Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2015

OMAEHTOISUUDEN JÄLJILLÄ: Mitä tarkoittaa omaehtoisuus nuorten mediatuotannon kontekstissa?

Kohtaamme runsaasti yleisöjen tuottamaa kulttuuria niin fanifiktiota, videoblogeja, kansalaisjournalismia kuin katutaidetta. Globaali kulttuurituotannon kenttä on pullollaan omaehtoista tuotantoa, jolle on ominaista riippumattomuus, itseilmaisu ja spontaanius (Snickars & Vondearau 2009, Carpentier 2011, Horowitz & Napoli 2014). Toisaalta omaehtoinen tuotanto on tuhansin säikein kiinni globaalissa mediakulttuurissa ja toistaa sen konventiota ja kuvastoa loputtomasti (Kellner 1995, Jenkins 2006).

Valmistelen väitöskirjaa suomalaisista omaehtoisista elokuvatekijöistä. Olen seurannut omaehtoisten elokuvantekijöiden keskustelupalstoja, haastatellut nuoria tekijöitä ja osana väitöshankettani järjestän alkuvuodesta 2016 elokuvatyöpajan, joka perustuu mahdollisimman pitkälle nuorten omaehtoiseen toimintaan. Työpajani on osa Tampereen yliopiston Nuoret estradille -hanketta.

Olen kutsunut omaehtoista elokuvaa myös ”harrastajaelokuvaksi” ja ”riippumattomaksi elokuvaksi” (Huttunen 2011; 2014). Molemmat termit ovat kuitenkin osoittautuneet ongelmallisiksi. Ensimmäinen termi alentaa tutkimuskohdetta (vain harrastajia) ja toinen suhteellisuudessaan kysyy ”riippumattomia mistä?” Tutkimani elokuvantekijät eivät yleensä ole harrastajia ja riippumattoman elokuvan riippumattomuus riippuu siitä, mihin sitä verrataan. Tekijät kokevat usein olevansa riippumattomia rahoittajista, mutta eivät kuitenkaan markkinoista. Omaehtoisen elokuvan tekeminen ei myöskään ole riippumatonta ylikansallisesta mediakulttuurista.

Omaehtoinen elokuvantekijyys on mielestäni neutraali ja objektiivinen termi, joka ei arvota tekijöitä suhteessa ammattilaisuuteen, eikä lähtökohtaisesti ota kantaa ilmiön kaupallisiin ulottuvuuksiin. Omaehtoisuus on hieno suomalainen sana, jolle ei löydy suoraa englannin kielistä käännöstä, lähimpänä ovat ilmaisut: ”filmmaking in your own terms” ja “filmmakers in their our terms”.

Suomessa ja maailmalla tehdään monenlaista omaehtoista elokuvaa. Osa elokuvatuotannosta kiinnittyy selkeästi johonkin yhteisöön ja sen toimintaan, esimerkiksi lumilautailijoiden ja skeittareiden tuotantokulttuuri, joka on tiiviisti sidoksissa harrastajayhteisön elämäntyyliin ja -tapaan. Yleisöinä ovat tällöin toiset yhteisön jäsenet (Harinen ym. 2006, Hänninen 2012). Toisaalta on tekijöitä, jotka eivät suoranaisesti kuulu mihinkään yhteisöön lukuun ottamatta omaa tuotantoryhmää. Heidän pyrkimyksenä on päinvastoin kuulua elokuvatekijöiden ylikansalliseen joukkoon, kuten eräs elokuvatekijä asian ilmaisee:

”Kotimainen independent-elokuvatuotanto — sille on hyvin hankala löytää silleen vastinetta koska Suomessa ei oo ensinnäkään mitään independent-elokuvakulttuuria varsinaisesti johonka verrata suoraan.”

Omaehtoinen elokuva kiinnittyy puheeseen osallistumisesta (participation) ja osallistuvasta kulttuurista (participatory culture). Omaehtoista tekijyyttä voi pitää osallistuvan kulttuurin yhtenä alalajina tai genrenä, jossa osallistuminen on omaehtoista ja siten aitoa. Osallistuvan kulttuurin käsitettä kriittisesti analysoineet tutkijat esittävät, että osallistuminen on erotettava pelkästä mahdollisuudesta vuorovaikutukseen tai pääsystä tuotannontekijöihin. Osallistuminen on aitoa osallistumista, kuulluksi ja nähdyksi tulemista ja mahdollisuutta vaikuttaa omaan toimintaympäristöön. (Carpentier 2011; 113.)

Peter Dahlgrenin (2014) mukaan osallistuminen on aina luonteeltaan enemmän tai vähemmän poliittista. Se sisältää aina jonkinasteisen vastakkainasettelun elementin suhteessa valtarakenteisiin. Osallistuminen vaatii kuulluksi ja nähdyksi tulemista. Näin osallistuminen voi olla myös valtaantumista.

Olen haastatellut suomalaisia omaehtoisen elokuvantekijöitä ja kysynyt, mitä omaehtoisuus tarkoittaa heille. Omassa tutkimuksessani elokuvatekijöiden omaehtoisuus sisältää harvoin poliittisen elementin, mutta totisesti se haastaa mediatuotannon rakenteita ja muuntaa tekijöiden toimintaympäristöä, kuten yksi haastatelluista toteaa:

”On vaihtoehtoja tehdä monella tavalla leffaa että ja ihan niinku kansainvälisestikin — et se on ihan niinku puhas vaihtoehto myös kaupallinen vaihtoehto — independent elokuvalla voi tehä toimeentulon myös, et se ei oo mahdoton ajatus.”

Haastattelujeni perusteella omaehtoisuus merkitsee tekijän itsenäisyyttä, tuotantotavan ei-hierarkkisuutta ja tasa-arvoisuutta.  Se sisältää myös ajatuksen vapaaehtoisuudesta ja luovasta vapaudesta. Toisaalta se voi olla myös negatiivista: ei-ammattimaisuutta, niukkoja resursseja ja marginaalisuutta.

Omaehtoinen elokuva on Suomessakin nouseva trendi, joka haastaa perinteiset elokuvatuotannon rakenteet. Omaehtoista elokuvaa tuottavat ovat luovia ja joustavia toiminnassaan. Ei-ammattimaiselle tuotantotavalle on tyypillistä aktiivinen luovien ratkaisujen etsiminen sekä tuotantoa edistävien verkostojen jatkuva kehittäminen. Yleisöt ja kaupallinen potentiaali haetaan jostain muulta kuin mistä valtavirta elokuva ne hakee.

Kirjoittaja: Jyväskylän yliopiston, nykykulttuurin tutkimuksen jatko-opiskelija ja Tampereen yliopiston Nuoret estradille -hankkeen elokuvatyöpajan vetäjä Jetta Huttunen.

 

KUVA: Elokuvasta Bunny the Killer Thing, ohjaaja: Joonas Makkonen (2015, Black Lion Pictures)

LÄHTEET:

  • Dahlgren, Peter (2014): “Political participation via the web: Structural and subjective contingencies”. Interactions: Studies in Communications and culture. Volume 5 Number 3. Intellect, 255-269.
  • Harinen, Päivi; Itkonen, Hannu & Rautopuro Juhani (2006): Asfalttiprinssit. Tutkimus skeittareista. Liikuntatieteellisen seuran julkaisu nro 159.
  • Horowitz, Aslama Minna, Napoli Philip M. (2014). ”Diversity 2.0: A framework for audience participation in assessing media systems”. Interactions: Studies in Communication & Culture, Intellect 2014, 5:3, 309-326.
  • Huttunen, Jetta (2011): ”Harrastajaelokuva matkalla marginaalista kohti kultturituotannon keskikenttää”. Teoksessa Kotilainen, Sirkku; Kovala, Urpo & Vainikkala, Erkki (toim.) Media, kasvatus ja kulttuurin kierto. Jyväskylän yliopisto 2011, 39-60.
  • Huttunen,Jetta (2014): “Redefining aspects of participation for amateur film-makers in the Nordic countries”. Interactions: Studies in Communication & Culture, Intellect 2014, 5:3, 365-379.
  • Hänninen,Riitta (2012): Puuterilumen lumo. Tutkimus lumilautailukulttuurista. Jyväskylän yliopisto.
  • Kellner, Douglas (1995): Mediaculture. Cultural studies, identity and politics between modern and the postmodern. Routledge.
  • Carpentier, Nico (2011): Media and participation. A site of ideological-democratic struggle. Intellect.
  • Snickars, Pelle. Patrick Vondearau (2009): Introduction. The Youtube Reader. National Library of Sweden.

Taide on tehtävä, jossa näemme vaivaa maailman parantamiseksi ja siitä kertomiseksi

Tarkastelen tässä blogitekstissä ajatuksiani ja valmistautumistani Tampereen yliopiston Nuoret estradille -tutkimukseen sisältyvän osahankkeeni toiminnalliseen osuuteen. Hankkeeni tavoitteena on tuottaa taiteellisen tutkimuksen keinoin tietoa toisen asteen opintoihin siirtymisen nivelvaiheesta, sen haasteista ja tukemisen keinoista. Teen sen peruskoululaisina tuntemieni, mutta nyt tuon iän jo ohittaneiden 16–23 vuotiaiden nuorten kanssa. Olen mukana hankkeessa post-doc -tutkijana ja taiteilijana.

Lähdemme liikkeelle sisältö edellä Multialta lähtöisten mutta nyt jo kaukana toisistaan asuvien nuorten kanssa. Siksi esitys sisältää videokuvaa, valokuvia, videopäiväkirjaa ja viestejä enemmän kuin aiemmat tekemiseni. Mukaan mahtuu myös perinteistä esitystaiteen dialogia, sanattoman ilmaisun keinoja ja näyttämötyöskentelyä. Sen, mitä muuta kompositio vaatii, näyttää ensi kevät.

DSC01614.pieni

Teema on sopiva taiteessa käsiteltäväksi, koska niin kuin taide, niin ei tämä teemakaan ole aukoton formaatti. Maailma on viime kädessä mysteeri. Siksi ohjauksen näkökulmasta on kuumottavaa, millainen näkökulma esitykseen muotoutuu prosessin omaa sisäistä johdonmukaisuutta, nuorten elämänkerrallisuutta ja taitekohtia seuraten.

Tutkivan asenteen ja ryhmälähtöisen käsikirjoituksen tavoitteena on tuottaa näkökulmia ja tietoa nuorten opinpoluista ja elämäntunnoista ajankohtana, jossa hallitus vaatii opintojen lyhentämistä ja varhaisempaa työmarkkinoille siirtymistä, mutta jossa yhä useampi valmistuu työttömäksi, vailla työkokemusta olevaksi nuoreksi pätkätöiden hakijaksi. Tutkimuksellisesta näkökulmasta toimintalähtöinen tutkimus, sisäpuolisuus ja autoetnografisuus ovat esityksen pihvi.

Taiteellisessa prosessissa päätehtäväni on muodossa ja kysymisessä, mukaan tulevien nuorten päätehtävä on sisällössä. Luomisprosessi on ihmisten välisissä suhteissa. Sitten kun kevään kuumasta kokemuksesta, mythoksesta ollaan kauempana, voin nuorten kanssa yhdessä astua logokseen, kertomaan analyyttisesti sisältäpäin, mitä kevään 2016 aikana tapahtui. Ja kenties liittämään toiminta siihen, mitä maailmassa silloin tapahtuu.

Samaan aikaan ilmaisua ja sananvapautta säätelevä ”näkymätön käsi” on yhä lähempänä. Näkymätön käsi voi olla hankekieli ja siihen kuuluva tulosvastuu, mutta se voi olla myös taiteen ja kulttuurin rahoitusjärjestelmät, kuntien kulttuuripolitiikka tai koulun ja nuorisotyön välinen suhde. Kun prosessi alkaa, suljen nämä kompleksiset yhteydet mielestäni.

Taiteen suuri tehtävä on yhteiskunnan vapaa tarkkailu ja vallitsevan kommentointi erilaisin ilmaisullisin keinoin. Taiteen tehtävä on oikeudenmukaisuuden ja totuuden vaaliminen, niin vaikeaa kuin itsellenikin välillä on. Se ei tyhjene sanallistamiseen, koska taiteen kieli on oma kieli näkyvän ja näkymättömän, sanotun ja sanattomaksi jäävän välillä päätyen avoimuuteen. Se ei tarkoita, että esitys ei sano mitään, ei ota kantaa mihinkään, vaikka etukäteen en voi kertoakaan, mihin se on vastaus, mihin ja miten se haastaa. Lopputulosta ei vain voi määritellä ennen sen tekemistä.

Sananvapaudella on taiteessa tärkeä rooli, se ohjaa toimintaani, valintojani ja tasapainottelua vastuun ja vapauden maastossa. Uskoakseni olen taas astumassa sinne, jossa näitä rajoja koetellaan; minulta kysytään, saako sanoa, mikä on perseellään? Ja minä pohdin ensin, että ei ja sitten, että mikä ettei.

Kirjoittaja: TeT Satu Olkkonen, yhden Nuoret Estradille -osahankkeen vetäjä

 

Oheiset kaksi esityskuvaa ovat yhtenäiskouluohjauksestani Otetaan Vaari! (2014), johon osallistui nuorten lisäksi ikäihmisiä koulutarinansa kertojina ja esiintyjinä. Alemmassa kuvassa he saapuvat kiitoksiin ohjaajan eli minun ja musiikin ohjaajan kanssa. Kuvat: Markku Arvonen
Tästä linkistä avautuu lokakuinen videotervehdys hankkeeseeni mukaan tulevalta nuorelta kanssatutkijaltani. Video voi olla esityksemme alkutilanne, sillä jo tästä voi nähdä kertomuksen voiman ja vaikutuksen.