Larin-Kyöstiä jäljittämässä

TEKSTI: JUHANI NIEMI

Elämäkertateokseni Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti (Karisto 2016) taustalla voi nähdä subjektiivisia lähtökohtia. Hämeenlinnassa varttuneelle kirjailija on tullut tutuksi monella tavalla ja moneen otteeseen. Pikkukaupungissa 1950- ja 1960-luvulla Larin-Kyöstin jäljille nousi useita muistomerkkejä, joita ei voinut olla huomaamatta. Kaikkein näkyvin niistä sijoittui Toripuistoon, lähelle kirkkoa. Sinne paljastettiin juhannuksen alla 1962 kirjailijan tyylitelty näköispatsas, jonka kyykistelevästä asennosta koulupoikien keskuudessa keksittiin erilaisia tulkintoja. Larin-Kyösti tuli lukiolaiselle vähän arkisemmin tutuksi, kun Hämeenlinnan historiallisessa museossa pääsi tutustumaan runoilijan työhuoneeseen sellaisena kuin se oli ollut hänen eläessään.

*
Myöhemmin erinäisissä kirjallisissa hankkeissa olen aina uudestaan tullut tekemisiin Larin-Kyöstin kanssa. Kirjoittaessani elämäkertateoksia Juhani Ahosta, Arvid Järnefeltistä, Paavo Cajanderista tai kirjankustantaja Arvi A. Karistosta Larin-Kyösti on kaikkien tuntemana vilahdellut sivuhenkilönä. Kuin huomaamatta on kertynyt aineistoa runoilijasta, joka jo aikalaisten keskuudessa näytti jääneen runoilijaveljensä Eino Leinon varjoon mutta joka myös omana itsenään vaati huomiota.

*
Vuosisadan vaihteessa sain tilauksena tehtäväkseni kirjoittaa Larin-Kyöstin pienoiselämäkerran Kansallisbiografiaan. Elämäkerta ilmestyi painettuna sarjan kolmannessa niteessä vuonna 2005. Artikkelia varten tulin lukeneeksi yhtä ja toista kirjailijan tuotannosta, myös jonkin verran arkistoaineistoa. Tajusin, miten laaja ja monipuolinen Larin-Kyöstin kirjallinen työ oli. Määrällisesti se käsittää reilun puolensataa teosta edustaen vähän kaikkea kirjallisuuden laajalla rintamalla: runoa, proosaa ja näytelmiä. Osa hänen loputtomasta tuotannostaan jäi pöytälaatikkoon, osa on julkaistu kauan sitten unohtuneissa pienlehdissä.

*
Kun Larin-Kyöstin Seuraa perustettiin uudelleen keväällä 2008, seurasin läheltä, miten kirjailijaa oltiin palauttamassa ansaitsemaansa arvoon. Larin-Kyösti näytti nousevan pitkäaikaisesta unohduksesta kansakunnan klassikoiden eturiviin. Kirjailijan syntymän 140-vuotisjuhlintaan vuonna 2013 pääsin osallistumaan juhlapuhujana, mikä vaati jälleen uudelleenlukemista, perehtymistä hänen elämäänsä ja tuotantoonsa. Seuran piirissä oli kohonnut keskeiseksi tavoitteeksi myös elämäkerran kirjoittaminen nimikkokirjailijasta. Tähän haasteeseen olen tarttunut seuran pyynnöstä ja sen tuella.

*
Larin-Kyöstistä ei ole tähän mennessä julkaistu laajempaa kirjailijakuvaa, vaikka yrityksiä sellaiseksi tehtiin jo hänen elinaikanaan. Niin Juhani Siljo, Eino Palola, Unto Kupiainen kuin Eino Salokaskin kaavailivat laajempaa esitystä Larin-Kyöstistä, mutta valmista ei tullut. Syitä elämäkerran puuttumiseen voi etsiä ainakin siitä, että kirjailijan jälkeensä jättämät aineistot ovat levinneet niin moneen paikkaan, osa niistä lopullisesti ulottumattomiin. Larin-Kyöstin kirjeenvaihto kuului niihin kohteisiin, joita sukututkija ”herra B.” takavuosina varasti suomalaisarkistoista myydäkseen saaliinsa kovaan hintaan lontoolaisessa huutokauppakamarissa!
Kirjailijakuvaa Larin-Kyöstistä olen tehnyt niiden alkuperäislähteiden äärellä, jotka ovat olleet käytettävissä. Originaaliaineistoon kuuluvat myös kirjailijan teosten ensipainokset, joita on varsin hyvin saanut käsiin antikvariaateista. Valmistunut teos on vaatinut paljon matkustelua, koska olen tehnyt työtä asuessani viime vuosina Tukholmassa. Toisaalta naapurimaan pääkaupunki on ollut oiva näköalapaikka ajatellen sitä, että Larin-Kyöstin juuret palautuvat Ruotsiin, ja Ruotsin kautta hän myös pääsi laajemmille kirjallisille markkinoille. Suomalaisena kirjailijana Larin-Kyösti oli 1900-luvun alkupuolella yksi kansainvälisimmistä: tekijän eläessä hänen teoksiaan käännettiin kymmenkunnalle kielelle.

*
Elämäkerran kirjoittaja on aina perimmäisten kysymysten äärellä. Ruotsalainen kirjallisuudentutkija Johan Svedjedal, joka on laatinut useampia kirjailijaelämäkertoja, on eräässä Dagens Nyheterin artikkelissaan muotoillut elämäkerran kirjoittajan tehtävän: ”Kirjoittaminen tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että otetaan hengiltä henkilö, johon on useamman vuoden ajan yrittänyt eläytyä.” Ja elämäkerran paradokseihin kuuluu, että samalla tekijä pyrkii herättämään kohteensa uuteen eloon, tekemään hänet tutuksi niin ihmisenä kuin kirjailijanakin.

*
Larin-Kyöstin arkistoa kolutessa ja tuotantoa lukiessa on ollut pakko arvioida uudelleen hänen kirjailijakuvaansa, joka on aikojen myötä yksipuolistunut ja supistunut lähinnä laulujen tekijäksi, ”viimeiseksi kansanrunoilijaksi”. Larin-Kyösti ansaitsee paikkansa suomalaisen kirjallisuuden jatkumossa myös kertojana, terävänä aikansa havainnoitsijana ja menneen maailman muistelijana. Ihmisenä hänessä oli särmää enemmän kuin julkikuva näytti. On aika tarkentaa runoilijan profiilia, katsoa lähempää sitä, millaisista ristiriidoista hänen taiteensa on kasvanut.