Self-helpiä kärsimykseen

TEKSTI: SARI KIVISTÖ

Kirjassamme Kantian Antitheodicy: Philosophical and Literary Varieties (Palgrave Macmillan, 2016) pohdimme uskonnonfilosofian professori Sami Pihlströmin kanssa filosofian ja kirjallisuuden tarjoamia tapoja kärsimyksen todellisuuden tunnistamiselle. Tuomme esiin näkökulmia, joissa kyseenalaistetaan teodisistisia selityksiä siitä, että inhimillisen kärsimyksen merkitys olisi löydettävissä. Ei kai kärsimyksellä voi olla merkitystä tai tarkoitusta? Eikö viattoman ihmisen kärsimys ole aina absurdia ja käsittämätöntä?

Eipä ole, jos katsotaan self-help -kirjallisuutta, populaarin psykologian narratiiveja tai yleisemmin kulttuurisia kehitys- ja muutoskertomuksia. Media tulvii kärsimystä oikeuttavia ja selittäviä tarinoita, joiden mukaan kärsimyksellä on kuin onkin jokin jalostava tarkoitus suuressa kokonaisjärjestelmässä, vaikka emme sitä tuntisi.

Hyvänä esimerkkinä tästä ovat neuvot, joita annetaan kärsimyksen ymmärtämiseksi tai vähentämiseksi self-help -kirjallisuudessa. Perinteisten teodikeaan nojaavien selitysten mukaan kärsimys voi tuottaa kärsivälle jotain hyvää tulevassa (joko tässä maailmassa tai muualla) ja kärsimyksen merkitys on periaatteessa löydettävissä. Sekulaari oma-apukirjallisuus toisintaa tätä vanhaa ajattelumallia liittäessään kärsimyksen oman elämän hallintaan sekä tiedon kasvuun ja kehittymiseen kärsimyksen tuoman muutoksen kautta.

Kärsimyksen henkistä merkitystä pohditaan verkkosivuilla, joilla luodaan (usein asennemuutosta korostamalla) terveelliselle ja onnelliselle kärsimykselle paikkaa inhimillisessä kehityksessä ja luonteen kasvattamisessa. Tarjolla on oppaita erilaisista vaivoista kärsivien elämän analyysiin ja kohentamiseen anoreksiasta depressioon ja ikäviin tunteisiin. Jos kärsimyksestä ei pääsekään oitis eroon oppaiden vinkeillä, sen voi aina kutoa osaksi merkityksellistä ”vaikeuksien kautta voittoon” -kertomusta.

Sekulaareilla oma-aputeksteillä on yhteys perinteisiin tapoihin selittää inhimillistä kärsimystä teodikean keinoin. Teodikealla tarkoitetaan yritystä ratkaista uskonnonfilosofinen pahan ongelma eli kysymys siitä, kuinka maailmassa voi olla tarkoituksetonta pahaa tai kärsimystä, jos on olemassa oikeudenmukainen ja hyvä Jumala. Teodikeaa kehittelevät ratkaisuyritykset ovat kuitenkin eettisesti ongelmallisia, koska ne eivät useinkaan tunnusta kärsimyksen todellisuutta eivätkä suhtaudu vakavasti pahuuden uhrin näkökulmaan.

Teodikean tavoin kärsimysoppaat tuntuvat välineellistävän inhimillisen kärsimyksen välttämättömäksi elementiksi kokonaisjärjestyksessä, jonka ajatellaan olevan hyvä ja rationaalinen. Ilmiötä selittää osaltaan inhimillinen halu luoda tarina, joka toisi olemassaoloon merkitystä ja koherenssia ja sitoisi yksittäisiä tapahtumia yhteen jalostavaksi kokonaisuudeksi. Narratiivisen identiteetin tutkimuksen parissa ilmiö on tuttu ja liittyy ajatukseen tarinoiden merkityksestä identiteetin muodostamisessa.

Kärsimystä käsittelevässä verkkokeskustelussa näkyy myös toisenlaisia neuvoja, joiden mukaan juuri kertomuksen laatiminen kasvattaa kärsimyksen skaalaa shakespearelaisiin mittoihin. Tällöin reseptinä on kertomisesta ja mentaalisesta kommentoinnista luopuminen ja tätä kautta rakentuva nopeampi tie palautumiseen ja onneen. Yhtä kaikki tässäkin kärsimys kietoutuu mielikuviin todellisuuden sijasta ja mentaalisella uudelleen orientaatiolla kärsimys tasoittuu. Arveluttavimmillaan oma-apukirjallisuuden reseptit edustavat positiivisuusretoriikkaa, joka voi johtaa aidon myönteisyyden näköalojen hämärtymiseen ja sellaiseen myönteisyyden pakottavaan ylivaltaan, joka peittää alleen muut äänet.

Kirjamme lähtökohtana on Immanuel Kantin essee “Über das Misslingen aller philosophischen Versuche in der Theodicee” (1791) ja siinä muotoiltu antiteodikean ajatus, jonka mukaan kaikki pyrkimykset selittää kärsimyksen merkitys ovat eettisesti ongelmallisia. Kant yritti ymmärtää pahuutta nimenomaan ihmiskeskeisestä – ei-teosentrisestä, ei-rationalisoivasta – perspektiivistä. Filosofian rinnalla pohdimme modernia kirjallisuutta leimaavaa jumalten hiljaisuutta, joka on usein tulkittu sekulaarin ihmisen irrallisuuden ja tarkoituksettomuuden kokemuksen kuvaukseksi. Metafyysinen hiljaisuus on kuitenkin myös mahdollisuus ihmiselle korostaessaan yksilön omaa vastuuta teoistaan. Keskeinen kysymyksemme on, miten kaunokirjallisuuden analyysin ja filosofisen argumentaation yhdistäminen voi mahdollistaa siirtymän pois teodikeadiskurssin piiristä kohti kärsimyksen todellisuuden tunnistamista ja tunnustamista.

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *