Runousoppia muuttuvaan maailmaan – puhe Kupiais-juhlassa 16.5.2018

Teksti: Ville Hämäläinen

Hyvät ystävät,

Varmaankaan koskaan Kupiais-juhlaa ei ole saatu viettää näin lämpimässä säässä. Useimmiten kuohuviinilasia on saanut pitää sormikkaat kädessä, koska ilma on ollut riittävän vilpoinen ilman viilentävää juhlajuomaa. Tänä keväänä sää suosii, nauttikaamme siitä.

Olen opiskellut Tampereen yliopistossa kuusi vuotta. Kupiais-juhlaa olen ollut viettämässä, ehkä yhtä kevättä lukuun ottamatta, joka kerta. Minulle Kupiais-juhla on ollut miellyttävä ja mieltäylentävä kevään aloitus, vaikka joskus onkin joutunut seuraavana päivänä palaamaan Tietopinnin mikroluokkaan viimeistelemään kandia tai, niin kuin useana keväänä, on vielä joutunut valikoimaan tenttikirjoja kesätentteihin. Niin myös tänä kesänä.

Miksi Kupiais-juhlaa sitten vietetään? Kupiais-juhlassa jaetaan Unto ja Kerttu Kupiaisen rahaston myöntämät stipendit ansioituneille pro gradu -tutkielmille. Tapana on ollut jakaa stipendi sekä Suomen kirjallisuuden että yleisen kirjallisuustieteen ansioituneelle gradulle.

Vietämme myös merkkivuotta siinä mielessä, että rahasto on perustettu kolmekymmentä vuotta sitten, keväällä 1988, Kerttu Kupiaisen 80-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Kerttu Kupiainen oli kirjailija ja pakinoitsija. Runoilija, kääntäjä ja tutkija Unto Kupiainen puolestaan toimi 50-luvulla kotimaisen kirjallisuuden professorina sekä vararehtorina täällä, silloisessa Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa.

Kupiais-juhla on ollut yliopistoaikanani yksi pysyvimmistä asioista. Henkilökuntaa on eläköitynyt ja vaihtanut tehtäviä, viime keväänäkin vietettiin peräti kaksia läksiäisiä Kupiaisten yhteydessä.

Myös yliopisto on ollut jatkuvassa muutoksen tilassa. En ehkä malta olla sanomatta paria sanaa uusimmista käänteistä, nimittäin Tampere3:sta, joka on näkynyt monin tavoin niin opiskelijoiden kuin henkilökunnan arjessa tänä keväänä.

Luin tätä puhetta silmällä Unto Kupiaisen Lyhyen runousopin vuodelta 1949. Kertaus on luonnollisesti opintojen äiti. En ole palannut yhtä perusteellisesti metriikkaan ja runojalkoihin sitten Pekka Tammen Johdatus kirjallisuuden poetiikkaan -kurssin syksyllä 2012. Tentissä muistaakseni tuli osata tunnistaa, mutta ei tarvinnut itse tuottaa, eikä merkitä painoja tavuille.

Kun elinkeinoelämä pitchaa enemmän tai vähemmän päällekäyvästi ideoitaan yliopistolle, puolustautuu humanistinen tiede helposti sillä, mitä tarjottavaa sillä on algoritmien ja big datan kanssa työskenteleville. Kirjallisuudesta toivotaan empatiakyvyn kasvattajaa.

Totta kai kirjallisuustieteen opiskelu ja kirjallisuudentutkimus tuottavat paljon taitoja, jotka ovat sovellettavissa muuallekin: missä vain on tekstejä, kerronnallisuutta, kuvakielisyyttä, retoriikkaa tai fiktiivisyyttä, joitain mainitakseni. Kirjallisuustiede ei kuitenkaan ole, eikä sen tule olla, aputiede. Meillä on oma tutkimuskohteemme ja se on Unto Kupiaisen sanoin runous.

Nykylukija saattaa joutua korjaamaan asentoaan, kun Kupiainen kirjoittaa runouden piiriin kuuluvan ”varsinaisen runouden eli lyriikan”, ”kertomarunouden eli epiikan” ja ”näytelmärunouden eli dramatiikan”. Kirjalliset tuotteet voivat olla joko runopukuisia tai suorasanaisia eli proosaa.

Runouden kreikan ja latinankielisissä sanoissa, poiesis ja dictare, merkitys on laaja: ne tarkoittavat sanoilla tekemistä, kuvittelua, keksimistä ja kertomista. Ainakin arkikäytössä yhteys on kadonnut ja runoutena puhutaan lähinnä yhdestä sen lajeista, lyriikasta.

Yhteys on kuitenkin hyvä pitää mielessä myös sitä pohdittaessa, mikä on kirjallisuudentutkimuksen omin tehtävä: tutkia ihmisten tekemiä, tietyllä tapaa sommittelemia tekstejä, runouden ilmenemismuotoja.

Runouden erottaa muusta kielenkäytöstä se, että runous kuuluu estetiikan alaan. Esteettistä elämänpiiriä Kupiainen puolestaan jaottelee esteettisten muunnosten kautta. Näistä keskeisin on kauneus. Sille puolestaan läheisessä suhteessa on sulo, jolle kenties voikin kesän kynnyksellä ajatuksen uhrata:

”[Sulon] aiheuttavat samantapaiset seikat, mutta pienoiskoossa. – – Sulon edellytys on tietoisuuden puuttuminen omasta merkityksestä. Sulon eräänä vastakohtana voitaisiin pitää kömpelyyttä.

Arvokkuus puolestaan ei estetiikassa ole sulon vastakohta niin kuin usein jokapäiväisessä kielenkäytössä. Päinvastoin, se kehittyy sulosta. Sulon yhteydessä johtuu mieleen luonto, välittömyys, naiivisuus (lapsellinen, yksinkertainen teeskentelemättömyys), mutta kun nämä tulevat tietoisiksi omasta merkityksestään, muuten muuttumatta, vaihtuu sulo arvokkuudeksi. – – Taiteessa esiintyy arvokkuus kaikkialla, missä ankarat tyylisäännöt ovat panneet ilmaisun kahleisiinsa.”

En tiedä, mitä mieltä Unto Kupiainen olisi ollut Tampere3:sta ja säätiöyliopistosta, mutta suloa olisi kaiken pimittämisen, salaisten sopimusten ja yliopistoyhteisön kuulemattomuuden sijaan ehkä kaivattu. Ja seuraahan sulosta myös arvokkuus.

Kirjallisuudentutkijoita on huudettu hätiin sitä mukaa, kun maailman on kerrottu tekstualisoituvan. Toisinaan ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että siinä missä runouden käsite on kaventunut, tekstin käsite on laajentunut laajentumistaan. Analyysin tuloksiin asti ei päästä, jos keskustelu juuttuu loputtomiin kehiin siitä, mitä kukin tekstillä tarkoittaa eri tieteenaloilla. Lopulta kun voidaan aina esittää kysymys: jos tuo on teksti, miksei tämäkin? Miksette tutki tätä myös?

Runous laajasti käsitettynä on kirjallisuudentutkimuksen ominta alaa. Se on osoittanut olevansa yllättävän säilyvä ja muuntautumiskykyinen ilmiö. Kun kaiken sanotaan nykyään olevan murroksen tilassa, tarvitaan runoutta silloinkin, jos ei muuten, ainakin selittämään ihmisen paikkaa muutosten keskellä.

Aleksis Kiven oma määrittely Seitsemästä veljeksestä ”elämänkertomuksena” saa Unto Kupiaisen asettamaan kertomarunoudelle tehtävän:

”Mutta niin paljon kuin elämässä kohtaammekin sattumanvaraisuutta, on meillä kuitenkin käsitys, että siinä vallitsevat sittenkin tietyt lainalaisuudet. Saattaisi sanoa, että jokainen kertomataiteellinen tuote tulkitsee omasta näkökulmastaan ja omassa laajuudessaan elämän lakia. Pelkkä tilapäisyyksien ja sattumien esittäminen jättää kertovan tuotteen taiteen ulkopuolelle.”

Tänä keväänä olen saanut olla tutkimusavustajana Kertomuksen vaarat -projektissa. Olen saanut siinä seurata, miten kertomuksentutkijat analysoivat potentiaalisesti vaarallisia kertomuksen käytön tapoja ja ottavat aikalaiskriittisesti kantaa tarinallistumiseen.

Kertomuksen vaarat saa satakaupalla ilmiantoja, joista välittyy myös se, miten laajaksi kertomuksen käsite on yleisessä keskustelussa ryöpsähtänyt. Jos joku suhtautuu kriittisesti johonkin projektin tuottamaan analyysiin, yleistynyt vastaväite on: eikö tuo teidän analyysinnekin ole kertomus?

Ilmiannot ovat osoittaneet senkin, että runous vetää puoleensa myös kirjoittajina: poliitikot esittävät havaintojaan yhteiskunnan heikompiosaisista kertomataiteellisessa muodossa ja toimittajat kehystävät juttunsa yksityiskohdilla, jotka ovat silminnähden fiktiivisiä. Käy kuten Kupiainenkin ennakoi: kertomataide muuttaa sattumat elämän laeiksi.

Kaunokirjallisuudessa tarjolla on parempia tarinoita – runouden tehtävä onkin keksiä.

Kupiaisen runousopissa kertomukseksi nimitetään ”lyhyttä eeppistä tuotetta”. Jos siihen vielä sisältyy mielikuvituksellisuutta ja seurallisuutta – kuten vaikkapa sosiaalisen median tuotteeseen helposti – on kyse tarinasta. Kupiaisen huomautus sopii Kertomuksen vaarojenkin pirtaan: ”Tarinasta on vain askel satuun.”

Vaikka Kertomuksen vaarat tutkii erilaisia mediatekstejä, joista osa jopa muistuttaa enemmän satuja, on analyysien taustalla vankka perustutkimus kirjallisuuden parissa.

Kun kirjallisuustieteen asemaakin on Tampere3:n yhteydessä pyöritetty, olemme alan henkilökunnan ja opiskelijoiden puolesta halunneet pitää esillä sitä, miten kirjallisuudenopiskelijan on ensin välttämätöntä tuntea perustutkimus ennen kuin voi sitä lähteä soveltamaan.

Opiskelija pääsee runousoppia soveltamaan parhaiten gradussa. Niiden aiheet, poikkitieteelliset näkökulmat ja teoreettinen syventyminen ovatkin rikkaita Tampereen yliopiston kirjallisuustieteessä.

Viimeisenä haluan mainita Kupiaisen hienon oivalluksen siitä, että estetiikka on eräs tunnesuhtautumisen laji. Kenties tyypillisin tunne nimenomaan runouden, tarkoittaen edelleen laajasti kaikkea kaunokirjallisuutta sekä sen rajatapauksia, onkin hämmästys ja usein sen toteaminen, mitä kaikkea myös tutkimukselliselta otteelta jää kustakin kaunokirjallisesta tuotteesta haltuun saamatta. Ehkä niissäkin kohdissa piilevät ne elämän lait, joista Kupiainen niin ikään puhuu.

Ehdotankin näin puheeni lopuksi, että nostamme maljan niin tänä keväänä kuin aiemmin ja myöhemmin kirjallisuustieteestä valmistuville elämisen lakien asiantuntijoille!

Ville Hämäläinen

HuK, teol.yo.

Vuonna 2018 Unto ja Kerttu Kupiaisen rahaston stipendin saivat kertomus- ja tekstiteorian maisterisuunnasta valmistunut Iida Pöllänen, jonka gradun nimi on ”Collective Poetics. Community in the Modern American Short Story Sequence” sekä Suomen kirjallisuuden maisterisuunnasta valmistunut Juha Rautio, jonka gradun nimi on ”Merkitty pakka. Teoskokonaisuuden poetiikka Aki Salmelan runokokoelmassa Jokeri”.

Pölläsen tutkielma: https://tampub.uta.fi/handle/10024/102510

Raution tutkielma: http://tampub.uta.fi/handle/10024/101112

Milla Pyynyn Yliopistouutisissa 17.5.2018 julkaistu artikkeli Kupiais-juhlasta: http://www.uta.fi/ajankohtaista/uutinen/kupiais-palkinnot-jaettiin-parhaille-kirjallisuuden-graduille