Vennamo Kekkosen mielestä

TEKSTI: MARI HATAVARA

Poliittinen kieli on kamppailua omien ja toisten näkökulmien ja pyrkimysten välillä. Historiantutkimus on huomannut, että historian julkiset esitykset, kuten omaelämäkerrat, ovat usein vaikuttavampia yleisen historiatietoisuuden muokkaamisessa kuin akateeminen historiankirjoitus. Silti niiden retorisia keinoja on tutkittu vähän. Historiallisessa Aikakauskirjassa 1/2016 ilmestyi yhdessä Suomen historian professorin Kari Teräksen kanssa kirjoittamani artikkeli ”Minä, Kekkonen ja poliittinen rappio. Veikko Vennamon rakentama historiakuva ja kerronnalliset keinot muisteluaineistossa”, joka tarttuu haasteeseen. Tutkimme SMP:n pitkäaikaisen puheenjohtajan kansanedustaja Veikko Vennamon muistelmia ja haastatteluja selvittääksemme, millaista historiakuvaa Vennamo tuottaa ja minkälaisin kerronnallisin keinoin.

Vennamon tekstit asettavat hänet sankariksi tarinassa, jossa ajan vaikutusvaltaisin poliitikko Urho Kekkonen on konna, jopa diktaattori. Erityisen kiinnostavia Vennamon kielessä ovat toisen henkilön mielen esittämisen keinot, joita kirjallisuudentutkijat ovat kaunokirjallisissa teksteissä eritelleet jo ainakin vuosisadan ajan. Vennamo ylittää historiankirjoituksen tiedolliset ja diskursiiviset rajat sijoittaessaan Kekkosen mieleen erilaisia tietoja, haluja ja pyrkimyksiä ilman dokumentointia. Erityisesti vapaan epäsuoran esityksen muoto, jossa Vennamo poimii oman kertojan äänensä sekaan toisten historian toimijoiden, usein Kekkosen, ajatuksia tai puheita, osoittaa Vennamon vallan kertojana. Hänen esityksensä sekä tuottaa että kommentoi toisten henkilöiden mielensisältöjä. Pyrkiessään luomaan itsestään suosiollisen kuvan Vennamo esittää Kekkoselle mielen, jossa Vennamo on keskeinen, pelättykin toimija. Suhteessa Kekkos-diktatuuriin ja rötösherroihin Vennamo asettaa itsensä pyyteettömäksi kansan palvelijaksi.

Mari Hatavara, Suomen kirjallisuuden professori