Teksti: Juhani Niemi
Tuomas Kyrön sepittämä Mielensäpahoittajan hahmo on asettunut taloksi suomalaiseen mielenmaisemaan ja saanut jakamattoman suosion eri mediaympäristöissä. Mielensäpahoittajaa on pidetty nimenomaan kansallisena, suomalaiseen metsäläisidentiteettiin liittyvänä kirjallisena tyyppinä. Mutta onko se puhtaasti kansallinen hahmo? Ei välttämättä, jos vertaamme sitä samoihin aikoihin Ruotsia valloittaneeseen konservatiivisuuden perikuvaan Fredrik Backmanin romaanissa Mannen som heter Ove.
Näille kahdelle monimediaaliselle tyyppihahmolle on yhteistä se, että he eivät viihdy ympäristössään. Minkälaista ihmiskuvaa nämä hahmot edustavat ja millä tavalla ne vastaavat 2010-luvun kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin odotuksiin maailmassa, jossa arvot ovat rankkojen muutosten kohteena? Mihin näiden tyyppien suosio perustuu?
”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi” – suomalainen jäärä
Tuomas Kyrön luoma roolihahmo esiintyi ensi kerran radiossa, siirtyi sitten lehtikolumneihin, kunnes pääsi kirjan sivuille kertomuskokoelmassa Mielensäpahoittaja (2010). Sittemmin jatkoa hänen edesottamuksilleen ja mielipiteilleen on seurannut teoksissa Miniä (2012), Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012), Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja (2014), Mielensäpahoittaja: Miehen työt (2016), Mielensäpahoittajan keittiössä (2016) ja Mielensäpahoittajan hiihtokirja (2016). Itsenäisen Suomen juhlavuoden kunniaksi ilmestyi Mielensäapahoittajan Suomi (2017). Vuonna 2018 on tullut vielä Mielensäpahoittajan vuodenkierto, joka on tarkoitettu lukijan täytettäväksi.
Dome Karukosken ohjaama elokuvaversio on vuodelta 2014 ja toinenkin elokuva on tekeillä. Vuonna 2018 mielensäpahoittajan hahmo on myös palannut alkulähteilleen radiokuunnelmasarjana.
Kyrön muista teoksista vaellusromaani Kerjäläinen ja jänis (2011) on menestynyt kansainvälisesti ja käännetty kymmenille kielille. Suomalaisen huumorin viime aikojen lähettiläänä Kyrö on verrattavissa Arto Paasilinnaan tai Kari Hotakaiseen, jonka Juoksuhaudantien kotirintamamies on Mielensäpahoittajan tapaan ymmärretty stereotyyppinä kansallisesta mentaliteetista.
Kyrö on kirjoittajana moniottelija, ”tekstiammattilainen”, kuten hän itseään kutsuu. Monialaisena tekijänä hän tuottaa romaanien ohella kolumneja, pakinoita, novelleja, tv-käsikirjoituksia, kuunnelmia, sarjakuvia ja pilapiirroksia. Viime aikoina hän on esiintynyt sanavalmiina vakiovieraana television viihdeohjelmissa.
Mielensäpahoittaja on kahdeksankymppinen, besserwisserinä esiintyvä mies, jota Kyrö itse on speesannut roolikuvissaan elokuvashamaani Peter von Baghin karvalakissa. Tyyppi on taitavasti rakennettu ja kutkuttaa laajoja yleisöjä: mielensäpahoittajan voi kuka tahansa tunnistaa lähipiiristään tai yleisönosaston kirjoituksista.
Omanlaisen äänen ja ulkomuodon mielensäpahoittaja on saanut näyttelijä Antti Litjalta. Sittemmin rooliin ovat sovittautuneet muutkin tunnetut näyttelijät, viimeksi Heikki Kinnunen, joka on aikaisemmin esiintynyt myös Havukka-ahon ajattelijana. Tämä Veikko Huovisen kynästä lähtenyt metsätyömies samannimisessä romaanissa (1952) on eräänlainen mielensäpahoittajan varhaisversio: tapoihinsa juurtunut, mieluummin korpien kätköihin piiloutuva ja modernin yhteiskunnan metkuja kammoava originelli.
Mielensäpahoittajan tarinoissa päähenkilö puhuu kauttaaltaan minämuodossa:
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi. Säteet eivät meinanneet päästä ikkunoista sisään ja siitähän se johtui ettei alakerran ikkunoita ollut pesty sen jälkeen kun emännältä loppui kyky sellaiseen hommaan. Minä en ole lapsuuden jälkeen ikkunoita pessyt, meillä oli emännän kanssa selkeä jako: minä pesen auton ja itseni, emäntä vastaa sisäpinnoista.
Roolijaot perheessä ovat siis perinteistäkin perinteisemmät. Yksilönä mielensäpahoittaja on konservatiivi, mutta kiinnostavaa kyllä tavalla, jossa on mukana annos tervettä järkeä. Siinä mielessä hän onkin sukua Veikko Huovisen ”Sotkamon ajankohtaisen studion” kansanmiehille. Mielensäpahoittajan maailmankuvan voi tiivistää yhdessä kertomuksessa käytettyyn kolmeen sanaan: ”Talkoo, talikko ja talkkuna”. Roolihahmolla on maalaiset juuret, ja hän vaalii yhteisöllisyyttä, jota on vaikea löytää urbaanistuneen Suomen elämäntavoista.
Mielensäpahoittaja kärsii muistihäiriöistä ikäistensä tapaan. Työntäessään emäntäänsä rullatuolissa hän miettii uuden vuoden kynnyksellä, mikä vuosi olikaan alkamassa. Elokuvaversiossa Mielensäpahoittaja menettää vaimonsa puoleksi vuodeksi huoneen lämmityksestä johtuvien erimielisyyksien takia, mutta saa hänet lopulta takaisin. Kaiken huumorin takana on siten traaginen pohjavire, jonka avulla Kyrö asettelee hauskuuden mittasuhteisiinsa.
”Vikten av alltid köra Saab” – ruotsalainen riidanhaastaja
Fredrik Backman on romaanissaan En man som heter Ove (2012) luonut ruotsalaisen vastineen mielensäpahoittajasta. Kirjaa on myyty pelkästään Ruotsissa 800 000 kappaletta ja se on käännetty parillekymmenelle kielelle, suomeksi nimellä Mies, joka rakasti järjestystä (2013). Samana vuonna kun Backman julkaisi esikoisromaaninsa, häneltä ilmestyi myös ”ei-funktionaalinen isäkirja” (dysfunktionella pappaboken) nimeltä Saken min son behöver veta om världen.
”Pappakirjan” lisäksi Backman on kolumneissaan (mm. Spy game, 7.12.2016) käsitellyt eri sukupolvien keskinäisiä suhteita ja käyttänyt käsitettä ”pappastressi”, jolla hän selittää vanhenevien miesten turhautumista. Termiä voi soveltaa hänen menestysromaaniinsa.
Backmanin hahmottelema Ove esitellään ulkopuolisen kertojan kautta romaanin alkusivuilla seuraavaan tapaan:
Han är typen av man som pekar på folk han inte gillar lite sådär som om de var inbrottstjuvar och Oves pekfinger var en polisficklampa. Han står framför disken i den sortens butik som folk med japanska bilar beger sig till för att köpa vita sladdar.
Ove on noin kuusikymppinen konservatiivi, tapoihinsa piintynyt leski, joka on puoliksi kaljuuntunut. Kun Mielensäpahoittaja käyttää karvalakkia, mies nimeltä Ove pitää tavaramerkkinään päässä lippalakkia. Eräs hänen päähänpinttymistään on se, että Saab on ainoa oikea automerkki. Volvolla kulkevat ovat hänen vihamiehiään, puhumattakaan japanilaisten kulkupelien omistajista. Vastaavasti ”Voortti Eskortti” on suomalaiselle mielensäpahoittajalle ainoa mahdollinen auto.
Ove palvoo edesmennyttä vaimoaan ja vastustaa kaikkia muutoksia lähiympäristössään. Vanhoihin tapoihin tiukasti kiinnittyneenä hän on joutunut syrjäytetyksi rivitaloyhtiönsä hallituksen puheenjohtajan tehtävästä. Hänellä on tapana tehdä kierroksia taloyhtiön pihalla ja palauttaa kortteliinsa järjestystä. Ennen muuta hänen ärtymystään herättävät maahanmuuttajat erilaisine kulttuureineen.
Stereotyyppisestä alkuasetelmasta huolimatta hahmo on kaikkea muuta kuin yksiulotteinen. Kirjan mittaan käy ilmi, mistä kaikista traagisista tapahtumista Oven epäsosiaalisuus on kasvanut. Tarinan edetessä hänestä paljastuu viime kädessä herkkä ihminen, joka kotikorttelissaan löytää ystäviä odottamattomilta tahoilta ja pelastaa muita pulasta.
Backmanin luoma riidanhaastajahahmo on tähtinäyttelijä Rolf Lassgårdin esittämänä saanut lisää vivahteita elokuvasovituksessa (ohjaajana Hannes Holm, 2015). Kulttimaineesta kertoo, että elokuvan maskeeraaja Eva von Bahr on voittanut työstään Oscar-palkinnon. Kotimaassaan elokuva oli vuoteen 2017 mennessä saanut 1,7 miljoonaa katsojaa. Yhdysvalloissa se on nimellä A man called Ove ollut vuonna 2016 menestynein ei-englanninkielinen filmi.
Hahmojen synnystä selittämiseen
Miten nämä konservatiivisuuden edushahmot ovat syntyneet? Millaisista elementeistä ne on sepitetty? Tuomas Kyrö on radiohaastattelussa kertonut, että yhtenä mallina Mielensäpahoittajalle on toiminut hänen isoisänsä, mutta hahmoon on matkan varrelta tarttunut paljon muittenkin ihmisten piirteitä.
Backman ei ole kuvannut suoraan romaanifiguurinsa syntyä, mutta kolumneissaan hän viittaa isäänsä ja tämän mielipahan ilmaisuihin kohtaamistilanteissa. Itse asiassa sitä kiinnostavampaa on lukea kertomusta elokuvan Oven maskeeraamisesta sellaiseksi kuin hänet näemme laajakankaalla. Eva von Bahr on Dagens Nyheterin haastattelussa (23.4.2017) kertonut:
När vi fick höra att de valt Rolf Lassgård så tänkte vi: ”Jaha?” Han kändes inte alls som Ove. Men okej, man hade bestämt sig för honom. Då blev det vår uppgift att göra Ove av Rolf. Så vi började fundera – vad är det som gör att han känns som en sur gubbe som bor i en liten stad någonstans i Sverige som inte är Stockholm? Vi började printa ut bilder på män som vi tyckte var Ove, och så tapetserade vi väggarna med dem. Vad hade de gemensamt?
Haastattelussaan von Bahr pysähtyy huomatessaan, että yksi ja toinen lukija voisi pahoittaa mielensä ja jatkaa:
Jag är ledsen för alla som blir ledsna när jag säger detta, men det var det där med håret. Vi var tvungna att bli av ned Rolfs hårvall. Vi gjorde en skiss i Photoshop på hur Rolf skulle kunna se ut om man tog bort håret. Det var succé. Grejen var inte att göra honom äldre, grejen var att han skulle bli Ove.
Ympäristöajattelija Pentti Linkola on nykykulttuurin analyysissään takavuosina esittänyt, että hänen yhteiskuntaihanteensa sijoittuu menneisyyteen, jonnekin maailmansotien väliseen aikaan. Kyrön Mielensäpahoittajassa on samaa kaipuuta toista maailmansotaa edeltäneeseen Suomeen. Hänen ruotsalainen vastineensa on sen verran nuorempi, että hahmon voi kuvitella haaveilevan takaisin 1950-luvulle, syntymävuosikymmenelleen.
Voi olettaa, että molemmat tyypit ovat otollisia kohteita tämän päivän populistiselle politiikalle. Jos haluaa spekuloida, Kyrön Mielensäpahoittaja äänestäsi Pientalonpoikia tai Suomen Maaseudun Puoluetta, jos ne olisivat vielä olemassa. Perussuomalaiset taitaisivat olla hänelle liian moderneja. Mies nimeltä Ove puolestaan kannattaisi ehkä Ruotsidemokraatteja, natsitaustaista maahanmuuttokriittistä puoluetta – maahanmuuttajiahan Ove pihapiirissään karsastaa. Tapahtumien edetessä ja hänen heltyessään persialaisille naapureilleen voi kuvitella, että Oven puoluekanta vaihtuisi Moderaatteihin, jotka tunnetusti ovat viime aikoina kosiskelleet Ruotsidemokraatteja.
Menestyksen merkkejä
Mihin näitten paikoilleen jämähtäneiden ja taaksepäin katsovien hahmojen menestys perustuu? Erilaisissa illanistujaisissa kulttuurintutkijoilla on tapana huvitella ns. pölhöpopulistien kustannuksella. Nauraa voi myös peiliin katsellessa. Kun hihittelemme populisteille ja heidän ennakkoluuloilleen, naurammeko samalla itsellemme?
Viime aikojen poliittinen kehitys varsinkin länsimaissa on nostanut esille kansantribuuneja, jotka keräävät kannatusta kansan ja eliitin etääntymisestä. Heidän politiikkanaan on palata itse luomaansa Impivaaraan, jossa globalisaatio tai automaatio eivät vie työpaikkoja ja ihmisellä on tilaa hengittää.
Tätä tarvetta tavallaan kuvittavat myös kirjallisuus ja muu media, kun ne nostavat esille mielensäpahoittajia eräänlaisina uhreina, symboleina maailman muuttumisesta. Nämä tyypit kaikessa humoristisuudessaan ovat osa hyvinvointivaltion kriisiä. He tarraavat kiinni sellaiseen maailmaan, jossa kaikki on vielä hyvin ja johon kaikki voivat osallistua.
Lopuksi vielä yksi näkökulma mielensäpahoittajien menestykseen. Edellä päättelin, että Kyrön Mielensäpahoittaja on kaukaista sukua Havukka-ahon ajattelijalle. Tutkiessani aikanaan suomalaisten suosikkikirjoja huomasin, että menestyneen kaunokirjallisuuden reseptiin kuuluu originelli tyyppi. Tämän estetiikan mukaan ruodusta poikkeavaan tyyppiin pitää pystyä yhdistämään riittävän yleispätevää ja mielikuvitukseen vetoavaa mytologiaa. Lisäarvoa syntyy, jos hahmo on kytkettävissä yhteiskunnalliseen rakennemuutokseen, jonka pohjalta se saa siipiä lähteäkseen lentoon.
Suomalaisesta kirjallisuudesta tällaisia tyyppejä voidaan jäsennellä jatkumoksi linjalla Aleksis Kiven seitsemistä veljeksistä Väinö Linnan henkilögalleriaan. Mutta kuten edellä kirjoitetusta voi päätellä, Mielensäpahoittaja ei ole mikään yhdelle kansakunnalle tyypillinen hahmo, pikemminkin omaperäisyydessään universaali. Koomiseen muotoon viritettynä se voi saada sympatiaääniä minkä tahansa kulttuurin piirissä.
Artikkeli perustuu Kirjallisuudentutkijain seuran ja Kulttuurintutkimuksen seuran seminaarissa toukokuussa 2017 pidettyyn esitelmään.
Kommentit