Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2016

Mediakasvatusyhteistyötä lehtien ja nuorisotyön välille

Suomalaiset sanoma- ja aikakauslehdet ovat pitkään tehneet yhteistyötä koulujen kanssa. Esimerkiksi sanomalehtiä on käytetty opetuksessa yli 50 vuotta. Lehtien ja koulujen yhteistyö on aktiivista ja moniulotteista, esimerkiksi lukuisat kouluryhmät vierailevat vuosittain lehdissä, toimittajat käyvät vierailuilla kouluissa ja käynnissä on myös uudenlaisia yhteistyöprojekteja.

Lehdet ovat kuitenkin harvemmin tehneet mediakasvatustyötä yhdessä nuorisotyön, kuten nuorisotalojen kanssa. Sanomalehtien Liiton ja Aikakausmedian mediakasvatusasiantuntijoina meillä on mahdollisuus vahvistaa lehtien ja nuorisotyön yhteistyötä Tampereen yliopiston Nuoret estradille -hankkeen keskeisimpinä yhteistyökumppaneina.

Hankkeessa yhdistyy kiinnostavalla tavalla tutkimus ja käytännön mediakasvatustoiminta. Meidän roolimme on käytännöllinen. Tuotamme hankkeen oppimateriaalit, joiden tavoitteena on tarjota nuorten parissa toimiville, kuten nuorisotyöhön, konkreettisia työkaluja nuorten kasvattamiseksi aktiivisiksi kansalaisiksi sekä monilukutaidon ja itseilmaisun kehittämiseksi. Tavoitteena on, että nuoret löytäisivät oman äänensä yhteiskunnassa.

kansi_teksteilla_web_72ppiHankkeen ensimmäisenä vuonna tuotimme Nuoret estradille #1 Äänenavaus -materiaalin, joka tarjoaa välineitä nuorisotyöhön silloin, kun nuoren esiintyminen ja oman mielipiteen kertominen eivät vielä ole varmalla pohjalla, ja mielikuvituskin on lapsuuden jäljiltä nukahtanut. Oppimateriaalin tehtävät herättelevät nuorta etsimään rohkeutta ja löytämään kykyä itseilmaisuun. Materiaalia jaetaan laajasti Suomen nuorisotyöntekijöille ja se on netistä vapaasti ladattavissa:

http://www.aikakauslehdet.fi/nuoretestradille/ ja http://sanomalehtiopetuksessa.fi/fi/mediakasvatusmateriaaleja/

Tänä vuonna kehitämme journalismin ja julkaisemisen eettisiin kysymyksiin pureutuvan käytännöllisen oppaan ohjaajille. Hankkeen työpajoissa onkin pohdittu muun muassa tekijänoikeuteen, sananvapauteen ja yksityisyydensuojaan liittyviä kysymyksiä. Lisäksi viimeisenä hankevuonna (2017) suunnitelmissamme on toteuttaa toiminnallinen verkko- tai mobiilimateriaali, joka auttaa nuorta hahmottamaan, mikä häntä kiinnostaa, ja avaa näkökulmia vaikuttamiseen nuoren omassa elinpiirissä tai laajemmin yhteiskunnassa.

Nuoret estradille -hanke toimii lehdille hyvänä esimerkkinä. Se muistuttaa, että yhteistyökumppani voi löytyä myös nuorisotyöstä. Samalla se auttaa nuorisotyön toimijoita huomaamaan, että median, journalismin ja mediakasvatuksen asiantuntijoita löytyy todella läheltä, vaikkapa omasta paikallisesta lehdestä.

Sanomalehtien Liitossa ja Aikakausmediassa panostetaan vahvasti mediakasvatukseen. Näemme nuorten kriittisen ja aktiivisen lukutaidon kehittämisen erittäin tärkeänä. Meille on tärkeää olla tukemassa nuorten aktiivisuutta ja halua vaikuttaa. On hienoa ja hyödyllistä, että Nuoret estradille -hankkeen myötä yhteistyömme on laajentunut nuorisotyön suuntaan.

Kirjoittajat: Hanna Romppainen, mediakasvatusasiantuntija, Sanomalehtien Liitto ja Outi Laine, mediakasvatusasiantuntija, Aikakausmedia

sanomalehtien_logo_vaaka_fi_rgb_m

 

aikakausmedia_logo

Kahvilan lämpöä ja maailmanparantamista – valokuvaprojekti nuorisokahvilassa antaa eväitä elämään

Sain syksyllä 2015 tilaisuuden kurkistaa nuorisokahvilan arkeen, kun toteutin toisen mediakasvatuksen maisteriopiskelijan kanssa Tampereen yliopiston Nuoret Estradille -tutkimushankkeeseen liittyvää osahanketta, valokuvatyöpajaa. Nuorisokahvila Tampereen sydämessä tarjoaa monella ei-kantasuomalaiselle nuorelle turvallisen ympäristön kohdata kavereita ja tutustua uusiin ihmisiin. Projektissamme mukana olleet nuoret kuvailivat nuorisokahvila Uniikkia muun muassa sanoilla: turvallinen, kotoisa, lämmin, rauhallinen ja kaverit. Nuorten käyttämät sanat liittyvät hyvin avoimen nuorisotyön tavoitteisiin.

Merja Kylmäkosken (2007,393, 401) mukaan nuorisotila on pienoismaailma, jossa toimitaan ja ollaan ryhmässä. Nuorisotila on myös paikka, jossa nuori voi keskustella heistä aidosti kiinnostuneiden aikuisten kanssa. Opintojen lisäksi työskentelen Tampereen kaupungilla nuorisotyössä, jossa olen omaksunut ajatuksen, että nuorten kanssa työskentelevien aikuisten tärkein tehtävä on olla helposti lähestyttäviä ja luotettavia aikuisia. Koen, että tämä oli myös Nuoret estradille -projektimme onnistumisen avain ja se että minulla oli työni kautta jo entuudestaan hyvä suhde moniin tutkimukseemme osallistuneista nuorista. Alla oleva haastattelun katkelma avaa tilannetta hyvin.

Haastattelija:    Miltä tuntui lähteä mukaan tällaiseen projektiin?
Nuori:                  No mä muistan vielä sen kun te tulitte silleen tulepa tänne ja mä olin silleen eii..
Haastattelija:   Naurahtaa
Nuori:                 No mä tein ja mä sain kuulla teiltä ja mä menin silleen, että ei, ei jaksa. En kykene siihen, mutta sitten… sä taas kerran pistit mut taas innostumaan siitä ja  sit sä sanoit, että tästä voi tulla jotain kivaa ja sitten mieli vaihtui, kun sä tulit ja sä olit yks tuttu. Menin ensin epäluuloisesti, mutta sit olikin ihan jees.
Haastattelija:    No olisiksä lähtenyt, jos mä olisin ollut joku vieras tyyppi?
Nuori:                 No itse asiassa en olisi lähtenyt… en olisi lähtenyt mielellään.

Nuorisotyöntekijän tehtävänä on mahdollistaa ja innostaa nuorta löytämään omat kiinnostuksen kohteensa sekä omat voimavaransa ja mahdollisuutensa. Yksi pro gradu-tutkimukseni keskeisistä kysymyksistä liittyy siihen, miten nuorisotyöllä ja mediakasvatuksella voidaan vaikuttaa nuoren osallisuuden tunteeseen. Osallisuus on sana, jota käytetään usein puhuttaessa nuorisotyöstä ja nuorisopolitiikasta. Käsite on vakiintunut nuorisotyön arkikieleen ja poliittiseen päätöksentekoon, mutta se on merkitykseltään moniselitteinen, jopa hankala.

Anu Gretschel (2007, 245-246) määrittelee osallisuuden nuorista puhuttaessa tunteeksi, jonka olemassaolo paljastuu vain kuuntelemalla nuoria. Käsitteeseen liittyy hänen mukaansa myös ”empowerment”, joka on suomennettu muun muassa voimaantumiseksi ja valtautumiseksi. Nämä termit kuvaavat osallisuuden tunteeseen liittyviä elementtejä: tunnetta ja pystymistä. Nuoren osallisuudessa on aina kyse yksilön suhteesta yhteisöön. Gretschel jakaakin osallisuuden kahdeksi osa-alueeksi: sosiaaliseksi osallistumiseksi ja vaikuttamisosallistumiseksi.

Sosiaalisessa osallistumisessa on kyse nuoren osallisuudesta omassa elämässä, yhteisössä ja yhteiskunnassa. Tämä tarkoittaa oman elämän hallintaa, elämänlaatua ja yhteisöön kuulumiseen. Vaikuttamisosallisuus on puolestaan kansalaisvaikuttamista, poliittista osallistumista. Sen tarkoituksena on pyrkiä muutoksiin ja parantaa muun muassa elinympäristöä ja kunnan palveluita. Näitä osallisuuden muotoja ei kuitenkaan voi täysin erottaa toisistaan, koska vaikuttamisosallisuus voi tuottaa myös sosiaalista osallisuutta. Projektimme toteutus nuorisokahvilassa, nuorten omalla maaperällä, oli otollista aluetta sosiaaliselle osallisuudelle. Tehtäväämme helpotti myös se, että tunsin osan nuorista jo entuudestaan ja meillä oli luottamukselliset välit. Vaikuttamisosallisuus taas tuli esille nuorten ottamien kuvien muodossa. Projektissamme nuoret kuvasivat itselleen tärkeitä aiheita @heartheyouth Instagram-tilille. Yhdeksi kantavaksi kuvausteemaksi nuorissa nousi monikulttuurisuus ja rasismi. Muita tärkeitä teemoja olivat Tampereen kaupunkiympäristö nuoren silmin. Eräs haastateltavista kertoi vaikuttamisen paikoista haastattelussaan:

Haastattelija: …mihin sä haluaisit vaikuttaa?
Nuori: No rasistisuuteen ja sitten öö nuorten näihin hengailupaikkoihin, et ois ny jotain missä olla. Koska niinku se, et nuoret on kauppojen pihalla on vähän sillee, mut ei oo muutakaan. Ja kun nuorisotilatkaan ei saa olla auki ku tiettynä päivinä ja aikoina niin pitäis olla jotain mihin mennä.

Reijo Kupiainen ja Sara Sintonen (2009, 14) kuvaavat digitaalisen ajan kulttuuria yhteisöllisyyden, jakamisen, osallistumisen, levittämisen ja kierrättämisen termein. Puhutaan yleisesti myös osallisuuden kulttuurista (participatory culture). Lapset ja nuoret eivät ole enää vain vaikuttamisen kohteita vaan aktiivisia median vaikuttajia ja luovia tekijöitä. Tähän pyrimme myös projektillamme, vaikka välillä tie tuntuikin hieman kivikkoiselta. Nuorelle oman äänen löytäminen ei aina ollut helppoa ja se vaati vähän keskittymistä. Eräällä projektiin osallistuneista nuorista oli vaikeuksia löytää oma tapansa kuvata jotain itselleen tärkeää. Projektimme kautta löytyi kuitenkin myös hänelle tärkeä aihe ja kuva.

Nuori: Haluun vielä tarkentaa. En halunnu ottaa kun yhden kuvan. En mitä tahansa millä ei oo väliä. Vaan oikeesti jotain tärkeetä. Olishan voinu kuvata vaikka mitä, mutta toi oli tärkeä.

Projektin lopussa ripustimme kaikki kuvat kaikkien nuorisokahvilan nuorten nähtäväksi. Nuorisokahvilan pienoismaailmassa näkyy nyt hetken koko Tampere ja palanen nuorten kuvaajien elämää kaikille kahvilan kävijöille.

Kirjoittaja: Inka Kiuru, mediakasvatuksen maisteriopiskelija

 

Lähteet:

  • Gretschel, Anu (2007). ”Nuori – Ei asiakkaaksi, vaan vaikuttamaan nuorisotyön keinoin”. Teoksessa Hoikkala Tommi & Sell Anna (toim.) Nuorisotyötä on tehtävä – Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Helsinki: Hakapaino Oy. s. 243 – 262
  • Kupiainen, Reijo & Sintonen, Sara (2009). Medialukutaidot, osallisuus, mediakasvatus. Helsinki: Palmenia Helsinki University Press
  • Kylmäkoski, Merja (2007). ”Eteinen, vessa, keittokomero ja huone – niistä on nuorisotila tehty”. Teoksessa Hoikkala Tommi & Sell Anna (toim.) Nuorisotyötä on tehtävä – Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Helsinki: Hakapaino Oy

Mediakasvatus pitäisi olla osa media-alan ammattilaisuutta

Kenelle mediakasvatus kuuluu? Onko se jotain joka tapahtuu kouluissa vai onko se myös media-alan ammattilaisen velvollisuus?

Mediakasvatus on paikannettu perinteisesti usein kouluun. Toimittajat ja muut media-alan ammattilaiset on nähty lähinnä yhteistyökumppaneina, ei niinkään mediakasvatuksen toimijoina. Näin ajatellaan valitettavasti usein myös mediatalojen sisällä. Huomattavan harvoin toimittajat kuitenkaan katsovat mediakasvatuksen heidän roolikseen. (ks. Maasilta 2010, 159) Kuitenkin katson, että myös media-alan toimijoilla on mediakasvatuksessa tärkeä roolinsa.

Suurin osa lasten ja nuorten mediankäytöstä tapahtuu vapaa-ajalla kouluajan ulkopuolella. Lapset ja nuoret kuluttavat sekä käyttävät mediaa. Siten myös media-ammattilaisen tekemillä valinnoilla on aina suoria tai epäsuoria vaikutuksia sekä yhteyksiä lapsiin ja nuoriin. Ammattilaisuuteen kuuluukin se, että ymmärtää oman ammatillisen vastuunsa ja ottaa huomioon lapset ja nuoret mediaosallistujina, median kuluttajina ja  tuottajina.

Velvollisuuden ei tarvitse tarkoittaa pakkopullaa tai tiettyyn muottiin ahtautumista. Media ei ole yhtenäinen. Siten ei myöskään ole vain yhtä tapaa toteuttaa mediakasvatusta. Malleja ja keinoja on monenlaisia. Jokainen  media-alan ammattilainen voi siten löytää juuri itselle sopivat tavat.

Olen itse työskennellyt muun muassa uutistoimittajana Helsingin Sanomissa sekä tehnyt vastannut mediakasvatuksellisista hankkeista Sanomilla. Näen mediakasvattajan ja toimittajan työssä paljon yhteneväisyyksiä: uteliaisuus, kriittinen lähentymistapa tietoon, tutkiva ote. (Ks. Mediakasvattajan kompetenssista mm. Kotilainen 2002, 37; Herkman 2007, 36).

Mielestäni kaikkien toimittajien ei tarvitse olla mediakasvattajia, mutta on selvää, että mediakasvattajissa tarvitaan myös toimittajia. Kriittiseen medialukutaitoon liittyy käsitys siitä, miten mediatekstit syntyvät ja millaisia valintoja esimerkiksi uutistekstejä tehdessä voi tehdä. Yksi keino ymmärtää mediamaailma on tehdä mediasisältöjä itse. Itse tekeminen tuo näkyväksi piilossa olevia käytäntöä ja vie tekijän osalliseksi tuotannollisista taustoista. (Herkman 2007, 20) Tässä voi toimittaja tuoda mediakasvatukseen oman ammattitaitonsa.

Jotta voidaan puhua media-alan ammattilaisista mediakasvattajina, on päästävä eroon käsityksestä, jonka mukaan kasvatus on jotain, mikä tapahtuu vain koulussa tai opettajan johdossa. Myös media-alan toimijoita tarvitaan. Kasvattajat eivät välttämättä esimerkiksi ymmärrä journalismin konventioita tai tunne toimituskäytäntöjä, kuten media-alan ammattilaiset. (Puro 2014)

Ehkä vaikein pala nieltäväksi  toimittajilla on ollut kysymys median vastuusta. Mediasuojelua eivät toimittajat haluaisi millään ottaa kontolleen, sillä se koettaisiin journalistisen vapauden rajoittamiseksi. Itse en näe tässä ristiriitaa journalistisen vapauden kanssa. Etiikka on nykyiselläänkin tärkeä osa toimittajan työtä.

Näkisin ennemminkin, että mediakasvatuksellisen näkökulman ymmärtämisessä on kyse ammatillisesta kehittymisestä. Mediakasvatus on osa media-ammattilaisen ammattitaitoa.

 

Pauliina Grönholm

Kirjoittaja on työskennellyt yli 10 vuotta toimittajana. Hän on parhaillaan opintovapaalla ja suorittaa kansainvälistä mediakasvatuksen maisteritutkintoa Tampereen yliopistossa.

 

Lähteet:

  • Herkman, Juha (2007): Kriittinen mediakasvatus. Vastapaino.
  • Kotilainen, Sirkku: ”Kasvattaja lapsen tulkkina mediaympäristössä”. Teoksessa Sintonen, Sara: Median sylissä. Kirjoituksia lasten mediakasvatuksesta. Finnlectura.
  • Maasilta, Mari (2010): ”Crossing Borders”. Teoksessa Kotilainen, Sirkku & Arnolds-Grandlund, Sol-Britt: Media Literacy Education: Nordic Perspectives. Nordicom& Finnish Society on Media Education.
  • Puro, Pirjo-Riitta (2014): Sanomalehdet koulutiellä. 50 vuotta  Sanomalehtien ja koulujen yhteistyötä. BOD

Somettaminen yhteenkuulumisen tunteen vahvistajana

Sosiaalisen median vaikutukset nuoriin ja nuorten yhteisöihin ovat suuret. Helposti ajatellaan uusien medioiden eristävän nuoret omasta elinpiiristään ja että nuoret käyttävät vain verkkovälitteistä viestintää, mikä ei välttämättä ole totta. Kirjoitan paraikaa pro gradu-työtä Tampereen yliopiston mediakasvatuksen maisteriohjelman opiskelijana. Olen myös mukana yliopiston Nuoret estradille -hankkeessa, johon liittyen toteutin yhdessä toisen opiskelijan kanssa nuorille suunnatun mediatyöpajan monikulttuurisessa nuorisokahvilassa Tampereella viime syksynä. Kerron tässä tekstissä verkkoviestintään ja osallisuuteen liittyvistä kokemuksistani vetämässäni työpajassani.

Screenshot_2016-01-27-11-05-12Verkkoviestintä tarkoittaa viestintäteknologian mahdollistamaa vuorovaikutusta, joka perustuu sekä käyttäjien väliseen vuorovaikutusprosessiin (Steuer 1992) että käyttäjän kokemaan vuorovaikutukseen (Newhagen ym. 1998). Jälkimmäinen oli havaintojemme perusteella nuorilla toisenlaista kuin me ohjaajat oletimme. Omasta elinpiiristä eristäytymisen sijaan verkkoviestintä on tutkimusten mukaan esimerkiksi tärkeä sopeutumisen väline monikulttuurisille nuorelle sen tarjotessa yksilölle ja ryhmälle uusia tapoja integroitua uuteen kotimaahan, oppia siitä, osallistua sekä samalla kuitenkin olla katkaisematta yhteyksiä lähtömaahan (Khovorostianov 2012). Internetin käyttö siis lievittää tunnetta diasporassa elämisestä ja mahdollistaa vertaisverkostojen luomisen nuorten välille. Verkossa nuoret ja vanhat voivat luoda fanikulttuurin tai muiden yhteisöiden kautta yllättävänkin syviä ihmissuhteita, jotka voivat muodostua pitkäkestoisiksi suhteiksi, joiden kautta he voivat osallistua yhteiskunnan toimintaan. Ehkä sosiaalinen media ei olekaan uhka, vaan mahdollisuus niille nuorille, jotka muuten ehkä jäisivät ilman omaa yhteisöä. Toisaalta esimerkiksi Facebookin käytön on esitetty olevan suojautumista muulta yhteiskunnalta, kun se tapahtuu vain oman vähemmistöryhmän edustajien kesken (Croucher & Rahmani 2015). ”Face-to-face” -ihmissuhteet ovat siis edelleen tärkeitä, eikä verkossa tapahtuva kommunikointi saa syrjäyttää sitä. Omat kokemuksemme nuorten parissa tehdystä projektista tukevat kuitenkin näkemystä verkkovälitteisen kommunikoinnin luomien yhteisöiden toimivuudesta varsinkin, kun ne yhdistetään ”face to face” -tapaamisiin.

Projektimme suurimpia haasteita oli saada nuoret ensinnäkin innostumaan ja lähtemään siihen mukaan. Myöhemmin projektin aikana heidän ajanpuutteensa puolestaan vaikeutti yhteisen ajan löytymistä. Projektista innostuneet nuoret nimittäin olivat myös muutenkin aktiivisia nuoria, joten heidän aikataulunsa olivat tiukat. Tämän takia käytimme lopulta hyvin paljon verkkoteknologiavälitteistä viestintää projektin tekemisessä ja nuorten osallistamiseen projektiin. Lähtökohtaisesti pyrimme tietenkin siihen, että kaikki pääsisivät paikalle nuorisokahvilaan, jonka kävijöitä projektin nuoret ovat.  Se ei kuitenkaan ollut mahdollista joka kerta. Huoleksemme nousi se, kokevatko nuoret projektin ja meidän ohjaajien panostuksen projektin sisältöön ja tehtäviin silti positiivisesti. Haastattelussa yksi nuori kumosi epäilyksemme:

Haastattelija: ”No mitä mieltä sä olit siitä ryhmäviestinnästä, siitä WhatsAppista ja… eli kannattiko sitä Whatsappia käyttää?”
Nuori: (varovaisesti) ”Eeensimmäinen ryhmä oli vähän sellainen floppi, koska ne henkilöt ja egot alkoi vähän silleen taistelee ja vähän silleen sanaharkkaa, mutta onneksi tehtiin, niinku se uus, tota noin, se uus whatsapp-ryhmä ja se on ollut tosi kiva, kun aina kun mä en oo ollut siellä mä oon päässy kattomaan niitä kuvia ja ollu silleen hengessä mukana ja silleen päässyt siihen remmiin mukaan joten kuten.”

Huolimatta siitä ettei hän päässyt paikalle, hän koki sosiaalisen median kautta olevansa osa projektia, koki kuuluvansa osaksi ryhmää. Nuoret myös korostivat haastatteluissa sitä, kuinka pieni ydinporukka oli heille mieluisampi kuin meidän ohjaajien haaveissa ollut isompi ryhmä nuoria. Nuoret pitivät työskentelytavastamme, jossa verkkoteknologian avulla kommunikoimme, annoimme heille tilaa vaikuttaa tapaamisaikoihin ja kuviin kannustaen heitä tekemään omia ratkaisuja sekä toimme muutaman vierailijan paikan päälle – samaan aikaan olimme huolissamme siitä, että niin harva nuori lähti lopulta mukaan emmekä voineet tehdä ohjelmaa täysin etukäteen, koska toiminta oli osa avointa nuorisotyötä. Käsityksemme nuorten tarpeista olivat hyvin erilaiset kuin mitä ne todellisuudessa olivatkaan. Nämä nuoret todistivat, että me mediakasvattajina ja nuorisotyöntekijöinä voimme tukea heitä ja kannustaa heitä verkossa, rohkaista astumaan esiin ja sanomaan mielipiteensä – eli osallistamaan heitä, vaikka emme fyysisesti olisikaan samassa tilassa. Se, että ryhmä oli pieni, merkitsi nuorille sitä, että annoimme  juuri heille enemmän aikaamme. Se, että kysyimme nuorten mielipiteitä tapaamisaikoihin, antoi heille mahdollisuuden vaikuttaa ja kokea itsensä ja oman arkensa tärkeäksi.

Projekti, jonka pelkäsimme epäonnistuvan. Projekti, joka haastoi meitä viikoittain. Projekti, jossa jokainen mukana ollut nuori koki olevansa osa sitä. Projekti, joka opetti  meille sosiaalisen median voivan luoda aidon yhteisön, johon nuori voi identifioida itsensä. Kuten Hampton ja kumppanit (2011) toteavat on sosiaalisesta mediasta tullut merkittävä sosiaalisten verkostojen muodostamisen väline.  Se on nykypäivää.

KIrjoittaja: mediakasvatuksen maisteriopiskelija Milka Myllynen

 

LÄHTEET:

  • Croucher, S. M., & Rahmani, D. (2015). ”A Longitudinal Test of the Effects of Facebook on Cultural Adaptation”. Journal Of International & Intercultural Communication, 8(4), 330-345
  • Hampton K. N., Sessions L.F., & Her E.J. (2011) ”CORE NETWORKS, SOCIAL ISOLATION, AND NEW MEDIA”. Information, Communication & Society, 14(1), 130-155,
  • Khvorostianov, N., Elias, N., and Nimrod, G. (2012). ”’Without it I am nothing’: The internet in the lives of older immigrants”. New Media & Society. 14(4), 583-599
  • Newhagen, J. E., Cordes, J. W., & Levy, M. R. (1995). ”Nightly@nbc.com: Audience scope and the perception of interactivity in viewer mail on the internet”. Journal of Communication, 45(3), 164-175.
  • Steuer, J. (1992). ”Defining virtual reality: Dimensions determining telepresence”. Journal of Communication, 42(4), 73-93.