Mediakasvatus pitäisi olla osa media-alan ammattilaisuutta

Kenelle mediakasvatus kuuluu? Onko se jotain joka tapahtuu kouluissa vai onko se myös media-alan ammattilaisen velvollisuus?

Mediakasvatus on paikannettu perinteisesti usein kouluun. Toimittajat ja muut media-alan ammattilaiset on nähty lähinnä yhteistyökumppaneina, ei niinkään mediakasvatuksen toimijoina. Näin ajatellaan valitettavasti usein myös mediatalojen sisällä. Huomattavan harvoin toimittajat kuitenkaan katsovat mediakasvatuksen heidän roolikseen. (ks. Maasilta 2010, 159) Kuitenkin katson, että myös media-alan toimijoilla on mediakasvatuksessa tärkeä roolinsa.

Suurin osa lasten ja nuorten mediankäytöstä tapahtuu vapaa-ajalla kouluajan ulkopuolella. Lapset ja nuoret kuluttavat sekä käyttävät mediaa. Siten myös media-ammattilaisen tekemillä valinnoilla on aina suoria tai epäsuoria vaikutuksia sekä yhteyksiä lapsiin ja nuoriin. Ammattilaisuuteen kuuluukin se, että ymmärtää oman ammatillisen vastuunsa ja ottaa huomioon lapset ja nuoret mediaosallistujina, median kuluttajina ja  tuottajina.

Velvollisuuden ei tarvitse tarkoittaa pakkopullaa tai tiettyyn muottiin ahtautumista. Media ei ole yhtenäinen. Siten ei myöskään ole vain yhtä tapaa toteuttaa mediakasvatusta. Malleja ja keinoja on monenlaisia. Jokainen  media-alan ammattilainen voi siten löytää juuri itselle sopivat tavat.

Olen itse työskennellyt muun muassa uutistoimittajana Helsingin Sanomissa sekä tehnyt vastannut mediakasvatuksellisista hankkeista Sanomilla. Näen mediakasvattajan ja toimittajan työssä paljon yhteneväisyyksiä: uteliaisuus, kriittinen lähentymistapa tietoon, tutkiva ote. (Ks. Mediakasvattajan kompetenssista mm. Kotilainen 2002, 37; Herkman 2007, 36).

Mielestäni kaikkien toimittajien ei tarvitse olla mediakasvattajia, mutta on selvää, että mediakasvattajissa tarvitaan myös toimittajia. Kriittiseen medialukutaitoon liittyy käsitys siitä, miten mediatekstit syntyvät ja millaisia valintoja esimerkiksi uutistekstejä tehdessä voi tehdä. Yksi keino ymmärtää mediamaailma on tehdä mediasisältöjä itse. Itse tekeminen tuo näkyväksi piilossa olevia käytäntöä ja vie tekijän osalliseksi tuotannollisista taustoista. (Herkman 2007, 20) Tässä voi toimittaja tuoda mediakasvatukseen oman ammattitaitonsa.

Jotta voidaan puhua media-alan ammattilaisista mediakasvattajina, on päästävä eroon käsityksestä, jonka mukaan kasvatus on jotain, mikä tapahtuu vain koulussa tai opettajan johdossa. Myös media-alan toimijoita tarvitaan. Kasvattajat eivät välttämättä esimerkiksi ymmärrä journalismin konventioita tai tunne toimituskäytäntöjä, kuten media-alan ammattilaiset. (Puro 2014)

Ehkä vaikein pala nieltäväksi  toimittajilla on ollut kysymys median vastuusta. Mediasuojelua eivät toimittajat haluaisi millään ottaa kontolleen, sillä se koettaisiin journalistisen vapauden rajoittamiseksi. Itse en näe tässä ristiriitaa journalistisen vapauden kanssa. Etiikka on nykyiselläänkin tärkeä osa toimittajan työtä.

Näkisin ennemminkin, että mediakasvatuksellisen näkökulman ymmärtämisessä on kyse ammatillisesta kehittymisestä. Mediakasvatus on osa media-ammattilaisen ammattitaitoa.

 

Pauliina Grönholm

Kirjoittaja on työskennellyt yli 10 vuotta toimittajana. Hän on parhaillaan opintovapaalla ja suorittaa kansainvälistä mediakasvatuksen maisteritutkintoa Tampereen yliopistossa.

 

Lähteet:

  • Herkman, Juha (2007): Kriittinen mediakasvatus. Vastapaino.
  • Kotilainen, Sirkku: ”Kasvattaja lapsen tulkkina mediaympäristössä”. Teoksessa Sintonen, Sara: Median sylissä. Kirjoituksia lasten mediakasvatuksesta. Finnlectura.
  • Maasilta, Mari (2010): ”Crossing Borders”. Teoksessa Kotilainen, Sirkku & Arnolds-Grandlund, Sol-Britt: Media Literacy Education: Nordic Perspectives. Nordicom& Finnish Society on Media Education.
  • Puro, Pirjo-Riitta (2014): Sanomalehdet koulutiellä. 50 vuotta  Sanomalehtien ja koulujen yhteistyötä. BOD

Somettaminen yhteenkuulumisen tunteen vahvistajana

Sosiaalisen median vaikutukset nuoriin ja nuorten yhteisöihin ovat suuret. Helposti ajatellaan uusien medioiden eristävän nuoret omasta elinpiiristään ja että nuoret käyttävät vain verkkovälitteistä viestintää, mikä ei välttämättä ole totta. Kirjoitan paraikaa pro gradu-työtä Tampereen yliopiston mediakasvatuksen maisteriohjelman opiskelijana. Olen myös mukana yliopiston Nuoret estradille -hankkeessa, johon liittyen toteutin yhdessä toisen opiskelijan kanssa nuorille suunnatun mediatyöpajan monikulttuurisessa nuorisokahvilassa Tampereella viime syksynä. Kerron tässä tekstissä verkkoviestintään ja osallisuuteen liittyvistä kokemuksistani vetämässäni työpajassani.

Screenshot_2016-01-27-11-05-12Verkkoviestintä tarkoittaa viestintäteknologian mahdollistamaa vuorovaikutusta, joka perustuu sekä käyttäjien väliseen vuorovaikutusprosessiin (Steuer 1992) että käyttäjän kokemaan vuorovaikutukseen (Newhagen ym. 1998). Jälkimmäinen oli havaintojemme perusteella nuorilla toisenlaista kuin me ohjaajat oletimme. Omasta elinpiiristä eristäytymisen sijaan verkkoviestintä on tutkimusten mukaan esimerkiksi tärkeä sopeutumisen väline monikulttuurisille nuorelle sen tarjotessa yksilölle ja ryhmälle uusia tapoja integroitua uuteen kotimaahan, oppia siitä, osallistua sekä samalla kuitenkin olla katkaisematta yhteyksiä lähtömaahan (Khovorostianov 2012). Internetin käyttö siis lievittää tunnetta diasporassa elämisestä ja mahdollistaa vertaisverkostojen luomisen nuorten välille. Verkossa nuoret ja vanhat voivat luoda fanikulttuurin tai muiden yhteisöiden kautta yllättävänkin syviä ihmissuhteita, jotka voivat muodostua pitkäkestoisiksi suhteiksi, joiden kautta he voivat osallistua yhteiskunnan toimintaan. Ehkä sosiaalinen media ei olekaan uhka, vaan mahdollisuus niille nuorille, jotka muuten ehkä jäisivät ilman omaa yhteisöä. Toisaalta esimerkiksi Facebookin käytön on esitetty olevan suojautumista muulta yhteiskunnalta, kun se tapahtuu vain oman vähemmistöryhmän edustajien kesken (Croucher & Rahmani 2015). ”Face-to-face” -ihmissuhteet ovat siis edelleen tärkeitä, eikä verkossa tapahtuva kommunikointi saa syrjäyttää sitä. Omat kokemuksemme nuorten parissa tehdystä projektista tukevat kuitenkin näkemystä verkkovälitteisen kommunikoinnin luomien yhteisöiden toimivuudesta varsinkin, kun ne yhdistetään ”face to face” -tapaamisiin.

Projektimme suurimpia haasteita oli saada nuoret ensinnäkin innostumaan ja lähtemään siihen mukaan. Myöhemmin projektin aikana heidän ajanpuutteensa puolestaan vaikeutti yhteisen ajan löytymistä. Projektista innostuneet nuoret nimittäin olivat myös muutenkin aktiivisia nuoria, joten heidän aikataulunsa olivat tiukat. Tämän takia käytimme lopulta hyvin paljon verkkoteknologiavälitteistä viestintää projektin tekemisessä ja nuorten osallistamiseen projektiin. Lähtökohtaisesti pyrimme tietenkin siihen, että kaikki pääsisivät paikalle nuorisokahvilaan, jonka kävijöitä projektin nuoret ovat.  Se ei kuitenkaan ollut mahdollista joka kerta. Huoleksemme nousi se, kokevatko nuoret projektin ja meidän ohjaajien panostuksen projektin sisältöön ja tehtäviin silti positiivisesti. Haastattelussa yksi nuori kumosi epäilyksemme:

Haastattelija: ”No mitä mieltä sä olit siitä ryhmäviestinnästä, siitä WhatsAppista ja… eli kannattiko sitä Whatsappia käyttää?”
Nuori: (varovaisesti) ”Eeensimmäinen ryhmä oli vähän sellainen floppi, koska ne henkilöt ja egot alkoi vähän silleen taistelee ja vähän silleen sanaharkkaa, mutta onneksi tehtiin, niinku se uus, tota noin, se uus whatsapp-ryhmä ja se on ollut tosi kiva, kun aina kun mä en oo ollut siellä mä oon päässy kattomaan niitä kuvia ja ollu silleen hengessä mukana ja silleen päässyt siihen remmiin mukaan joten kuten.”

Huolimatta siitä ettei hän päässyt paikalle, hän koki sosiaalisen median kautta olevansa osa projektia, koki kuuluvansa osaksi ryhmää. Nuoret myös korostivat haastatteluissa sitä, kuinka pieni ydinporukka oli heille mieluisampi kuin meidän ohjaajien haaveissa ollut isompi ryhmä nuoria. Nuoret pitivät työskentelytavastamme, jossa verkkoteknologian avulla kommunikoimme, annoimme heille tilaa vaikuttaa tapaamisaikoihin ja kuviin kannustaen heitä tekemään omia ratkaisuja sekä toimme muutaman vierailijan paikan päälle – samaan aikaan olimme huolissamme siitä, että niin harva nuori lähti lopulta mukaan emmekä voineet tehdä ohjelmaa täysin etukäteen, koska toiminta oli osa avointa nuorisotyötä. Käsityksemme nuorten tarpeista olivat hyvin erilaiset kuin mitä ne todellisuudessa olivatkaan. Nämä nuoret todistivat, että me mediakasvattajina ja nuorisotyöntekijöinä voimme tukea heitä ja kannustaa heitä verkossa, rohkaista astumaan esiin ja sanomaan mielipiteensä – eli osallistamaan heitä, vaikka emme fyysisesti olisikaan samassa tilassa. Se, että ryhmä oli pieni, merkitsi nuorille sitä, että annoimme  juuri heille enemmän aikaamme. Se, että kysyimme nuorten mielipiteitä tapaamisaikoihin, antoi heille mahdollisuuden vaikuttaa ja kokea itsensä ja oman arkensa tärkeäksi.

Projekti, jonka pelkäsimme epäonnistuvan. Projekti, joka haastoi meitä viikoittain. Projekti, jossa jokainen mukana ollut nuori koki olevansa osa sitä. Projekti, joka opetti  meille sosiaalisen median voivan luoda aidon yhteisön, johon nuori voi identifioida itsensä. Kuten Hampton ja kumppanit (2011) toteavat on sosiaalisesta mediasta tullut merkittävä sosiaalisten verkostojen muodostamisen väline.  Se on nykypäivää.

KIrjoittaja: mediakasvatuksen maisteriopiskelija Milka Myllynen

 

LÄHTEET:

  • Croucher, S. M., & Rahmani, D. (2015). ”A Longitudinal Test of the Effects of Facebook on Cultural Adaptation”. Journal Of International & Intercultural Communication, 8(4), 330-345
  • Hampton K. N., Sessions L.F., & Her E.J. (2011) ”CORE NETWORKS, SOCIAL ISOLATION, AND NEW MEDIA”. Information, Communication & Society, 14(1), 130-155,
  • Khvorostianov, N., Elias, N., and Nimrod, G. (2012). ”’Without it I am nothing’: The internet in the lives of older immigrants”. New Media & Society. 14(4), 583-599
  • Newhagen, J. E., Cordes, J. W., & Levy, M. R. (1995). ”Nightly@nbc.com: Audience scope and the perception of interactivity in viewer mail on the internet”. Journal of Communication, 45(3), 164-175.
  • Steuer, J. (1992). ”Defining virtual reality: Dimensions determining telepresence”. Journal of Communication, 42(4), 73-93.
instagram-kuvakaappaus5

Nuoret estradille -tutkimus fokusoi monikulttuurisiin nuoriin

Luovaa kirjoittamista somessa ja valokuvausta. Nuoret estradilla -hanke tarjosi erityisesti näihin keskittyviä työpajoja noin 15–20-vuotiaille nuorille viime vuonna postdoc- ja pro gradu-tutkielmina toimintatutkimusperiaatteella. Ensimmäisiä julkaisuja odotellaan ulos nyt alkuvuodesta. Kiitos teille tutkijat hyvästä työstä! Kiitos kuuluu myös Koneen säätiölle, joka on myöntänyt hankkeelle jatkorahoituksen vuodeksi 2016. Se suo mahdollisuuden laajentaa toimintaa esimerkiksi nuorten teatteri-ilmaisuun. Kuluvana vuonna hanke panostaa myös monikulttuurisiin nuoriin, joille on tarjolla vähintään kaksi työpajaa neljästä.

Nuoret estradille -hankkeessa lisätään ymmärrystä varsinkin luku- ja kielitaitohaasteista nuoruuden taitekohdassa, jossa 15-17-vuotias joutuu kohtaamaan kilpailun opiskelupaikoista seuraavalle koulutusasteelle peruskoulun jälkeen. Hankkeessa kehitetään mediakasvatuksen malleja monilukutaidon edistämiseen nuorten kanssa. Tutkimus pyrkii siten ymmärtämään myös sitä, miten nuoria voidaan tukea näissä oppimisen haasteissa.

Kuluvana vuonna mediakasvatuksen malleja kehitetään edelleen valokuvateemalla Tampereella ja Vantaalla monikulttuuristen nuorten parissa ja ryhmissä, joissa on myös kantasuomalaisia nuoria. Torniossa nuoret pureutuvat omaehtoiseen elokuvatuotantoon. Multialla kehitetään median ja teatteri-ilmaisun yhteyksiä: valmis esitys on luvassa syksymmällä myös Tampereella.

Hanke edistää nuorten julkista toimijuutta, kun he saavat äänensä kuuluville työpajoissa rakentuvan julkaistavien teosten myötä. Nuorten toimijuuden mahdollisuuksia kartoitetaan myös tätä pidemmälle, kun heidät kutsutaan hankkeessa kanssatutkijoiksi, siis myös tutkimusjulkisuuteen. Tällä tavoin nuorilla saattaa herätä myös tutkimuksen lukutaito osana työpajoissa rakentuvaa monilukutaitoa. Kanssatutkijuudella tarkoitetaan tässä esimerkiksi  nuorten itsenäisiä pohdintoja ja materiaalin keruuta toisilta nuorilta kuvaten ja haastatellen.

Tähän mennessä on selvinnyt, ettei kanssatutkijuus ole välttämättä selviö, ja nuorten julkisen toimijuuden edistämiseen ilmiönä liittyy useita eettisiä haasteita. Näistä ja muista ulottuvuuksista työstämme tänä vuonna artikkeleita ja muita julkaisuja. Hankkeessa käynnistyy myös uusi väitöstutkimus, joka kiinnittyy nuoriin valmistavassa koulutuksessa. Uteliaina ja innokkaina käymme uuteen vuoteen!

Kirjoittaja: Hankejohtaja, mediakasvatuksen professori Sirkku Kotilainen

Bunny the Killer Thing

OMAEHTOISUUDEN JÄLJILLÄ: Mitä tarkoittaa omaehtoisuus nuorten mediatuotannon kontekstissa?

Kohtaamme runsaasti yleisöjen tuottamaa kulttuuria niin fanifiktiota, videoblogeja, kansalaisjournalismia kuin katutaidetta. Globaali kulttuurituotannon kenttä on pullollaan omaehtoista tuotantoa, jolle on ominaista riippumattomuus, itseilmaisu ja spontaanius (Snickars & Vondearau 2009, Carpentier 2011, Horowitz & Napoli 2014). Toisaalta omaehtoinen tuotanto on tuhansin säikein kiinni globaalissa mediakulttuurissa ja toistaa sen konventiota ja kuvastoa loputtomasti (Kellner 1995, Jenkins 2006).

Valmistelen väitöskirjaa suomalaisista omaehtoisista elokuvatekijöistä. Olen seurannut omaehtoisten elokuvantekijöiden keskustelupalstoja, haastatellut nuoria tekijöitä ja osana väitöshankettani järjestän alkuvuodesta 2016 elokuvatyöpajan, joka perustuu mahdollisimman pitkälle nuorten omaehtoiseen toimintaan. Työpajani on osa Tampereen yliopiston Nuoret estradille -hanketta.

Olen kutsunut omaehtoista elokuvaa myös ”harrastajaelokuvaksi” ja ”riippumattomaksi elokuvaksi” (Huttunen 2011; 2014). Molemmat termit ovat kuitenkin osoittautuneet ongelmallisiksi. Ensimmäinen termi alentaa tutkimuskohdetta (vain harrastajia) ja toinen suhteellisuudessaan kysyy ”riippumattomia mistä?” Tutkimani elokuvantekijät eivät yleensä ole harrastajia ja riippumattoman elokuvan riippumattomuus riippuu siitä, mihin sitä verrataan. Tekijät kokevat usein olevansa riippumattomia rahoittajista, mutta eivät kuitenkaan markkinoista. Omaehtoisen elokuvan tekeminen ei myöskään ole riippumatonta ylikansallisesta mediakulttuurista.

Omaehtoinen elokuvantekijyys on mielestäni neutraali ja objektiivinen termi, joka ei arvota tekijöitä suhteessa ammattilaisuuteen, eikä lähtökohtaisesti ota kantaa ilmiön kaupallisiin ulottuvuuksiin. Omaehtoisuus on hieno suomalainen sana, jolle ei löydy suoraa englannin kielistä käännöstä, lähimpänä ovat ilmaisut: ”filmmaking in your own terms” ja “filmmakers in their our terms”.

Suomessa ja maailmalla tehdään monenlaista omaehtoista elokuvaa. Osa elokuvatuotannosta kiinnittyy selkeästi johonkin yhteisöön ja sen toimintaan, esimerkiksi lumilautailijoiden ja skeittareiden tuotantokulttuuri, joka on tiiviisti sidoksissa harrastajayhteisön elämäntyyliin ja -tapaan. Yleisöinä ovat tällöin toiset yhteisön jäsenet (Harinen ym. 2006, Hänninen 2012). Toisaalta on tekijöitä, jotka eivät suoranaisesti kuulu mihinkään yhteisöön lukuun ottamatta omaa tuotantoryhmää. Heidän pyrkimyksenä on päinvastoin kuulua elokuvatekijöiden ylikansalliseen joukkoon, kuten eräs elokuvatekijä asian ilmaisee:

”Kotimainen independent-elokuvatuotanto — sille on hyvin hankala löytää silleen vastinetta koska Suomessa ei oo ensinnäkään mitään independent-elokuvakulttuuria varsinaisesti johonka verrata suoraan.”

Omaehtoinen elokuva kiinnittyy puheeseen osallistumisesta (participation) ja osallistuvasta kulttuurista (participatory culture). Omaehtoista tekijyyttä voi pitää osallistuvan kulttuurin yhtenä alalajina tai genrenä, jossa osallistuminen on omaehtoista ja siten aitoa. Osallistuvan kulttuurin käsitettä kriittisesti analysoineet tutkijat esittävät, että osallistuminen on erotettava pelkästä mahdollisuudesta vuorovaikutukseen tai pääsystä tuotannontekijöihin. Osallistuminen on aitoa osallistumista, kuulluksi ja nähdyksi tulemista ja mahdollisuutta vaikuttaa omaan toimintaympäristöön. (Carpentier 2011; 113.)

Peter Dahlgrenin (2014) mukaan osallistuminen on aina luonteeltaan enemmän tai vähemmän poliittista. Se sisältää aina jonkinasteisen vastakkainasettelun elementin suhteessa valtarakenteisiin. Osallistuminen vaatii kuulluksi ja nähdyksi tulemista. Näin osallistuminen voi olla myös valtaantumista.

Olen haastatellut suomalaisia omaehtoisen elokuvantekijöitä ja kysynyt, mitä omaehtoisuus tarkoittaa heille. Omassa tutkimuksessani elokuvatekijöiden omaehtoisuus sisältää harvoin poliittisen elementin, mutta totisesti se haastaa mediatuotannon rakenteita ja muuntaa tekijöiden toimintaympäristöä, kuten yksi haastatelluista toteaa:

”On vaihtoehtoja tehdä monella tavalla leffaa että ja ihan niinku kansainvälisestikin — et se on ihan niinku puhas vaihtoehto myös kaupallinen vaihtoehto — independent elokuvalla voi tehä toimeentulon myös, et se ei oo mahdoton ajatus.”

Haastattelujeni perusteella omaehtoisuus merkitsee tekijän itsenäisyyttä, tuotantotavan ei-hierarkkisuutta ja tasa-arvoisuutta.  Se sisältää myös ajatuksen vapaaehtoisuudesta ja luovasta vapaudesta. Toisaalta se voi olla myös negatiivista: ei-ammattimaisuutta, niukkoja resursseja ja marginaalisuutta.

Omaehtoinen elokuva on Suomessakin nouseva trendi, joka haastaa perinteiset elokuvatuotannon rakenteet. Omaehtoista elokuvaa tuottavat ovat luovia ja joustavia toiminnassaan. Ei-ammattimaiselle tuotantotavalle on tyypillistä aktiivinen luovien ratkaisujen etsiminen sekä tuotantoa edistävien verkostojen jatkuva kehittäminen. Yleisöt ja kaupallinen potentiaali haetaan jostain muulta kuin mistä valtavirta elokuva ne hakee.

Kirjoittaja: Jyväskylän yliopiston, nykykulttuurin tutkimuksen jatko-opiskelija ja Tampereen yliopiston Nuoret estradille -hankkeen elokuvatyöpajan vetäjä Jetta Huttunen.

KUVA: Elokuvasta Bunny the Killer Thing, ohjaaja: Joonas Makkonen (2015, Black Lion Pictures)

 

LÄHTEET:

  • Dahlgren, Peter (2014): “Political participation via the web: Structural and subjective contingencies”. Interactions: Studies in Communications and culture. Volume 5 Number 3. Intellect, 255-269.
  • Harinen, Päivi; Itkonen, Hannu & Rautopuro Juhani (2006): Asfalttiprinssit. Tutkimus skeittareista. Liikuntatieteellisen seuran julkaisu nro 159.
  • Horowitz, Aslama Minna, Napoli Philip M. (2014). ”Diversity 2.0: A framework for audience participation in assessing media systems”. Interactions: Studies in Communication & Culture, Intellect 2014, 5:3, 309-326.
  • Huttunen, Jetta (2011): ”Harrastajaelokuva matkalla marginaalista kohti kultturituotannon keskikenttää”. Teoksessa Kotilainen, Sirkku; Kovala, Urpo & Vainikkala, Erkki (toim.) Media, kasvatus ja kulttuurin kierto. Jyväskylän yliopisto 2011, 39-60.
  • Huttunen,Jetta (2014): “Redefining aspects of participation for amateur film-makers in the Nordic countries”. Interactions: Studies in Communication & Culture, Intellect 2014, 5:3, 365-379.
  • Hänninen,Riitta (2012): Puuterilumen lumo. Tutkimus lumilautailukulttuurista. Jyväskylän yliopisto.
  • Kellner, Douglas (1995): Mediaculture. Cultural studies, identity and politics between modern and the postmodern. Routledge.
  • Carpentier, Nico (2011): Media and participation. A site of ideological-democratic struggle. Intellect.
  • Snickars, Pelle. Patrick Vondearau (2009): Introduction. The Youtube Reader. National Library of Sweden.
DSC01457.pieni

Taide on tehtävä, jossa näemme vaivaa maailman parantamiseksi ja siitä kertomiseksi

Tarkastelen tässä blogitekstissä ajatuksiani ja valmistautumistani Tampereen yliopiston Nuoret estradille -tutkimukseen sisältyvän osahankkeeni toiminnalliseen osuuteen. Hankkeeni tavoitteena on tuottaa taiteellisen tutkimuksen keinoin tietoa toisen asteen opintoihin siirtymisen nivelvaiheesta, sen haasteista ja tukemisen keinoista. Teen sen peruskoululaisina tuntemieni, mutta nyt tuon iän jo ohittaneiden 16–23 vuotiaiden nuorten kanssa. Olen mukana hankkeessa post-doc -tutkijana ja taiteilijana.

Lähdemme liikkeelle sisältö edellä Multialta lähtöisten mutta nyt jo kaukana toisistaan asuvien nuorten kanssa. Siksi esitys sisältää videokuvaa, valokuvia, videopäiväkirjaa ja viestejä enemmän kuin aiemmat tekemiseni. Mukaan mahtuu myös perinteistä esitystaiteen dialogia, sanattoman ilmaisun keinoja ja näyttämötyöskentelyä. Sen, mitä muuta kompositio vaatii, näyttää ensi kevät.

DSC01614.pieni

Teema on sopiva taiteessa käsiteltäväksi, koska niin kuin taide, niin ei tämä teemakaan ole aukoton formaatti. Maailma on viime kädessä mysteeri. Siksi ohjauksen näkökulmasta on kuumottavaa, millainen näkökulma esitykseen muotoutuu prosessin omaa sisäistä johdonmukaisuutta, nuorten elämänkerrallisuutta ja taitekohtia seuraten.

Tutkivan asenteen ja ryhmälähtöisen käsikirjoituksen tavoitteena on tuottaa näkökulmia ja tietoa nuorten opinpoluista ja elämäntunnoista ajankohtana, jossa hallitus vaatii opintojen lyhentämistä ja varhaisempaa työmarkkinoille siirtymistä, mutta jossa yhä useampi valmistuu työttömäksi, vailla työkokemusta olevaksi nuoreksi pätkätöiden hakijaksi. Tutkimuksellisesta näkökulmasta toimintalähtöinen tutkimus, sisäpuolisuus ja autoetnografisuus ovat esityksen pihvi.

Taiteellisessa prosessissa päätehtäväni on muodossa ja kysymisessä, mukaan tulevien nuorten päätehtävä on sisällössä. Luomisprosessi on ihmisten välisissä suhteissa. Sitten kun kevään kuumasta kokemuksesta, mythoksesta ollaan kauempana, voin nuorten kanssa yhdessä astua logokseen, kertomaan analyyttisesti sisältäpäin, mitä kevään 2016 aikana tapahtui. Ja kenties liittämään toiminta siihen, mitä maailmassa silloin tapahtuu.

Samaan aikaan ilmaisua ja sananvapautta säätelevä ”näkymätön käsi” on yhä lähempänä. Näkymätön käsi voi olla hankekieli ja siihen kuuluva tulosvastuu, mutta se voi olla myös taiteen ja kulttuurin rahoitusjärjestelmät, kuntien kulttuuripolitiikka tai koulun ja nuorisotyön välinen suhde. Kun prosessi alkaa, suljen nämä kompleksiset yhteydet mielestäni.

Taiteen suuri tehtävä on yhteiskunnan vapaa tarkkailu ja vallitsevan kommentointi erilaisin ilmaisullisin keinoin. Taiteen tehtävä on oikeudenmukaisuuden ja totuuden vaaliminen, niin vaikeaa kuin itsellenikin välillä on. Se ei tyhjene sanallistamiseen, koska taiteen kieli on oma kieli näkyvän ja näkymättömän, sanotun ja sanattomaksi jäävän välillä päätyen avoimuuteen. Se ei tarkoita, että esitys ei sano mitään, ei ota kantaa mihinkään, vaikka etukäteen en voi kertoakaan, mihin se on vastaus, mihin ja miten se haastaa. Lopputulosta ei vain voi määritellä ennen sen tekemistä.

Sananvapaudella on taiteessa tärkeä rooli, se ohjaa toimintaani, valintojani ja tasapainottelua vastuun ja vapauden maastossa. Uskoakseni olen taas astumassa sinne, jossa näitä rajoja koetellaan; minulta kysytään, saako sanoa, mikä on perseellään? Ja minä pohdin ensin, että ei ja sitten, että mikä ettei.

Kirjoittaja: TeT Satu Olkkonen, yhden Nuoret Estradille -osahankkeen vetäjä

 

Oheiset kaksi esityskuvaa ovat yhtenäiskouluohjauksestani Otetaan Vaari! (2014), johon osallistui nuorten lisäksi ikäihmisiä koulutarinansa kertojina ja esiintyjinä. Alemmassa kuvassa he saapuvat kiitoksiin ohjaajan eli minun ja musiikin ohjaajan kanssa. Kuvat: Markku Arvonen
Tästä linkistä avautuu lokakuinen videotervehdys hankkeeseeni mukaan tulevalta nuorelta kanssatutkijaltani. Video voi olla esityksemme alkutilanne, sillä jo tästä voi nähdä kertomuksen voiman ja vaikutuksen.
uniikki_kahvikupit

Ohjaajana osaksi nuorten yhteisöä ja nuoret kuvilla kuulluksi yhteiskunnassa

Maamme rajojen yli tulvivien pakolaisten mukana on noussut lisääntyvästi esiin ns. vihapuhetta maahanmuuttajia kohtaan. Maahanmuuttajanuoret kokevat vihapuheen vahvasti, mikä saattaa etäännyttää heitä yhteiskunnastamme – tosin myös heidän oma epävarmuutensa yhteiskunnassa olemisestaan voi vaikuttaa siihen. Juha Niemisen (2007, 35) mukaan nuorisotyön kulmakivi on sitoutuminen nuoren kansalaisuuden lujittamiseen. Nuorisotyön tavoite on se, että nuori on kykenevä, osallistuva ja aktiivinen jäsen yhteiskunnassa.

Monikulttuurinen nuorisotyö kunnissa perustuu pitkälti avoimeen kahvilatoimintaan – onko tällaisessa kontekstissa mahdollista toteuttaa mediapedagogiikkaan pohjautuva projekti? Päätimme kokeilla tätä pro graduissamme ja osana Tampereen yliopiston Nuoret estradille: toimijaksi monilukutaidolla -hanketta. Toiveenamme on saada nuorten monilukutaito kasvamaan ja heidät innostumaan tai edes ymmärtämään omat mahdollisuutensa vaikuttaa ympäristöönsä omilla mediateoillaan ja sosiaalisen median avulla.

Projektimme sijoittuu monikulttuuriseen nuorisokahvilaan. Avoin nuorisokahvilatoiminta luo haasteelliseen ympäristön toimintatutkimukselle, johon tutkija astuu ulkopuolisena. Olemme rakentaneet tähän kontekstiin Instagramin kautta tehtävää projektia, jossa nuoret saivat tunnukset projektin Instagram-tiliin (@heartheyouth) ja tehtäväksi valokuvata asioita, jotka ovat heille tärkeitä tai joihin he haluavat muutosta.

Valitsimme projektiimme valokuvauksen ja valmiit hashtagit, koska monikulttuurisessa ympäristössä kirjoittamiseen perustuva kielitaito ei kaikilla nuorilla ole riittävä. Sanonta kuuluu, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja näinhän usein onkin. Kuva on tässä projektissa se vaikuttamisen keino, jota nuoret kokeilevat. Osallistuvatko nuoret projektiin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen? Saako nuori äänensä kuuluviin käyttämällä sosiaalista mediaa vai tarvitaanko valtamedian apua? Minkälaisia merkityksiä mediajulkisuudella voi olla nuoren identiteetille?

Honkasalo, Soutu ja Suurpää (2007, 17–18) määrittelevät monikulttuurisen nuorisotyön siten, että nuorisotyöntekijä on koulutettu huomaamaan nuorten erilaiset taustat ja vaihtelevat tarpeet. Hänellä on myös herkkyyttä ja uskallusta rohkaista nuoria osallisuuteen. Monikulttuurisessa nuorisotyössä on keskeistä tiedostaa, että kasvatus tapahtuu aina tietyissä yhteiskunnallisissa kehyksissä.

Vaikka nuorten innostaminen ei sinänsä ollut vaikeaa, takanamme on kivikkoinen tie. Se, että saimme nuoret innostumaan ja lähtemään mukaan projektiin – ottamaan kuvia ja tulemaan paikalle – on ollut haasteellista. Yhden jos toisenkin kerran olemme istuneet kahvilassa ilman nuoria. Ulkopuolisina nuorten yhteisöstä meidän oli vaikea saada kasaan toimivaa ryhmää tilassa, jonne nuoret tulevat viettämään vapaa-aikaansa rennosti. Nuorten piti ensin tottua siihen, että oleskelimme kahvilassa. Lopulta meille moikattiin, kun tulimme sisään. Kärsivällisellä odottelulla ja läsnäololla lunastimme paikkamme osana heidän yhteisöään. Avaintekijä siinä, että nuoret ovat lähteneet projektiimme, onkin ollut henkilökohtainen kontakti heihin. Ulkopuolelta tulevan, yksinäisen ohjaajan on turha toivoa menestyksekästä projektia. Tämä tekijä on huomioitava, kun suunnitellaan mediapedagogista mallia avoimeen nuorisotyön.

Olemme matkan varrella muokanneet suunnitelmiamme useasti ja hyvinkin spontaanisti. Alussa ideamme oli käydä muutaman kerran tutustumassa kahvilaan ennen varsinaista projektia, jonka oli tarkoitus perustua neljään tapaamiseen nuorten kanssa. Loppujen lopuksi olemme olleet siellä paljon useammin, tehneet asioita täysin alkuperäisten suunnitelmiemme vastaisesti, luopuneet ideoistamme ja venyttäneet omaa aikaamme. Olemme tasapainoilleet suuresti sen kanssa, kuinka paljon annamme nuorille vapautta toimia omaehtoisesti ja miten paljon strukturoimme tekemistä. Liian strukturoitu tekeminen ei toimi, mutta ei liian avoinkaan. Lopulta olemme saaneet matkaamme rohkeita nuoria, jotka ovat raottaneet elämäänsä meille ja muille valokuvien kautta. Projektimme on tarjonnut tilaisuuksia nuorten itsetunnon kasvulle ja avauksia matkalla yhteiskuntaan osallistumisessa.

Nuorisokahvilan työntekijöiden pyynnöstä kahvilaan tuli käymään Musta Barbaari, joka on sosiaalisessa mediassa mukana erilaisissa vaikuttamiseen liittyvissä kampanjoissa ja esikuva monelle maahanmuuttajataustaiselle nuorelle. Innoittaaksemme nuoria mediajulkisuuteen päätimme liittää hänet projektiimme. Mustan Barbaarin tapaaminen oli nuorille merkittävä kokemus. Seuraavassa nuorten tapaamisessa keskustelemme Musta Barbaarin tavasta vaikuttaa sosiaalisen median kautta. Koska nuoret näkivät hänen tavallisuutensa, toivomme heidän näkevän omatkin mahdollisuutensa paremmin.

Ensi viikolla nuoria tulee tapaamaan Juho Leppänen eli nuori, joka on noussut tavallisena ihmisenä julkisuuteen sosiaalisen median kautta. Hän on Autolla Nepaliin -projektin kautta ollut vahvasti mediassa esillä ja puhuu sosiaalisen median vaikutusvallan puolesta. Tämän projektin agendana on ollut auttaa Nepalin kastittomia ihmisiä, joten se on hyvä esimerkki nuorille ja sopii hyvin projektimme ideaan aktivoida nuoria osallistumaan yhteiskuntaan. Tarkoituksena on, että Juho tapaa nuoria, juttelee mediajulkisuudesta ja käy kaupungilla valokuvaamassa nuorten kanssa. Tämän vierailun ja nuorten haastatteluiden jälkeen päättyy tutkimuksemme toiminnallinen osuus kahvilassa – ellei jälleen ole äkkikäännöksen ja uuden vetonaulan aika. Kuka tietää, missä seuraava mutka on…

Me olemme ohjaajina ja tutkijoina päässeet osaksi yhteisöä. Vielä on avoinna, kokevatko nuoret pääsevänsä kuvillaan osaksi yhteiskuntaa.  Kolme avainsanaa on löytynyt: henkilökohtainen kontakti, kärsivällisyys ja kekseliäisyys.

Nuorten ottamia valokuvia voi seurata osoitteessa: https://instagram.com/heartheyouth/

Kirjoittajat: mediakasvatuksen maisteriohjelman opiskelijat Milka Myllynen ja Inka Kiuru

 

Lähteet:

  • Honkasalo, Veronika; Souto, Anne-Mari & Suurpää Leenä (2007) Mikä tekee nuorisotyöstä monikulttuurisen? Kokemuksia, käytäntöjä ja haasteita 10 suurimmassa kunnassa. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 16.
  • Nieminen, Juha (2007) ”Vastavoiman hahmo – Nuorisotyön yleiset tehtävät, oppimisympäristö ja eetos”. Teoksessa: Hoikkala, Tommi & Sell, Anna (toim.) Nuorisotyötä on tehtävä – Menetelmien perustat, rajat ja mahdollisuudet. Helsinki: Hakapaino, 21–43.
Työpajan adjektiivi-valokuvaustehtävän  teos: kuvitus adjektiiville läpikuultava. @Conall

Nuorisotyötä sosiaalisessa mediassa

Suomalaisista nykynuorista jopa viidennes kertoo, että heidän ammattitoiveensa on olla julkkis. Toisaalta joukkoa nuoria ei kiinnosta osallistua yhteiskuntaan tai edes nuorille järjestettyyn vapaa-ajan ryhmätoimintaan. Voisiko medialähtöinen tai julkisuutta hyödyntävä pedagogiikka innostaa myös näitä nuoria ryhtymään oman elämänsä toimijoiksi, pohditaan Tampereen yliopiston Nuoret estradille -tutkimushankkeessa (2015–2017).

Keskustelu nuorten hyvinvoinnista keskittyy usein kahteen ulottuvuuteen: puhutaan terveyden, turvallisuuden ja materiaalisen hyvän tai sitten toimivien perhe- ja kaverisuhteiden edistämisestä. Itsensä toteuttaminen ja osallistuminen jäävät hyvinvoinnista puhuttaessa helposti syrjään. (Kiilakoski ym. 2012.) Nuoret estradille -tutkimuksen viidessä mediatyöpajassa nuorille tarjotaankin tilaisuuksia itseilmaisuun ja osallistua harrasteryhmään ja myös julkiseen sfääriin sen myötä, että nuorten mediateoksia julkaistaan sosiaalisessa mediassa ja valtamediassa, kuten sanomalehdissä.

Nuorten osallistumista taide- ja kulttuuriprojekteihin edistää se, että nuorella on halu kokeilla tai oppia jotakin uutta tai kehittyä harrastuksessaan. Sitä lisää myös se, että taideprojekti on sopivasti tarjolla ja että harrastamaan voi lähteä ystävän kanssa. (Siivonen ym. 2011.) Nämä tekijät toteutuvat useimpien nuorten kohdalla pirkanmaalaisella nuorisotalolla, jossa paraikaa ohjaan toisen nuoriso-ohjaajan kanssa valokuvatyöpajaa kerran viikossa parin kuukauden ajan. Valokuva osoittautui nuorten suosimaksi mediaksi, sillä työpajan ensitapaamisiin ilmoittautui enemmän väkeä kuin pystyimme ottamaan mukaan. Alkuinnostuksen jälkeen nuorten määrä on kuitenkin romahtanut, vaikka ensitapaamisiin osallistuneet nuoret valokuvasivat innolla, keskustelivat kuvista vilkkaasti ja antoivat positiivista palautetta työpajasta. Tilanne on entuudestaan tuttu tässä nuorisotalossa.

Ohjaamani työpaja on avoin, eli nuorten ei tarvitse sitoutua tulemaan joka viikko, sillä tavoitteeni on tutkia, mitkä tekijät saavat heidät tulemaan ryhmään vapaaehtoisesti ja mikä ei edistä heidän osallistumistaan. Vaikka julkisuudessa on keskustelu siitä, että nuorten pitäisi esimerkiksi koulussa saada käyttää omia mediavälineitä, niin tämä mahdollisuus ei ole työpajassani lisännyt nuorten osallistumista.

Pohdin nyt, soveltuuko viikoittain kokoontuva työpaja lainkaan ohjaamilleni nuorille, sillä viime kesänä tutkimushankkeen pilottina vetämässäni intensiivisessä kolmen päivän työpajassa osallistujakatoa ei ilmennyt. Työpajatapaamisten välisen viikon aikana nuoren fiilikset voivat vaihtua päinvastaisiksi, jos esimerkiksi orastava kokemus ryhmähengestä pyyhkiytyy pois mielestä. Sosiaalisen median valjastaminen osaksi työpajaani, vaikkapa WhatsApp-ryhmän perustaminen, saattaisi auttaa vahvistamaan ja ylläpitämään nuorten yhteishenkeä ja osallisuuden tunnetta ryhmään kuulumisesta. Sosiaalisen median voi myös kääntyä itsensä vastaan. Ne nuoret, joilla ei ole älypuhelinta, eivät pysty osallistumaan WhatsApp-ryhmään. Toisaalta ei ole reilua, jos älypuhelimen omistavilta nuorilta evätään mahdollisuus kokea ryhmähenkeä, sillä perusteella, ettei tätä mahdollisuutta ei pystytä tarjoamaan kaikille. Lisäksi esimerkiksi hyvistä käytöstavoista (netiketistä) on juteltava nuorten kanssa, sillä netissä, myös virtuaalihahmona, koettu vaikkapa kiusaaminen on nuorelle yhtä todellista kuin netin ulkopuolellakin.

Jo käynnistyneiden Nuoret estradille -työpajojen pohjalta vaikuttaa siltä, että sosiaalisen median käytön eli verkkonuorisotyön haasteeksi voivat muodostua myös vakiintuneet institutionaaliset käytännöt. Suomalaisia nuorisotaloja havainnoinut Anu Gretchel (2001) toteaa, että kaikissa hänen tutkimissaan taloissa kasvatus ei ollut aidosti dialogista ja osallistavaa. Nuorille ei annettu todellista mahdollisuutta esimerkiksi kehittää nuorisotalon toiminta. Heille saatettiin tarjota vain näennäisvaltaa, vaikkapa tilaisuus päättää jonkin pienen rahasumman käytöstä. Tutkija kiteyttää: ”Nuorisotyötä on helpompi tehdä (suunnitella ja toteuttaa) valmiiksi nuorille kuin tehdä sitä heidän kanssaan”.

Sosiaalinen media voi tuottaa uudenlaista toimijuutta niin nuoriso-ohjaajille kuin nuorille. Kun nuorisotalon ovet menevät kiinni, nuorisotyöhön omaksutussa sosiaalisen median kanavassa nuoret saattavat jatkaa keskustelua, kenties innoittua toimimaankin. Kuka heitä silloin valvoo? Vai onko nuoriso-ohjaaja koskaan vapaalla? Entä jos nuoret julkaisevat sosiaalisessa mediassa tekstejä ja kuvia, joita he myöhemmin häpeävät – kuka ottaa vastuun ja meneekö nuorisotalon maine ja rahat? Sosiaalisen median sisällyttäminen nuorisotyöhön edellyttää, että nuoret ajatellaan jo lähtökohtaisesti luotettaviksi ja että heille annetaan laajalti vapautta toimia omalla tavallaan ja omista intresseistään edeten – silti unohtamatta nuorten suojelemiseen liittyviä tekijöitä.

Työpajani alkusyksyn valokuvasatoa Instagramissa: https://instagram.com/nuoretestradille/

Kirjoittaja: hankkeen päätutkija-koordinaattori Mari Pienimäki. Artikkelin valokuva: ©Conall

Lähteet

_DSC0028_pienempi

Kirjoittava nuori vuonna 2015

”Karu tulos koulusta: Pojat eivät osaa kirjoittaa työhakemusta”, uutisoi Helsingin uutiset 28.4.2015. Tämä dramaattinen otsikko perustui Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen oppimistulosten arviointiin, jolla selvitettiin koulunsa päättävien peruskoululaisten äidinkielen ja kirjallisuuden taitoja. Arvioinnin mukaan joka viidennen yhdeksäsluokkalaisen pojan kirjoitustaidot olivat niin heikot, että he eivät onnistuneet kirjoittamaan käsin yksinkertaista työhakemusta (Karvi 2015).

Teknologian kehittyminen 2000-luvulla on muuttanut radikaalisti tekstin tuottamisen tapoja ja ympäristöjä. Nykyään tekstejä tuotetaan yhä enemmän esimerkiksi erilaisissa digitaalisissa ympäristöissä ja yhteisöissä, multimodaalisesti, sosiaalisesti ja entistä kontekstitietoisemmin. (Andrews & Smith 2011; Hankala ym. 2015; Harjunen & Rautopuro 2015.) Uudet mediaympäristöt muuttavat myös kirjoittamisen käsitettä. Esimerkiksi multimodaalinen kirjoittaminen, sosiaalisten ja luovien verkkotekstilajien tuottaminen ja julkaisuprosessin hallinta ovat tärkeitä taitoja toimittaessa internetin osallisuuden kulttuureissa. Jotta nuoret voivat osallistua julkiseen toimintaan yhteiskunnan täysipainoisina jäseninä, he tarvitsevat jatkuvasti uudenlaisia lukemisen, ymmärtämisen ja loogisen ajattelun taitoja. (Kallionpää 2014.)

Suomessa arvostetaan kirjoitustaitoa. Siksi myös nuorten kirjoitustaitoihin liittyvä huolipuhe näkyy ja kuuluu mediassa toisinaan. Kauhistelun sijaan katse on syytä tarkentaa syihin ja ratkaisumalleihin: Voisivatko kirjoittamisen ongelmat näinä aikoina viestiäkin suuremman kokonaisuuden, monilukutaidon, haasteista? Kuinka näitä haasteita voidaan eritellä? Minkälaisten harjoitusten avulla ”heikkojen” kirjoittajien monilukutaito kehittyy? Kuinka kirjoittamisen opettamisen tapoja pitäisi uudistaa?

DSC_0014_pienempiNuoret estradille: toimijaksi monilukutaidolla –hankkeen luovan kirjoittamisen projekti etsii vastauksia muun muassa näihin kysymyksiin. Projekti käynnistyi Vantaalla elokuussa 2015 ja siihen osallistuvat työttömät nuoret opiskelevat puolen vuoden ajan kirjoittamista erilaisella, mediakasvatuksellisella otteella. Opiskelussa hyödynnetään monipuolisesti erilaisia mediavälineitä, mediakuvastoja, mediatekstejä, julkaisumahdollisuuksia ja käytännöllisen mediakasvatuksen toimintatapoja. Toiminnan keskiössä ovat luovat multimodaaliset tekstit, esimerkiksi googlerunot, vlogit, meemit, mobiilikeskustelut ja digitarinat. Lisäksi projektin aikana pohditaan multimodaalisten tekstien ja vaikuttamistapojen rajoja: Muodostaako kasvoille aseteltu lehtileikkeistä koottu tekstinaamio uuden tekstikokonaisuuden? Kuinka erilaiset katuliitupiirustukset vaikuttavat ohikulkijoihin? Miten viestin vaikuttavuus muuttuu, kun katuliitupiirustuksesta otetaan valokuva, joka julkaistaan sosiaalisessa mediassa?

Projektiin liittyvän pro gradu –tutkimukseni tavoitteena on kehittää mediakasvatuksellisia luovan kirjoittamisen menetelmiä, jotka palvelisivat kirjoittamisen pedagogiikan muutostarpeita ja olisivat hyödynnettävissä sekä kouluopetuksessa että koulun ulkopuolella tapahtuvassa kirjoittamisen opetuksessa. Erityisesti tutkimukseni kohdistaa katseen nuoriin, jotka lähtökohtaisesti eivät koe kirjoittamista helpoksi tavaksi ilmaista itseään.

Mitä siis tehdään niille pojille, jotka eivät osaa kirjoittaa työhakemusta? Vantaalla kokeillaan ensin tehdä video-CV.

Vantaan nuorten luovan kirjoittamisen projektia voi seurata osoitteesta: http://aanessa2015.blogspot.fi

Kirjoittaja: Maija Puska

 

Lähteet:

  • Andrews, R. & Smith, A. 2011. Developing Writers. Teaching and learning in the digital age. Maidenhead, Berkshire: Open University Press.
  • Hankala, M., Harjunen, E., Kauppinen, M., Kulju, P., Pentikäinen, J. & Routarinne, S. 2015. Tutkimuksesta tukea kirjoittamisen opettamiseen. Kokoelmassa E. Harjunen (toim.) Tekstit puntarissa. Ajatuksia äidinkielen ja kirjallisuuden oppimistuloksista perusopetuksen päättöarvioinnissa 2014 ja 2010. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, 73–84.
  • Harjunen, E. & Rautpuro, J. 2015. Kielenkäytön ajattelua ja ajattelun kielentämistä. Äidinkielen ja kirjallisuuden oppimistulokset perusopetuksen päättövaiheessa 2014: keskiössä kielentuntemus ja kirjoittaminen. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus.
  • Kallionpää, O. 2014. ”Mitä on uusi kirjoittaminen? Uusien mediakirjoitustaitojen merkitys”, Media ja viestintä 37: 4.
tutkimusseminaari02092015.pienempi

Nuoret estradille -tutkimuksen työpajat vauhtiin

Syyskuun aikana käynnistyy nuorille suunnattu työpaja Tampereella osana Uniikki ry:n toimintaa Koneen säätiön tukemassa Nuoret estradille: toimijaksi monilukutaidolla -hankkeessa. Hankkeen keskiössä ovat 15–20-vuotiaat koulutuksen siirtymävaiheissa olevat, joille tarjotaan mediapedagogisia työpajoja eri puolilla maata: Vantaalla, Tampereella, Torniossa ja Multialla. Esimerkiksi Vantaalla nuoret pureutuvat luoviin multimodaalisiin teksteihin, joita he julkaisevat sosiaalisessa mediassa. Hankkeella on oma blogi osoitteessa: http://aanessa2015.blogspot.fi/ Tampereella keskitytään valokuvaukseen, Multialla monimediaisesti teatteriin ja Torniossa elokuvien tuottamiseen.

Kukin paja muodostaa itsenäisen case-tutkimuksen, esimerkiksi pro gradu-tutkielman tai osion väitöshankkeesta. Kokonaiskuvaa monilukutaidon haasteista ovat hahmottamassa ja uutta pedagogiikkaa rakentamassa postdoc-tutkijat ja professorit sekä yhteistyökumppanit yrityselämästä ja nuorisotyöstä. Mukana hankkeessa on parhaillaan kymmenkunta eri vaiheissa olevaa tutkijaa: hankeseminaari on kerran kuussa hyödyntäen Skypeä. Yhteistyökumppaneina on nuorisotyön organisaatioita, mediataloja, Sanomalehtien Liitto, Aikakausmedia, Nuorisotutkimusverkosto, verkkonuorisotyötä kehittävä Verke ja Mediakasvatusseura.

Hankkeesta syntyy kolmen vuoden aikana tutkielmien ja tieteellisten papereiden lisäksi käytännön oppaita ja oppimateriaaleja verkkoon erityisesti pedagogisesta näkökulmasta. Hankkeen pääprobleemana on mediakasvatuksen kehittäminen nuorten identiteettejä vahvistamaan koulutussiirtymissä, joissa nuori on vaarassa pudota pois koulutusuralta. Miten tässä tilanteessa vahvistaa nuorta vähintään omaan elämäänsä vaikuttajana?

Hankkeessa nähdään myös itse tutkimus nuorille mahdollisuutena vaikuttaa aineiston tuottamisen, reflektion ja julkaisemisen kautta. Nuoret osallistujat toimivat tutkimuksessa informantteina, tuottajina ja arvioijina eri tavoin eri osahankkeissa. Heitä kannustetaan esimerkiksi pitämään videopäiväkirjaa tai haastattelemaan toisiaan. Lisäksi nuoria kannustetaan arvioimaan tutkimusta nuoruuden ja oman elämänsä asiantuntijoina.

Tutkimus tuottaa uusia näkökulmia myös eettisistä haasteista nuorten kanssa työskentelystä, kun tavoitteena on julkinen toiminta. Näistä ja muista uusista tuloksista raportoidaan esimerkiksi seuraavilla Nuorisotutkimus-päivillä Tampereella marraskuussa.

Seuraa Nuoret estradille -tutkimusta Facebookissa https://www.facebook.com/nuoretestradille, Twitterissä @nuoretestradil #nuoretestradille ja tässä blogissa: hankevetäjät raportoivat työpajoista säännöllisesti syksyn aikana!

Kirjoittaja: mediakasvatuksen professori Sirkku Kotilainen, hankkeen johtaja