Juhlahumua kevään 2017 ”Kupiaisissa”

 

TEKSTI: Maria Laakso & Tarja-Liisa Hypén

10.5. järjestettiin jälleen kirjallisuustieteiden perinteikäs kevätjuhla ”Unto ja Kerttu Kupiaisen rahaston stipendien jakotilaisuus” eli tuttavallisemmin ”Kupiaiset”. Sää oli tänä vuonna hyytävän kylmä, mutta tunnelma sitäkin lämpimämpi.

Jokavuotiseen tapaan tilaisuudessa palkittiin stipendein kaksi kirjallisuustieteen kuluneen lukuvuoden parasta pro gradua. Tämän vuoden voittajat olivat:

Katri Tenhola: Pohjaton valtakunta ja hukkuvat kaupungit. Lars von Trierin Valtakunnan ja symbolististen kaupunkikuvausten välisiä tekstuaalisia suhteita. (Kertomus- ja tekstiteoria)

Silja Korkeamäki: “It’s turning into a horror story.” Intermediaalisuus ja lajikytkökset pelin Alan Wake kertovissa teksteissä. (Suomen kirjallisuus)

Voittoisat graduntekijät Silja Korkeamäki ja Katri Tenhola

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tilaisuudessa juhlistettiin myös eläkkeelle tai toisiin tehtäviin syksyllä siirtyviä työntekijöitä Tarja-Liisa Hypéniä ja Lieven Ameelia.

Teeman hallitus ojentaa lahjan Lieven Ameelille

 

Teemalaisten halaus Tarja-Liisa Hypénille

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Alla luettavissa Tarja-Liisa Hypénin juhlapuhe kokonaisuudessaan:

Tarja-Liisa Hypén pitämässä juhlapuhetta

KUPIAIS-PUHE

10.5.2017

Hyvät ystävät – tervetuloa kevään 2017 Kupiais-juhlaan!

13 vuotta sitten istuin ensimmäistä kertaa amfin jokseenkin viileille kiville ja ihmettelin, että mikäs tamperelaisten juttu tämä Kupiainen nyt sitten on. Vuosien mittaan on selvinnyt, että se onkin aika moniulotteinen juttu, ja olen koonnut tähän puheeseen, oman ymmärrykseni mukaan, Kupiaisiin liittyviä merkityksiä.

Juhlan keskeishahmo on tietysti Unto Kupiainen. Hänen kauttaan juhlan juuret ulottuvat aikaan, jolloin Yhteiskunnallinen korkeakoulu muutti Helsingistä tänne Tampereelle ja Unto Kupiainen tuli sen mukana. Hän oli kirjallisuudenhistorian professori ja korkeakoulun vararehtori. Korkeakoulun muutto tapahtui vuonna 1960, mutta sitä ennen se oli toiminut jo pitkään Helsingissä. Se oli perustettu vuonna 1925 Kansalaiskorkeakoulun nimellä, ja Kupiainen tuli kirjallisuudenhistorian professoriksi Helsingin kaudella vuonna 1950. Kun juhlimme Kupiaisen nimeen, juhlimme myös sitä, että Tampereen yliopisto ei ole onnekseen uusi yliopisto, vaan korkeakoulu, jolla on melkein 100 vuotta historiaa.

Unto Kupiainen oli hauska mies. Hän oli väitellytkin huumorista suomalaisessa kirjallisuudessa. Hän oli paitsi tiedemies, myös runoilija, jolta ilmestyi lähes 20 runokokoelmaa, mutta hän oli myös prosaisti. Hän nimittäin kirjoitti humoristisia viihderomaaneja eri salanimillä. Kesälukemisiksi voisi suositella esimerkiksi romaaneja Suutele sinäkin, Antti tai Yksi hullu ja kymmenen viisasta tai Housuttoman maisterin kommellukset tai romaania Kovaksi keitetty täti. Myös opettajana Kupiainen oli seuramies, joka piti opiskelijoille kesäseminaareja huvilallaan Kesälahden Varmossa. Tampereella Kupiainen ei kuitenkaan ehtinyt toimia pitkään, sillä hän kuoli vuonna 1961.

Kupiaisen leima täällä tuntuukin yllättävän vahvalta, kun ottaa huomioon, ettei hän vaikuttanut Tampereella kahta vuottakaan. Vaikutusta selittää se, että sen takana täällä olikin pitkälti Kupiaisen puoliso, rouva Kerttu Kupiainen. Hän esimerkiksi jatkoi Varmon kesäseminaarien perinnettä miehensä kuoltua. Opiskelijat saivat anoa niin sanottua Varmon stipendiä, jolla sai työskentelyrauhan ja ylöspidon Kerttu Kupiaisen hoivissa. Kerttu Kupiainen oli koulutukseltaan käsityönopettaja, mutta hän julkaisi myös runoja ja muistelmia. Kaikesta päättäen hän paneutui vahvasti miehensä työn vaalimiseen. Se näkyy siitäkin, että kaksi hänen julkaisuaan 1960-luvulta käsittelee Unto Kupiaista, nimittäin teos Veneen vana: Unto Kupiaisen kotiympäristöä ja runon maisemaa vuosilta 1945 – 1961 ja julkaisu Tässä on runon köyhälistö: suo Unto Kupiaisen runoissa. Kerttu Kupiainen kuoli 90-vuotiaana vuonna 1998. Vielä vuotta aiemmin hänestä on näpätty kuva, joka löytyy laitoksen historiikista. Siinä hän on laitoksen juhlassa professori Juhani Niemen halauksessa ja virnistää iloisesti kuvaajalle.

Kupiais-juhlan päätarkoitus on jakaa vuotuiset stipendit parhaille graduille. Rahasto, josta apurahat jaetaan, on Unto ja Kerttu Kupiaisen rahasto. Siinäkin on takana Kerttu Kupiainen. Hän näet lahjoitti 80-vuotispäivänsä kunniaksi vuonna 1988 alkupääoman rahastoa varten, ja taideaineiden laitos keräsi siihen sitten lisää varoja. Jaettava summa on pysynyt vuosittain suunnilleen samana: molemmista kirjallisuusaineista parhaat graduntekijät saavat tälläkin kertaa 500 euroa kumpikin. Vaikkei summa ole huimaava, se on sentään rahaa, ja tekee meidät onnelliseksi, kun saamme kerran vuodessa mekin olla jakamassa rahaa ja mieluisaan tarkoitukseen. Kupiais-juhla on muutenkin tärkeä identiteetillemme. Kun Avain-lehden viime numeroissa Suomen kirjallisuusaineet ovat esitelleet itseään, meidän esittelymme alkaa Unto Kupiaisesta ja Kupiais-juhlan esittelystä.

Kupiais-juhla toimii ainakin minulle lukuvuoden päättäjäisinä: vaikka kevättöitä vielä riittää, juhlan alkaessa tulee sellainen rauha, että taas on yksi lukuvuosi saatu melkein kunnialla loppuun. Siinä voi samalla käydä mielessä läpi vuoden koettelemukset ja suurimmat voitot. Kun ajattelen kulunutta vuotta, mieleeni nousee yksi kuva. Se on joulu-tammikuun vaihteesta, kun keskeltä säkkipimeyttä tulen laitoksen käytävälle ja huomaan, että kirjastossa on valo: outo valoilmiö outoon vuorokauden aikaan. Saija Isomaahan siellä häärää, kantaa kirjoja hyllystä toiseen, purkaa porakoneella hyllyjä ja sisustaa mielikuvitusta käyttäen, kun mitään muuta, lisäneliöitä tai design-mööpeleitä, ei ole käytettävissä. Professorin tehtävän hoito on vaatinut kuluneena vuonna paljon, ja tunnen kiitollisuutta ja ylpeyttä siitä, että Saija professorina on kaikesta huolimatta jaksanut kirjastotalkoillaan suunnata meidän muidenkin ajatukset myös siihen, mikä meille on tärkeintä ja mitä meiltä ei voi viedä pois, ja se on: kirjat.

Kirjasto on herätetty henkiin, ja kirjastolla on nimikin ja on ollut jo kauan: se on Unto Kupiaisen kirjasto. Nimi annettiin vuonna 1990, kun taideaineiden laitos muutti Pienteollisuustaloon ja kirjakokoelma sai ensi kertaa oman huonetilan. Nimi tulee siitä, että Unto Kupiainen oli kirjaston merkittävin lahjoittaja. Hän lahjoitti kirjallisuusaineiden kirjastolle kaikkiaan 1600 nidettä.

Yksi Kupiais-juhlan perinne on kestänyt vasta muutaman vuoden. Nyt on otettu nimittäin tavaksi, että tämän Kupiais-puheen pitää se, joka on lähdössä. Lähdössä on myös muita kuin minä – Lieven Ameel vaihtaa yliopistoa, ja on muitakin hetkellisempiä poistumisia. Minulle suotiin kuitenkin puheenpidon kunnia perustellen sillä, että olen ollut täällä niin kauan. Itse voin hyväksyä valinnan sillä perusteella, että muut lähtijät toivottavasti tulevat vielä takaisin – minä olen ainoa, joka pysyykin poissa.

Kun rupesin puhetta suunnittelemaan, ensimmäiseksi päätin, että runoilijaprofessori Kupiaiselta pitää olla runo. Katsoin Kupiaisen Valittuja runoja, mutta en päässyt ensimmäistä runoa pidemmälle, koska se sattui sopimaan omiin tunnelmiini täysin. Kun tulin Tampereelle 13 vuotta sitten, olin koko ensimmäisen vuoden yhtä hymyä hypätessäni Turun asemalla Tampereen aamujunaan: olin niin ylpeä uudesta työpaikastani, jolla oli minulle mieluinen imago ja historia aiempana Yhteiskunnallisena korkeakouluna ja Kansalaiskorkeakouluna.  Sellaisena ajattelen sitä täältä lähtiessänikin.  Runossa on kaksi säkeistöä, ja tulkitsen sitä nyt itsekeskeisesti niin, että ensimmäinen säkeistö ilmaisee tulotunnelmiani, toinen säkeistö tätä lähdön kokemusta. Runon otsikko on ”Kerä”:

Kun saavuin, kupeella laulu kulki

kuin langan säikeenä. Viserteli

ja liverteli

se tulomatkani juhlan julki.

Niin ehdin perille päivänlaskuun

ja käärin kerälle tulotieni.

On lanka pitkä, mut kerä pieni

ja mainiosti se mahtuu taskuun.

Seuraavaksi siirrytään tilaisuuden huipennukseen: parhaiden graduntekijöiden palkitsemiseen. Ehdotan onnittelumaljaa palkinnonsaajille!