Emeritusprofessori Yrjö Varpio muistelee yliopistovuosiaan

TEKSTI: YRJÖ VARPIO

 

Tämä on vielä kerrottava (Sanasato, 2016) ei ole tieteellinen teos. Tieteenteossa on painotettu objektiivisuutta. Muistelmateokseni on mitä suurimmassa määrin subjektiivinen. Siinä kuvataan, miten yliopistomaailmassa ‒ ja muissakin ympäristöissä ‒ elävä yksilö kokee tapahtumat ja ympäristön, mitä hän ajattelee. Mielestäni myös tämä näkökulma on tärkeä silloin, kun puhutaan yliopistohistoriasta tai mistä tahansa historiasta. ”Itsestäni minä vain todistan”, sanoi Eino Leino jossakin kirjassaan. Kyse on siis yksilötason kokemuksista.

Teokseni on syntynyt kolmessa vuodessa. Ensimmäinen neljännes käsittelee lapsuutta, koulunkäyntiä ja opiskeluvuosia, joihin kuuluvat myös vuodet Länsi-Saksassa Bochumin yliopistossa. Loput kolme neljännestä käsittelevät yliopistoaikaa. Varhainen kausi on sikäli tärkeä, että se osoittaa, kuinka totaalisesti ihmisen tavoitteet voivat muuttua. Minusta ei tullut huippu-urheilijaa, kuten ensin halusin ja kuvittelin. Minusta ei tullut kirjailijaa, kuten sen jälkeen toivoin. Tuli kirjallisuudentutkija ja yliopisto-opettaja.

Kaksi maailmaa kulkee kirjassa rinnakkain ja lomittain: yhtäältä ammatti ja työ ja siihen liittyvät tapahtumat ja ihmiset, ja toisaalta perheeseen ja kotiseutuun liittyvät taustat. Suku ja kotiseutu eivät ole toisarvoista tai nostalgista unelmointia, vaan osa ihmistä iän kaiken. Osaksi tämä näkyy siinäkin, että olen kirjoittanut näistä yksityisistä asioista neljä kokonaista kirjaakin (Vanhaa Miehikkälää, Opettaja, Talo ja kenttä, Vasiljeffit).

Työ yliopistossa on ollut mielenkiintoista ja palkitsevaa ainakin kahdesta syystä. Se on merkinnyt ajatuksellista löytöretkeilyä, uusia ideoita, näköaloja siihen, kuinka maailma rakentuu tai muuttuu. Yhtä tärkeätä on, että on voinut toimia nuorten ihmisten parissa, löytää siltä taholta uusia ajatuksia, ennakkoluulottomuutta, innostusta ‒ ja ainakin uskoa, että voisi itsekin pysyä nuorekkaana.

Toisaalta yliopistoelämä on välillä aika kovaa, armotontakin. Siellä kisataan viroista ja resursseista. Myös tämä puoli tulee kirjassa esiin, joskin resurssien osalta elettiin 1970-luvulla ja 1980-luvullakin vielä huomattavaa kasvun aikaa.

Menneisiin vuosiin sisältyy paljon poliittistakin draamaa. Kyselen kirjassa sitä, oliko Tampereen yliopisto 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa ”punainen yliopisto”. Käsitys on elänyt pitkään. Vielä 2000-luvun puolella sain joltakin kovin vanhalta rouvalta kirjeen, jossa hän kirjoitti kyllästyneensä uusimpaan kirjallisuuteen: ”Akateeminen kirjakauppakin on 1970-luvulla täysin suomettunut”, hän kirjoitti – ja ”Turkka on pilannut Seitsemän veljeksenkin”. Rouvan loppupäätelmä oli, että ”tämmöiset ovat Tampereen Yliopistossa heikosti tunnettuja juttuja”.

Teoksessa tulevat puheeksi myös monet kontaktit suomalaisiin ja ennen kaikkea tamperelaisiin kirjailijoihin. Ne alkoivat saman tien, kun tulin Tampereelle 1960-luvun lopussa. Ensin tapasin Alex Matsonin, kirjailijoiden arvostaman mutta kirjallisuudentutkijoiden aliarvioiman 80-vuotiaan esseistin, josta kirjoitin graduni. Sen jälkeen tulivat tutuiksi Väinö Linna, Kirsi Kunnas, Jaakko Syrjä, Väinö Kirstinä ja monet muut. Mukana ovat lähikuvat paitsi Pentti Saarikoskesta myös Linnasta, Raoul Palmgrenista ja Georg Henrik von Wrightistä, jonka toimittamaan sarjaan kirjoitin teoksen suomalaisen kirjallisuustieteen varhaisesta historiasta.

Taiteeseen perinteisesti kuulunut elämänkatsomuksellinen pohdiskelu on kaventumassa muotoon, jossa sitä myydään ikään kuin marketeista tai nakkikioskeilta. Muutama vuosi sitten saksalainen Thomas Assheuerin pohti kiinnostavasti nykyisin suosittuja itsensä löytämisen ja sisäisen sankaruuden fraaseja. Assheuerin mielestä nykyajan banalismilla on takanaan pitkä ja merkityksellinen esihistoria. Kauniisti tyhjää puhuva banalismi on nyky-yhteiskunnassa viimeinen ironinen kajahdus siitä hengestä, jota markkinatalous aikanaan tarvitsi voittokulkunsa henkiseksi tueksi. Samalla kun rakennettiin elintasoa, rakennettiin myös sisäistä ihmistä, kirjallisuus ja taide keskeisenä välineenä. Nyt kapitalismi on voittanut, eikä se juurikaan kaipaa henkisyyttä. Puheet sisäisistä sankareista ja itsensä löytämisistä ovat muuttuneet tyhjiksi fraaseiksi ja iltapäivälehtien löysiksi otsikoiksi. Tältähän se usein näyttää.

Toinen ja erityisesti kirjallisuuden kannalta huolestuttava asia, ainakin Suomessa, on päivälehtien kirjallisuuskritiikin näivettyminen. Julkaistaan ”juttuja”, joiden keskiössä on kirjailijan henkilö ja marginaalissa se, mitä hän tekee. Päivälehtien kirjallisuuskritiikillä oli aikanaan suuri merkitys laajan lukijakunnan asiantuntemuksen kehittäjänä. Miten kirjallisuuskaan voi menestyä, jos sillä ei ole tukenaan suurta, lukutaitoista yleisöä.

Pelastakaa viimeinen vapaa aine koulussa, parahti Erno Paasilinna aikoinaan tarkoittaen äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta. Kirjallisuus ja hyvä taide ylimalkaan ovat edelleen tärkeitä asioita ihmisille. Niiden hyöty ei ole muutettavissa rahaksi eikä sitä pidä mitata rahassa ‒ kaupunkipuistokin on hyödyllinen, vaikka sen hyötyä ei mitata kuutiojaloissa. Jos kirjani perusajatus luetaan tällä tavalla, niin se on tulkittu oikein.

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *