaikäisten turvanpaikanhakijoiden valokuvanäyttelyn nimi. Koen näyttelyn kokoajan, kuvajournalisti Hanna-Kaisa Hämäläisen tavoin olevani samanlaisessa roolissa. Kuinka olla vastuussa siitä, että pienistä paloista syntyy kokonaisuus, kuinka luoda ja tukea tekijöiden vapautta, kuinka antaa sisällön viedä ohi muodon, joka sivutuotteena voi ravita myös taiteen genreä ja sen sisäpiiriä?  Kuka itse olen ja miten itse asettaudun, jotta katsoja näkisi lukittujen taidekäsitysten ja konventionaalisten odotusten takaa sisällön, joka on jakamaton ja jossa voin olla vain vastaanottaja? Sitä mietin Moi Moi, mitä kuuluu? -valokuvanäyttelyn rosoisessa vapaudessa, kun nuoret olivat vuoden ajan saaneet kuvata mitä tahansa. Mietin myös sitä, miten taide on kaikkien. Sitä pelisilmää harjoitan ja höllennän juuri nyt. Kriittiseen pedagogiikkaan orientoituneena minun on vaikea hyväksyä mitään, mitä tarjotaan oikealla tavalla pureskeltuna tai ainoana vaihtoehtona. Se on jotain, jossa me emme ajattele, vaan meidät ajatellaan. Se merkitsee jotain, myös pedagogisesti. Sitä viestiä toivon kirkastavani myöhemmissä esitysanalyyseissani. Miten jättää tekijöille tulkinta totuudesta?

moi_moi_mita_kuuluu-_kooste

Moi, moi, mitä kuuluu? -projekti. Alaikäisten turvapaikanhakijanuorten kuvia omasta elämästään.

Esityksen jälkeen siirryn tutkijana havainnoimaan tekijä- ja vastaanottoprosessia ja sitä, miten esitys on ja elää ajassa. Olen asettanut itselleni isoimman mahdollisen julkista toimintaa ja identiteettiä taustoittavan kysymyksen: hallitseeko pedagogiikkaa talous? Miten talous ja pedagogiikka kietoutuvat yhteen? Sitä on tutkijan sitten mietiskeleminen, myöhemmin, jos esitys synnyttää siitä ymmärrystä. Tällä hetkellä esitys itse on koko maailma ja sen napa, joka koetetaan saatella vain muutamalla harjoituskerralla maailmaan. Sekin on uutta: olla kuin kapellimestari, valmistaa kokonainen orkesteriteos, joka on aidosti moniääninen, lyhyessä ajassa. Ensimmäinen läpimeno kuitenkin antaa luvan odottaa henkeäsalpaavan hyvää. Toivon yksityiskohtien koukuttavan yleisön. Kyseessä on jonkun elämä, joten ei haittaa, jos esityksen aikana kuulee nuppineulan putoavan.

Tarinat ja tekijät

Tarinat ja tekijät eivät kerro syrjäytymisestä. Niin suureen haasteeseen, kuin mihin tämä esitys heidät asettaa, ei syrjäytynyt kykenisi. Mutta vaarassa he ovat toki olleet itse kukin, kriittisissä risteyskohdissa. Mieleni kuvissa näitä vaaran hetkiä kuvaa Jyväskylän Kesässä näkemäni nukke hulmuavine peräsimineen, joka Huoneteatterin Goethen runoon pohjautuvassa esityksessä Keijujen Kuninkaalle menetetyt lapset etsi uutta kohdetta, leijuu lähellä ja on vaarassa istua olkapäälle.

Esityskuva Jyväskylän Huoneteatterissa kesällä 2016 nähdystä Keijujen Kuninkaalle menetetyt lapset -projektista, jossa nuoruutta käsiteltiin visuaalisesti ja auditiivisesti yhdistämällä Goethen runo Schubertin musiikkiin ja kansanrunouteen. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen.

My Way toteuttaa omalla tavallaan mahdollisuuksien tasa-arvon teemaa kertomalla erilaisista opinpoluista. Ilman esitykseen rakennettua muotoa ja joukkomuotoisuutta heidän opinpolkunsa eivät kenties pääsisi muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa esiin. Esitys sopii niin toisen asteen opintoihin siirtyville yläkouluikäisille nuorille ja nuorten vanhemmille kuin myös heille, jotka pohtivat, mitä toisen asteen opintojen jälkeen. Toivon, että esitys tarjoaa koulutuksen ammattilaisille arvokasta tietoa arjen asiantuntijoilta, jotain, mitä kenties ei ole tullut ajatelleeksi.

Menin kymppiluokalle. Koulun keittiöön pääsin olemaan. Peruskoulun jälkeen tuli itsetuhoisuus. Kaikki valveillaoloaika meni tietokoneella. Se oli semmosta räpiköintiä.
Tarpeeksi kun jaksaa odottaa, niin kyllä se paranee. Joskus sattuu vielä onni kohdalle. Pari viime vuotta on ollu hyviä. Oon saanu rauhassa olla ja kasvaa. Hiljalleen on löytyny tää, mitä haluan tehdä.

Esityksellä pyritään lisäämään koulutusvalintojen monimuotoisuuden ymmärtämistä. Hyvästä tanssijasta tulee hyvä sähkömies. Muusikkoudesta haaveileva voittaa ujoutensa jääkiekkoa pelaamalla. Se kannustaa toivon pedagogiikkana erityisesti peruskoulunsa päättäviä siinä, miten välivuodet eivät välttämättä ole välivuosia elämästä niin kuin ei epävarmuus, epätäydellisyys tai vastoinkäymiset ole välttämättä syrjäytymisen alku.

Nykyään koulutus on toimenpiteiden kohde. Esitys muistuttaa, että olemme paljon tätä monipiirteisempiä. Esityksen viesti vanhemmille on: ihannetarinaa kasvamiselle ei ole, käsityksistämme huolimatta. Sillä haluamme katsojaa hieman myös vinksauttaa.

En lähtenyt tekemään poliittista näytelmää, vaan näytelmään ihmisistä mahdollisimman totuudellisesti nuorten kanssa, joista tiesin, että heillä on jotain sanottavaa.  Jos lopputulos osoittautuu poliittiseksi, hyvä niin.

Mulle ei olis käyny näin hyvin, kun miltä musta nyt tuntuu, jos mä olisin menny kouluun. Koulun penkillä ei olis tullu mitään. Se olis kääntänyt mut pois tästä, mistä haaveilen nyt ammattia.

Kirjoittaja: Satu Olkkonen teatteritaiteen tohtori sekä Tampereen yliopiston Nuoret Estradille -hankkeen työpajan vetäjä ja tutkija.

My Way -esityksen Facebook-sivu: https://www.facebook.com/events/1695101807473001/

Lähteet

  • Junttila, J. 2012. Dokumenttiteatterin uusi aalto. Helsinki: Like.
  • Jyväskylän Huoneteatteri. 2016. Keijujen kuninkaalle menetetyt lapset, ohj. Raili Kivelä. https://keijujenkuningas.wordpress.com/
  • Kajaanin harrastajateatteri. 2014. Oikeusjuttu – totuus Kajaanin opettajankoulutusyksikön alasajosta, ohj. Veikko Leinonen. http://kajaaninseminaari.blogspot.fi/
  • Moi, moi, mitä kuuluu? -projekti ja valokuvanäyttely. Miltä vuosi Suolahdessa näyttää yksin maahan tulleiden nuorten turvapaikanhakijoiden silmin? Projektin vastuutaiteilijana toimi kuvajournalisti, valokuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen. Kulmakartano, 2.-9.10.2016, Jyväskylä.

Tutkimussuostumuksen prosessi etnografiassa

Opettaja esittelee minut opiskelijoille käytävällä nimeltä. Hän kertoo, että olen mediakulttuurin tutkija, joka on saanut koululta ja häneltä luvan tutkia heidän luokkaansa. Samalla hän antaa ymmärtää, että luokan arki on hektistä: ”Jos tästä jotain tutkimusta saa aikaiseksi”. En esittele itseäni enempää, hymyilen opiskelijoille. Opettaja kysyy nuorilta, saanko tulla heidän tunnilleen. He katsovat minua ja kuulen, miten joku opiskelijoista sanoo: ”Saa”. Hymyilen ja teen hikeä otsalta pyyhkivän eleen. Osa nuorista hymähtää. (1. havainnointipäivä)

Näin kohtasin ensimmäistä kertaa tutkimukseni nuoret, kun aloitin osallistuvan havainnoinnin ammattiopistolla maahanmuuttajien perusopetuksen ryhmässä. Sen jälkeen olen esittäytynyt useaan otteeseen ja kertonut parikymppisille nuorille tutkimukseni tarkoituksesta. Kerron seuraavassa havainnointipäiväkirjan esimerkkien avulla, miten perustelen tutkimukseen osallistuville nuorille läsnäoloani heidän opetusryhmässään ja pyydän heiltä tutkimussuostumusta. Sitä ennen avaan lyhyesti nuorten mediaosallistumista käsittelevän etnografisen tutkimukseni taustaa ja rajausta.

Mediaosallistuminen koulutuksen siirtymävaihetta elävien nuorten elämässä

Tutkimukseni alkupiste on mediaosallistuminen. Kyseessä on liukas käsite, joka puhuttaa niin yleisötutkimusta kuin mediakasvatustutkimusta. Käsitteen taustalla vaikuttaa ensinnäkin medioitumiseksi kutsuttu kehityskulku. Kun laitteet ja mediasisällöt moninaistuvat, vastaanottaminen tai tulkitseminen eivät riitä kuvailemaan kattavasti ihmisten mediasuhteita. Toisaalta mediaosallistuminen on sukua kansalaisuuden kanssa: ihmiset ottavat mediavälitteisesti osaa yhteiskuntaan tai kulttuuriin. Mediaosallistumista on pyöritelty monesta näkökulmasta. Sen määritteleminen on kuitenkin osoittautunut hankalaksi. Mihin ihmiset tarkalleen ottaen osallistuvat ja mikä lasketaan osallistumiseksi? Entä onko osallistuminen lähtökohtaisesti tavoiteltavaa? (Banaji 2008; Carpentier 2016; Livingstone 2013.)

Lähden selvittämään tutkimuksessa, mitä mediaosallistuminen tarkoittaa koulutuksellista siirtymävaihetta elävien nuorten elämässä. Rajaan tutkimuksen kahteen ammattiopiston koulutuksen opiskelijaryhmään. Ensimmäinen on Suomeen hiljattain muuttaneiden nuorten ryhmä, joka opiskelee peruskoulun alaluokkien oppisisältöjä. Heidän tavoitteenaan on siirtyä aikuislukioon ja suorittaa siellä peruskoulu loppuun. Toisen ryhmän nuoret osallistuvat puolestaan peruskoulun ja ammatillisen toisen asteen opintojen välissä vuoden kestävään koulutukseen. Näiden pääosin kantasuomalaisten nuorten tavoitteena on opiskella myöhemmin ammatillinen perustutkinto.

Tuotan etnografisen aineiston kahden opiskelijaryhmän parissa koulutuksessa sekä nuorten vapaa-ajalla. Teen pitkäkestoista osallistuvaa havainnointia, eli tutustun opiskelijoiden mediakäyttöön koulun arjessa ja opettelen toimimaan heidän kanssaan myös opintojen ulkopuolella. (Lappalainen 2007.) Keskustelutan kenttäjakson aikana syntyvää empiiristä aineistoa ja teoriaa, joka antaa mediaosallistumisen käsitteelle ristiriitaisia sisältöjä.

Tutkijan esittäytyminen

Toisena havainnointipäivänä saan uuden mahdollisuuden puhutella koko luokkaa ja esittäytyä paremmin. Tällä kertaa oppilaita on paikalla runsaasti ja otan oppitunnista aikaa selventääkseni, kuka olen ja mitä teen. Kerron kaikille, että olen tutkija ja kiinnostunut siitä, miten he käyttävät mediaa. Yritän varmistaa, että oleelliset sanat, kuten tutkimus ja media, avataan keskustelevassa hengessä. Selitän myös, että opiskelijat voivat miettiä, haluavatko osallistua tutkimukseen. Samana päivänä myöhemmin suomen työparini kysyykin kiinnostuneena tarkennusta opiskeluhistoriaani yliopistolla. Aiempi esittäytymiseni ja syyni olla koulussa kuitenkin jää roikkumaan ilmaan, sillä en avaa vastaustani enkä toisaalta kysy vuorostani opiskelijan taustasta.

Opettaja ohjeistaa lukemaan Turkin lomamatkasta kertovan lyhyen postikorttitekstin parin kanssa. Ehdotan, että voin olla vieressäni istuvan opiskelija kanssa pari. Luemme vuorotellen. Kun olemme valmiit, hän kysyy: ”Anteeksi, mitä sinä opiskelet yliopistolla?” Vastaan, että mediatutkimusta. Keskustelu ei jatku sen enempää. (2. havainnointipäivä)

Tästä lähtien teen henkilökohtaista tuttavuutta ryhmän nuoriin: neuvon tunneilla apua pyytäviä ja selitän suomea tauoilla, vietän opiskelijoiden kanssa ruokatunteja ja puhun viilenevästä säästä usein. Pelkkä esittäytyminen ei kuitenkaan riitä: tutkijan läsnäolo vaatii perusteltua selitystä ja tutkittavien suostumuksen.

Tutkittavien informointi ja suostuttelu

Olen valmistellut selkokielisen esittelyn tutkimuksesta, ja käymme sen nuorten ja heidän opettajansa kanssa  läpi toisen havainnointiviikon loppupuolella. Pyrin kertomaan tutkimuksesta tekstissä mahdollisimman konkreettisesti: ”Teen koulussa havaintoja tunneilla ja taukojen aikana. Katselen ja kuuntelen, mitä mediaan liittyviä asioita koulussa tapahtuu. Saatan kysellä opiskelijoilta kysymyksiä. Jos saan opiskelijoilta luvan, tapaan heitä myös koulun ulkopuolella. Silloin he voivat näyttää, miten he käyttävät mediaa vapaa-ajallaan. He voivat myös antaa aineistoon itse tekemäänsä mediaa, esimerkiksi valokuvia tai videoita.” Toivon, että tekstiä ryydittävät kuvat ja kuvatekstit sekä sanasto avaavat tutkimuksen perusteluja.

informointi_suostumusKäytämme tekstiin kaksi suomen tuntia, jotka minä vedän opettajan sijaan. Aamupäivän työskentelyn jälkeen olenkin kirjoittanut joidenkin opiskelijoiden kanssa suostumuksen. Kun olemme ruokailun jälkeen siirtymässä toiseen aineeseen, huomaan, että suostumuksen saaminen ei ole itsestäänselvyys:

 

Opettaja tuo oman sopimuksensa ja kirjoitan sen hänen kanssaan. Hän antaa minulle puheenvuoron. Kerron, että tutkimusta voi miettiä rauhassa ja jokainen päättää itse. Sanon samaan hengenvetoon, että olisin tosi tyytyväinen, jos mahdollisimman moni osallistuisi. Opettaja komppaa: niin, se helpottaa Suvin työtä.

Yksi opiskelijoista kysyy luokan toiselta reunalta, voiko antaa paperin minulle takaisin. Kysyn miksi. Hän vastaa, että ei tule tutkimukseen. Olen yllättynyt: ”Mikset!” Opiskelijaa hymyilyttää. Pyydän häneltä muiden kuullen: mieti vielä, olisi tosi hyvä jos tulisit mukaan. Teen rukoilevan eleen käsillä.

Opettaja antaa toiselle opiskelijalle puheenvuoron. Hän kertoo, miksi osallistuu: voi oppia suomea, voi puhua suomea.

Jatkamme ymppää. Minulla on tunnin ajan pala kurkussa. Mietin, että olen pilannut tutkimuksen esittelemällä sen liian opettajamaisesti. Miksen tehnyt tästä osallistavampaa tehtävää? (9. havainnointipäivä)

Tutkimussuostumuksen prosessiluonne tulee kuitenkin esiin, kun palaan aiheeseen keskinäisissä keskusteluissa opiskelijoiden kanssa. Osallistumisen esteitä on monia, ja jotkut on mahdollista ylittää. Osa ei halua tulla tutkimukseen, koska tutkijalla ja tutkittavilla ei ole vahvaa yhteistä kieltä. Joku taas suhtautuu epäuskoisesti kiinnostukseen, jota osoitan heidän tylsänä pitämäänsä mediakäyttöä kohtaan. Samalla huomaan painottaneeni informoinnissa sosiaalista mediaa, mikä voi tuntua opiskelijoista ulossulkevalta:

Ruokatauolla istun yliopisto-opinnoistani aiemmin kysyneen opiskelijan lähellä. Hänellä on puhelin ja kuulokkeet, jotka hän ottaa pois kun kysyn häneltä, tuleeko hän tutkimukseeni. Hän vastaa: ”En”. Kysyn, miksei. Hän sanoo, ettei tiedä mitä hyötyä hänestä olisi minulle, hän ei käytä ”social media”. Minä kerron, ettei se haittaa yhtään mitään, että se on kiinnostavaa jos ei käytä ”social mediaa”. Opiskelija kuuntelee ja sanoo: ”No sitten”. Kirjoitamme paperin. (10. havainnointipäivä)

Kirjoittaja Suvi Törrönen on Tampereen yliopiston jatko-opiskelija. Hän tutkii etnografisessa väitöskirjassaan, mitä mediaosallistuminen tarkoittaa koulutuksellista siirtymävaihetta elävien nuorten arjessa. Väitöskirja liittyy Nuoret estradille -tutkimushankkeeseen.

Lähteet

  • Banaji, Shakuntala (2008) The trouble with civic: a snapshot of young people’s civic and political engagements in twenty-first-century democracies. Journal of Youth Studies 11(5), 543–560
  • Carpentier, Nico (2016) Beyond the Ladder of Participation: An Analytical Toolkit for the Critical Analysis of Participatory Media Processes. Javnost – The Public 23(1), 70–88,
  • Lappalainen, Sirpa (2007) Johdanto. Mikä ihmeen etnografia? Teoksessa Lappalainen, Sirpa & Hynninen, Pirkko & Kankkunen, Tarja & Lahelma, Elina & Tolonen, Tarja (toim.) Etnografia metodologiana. Lähtökohtana koulutuksen tutkimus. Tampere: Vastapaino, 9–14.
  • Livingstone, Sonia (2013) The Participation Paradigm in Audience Research. The Communication Review 16(1), 21–30.