Somettaminen yhteenkuulumisen tunteen vahvistajana

Sosiaalisen median vaikutukset nuoriin ja nuorten yhteisöihin ovat suuret. Helposti ajatellaan uusien medioiden eristävän nuoret omasta elinpiiristään ja että nuoret käyttävät vain verkkovälitteistä viestintää, mikä ei välttämättä ole totta. Kirjoitan paraikaa pro gradu-työtä Tampereen yliopiston mediakasvatuksen maisteriohjelman opiskelijana. Olen myös mukana yliopiston Nuoret estradille -hankkeessa, johon liittyen toteutin yhdessä toisen opiskelijan kanssa nuorille suunnatun mediatyöpajan monikulttuurisessa nuorisokahvilassa Tampereella viime syksynä. Kerron tässä tekstissä verkkoviestintään ja osallisuuteen liittyvistä kokemuksistani vetämässäni työpajassani.

Screenshot_2016-01-27-11-05-12Verkkoviestintä tarkoittaa viestintäteknologian mahdollistamaa vuorovaikutusta, joka perustuu sekä käyttäjien väliseen vuorovaikutusprosessiin (Steuer 1992) että käyttäjän kokemaan vuorovaikutukseen (Newhagen ym. 1998). Jälkimmäinen oli havaintojemme perusteella nuorilla toisenlaista kuin me ohjaajat oletimme. Omasta elinpiiristä eristäytymisen sijaan verkkoviestintä on tutkimusten mukaan esimerkiksi tärkeä sopeutumisen väline monikulttuurisille nuorelle sen tarjotessa yksilölle ja ryhmälle uusia tapoja integroitua uuteen kotimaahan, oppia siitä, osallistua sekä samalla kuitenkin olla katkaisematta yhteyksiä lähtömaahan (Khovorostianov 2012). Internetin käyttö siis lievittää tunnetta diasporassa elämisestä ja mahdollistaa vertaisverkostojen luomisen nuorten välille. Verkossa nuoret ja vanhat voivat luoda fanikulttuurin tai muiden yhteisöiden kautta yllättävänkin syviä ihmissuhteita, jotka voivat muodostua pitkäkestoisiksi suhteiksi, joiden kautta he voivat osallistua yhteiskunnan toimintaan. Ehkä sosiaalinen media ei olekaan uhka, vaan mahdollisuus niille nuorille, jotka muuten ehkä jäisivät ilman omaa yhteisöä. Toisaalta esimerkiksi Facebookin käytön on esitetty olevan suojautumista muulta yhteiskunnalta, kun se tapahtuu vain oman vähemmistöryhmän edustajien kesken (Croucher & Rahmani 2015). ”Face-to-face” -ihmissuhteet ovat siis edelleen tärkeitä, eikä verkossa tapahtuva kommunikointi saa syrjäyttää sitä. Omat kokemuksemme nuorten parissa tehdystä projektista tukevat kuitenkin näkemystä verkkovälitteisen kommunikoinnin luomien yhteisöiden toimivuudesta varsinkin, kun ne yhdistetään ”face to face” -tapaamisiin.

Projektimme suurimpia haasteita oli saada nuoret ensinnäkin innostumaan ja lähtemään siihen mukaan. Myöhemmin projektin aikana heidän ajanpuutteensa puolestaan vaikeutti yhteisen ajan löytymistä. Projektista innostuneet nuoret nimittäin olivat myös muutenkin aktiivisia nuoria, joten heidän aikataulunsa olivat tiukat. Tämän takia käytimme lopulta hyvin paljon verkkoteknologiavälitteistä viestintää projektin tekemisessä ja nuorten osallistamiseen projektiin. Lähtökohtaisesti pyrimme tietenkin siihen, että kaikki pääsisivät paikalle nuorisokahvilaan, jonka kävijöitä projektin nuoret ovat.  Se ei kuitenkaan ollut mahdollista joka kerta. Huoleksemme nousi se, kokevatko nuoret projektin ja meidän ohjaajien panostuksen projektin sisältöön ja tehtäviin silti positiivisesti. Haastattelussa yksi nuori kumosi epäilyksemme:

Haastattelija: ”No mitä mieltä sä olit siitä ryhmäviestinnästä, siitä WhatsAppista ja… eli kannattiko sitä Whatsappia käyttää?”
Nuori: (varovaisesti) ”Eeensimmäinen ryhmä oli vähän sellainen floppi, koska ne henkilöt ja egot alkoi vähän silleen taistelee ja vähän silleen sanaharkkaa, mutta onneksi tehtiin, niinku se uus, tota noin, se uus whatsapp-ryhmä ja se on ollut tosi kiva, kun aina kun mä en oo ollut siellä mä oon päässy kattomaan niitä kuvia ja ollu silleen hengessä mukana ja silleen päässyt siihen remmiin mukaan joten kuten.”

Huolimatta siitä ettei hän päässyt paikalle, hän koki sosiaalisen median kautta olevansa osa projektia, koki kuuluvansa osaksi ryhmää. Nuoret myös korostivat haastatteluissa sitä, kuinka pieni ydinporukka oli heille mieluisampi kuin meidän ohjaajien haaveissa ollut isompi ryhmä nuoria. Nuoret pitivät työskentelytavastamme, jossa verkkoteknologian avulla kommunikoimme, annoimme heille tilaa vaikuttaa tapaamisaikoihin ja kuviin kannustaen heitä tekemään omia ratkaisuja sekä toimme muutaman vierailijan paikan päälle – samaan aikaan olimme huolissamme siitä, että niin harva nuori lähti lopulta mukaan emmekä voineet tehdä ohjelmaa täysin etukäteen, koska toiminta oli osa avointa nuorisotyötä. Käsityksemme nuorten tarpeista olivat hyvin erilaiset kuin mitä ne todellisuudessa olivatkaan. Nämä nuoret todistivat, että me mediakasvattajina ja nuorisotyöntekijöinä voimme tukea heitä ja kannustaa heitä verkossa, rohkaista astumaan esiin ja sanomaan mielipiteensä – eli osallistamaan heitä, vaikka emme fyysisesti olisikaan samassa tilassa. Se, että ryhmä oli pieni, merkitsi nuorille sitä, että annoimme  juuri heille enemmän aikaamme. Se, että kysyimme nuorten mielipiteitä tapaamisaikoihin, antoi heille mahdollisuuden vaikuttaa ja kokea itsensä ja oman arkensa tärkeäksi.

Projekti, jonka pelkäsimme epäonnistuvan. Projekti, joka haastoi meitä viikoittain. Projekti, jossa jokainen mukana ollut nuori koki olevansa osa sitä. Projekti, joka opetti  meille sosiaalisen median voivan luoda aidon yhteisön, johon nuori voi identifioida itsensä. Kuten Hampton ja kumppanit (2011) toteavat on sosiaalisesta mediasta tullut merkittävä sosiaalisten verkostojen muodostamisen väline.  Se on nykypäivää.

KIrjoittaja: mediakasvatuksen maisteriopiskelija Milka Myllynen

 

LÄHTEET:

  • Croucher, S. M., & Rahmani, D. (2015). ”A Longitudinal Test of the Effects of Facebook on Cultural Adaptation”. Journal Of International & Intercultural Communication, 8(4), 330-345
  • Hampton K. N., Sessions L.F., & Her E.J. (2011) ”CORE NETWORKS, SOCIAL ISOLATION, AND NEW MEDIA”. Information, Communication & Society, 14(1), 130-155,
  • Khvorostianov, N., Elias, N., and Nimrod, G. (2012). ”’Without it I am nothing’: The internet in the lives of older immigrants”. New Media & Society. 14(4), 583-599
  • Newhagen, J. E., Cordes, J. W., & Levy, M. R. (1995). ”Nightly@nbc.com: Audience scope and the perception of interactivity in viewer mail on the internet”. Journal of Communication, 45(3), 164-175.
  • Steuer, J. (1992). ”Defining virtual reality: Dimensions determining telepresence”. Journal of Communication, 42(4), 73-93.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *