Palkittu väitöskirja korostaa tunteita kertomuksen ytimessä

 

TEKSTI: LAURA KARTTUNEN    laura.s.karttunen(at)uta.fi

Vuosia sitten kirjallisuudentutkija pettyi väitöskirjastaan julkaistuun arvosteluun ja ehdotti, että väittelijän pitäisi itse arvostella kirjansa: hänhän on sen paras asiantuntija. Tampereen Yliopiston Tukisäätiön stipendin ja kirjallisuudentutkimuksen uuden blogin myötä minulle lankesi kiitollinen tehtävä esitellä väitöskirjani The Hypothetical in Literature: Emotion and Emplotment. Se edustaa humanistista perustutkimusta, ja olen iloinen, että tukisäätiö on huomannut sen hyvän työn, mitä Tampereen kertomustutkijat ovat tehneet viime vuosina.

 

Väitöskirjassa kehitän tekstianalyysin menetelmän, joka perustuu ajatukseen hypoteettisuuden yhteydestä tunteisiin ja juonenrakennukseen. Käsittelen hypoteettisen puheen ja fokalisaation sekä virtuaalisten tapahtumien tehtäviä kirjallisuudessa: miksi ja milloin romaanissa tai novellissa mainitaan, että jotakin olisi voitu sanoa, nähdä, tehdä tai tietää? Hypoteettiset elementit merkitsevät kohdan, joka on tekstin rakenteen ja tunnelatauksen kannalta keskeinen. Siinä päähenkilö eläytyy menneeseen tunneintensiiviseen tapahtumaan, jota seurasi jonkinlainen katastrofi tai menetys. Muistelijan keholliset aistimukset valosta, lämmöstä ja tilasta tai vaikkapa vapina avaavat käytävän menneisyyden tapahtumaan ja tunteisiin siten, että ero aikatasojen välillä hetkellisesti luhistuu.

Tällaisen kehollisen ja tunteellisen ytimen ympärille kehkeytyy tarina eli kausaalisessa suhteessa toisiinsa olevien tapahtumien sarja. Näin tunteet jäsentävät kertomusta tarinamaailman tasolla: kyse on fiktiivisen henkilön tai omaelämäkerrallisen minän juonenrakennuksesta, joka on usein tavalla tai toisella vinoutunutta. Kazuo Ishiguron romaanissa Menneen maailman maalari päähenkilön suru ja masennus saavat hänet punomaan tarinan, jossa hänen propagandataiteensa vie Japanin toiseen maailmansotaan ja jossa hän on siten syyllinen vaimonsa ja poikansa menehtymiseen. Lukija näkee kertomuksen läpi, ettei miehen ongelma ole syyllisyys kuolemiin, vaan yksinäisyys ja inhimillisen kohtaamisen puuttuminen. Nämä piirteet yhdistävät kohdetekstien henkilöitä: Junot Díazin treffeistä haaveilevaa teinipoikaa, Ian McEwanin ikääntyvää miestä, joka katuu menettelyään epäonnisena hääyönä, Arundhati Royn traumatisoituneita kaksosia, David Sedarisin häpeilevää hiiren lopettajaa.

Tunteet ohjaavat myös tekstin rakentumista tekstinä, irrallaan tarinamaailmaan sijoittuvasta juonenrakennuksesta, joskin kaunokirjallisuudessa nämä limittyvät. Asiatekstinkin koherentti rakenne on seurausta yhtenäisestä tunnevirityksestä ja kirjoittajan kyvystä ennakoida lukijan reaktioita. Ajatus, että tunteet säätelevät tekstin rakentumista, ei ole uusi. Sen ovat esittäneet esimerkiksi V.N. Vološinov teoksessaan Kielen dialogisuus (1929) ja John Dewey teoksessaan Taide kokemuksena (1932). Kertomusanalyysin menetelmäksi ajatuksen kehitti William Labov, jonka pioneerityöhön yllä kuvattu muistelumalli pohjautuu. Hänen mukaansa puhuja tekee evaluaation avulla lukijalle selväksi, mikä kertomuksessa on hänelle tärkeää ja mikä on sen olennaisin osuus. Virtuaaliset tapahtumat ovat yksi evaluaation muoto, mutta kaunokirjallisuudessa niillä on hämmästyttävä taipumus paljastaa laajemminkin tekijän sommittelu. Erityisesti kieltomuodot tahtovat kasautua kohtauksiin, jotka ovat ratkaisevia teoksen onnistumisen kannalta. Havainnollistan esimerkillä.

David Mitchellin romaani The Thousand Autumns of Jacob de Zoet (2010) on historiallinen siirtomaaseikkailu, jossa tapahtuma seuraa toistaan, kuten kertomuksissa on tapana. Mutta kun romaanin ratkaisuhetkillä korkea-arvoinen japanilainen mies hyvästelee perheensä päätettyään uhrata henkensä pelastaakseen yhteisön pahalta hallitsijalta, tekstissä mainitaankin, mitä ei tapahdu: ”Shiroyama does not gather his son into his arms and breathe in his sweet smell.” Koska virke raportoi sellaista, mitä ei ole tapahtunut, jonkun on täytynyt kuvitella hypoteettinen skenaario. Kuka se voi olla, kun teoksessa on vain ulkopuolinen kertoja, joka ei ole henkilö? Ainakin se on joku, jonka arvoihin tai kulttuurisiin normeihin kuuluu pojan syleily tämän kaltaisessa tilanteessa, sillä kieltomuodot paljastavat kulttuurisen normin mainitsemalla niistä poikkeamisen. Japanilaisen isän normit ovat erilaiset; muuten hän halaisi poikaansa. Teoksen maailmassa ei siis ole toimijaa, joka kuvittelisi halauksen. Kyseessä on virhe! Jos asiaa siis tarkastellaan tiukasti näkökulmatekniikan kannalta. Viime kädessä normin tarjoaa kirjailija, joka tulee samalla paljastaneeksi sekä oman kulttuuritaustansa että sen, mihin hän kohtauksella pyrkii. Tämä on nimittäin vain yksi lukuisista tilanteista, joissa lapset jäävät vaille vanhempiaan; se on yksi romaanin teemoista.

Esimerkki on hyvin tyypillinen. Tunteilla kyllästetyssä, kokonaisuuden kannalta kriittisessä kohtauksessa turvaudutaan avoimeen kuvitteluun, hypoteettisuuteen. Fiktion tekemisen tai juonenrakentamisen mekaniikka tulee hetkeksi näkyviin. Laajemmassa katsannossa virke ei ole tietenkään virhe. Kirjailija tekee, mitä hänen täytyy, jotta taideteos toimii, vaikka se tarkoittaisikin narratologisten kategorioiden uhmaamista. Kirjailijoiden ei pidä olla narratologeja. Narratologeilla on omat huvinsa.

Väitöskirja ilmestyi omakustanteena ja työstän siitä kansainvälisen monografian. Kirja on lainattavissa Tampereen yliopiston kirjastosta. Linkki tiivistelmään: http://tampub.uta.fi/handle/10024/97931