Päästetään palaute piinasta

Opiskelijat ovat valmistautuneet antamaan toisilleen vertauspalautetta poikkitieteellisten pienryhmien pitämistä työryhmäpuheenvuoroista. Kahden eri pienryhmän jäsenet istuvat yhteisen pöydän ääreen. Tuolit kolisevat ja opiskelijoiden puheensorinasta voi poimia seuraavia toteamuksia: ”no niin, me päästään piinapenkkiin”, ”nyt ruoditaan sitten kunnolla” tai ”tässähän on olo niin kuin Idols-raadin edessä” tai ”ei tää voi olla pahempaa kuin kandisemmassa”. Nämä lohkaisut saavat opiskelijat naureskelemaan, mikä osaltaan vaikuttaa keventävästi pienryhmien tunnelmaan ja purkaa mahdollista jännitystä. Vertaispalautteen antaminen ja vastaanottaminen kasvokkain voi tuntua samalla sekä innostavalta että haastavalta – etenkin, kun tiedostetaan, että opettaja on läsnä ohjaamassa palautekeskusteluita. Moni opiskelija kertoo kurssin päätyttyä ymmärtäneensä sen, miten haastavaa, mutta samalla tärkeää hyvän rakentavan palautteen antaminen on.

Palautteen antaminen ja vastaanottaminen ovat taitoja. Niiden kehittymistä edistävät muun muassa tieto rakentavan palautteen ominaispiirteistä sekä palautteen antamiseen ja vastaanottamiseen liittyvien asenteiden, tunteiden ja odotusten tutkailu. Käsittelemme näitä näkökulmia puheviestinnän kurssilla ennen palautekeskusteluita ja opiskelijat ovat saaneet ohjeet vertaispalautekeskusteluihin valmistautumisesta. Näin ollen en ole opiskelijoiden edellä mainituista toteamuksista huolimatta huolissani siitä, että heidän keskinäisistä palautekeskusteluistaan tulisi piinapenkkimäisiä tilanteita.

Palautekeskusteluiden ilmapiiri on pääsääntöisesti myönteinen, sillä ensinnäkin opiskelijat arvostavat mahdollisuutta saada palautetta. Toisekseen he haluavat pitää huolta hyvistä vuorovaikutussuhteista kanssaopiskelijoihinsa. Asiantuntijan vuorovaikutusosaamisen näkökulmasta vuorovaikutussuhteiden luomiseen ja ylläpitämiseen liittyvien interpersonaalisten vuorovaikutustaitojen kehittymisen voidaan nähdä olevan jopa merkityksellisempää kuin sen, miten tarkkaa palautetta lyhytkestoisen kurssin puitteissa opitaan antamaan. Opiskelun ja työelämän kannalta on tietenkin tärkeää oppia sanoittamaan kehityskohteita rakentavalla tavalla, mutta kehityskohteiden sanoittaminen on helpompaa, kun vuorovaikutussuhteet ovat toimivia. Hyvien vuorovaikutussuhteiden ja myönteisen ilmapiirin ei pitäisi sulkea pois kehityskohteiden esille tuomista vaan päinvastoin niiden voidaan nähdä tukevan hankalistakin asioista puhumista.

Myönteisessä ilmapiirissä ja vahvuuksia sisältävässä palautteessa vaikuttaisi kuitenkin piilevän myös ongelmia. Osa opiskelijoista nimittäin kokee, että vahvuuksia sisältävä palaute ei ole palautetta tai epäilee, että ”oikeaa kritiikkiä” ei vain uskallettu sanoa. Useimmiten tilanne on kuitenkin se, että opiskelijat ovat taitavia esiintyjiä ja kehityskohteita joudutaan kaivelemaan suurennuslasin kanssa. Monesti kehityskohteet liittyvätkin oman viestijäkuvan tarkistamiseen ja itseluottamuksen vahvistamiseen: opiskelijat ovat usein parempia esiintyjiä kuin kuvittelevat jännittämisestä tai itsekriittisyydestä johtuen olevansa. Toinen yleinen kehityskohde liittyy sisällön taitoihin. Sisällön taidot kytkeytyvät muun muassa valmistautumiseen kuten aiheen rajaamiseen, kohdentamiseen, argumentointiin tai oman osuuden harjoitteluun. Opiskelijat kuitenkin tunnistavat useimmiten jo itse, jos he olisivat voineet valmistautua paremmin.

Oman ja muiden toiminnan reflektointi ja itsearviointi ovat palautteeseen kytkeytyviä, oppimista ja kehittymistä edistäviä tärkeitä taitoja. Vuorovaikutusosaamisen näkökulmasta voidaan puhua myös metakognitiivisista taidoista. Työryhmäpuheiden yhteydessä tämä tarkoittaa esimerkiksi pienryhmän työskentelyn ja oman valmistautumisen analysointia sekä vahvuuksien ja kehityskohteiden tunnistamista niin näissä prosesseissa kuin lopputuloksessa eli esityksessä. Itsekritiikki tosin saattaa joskus jyrätä liian isolla vaihteella, joten omat huomiot on hyvä tarkistaa palautteenantajilla. Kollegani sanonta ”palautteen vastaanottajakin on vastuussa siitä millaista palautetta saa” on hyvä muistutus. Rakentavan palautteen kuuluisi olla vuorovaikutteista, jolloin vastaanottaja voi esittää lisäkysymyksiä, kertoa omia pohdintojaan ja antaa palautetta palautteesta.

Rakentavan palautteen antamista ja vastaanottamista opettaessani huomaan pohtivani seuraavia kysymyksiä: Miksi opiskelijat liittävät palautetilanteisiin usein kielteisiä sanoituksia? Missä on vika, kun oppija ei pidä myönteistä palautetta palautteena? Miksi kaivataan joku (muu) sanomaan mikä meni väärin tai huonosti? Miksi itsearviointi kääntyy helposti liialliseen itsekriittisyyteen, joka estää oman osaamisen havaitsemisen? Palautteen ja arvioinnin tehtävä on ohjata oppimista ja osaamisen kehittymistä, mutta käykö koulutuksen polulla vahingossa siten, että palaute päätyy piinapenkkiin? Puristetaanko palaute tiettyihin rajattuihin arviointitilanteisiin ja oppija ei enää huomaa tai tunnista palautetta, jota hän saa muissa tilanteissa?

Palaute on itse asiassa läsnä ja mahdollista joka hetkessä. Saamme nonverbaalista palautetta havainnoidessamme sitä, miten meitä kuunnellaan eri vuorovaikutustilanteissa ja annamme palautetta reagoidessamme verbaalisesti tai nonverbaalisesti siihen, mitä toinen on sanonut. Erinäisiin palaute- ja arviointikeskusteluihin panostamisen lisäksi on tärkeää tulla tietoiseksi siitä, millaista palautetta annamme muille kuuntelijoina ja erilaisten vuorovaikutustilanteiden osapuolina – olimme sitten opettajia, opiskelijoita tai työyhteisön jäseniä.

Työelämän puolelta kuulee usein, että työyhteisöissä kaivattaisiin lisää palautetta, varsinkin sitä myönteistä. Peruskoulujen opetussuunnitelmauudistukset ohjaavat oppilaiden yksilöllisten vahvuuksien tukemiseen ja niiden esille nostamiseen koulun päivittäisessä arjessa. Jään mielenkiinnolla odottamaan reagoivatko uuden opetussuunnitelman myötä peruskoulunsa käyneet tulevaisuudessa eri tavalla palautteeseen. Se jää nähtäväksi, mutta tuetaan jo nyt korkeakouluyhteisöissä vuorovaikutuskulttuuria, jossa rakentava palaute on luonnollinen osa vuorovaikutusta. Muistetaan antaa sitä myös ilman erillistä ohjetta ja otetaan sitä ilolla vastaan!

 

Piia Jokiranta

Puheviestinnän yliopisto-opettaja

Kielikeskus

Mikä tukee opiskelijaa kandidaatintyön kirjoittamisessa?

Yliopiston toimintaympäristö on muuttumassa. Tämä vaikuttaa luonnollisesti myös opetuksen kehittämiseen ja opetussuunnitelmatyöhön. Opetan tieteellistä kirjoittamista eri alojen opiskelijoille, ja käsittelen siksi päivittäin tieteellisiin teksteihin ja niiden kirjoitusprosessiin liittyviä kysymyksiä. Yksi tärkeä kysymys on se, mikä kaikki tukee opiskelijaa kandidaatintyön kirjoittamisessa.

Esitän tässä tekstissä joitakin vastauksia kysymykseen. Vastaukset ovat muotoutuneet 54 opiskelijan antamasta palautteesta, omista opetusmuistiinpanoistani ja opetuksen yhteydessä esille tulleista asioista.

Opiskelija käy Tieteellisen kirjoittamisen opintojakson (3 op), kun hän valmistelee kandidaatintyötään. Opintojakso on osa kielikeskuksen tarjoamia ja tutkintoon kuuluvia, polkumuotoisia kieli- ja viestintäopintoja (http://www.uta.fi/kielikeskus/opiskelu/tutkinto.html). Valtaosa opiskelijoista työstää opintojakson harjoitustehtävissä tekstiä kandidaatintyöstään.

Opiskelijapalautteiden, keskusteluiden sekä työskentelyn perusteella hahmottuu 6 seikkaa, jotka eniten tukevat kandidaatintyön ja muidenkin tekstien kirjoittamista:

1) opettajalta saatu henkilökohtainen ja kirjallinen palaute
2) kokemus [ohjatusta] kirjoitusprosessista, rohkaistuminen kirjoittamaan
3) mahdollisuus harjoitella kirjoittamiseen liittyviä osataitoja (osaprosesseja) ja kysyä  itseään askarruttavista asioista
4) esseetyyppisen harjoitustyön kirjoittaminen
5) tutustuminen tieteellisen tekstin piirteisiin
6) vertaispalautteen antaminen ja saaminen harjoitustyöstä.

Opettajalta saatua henkilökohtaista ja kirjallista palautetta pidetään hyvin tärkeänä: ”Olen kokenut opettajalta – – saamani palautteen erittäin arvokkaaksi” (2. vuoden opiskelija). Lisäksi teksteistä kaivattaisiin nykyistä enemmän etenkin sanallista palautetta: ”Arvosanasta voi usein päätellä, miten teksti on onnistunut, mutta tarkkaa palautetta niistä [teksteistä] ei useinkaan saa varsinkaan tieteellisen kirjoittamisen näkökulmasta – –”       (2. vuoden opiskelija).

Monelle opiskelijalle on tärkeää saada kokemusta ohjatusta kirjoitusprosessista ja rohkaistua kirjoittamaan: ” – – olen saanut kurssilta lisää varmuutta kirjoittamiseen ja omien heikkouksieni tunnistamiseen” (3. vuoden opiskelija). Opiskelijoilla on myös erilaiset valmiudet tuottaa tekstiä. Kirjoitusprosessin tueksi tarvitaan tämän vuoksi monipuolista ohjausta.

Mahdollisuus harjoitella kirjoittamiseen liittyviä osataitoja (osaprosesseja) ja kysyä itseään askarruttavista asioista on myös merkityksellinen: ”Koen, että kurssin eri materiaalit ja harjoitukset ovat todella olleet hyödyksi – –” (2. vuoden opiskelija).

Eri alojen opiskelijoilla on vaihtelevasti kokemusta kirjoittamisesta, ja sen vuoksi esseetyyppisen harjoitustyön kirjoittaminen on katsottu hyödylliseksi: ”Etenkin harjoitustyön kirjoittamisesta oli paljon hyötyä kirjoittajana kehittymisen kannalta”             (2. vuoden opiskelija).

Eri alojen opiskelijat ovat vaihtelevasti tietoisia oman tieteenalansa tekstien ja kirjoittamisen ominaispiirteistä, ja sen vuoksi tutustuminen tieteellisen tekstin piirteisiin on osoittautunut mielekkääksi: ”– – jo ensimmäisistä tehtävistä alkaen huomasin, että nyt on asennoiduttava uudelleen ja alettava opettelemaan nollista uudenlaista [tieteellisen kirjoittamisen] tapaa välttäen vanhaa” (3. vuoden opiskelija).

Tieteellisen kirjoittamisen opetuksellamme on tiivis yhteys yliopistoon ja yksiköihin eli tuleviin tiedekuntiin. Tämä tukee sen hahmottamista, mikä kunkin tieteenalan teksteille on tyypillistä ja mikä alan tekstien kirjoittamisessa on tärkeää tai haasteellista.

Vertaispalautteen antaminen ja saaminen on merkittävä tuki monen opiskelijan kirjoittamisprosessille: ”En ollut aiemmin osannut arvatakaan, miten hyödylliseksi erityisesti vertaispalaute kirjoitusprosessin aikana voisikaan osoittautua” (2. vuoden opiskelija). Ohjattu vertaispalautteen antaminen ja saaminen on merkittävä oppimiskokemus useille opiskelijoille.

Opiskelijat nostivat esille myös sen, että yliopisto-opinnoissa tulisi kirjoittaa nykyistä enemmän erilaisia tekstejä ja saada kirjoittamiseen ohjausta. Eniten kandidaatintyön kirjoittamista vaikuttaa tukevan se, että ohjauksessa kiinnitetään huomiota niin kirjoitusprosessiin kuin sen tuloksena syntyvään tekstiinkin.

Kiitokset opiskelijoille! Hyödynnän saamaani arvokasta tietoa opetuksen kehittämisessä ja opetussuunnitelmatyössä.

Jutta Helenius

Tukea ruotsin kielen opiskeluun

Syyslukukauden 2015 lopussa sain sähköpostiini kiinnostavan viestin, jossa kerrottiin mahdollisuudesta suorittaa pohjoismaisten kielten työharjoittelu Tampereen yliopiston kielikeskuksessa. Työharjoittelun sisältönä oli toimia henkilökohtaisena ohjaajana opiskelijoille, jotka painiskelivat kandidaatin tutkintoon kuuluvan ruotsin kielen kurssin kanssa. Pääaineeni opinnot olivat tuolloin gradua ja yhtä kurssia vaille valmiit, joten ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Sain harjoittelusta opintosuorituksen syventäviin opintoihini. Harjoittelua varten suoritin kielitaitotestin, jossa tuli saavuttaa eurooppalaisen viitekehyksen taitotaso B2.2. Koe koostui kielioppi- ja sanastotehtävistä sekä kirjoitustehtävästä. Kokeen monivalintaosuus oli haastava, muttei ylitsepääsemätön. Kokeen läpäistyäni tapasin kielikeskuksen ruotsinopettajan Annika Alakastarin, jonka kanssa kävimme läpi harjoittelun suorittamista. Annika toimi harjoitteluni vastuuopettajana, johon sain olla yhteydessä, mikäli jokin harjoittelussa askarrutti. Ohjaustehtävä, joka kesti kevätlukukauden, oli hyvää vastapainoa muille teoreettisemmille kursseille.

Harjoitteluni tarkoituksena oli saada lisäkokemusta ohjaamisesta sekä auttaa kielikeskuksen opiskelijoita ruotsin opiskelussa. Opiskelijoiden keskeisimpänä tavoitteena oli luonnollisesti suullisen ja kirjallisen ruotsin tentin läpäisy, mutta joukossa oli myös opiskelijoita, jotka halusivat muutenkin parantaa kielitaitoaan ja saada ruotsista käyttökieli, jota voisi hyödyntää työelämässä tai elämässä ylipäätään. Minun tehtävänäni oli auttaa opiskelijoita saavuttamaan tavoitteensa.

Käytännössä harjoittelu sujui niin, että opiskelija otti minuun yhteyttä sähköpostitse. Kielikeskuksen ruotsinopettajat suosittelivat ohjausta erityisesti niille, jotka tarvitsivat lisäharjoitusta ja kertausta esimerkiksi peruskieliopissa. Sovin opiskelijan kanssa tapaamisen, jossa keskustelimme opiskelijan tavoitteista ja mihin asioihin harjoittelussa olisi syytä keskittyä. Sovimme myös aikataulusta. Joitain opiskelijoita ehdin tavata vain kerran tai pari, muutaman kanssa harjoittelimme pitkin kevättä. Opiskelijoiden tilanteet olivat myös vaihtelevia. Suurin osa suoritti ruotsin kurssia kevään aikana, joillakin oli taas jo useampi uusinta takana.

Sain ohjattavia opiskelijoita monipuolisesti eri yksiköistä ja eri oppiaineista. Koska kurssin tavoitteena on perehtyä oman tieteenalan viestintään ja sanastoon, pääsin itsekin oppimaan muista yliopistomme tutkinto-ohjelmista ja niihin liittyvästä sanastosta. Tapaamisissa oli rento ja välitön tunnelma. Vaikka minä olin selkeästi ohjaajan roolissa, ohjaus erosi tavallisesta oppilas-opettaja-asetelmasta. Olimmehan me -ohjattavani ja minä – kaikki Tampereen yliopiston opiskelijoita.

Opiskelijan tarpeiden mukaan harjoittelimme sekä suullista että kirjallista kielitaitoa. Toisinaan kertasimme myös peruskieliopin sääntöjä. Kirjoitustehtävien kohdalla pyrin osoittamaan opiskelijoille, mihin seikkoihin heidän tulisi kiinnittää teksteissään huomiota. Keräsimme joidenkin ohjattavien kanssa pieniä check-listoja, joiden avulla oman tekstin voisi käydä läpi oikeakielisyyden kannalta. Vaikka kirjoittaminen on olennainen osa kielitaitoa, suurin osa opiskelijoista halusi harjoitella erityisesti suullista tenttiä varten. Suullisen tentin aiheet olivat etukäteen tiedossa, joten harjoittelimme keskustelua kyseisistä aiheista. Omasta alasta puhuminen työelämän ja tutkimuksen näkökulmasta saattaa olla haastavaa äidinkielelläkin, joten pohdimme monesti mahdollisia eri näkökulmia suomeksi. Sen jälkeen opiskelija kokosi mielestään tärkeitä ruotsinkielisiä sanoja ja fraaseja, joita keskustelussa voisi käyttää. Puhumaan oppii parhaiten puhumalla, joten keskustelimme näistä aiheista ruotsiksi samaan tapaan kuin tenttitilanteessakin. Annoin opiskelijoille vinkkejä ja palautetta, mihin asioihin kiinnittää huomiota puhuessa. Tämä palaute oli opiskelijoiden mielestä erityisen hyödyllistä. Keskustelimme myös suullisesta tentistä itsestään. Tentti on vaativa, sillä ruotsin puhumisen lisäksi opiskelijoiden tulee osata keskustella – toisin sanoin, reagoida toistensa sanomisiin, osallistua tuomalla keskusteluun uusia näkökulmia, mutta myös antamalla tilaa muille. Tenttitilanne itsessään saattaa olla jännittävä, mutta moni ohjattavistani sanoi menevänsä tenttiin hyvillä mielin, sillä he tiesivät tehneensä jotain tentin eteen. Harjoittelu lisäsi myös monen itsevarmuutta puhumisen suhteen.

Henkilökohtaisen ohjauksen vahvuus on ehdottomasti mahdollisuudessa keskittyä opiskelijan kielitaidon kehittämiseen tämän omista lähtökohdista. Osa opiskelijoista tarvitsi kertausta peruskieliopissa, toiset taas kaipasivat enemmän puherutiinia – ja nimenomaan harjoittelua jonkun ruotsin hyvin hallitsevan kanssa. Eräs opiskelija totesi, että on virkistävää puhua ruotsia jonkun muun kuin oman kurssin ryhmän kanssa, vaikka ryhmä mukava olikin. Ryhmä ei kuitenkaan usein pysty antamaan samanlaista palautetta kuin henkilökohtainen ohjaaja. Kurssilla ei myöskään ole mahdollisuutta peruskieliopin kertaamiseen, mikä monelle olisi hyödyksi, varsinkin jos lukio-opinnoista on jo aikaa. Opiskelijoilla oli myös mahdollisuus kysyä minulta juuri heitä mietityttäneitä kysymyksiä, kuten miten jokin asia olisi luontevinta ilmaista ruotsiksi.

Suositellen harjoittelua henkilökohtaisena ohjaajana erityisesti opintojensa loppuvaiheessa oleville pohjoismaisten kielten opiskelijoille, jotka ovat kiinnostuneita opettamisesta. Epäröin aluksi hieman riittääkö kielitaitoni varmasti ohjauksen pitämiseen. Tämä huoli osoittautui kuitenkin turhaksi. Olin myös suorittanut jo opettajan pedagogiset opinnot, ja niistä varmasti olikin hyötyä. Harjoitteluni oli antoisa kokemus, ja huomasin osaavani ja tietäväni jo paljon ruotsin kielestä ja opettamisesta. Harjoittelua suunnitellessa sain myös runsaasti kokemusta itsenäisestä työskentelystä, mistä varmasti on hyötyä opettajan ammatissa. Oli myös hienoa seurata opiskelijoiden kehitystä ja kuulla heidän läpäisseen tentit. Vaikka opiskelija itse tekeekin työn ja on vastuussa oppimisestaan, olin todella iloinen ja ylpeäkin heidän läpipääsystään. Kyseessä oli siis todellinen win-win tai ehkä pikemminkin vinna-vinna -situation!

Anna Tunkkari

Pohjoismaisten kielten opiskelija

 

Kielikeskuksen 40-vuotisjuhlakevät oli värikäs ja vuorovaikutteinen

Tampereen yliopiston kielikeskus vietti 40-vuotisjuhlavuottaan kevätlukukaudella 2016; onhan kielikeskuksemme toiminta alkanut aikanaan 1.1.1976. Koska kuitenkin päätös kielikeskuksen perustamisesta on tehty jo syksyn 1975 puolella, niin otimme oman väen kesken varaslähdön juhlavuosihumuun pikkujoulujen parissa joulukuussa 2015 Näsilinnan upeassa miljöössä.

Varsinaisen 40-vuotisjuhlakevään tapahtumat aloitti 4.–8.4.2016 pidetty Vuorovaikutusviikko / Interaction Week, joka oli koko yliopistoväelle, niin opiskelijoille kuin henkilökunnalle, suunnattu tapahtuma. Viikon aikana käytössä olivat vuorovaikutuspassit, joissa oli viisi erilaista viestintään ja vuorovaikutukseen liittyvää tehtävää. Täytetyt passit palautettiin Kielten oppimiskeskukseen eli Self-Access Centreen ja osallistujien kesken arvottiin monia palkintoja. Vuorovaikutusviikon tavoitteena oli paitsi innostaa yliopistoväkeä käyttämään kieliä ja olemaan vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, myös lisätä kielikeskuksen tunnettuutta.

Kielikeskusta tehtiin lisäksi tunnetuksi median avulla: Maaliskuun 2016 Aikalaisessa oli aukeaman kokoinen juttu, jossa kerrottiin kielikeskuksen historiasta ja nykypäivästä. Huhtikuun alussa, 5.4.2016, kielikeskus pääsi puolestaan ääneen Radio Moreenin Verstas-ohjelmassa. Ohjelmapätkässä esiteltiin juhlavuoden tapahtumia ja tutustuttiin Kielten oppimiskeskukseen. Kevään kuluessa juhlavuosi oli esillä myös tässä omassa Kielikeskus-blogissamme, muun muassa historiakatsausten muodossa.

Huhtikuun puolivälissä (14.4.2016) oli vuorossa Monikielisyyden merkitys opinnoissa ja työelämässä -seminaari, joka keräsi Päätalon D11-salin lähes täyteen kiinnostuneita kuulijoita – sekä opiskelijoita että henkilökuntaa. Seminaarin puhujina oli monipuolinen joukko työelämän edustajia, jotka kertoivat vieraiden kielten merkityksestä omassa työssään ja kannustivat opiskelijoita laaja-alaiseen kieltenopiskeluun. Seminaarissa kuultiin muun muassa tutkimustietoa kansainvälisestä toimintakyvystä ja monikielisyydestä yritysviestinnässä. Lisäksi puhujat kertoivat kokemuksiaan liike-elämästä Venäjällä ja kielitaidon hyödystä espanjankielisissä maissa.

Juhlakevään tunnelma tiivistyi huhtikuun lopussa, torstaina 28.4.2016, kahden tapahtuman voimin: Iltapäivällä kielikeskukselle kokoontui joukko eläkkeellä olevia kielikeskuslaisia kahvitilaisuuteen tapaamaan toisiaan ja kielikeskuksen nykyistä väkeä. Kahvin ja kuohuviinin ääressä saatiin kokea monta mukavaa muisteloa ja jälleennäkemistä! Illan tunnit täyttyivät puolestaan 70-luvun hengestä, kun vietimme iltajuhlaa Finlaysonin alueella Juhlagalleria Bertelissä. Iltajuhlamme teemana oli tuo kielikeskuksen perustamisvuosikymmen, ja juhlassa nähtiinkin mitä näyttävimpiä 70-luvun kostyymejä. Illan päätti tietysti – mikäs muu kuin – 70-luvun diskomeininki.

40v logoJuhlakevään ajan kielikeskuksen ovia ja kotisivuja on koristanut juhlavuotemme tunnuskuva, värikäs kuumailmapallo. Tuo kaunis tunnuskuva on painettuna myös juhlavuoden t-paitoihin, jotka yllä poseerasimme ryhmävalokuvassa toukokuun lopulla. Nyt nuo taivaansiniset t-paidat siirtävät ajatukset jo kesä- ja lomalaitumille, ja moniväristen ilmapallojen matkassa saamme jatkaa kielikeskuksen taivalta kohti tulevia vuosia. Pitäköön hienon 40-vuotisjuhlakeväämme lämmin muisto pallot korkealla ilmassa!

Hanna-Marika Mitrunen

40-vuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtaja
ja suomi toisena/vieraana kielenä -yliopisto-opettaja

Koulunpenkiltä mallia työelämän vuorovaikutustilanteisiin

Jokainen meistä osallistuu päivittäin vuorovaikutustilanteisiin. Vuorovaikutustilanteita tapahtuu perheenjäsenten, työkaverien ja tuntemattomien kanssa. Lähes aina näissä vuorovaikutustilanteissa ollaan eriarvoisissa asemissa toisiin nähden. Tällaisia vastinpareja ovat esimerkiksi äiti-tytär, opettaja-oppilas ja esimies-alainen.

Haastattelimme yhtä oppilasta sekä opettajaa niin yläkoulussa, lukiossa kuin yliopistossa. Näiden vastausten pohtimisen jälkeen opimme sen, että hyvin moni asia luokkahuoneessa vaikuttaa vuorovaikutuksen laatuun ja onnistumiseen. Näistä asioista löytyy liittymäkohtia työelämään ja pystyimme luomaan ajatuksia siitä, mihin asioihin kannattaa työelämän vuorovaikutustilanteissa kiinnittää huomiota. Seuraavaksi esittelemme muutamia tärkeimpiä tekijöitä, jotka kasvattavat tai vähentävät hierarkkisuutta vuorovaikutussuhteissa.

Käytettyjen sanojen valinnalla voidaan vaikuttaa siihen, ketkä pääsevät osalliseksi keskusteluun. Hierarkkisuutta voidaan korostaa käyttämällä vaikeaselkoista ja erikoistunutta sanastoa, jolloin kuulija tuntee alemmuutta. Toisaalta hierarkkisuutta voidaan häivyttää käyttämällä kuulijakunnalle sopivaa kieltä tai tarvittaessa avaamalla hankalaa käsitteistöä. Yhdessä haastatteluista kävi ilmi, että oppilaat eivät aina ymmärtäneet tehtävänantoa, jos se oli kirjoitettu juuri opetetuin termein, jotka eivät vielä olleet tulleet tutuiksi. Tämä on erityisen tärkeää huomioida monialaisissa työyhteisöissä.

Ryhmän tuen saamisella on merkittävä rooli hierarkkisuuden ilmenemisessä. Yksi haastateltavistamme kertoi luokassa vastaamisen mielekkäämmäksi, jos asiasta sai keskustella ensin pienryhmässä. Ryhmän tuen saaminen madalsi hierarkkisuutta oppilaiden välillä, koska oppilas ei ollut yksin vastuussa onnistumisestaan. Tästä voidaan päätellä, että luokkatilassa esiintyy opettajan ja oppilaan välisen hierarkkisuuden lisäksi oppilaiden välistä hierarkkisuutta. Samaa ajatusta voi soveltaa työpaikalla.

Palautteen antaminen on yksi tärkeimmistä keinoista murtaa tai muuttaa hierarkiasuhdetta, mutta ristiriitaisesti liian vahva hierarkiasuhde voi estää palautteen välittymisen. Vahvassa hierarkiasuhteessa alemmalta tasolta ei välttämättä uskalleta antaa palautetta ja ylemmällä tasolla sitä ei haluta vastaanottaa. Haastatteluistamme kävi ilmi, että opettajat haluaisivat enemmän palautetta ja oletamme, että työelämässä esimiehet toivoisivat vastaavasti enemmän palautetta alaisiltaan.

Elämä on ikuinen oppimisprosessi ja koska oppiminen tapahtuu vuorovaikutustilanteissa, on hyvä, että vuorovaikutustilanteet ovat mahdollisimman sujuvia. Näin lopuksi haluamme antaa muutaman vinkin työelämän vuorovaikutustilanteita varten. Muista antaa palautetta toisille, sillä he eivät itse välttämättä tiedosta sitä, että voisivat parantaa toimintamallejaan. Lisäksi pohdi, onko tilaratkaisu sopiva kyseiseen vuorovaikutukseen vai hyötyisittekö toisenlaisesta tilaratkaisusta. Ota vuorovaikutuksen muut osapuolet huomioon puhumalla toisten ymmärtämää kieltä.

Kirjallisuutta:

Jauhiainen, M. 2006. Kehittämishankeraportti: Opettajan ja opiskelijan vuorovaikutus luokassa. Jyväskylän ammattikorkeakoulu.

Kielijelppi: http://kielijelppi.virtamieli.fi/puheviestinta/?c=1-mita-on-puheviestinta

Määttä, K. & Uusiautti,S. 2012. Pedagoginen auktoriteetti ja pedagoginen rakkaus – yhdessä vai vastakkain? Lapin yliopisto.

Kirjoittajat:

Eeva Mäenpää, matematiikan aineenopettajaopinnot
Mari Rinnekangas, ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opinnot
Sami Vihervaara, matematiikan aineenopettajaopinnot

Blogiteksti on osa puheviestinnän syventävän Tiimi toimii -kurssin tehtäviä ja osa Kielikeskuksen 40 vuotisjuhlavuotta – opiskelijan ääni on aina ollut tärkeä osa kielikeskuksen toimintaa.

Viestintäarka rentoutuu kahden kesken

Lähes jokainen jännittää viestintätilanteita ainakin joskus elämässään. Vaikkapa tuntemattoman yleisön edessä puhuminen tai työhaastattelu voi aiheuttaa epämukavuuden tunnetta myös sellaisissa ihmisissä, jotka eivät vuorovaikutustilanteita yleensä jännitä. Tällainen tiettyyn tilanteeseen tai yleisöön liittyvä ahdistus on harmitonta ja tavallista, mutta monille vakavammasta viestintäarkuudesta kärsiville jännittäminen voi olla myös todellinen ja jokapäiväinen ongelma.

Viestintäarkuus on puheviestinnän alalla vakiintunut käsite, jolla tarkoitetaan henkilön todellista tai ennakoitua vuorovaikutustilannetta kohtaan tuntemaa pelkoa ja ahdistusta. Se ilmenee useimmiten sosiaalisissa tilanteissa hiljaisena tai vetäytyvänä kommunikaation tapana, mutta aina sitä ei välttämättä näe ulospäin mitenkään.

Vaikka viestintäarkuuden ilmeneminen on yksilöllistä ja tilannekohtaista, sillä on todettu olevan kielteisiä vaikutuksia koulumenestykseen ja jopa uravalintoihin. Haastattelimme omien alojemme osaajia siitä, miten viestintäarkuus näkyy heidän työssään, ja miten toisen tuntemaa arkuutta voi helpottaa.

Miten opettaja voi rohkaista viestintäarkaa oppilasta?

Vastavalmistuneen, muutama vuosi sitten uransa aloittaneen luokanopettajan mukaan jokaisesta luokasta löytyy viestintäarkoja oppilaita. Heidän tunnistamisensa ja huomioimisensa on iso osa opettajan työtä. Ujot oppilaat jäävät herkästi suurissa ryhmissä hiljaisiksi ja vähäpuheisiksi. Viestintäarkuus on kuitenkin luonteeltaan tilannekohtaista, ja voi ilmetä esimerkiksi koko luokan yhteisissä toimissa. Näissä tilanteissa viestintäarat oppilaat ovat passiivisia osallistumaan keskusteluun, vaikka he osaamisensa puolesta keskustelussa pärjäisivätkin.

Käyttämällä mahdollisimman monipuolisia opetusmetodeja opettaja voi luoda hyvät puitteet myös ujojen oppilaiden osallistumiselle. Tärkein asia oppilaiden rohkaisemisessa on luokan ryhmäyttäminen. Arkojen oppilaiden on helpompi ottaa osaa keskustelutilanteisiin, kun luokassa on hyvä ilmapiiri, jossa kaikkien mielipiteitä kuunnellaan nälvimättä tai kiusaamatta. Arkojen oppilaiden huomioiminen on tärkeää, ja parhaiten se onnistuu jännittävien tilanteiden ulkopuolella, esimerkiksi pienryhmissä. Myös jonotilanteet ja välitunnit soveltuvat oppilaiden huomioimiseen hyvin. Vaikkei oppilas pitäisikään ääntä itsestään, se ei tarkoita ettei hänkin tarvitsisi opettajan huomiota.

Kuinka ottaa viestintäarat työntekijät huomioon työelämässä?

Julkishallinnossa työskentelevän haastateltavan mukaan työelämässä tapaa melko usein ainakin jonkinlaisesta viestintäarkuudesta kärsiviä ihmisiä. Useimmiten työelämässä viestintäarkuudesta kärsivät etenkin nuoret harjoittelijat, mutta erilaiset viestintätilanteet voivat jännittää myös kokeneempia työntekijöitä. Yleensä viestintäarkuus on tilannekohtaista, ja ilmenee usein vähäpuheisuutena tilanteissa, joissa on läsnä useampia henkilöitä. Kahdenkeskisissä vuorovaikutustilanteissa viestintäarat ihmiset saattavat puhua rohkeammin.

Haastateltavan mukaan ihmisen ujoudesta ei tulisi tehdä numeroa, vaan kaikkien tulisi antaa olla sellaisia kuin ovat. Ujompia työntekijöitä voi kuitenkin esimerkiksi pyytää ja kannustaa osallistumaan työyhteisön yhteisiin tilaisuuksiin, eikä ketään tulisikaan jättää yksin. Ujoimmat eivät välttämättä saa itse kysyttyä kaikkea, ja silloin jonkun tai joidenkin olisi hyvä ottaa erityinen vastuu siitä, että kukaan ei jää yksin. Haastateltava uskookin, että ujoimpienkin työntekijöiden on helpompi tulla kysymään neuvoa kahden kesken, kun he tietävät henkilön jonka tehtäviin kuuluu esimerkiksi perehdyttäminen.

On tärkeää muistaa, että viestintäarat työntekijät ovat aivan yhtä hyviä työssään kuin muutkin. Ujoudella ei myöskään ole vaikutusta työyhteisön ilmapiiriin.

Miten valokuvaaja voi helpottaa aran kuvattavan jännitystä?

32 vuotta alalla työskennellyt lehtikuvaaja kertoo huomaavansa kuvattavissa jännitystä erityisen usein silloin, kun kuvaustilanteessa on läsnä useampia henkilöitä. Näissä tilanteissa osa kuvattavista ei välttämättä osaa rentoutua, vaan he tuntuvat olevan korostetun tietoisia ympärillään olevista ihmisistä. Haastateltavan kokemusten mukaan ryhmäkuvauksia arastavien henkilöiden kanssa työskentely sujuu usein paljon luontevammin silloin, kun tilanteessa on mahdollista olla kahden kesken.

Haastatellun valokuvaajan mielestä hänen työssään tärkeintä on pystyä luomaan nopeasti luottamus kuvattavan ja kuvaajan välille, ja arkojen ihmisten kanssa se voi olla vaikeampaa. Huomatessaan kuvattavassa jännitystä hän kertoi pyrkivänsä aina toimimaan kuvaustilanteessa mahdollisimman ammattimaisesti ja itsevarmasti, ja tekemään tilanteesta siten mahdollisimman sujuvan. Sujuvuuden takaamisessa hän korosti huolellisten valmistelujen tärkeyttä: suunnittelemalla kuvaustilanteen mahdollisimman pitkälle etukäteen hän kertoi voivansa välttää ylimääräiset sähläykset ja yllättävät tilanteet, jotka voisivat pahentaa kuvattavan jännitystä. Helposti sujuneiden kuvausten jälkeen hän kertoi saaneensa usein myönteistä palautetta kuvattavilta, jotka olivat kertoneet jännittäneensä tilannetta etukäteen.

Kirjoittajat:

Pekka Selonen, kuvajournalismi
Sauli Sukanen, luokanopettajakoulutus
Riku Hevonkorpi, julkisoikeus

Blogiteksti on osa puheviestinnän syventävän Tiimi toimii -kurssin tehtäviä ja osa Kielikeskuksen 40 vuotisjuhlavuotta – opiskelijan ääni on aina ollut tärkeä osa kielikeskuksen toimintaa.

Kokouskäytännöt pikatestissä

Hyvä kokous on valmisteltu etukäteen, sillä on selvät tavoitteet, osallistujille annetaan aikaa valmistautua, ja kokouksen koittaessa se viedään määrätietoisesti läpi. On olemassa useita kokouskäytäntöjä, joista voidaan valita tilanteeseen sopiva muoto. Syvennyimme projektissamme neljään kokouskäytäntöön: sähköisen viestinnän kokoukseen, viralliseen kokoukseen, kävelykokoukseen ja videokokoukseen. Projektimme esittelytilanteessa annoimme opiskelijoiden kokeilla muutamaa kokouskäytäntöä pienryhmissä.

Teknologiaan pohjaavia kokousmuotoja voidaan pitää hyvin joustavina niin sijainnin, muun elämän, kuin kustannustehokkuudenkin suhteen. Parhaimmillaan osallistumisen helppous voidaan nähdä työyhteisöä ja päätöksentekoa tasa-arvoistavana. Sähköiseen viestintään pohjautuvalla kokoustamisella on myös varjopuolensa, kuten nonverbaalisen viestinnän vähyys tai puuttuminen. Teknologian käytössä ilmenee monesti aikaviivettä ja ääniongelmia, ja pahimmillaan kokoustilanne keskeytyy teknologian toimimattomuuden vuoksi. Sähköisen viestinnän hyvänä puolena nähtiin sijainnin riippumattomuus, mutta samalla nostettiin esiin teknologian rajoittavuus. Ryhmä näki sähköisen viestinnän hitaana ja vain hyvin yksinkertaiseen päätöksentekoon sopivana kokousmuotona. Ryhmä myös kommentoi, että teknologian käyttö voi lisätä kokouksen aikana laitteiden viihdekäyttöä.

Virallisen kokouksen ja kävelykokouksen vahvuutena voidaan pitää sujuvuutta. Vuorovaikutus on sujuvampaa kasvokkain, ja virheelliset tulkinnat ovat vähäisempiä. Virallinen kokous ja kävelykokous mahdollistavat myös monimutkaisempien aiheiden käsittelyn. Kävelykokous nähtiin oivana keinona ideointiin ja rennon kokousilmapiirin luomiseen. Kävelykokous mahdollistaa vapaamuotoisen ajatusten vaihdon, kun taas virallinen ja muodollinen kokous tähtää suoraviivaisemmin päätöksentekoon.

Pienryhmä piti virallisen kokouksen etuna keskustelevaa ja helposti osallistavaa ilmapiiriä. Kokous sujui odotetunlaisesti, ja avoin keskusteluilmapiiri mahdollisti esimerkkien esiintuomisen ja ideoiden havainnollistamisen keskustelun aikana. Muotoseikkojen vuoksi virallinen kokous ei sovi nopeaan kokoustamiseen, sillä muodollisuudet vievät aikaa. Virallisen kokouksen koettiin tarjoavan parhaat mahdollisuudet päätöksenteolle ja ongelmien ratkaisemiselle.

Kävelykokousta pidettiin erittäin positiivisena kokemuksena. Sitä kokeillut ryhmä koki saaneensa paljon aikaan ja kertoivat, että voisivat käyttää kokousmuotoa jatkossakin. Iloksemme voimme todeta, että kokeilusta oli käytännön hyötyä. Heikkoutena kuitenkin pidettiin sitä, että kokousmuoto sopii vain pienille ryhmille. Kävelykokouksen ei koettu soveltuvan monimutkaisten asioiden käsittelyyn, vaan se soveltuu parhaiten ”ideapaja-tyyppiseen” ajatustenvaihtoon.

Voidaankin todeta, että kaikissa kokousmuodoissa on vahvuuksia ja heikkouksia, ja sen vuoksi kaikilla kokousmuodoilla on paikkansa. Ja kuten innostuminen kävelykokouksesta osoitti, on tärkeää kokeilla uusiakin työskentelytapoja. Kokeilemalla voi yllättyä positiivisesti.

 

Projektityön taustalla oleva kirjallisuus:

Alasoini, T. 2015. Digitalisaatio muuttaa työtä – millaista työelämää uudistavaa innovaatiopolitiikkaa tarvitaan? Työpoliittinen Aikakauskirja 2/2015. http://www.tem.fi/files/43130/alasoini.pdf. Viitattu 10.5.2016.

Heikkinen, M. 2008. Virtuaalitiimit ja niiden potentiaalinen hyödynnettävyys osallistujien näkökulmasta. Pro Gradu-tutkielma. Tampereen yliopisto, Johtamistieteiden laitos. http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/78707/gradu02314.pdf?sequence=1 Viitattu 10.5.2016

Kielijelppi – jelppiä akateemiseen viestintään. 2010. Helsingin yliopiston kielikeskuksen äidinkielen viestintäopetuksen palveluyksikkö. http://kielijelppi.fi/puheviestinta/?c=7-kokoustaito Viitattu 10.5.2016

Kokoustekniikka osana kokoustaitoa. Puheviestinnän verkkomateriaali. 2005. Kielikompassi. Toim. Stoor, M., Kaartinen, M. & Juntunen M.K. Jyväskylän yliopiston kielikeskus. https://kielikompassi.jyu.fi/uploads/document_userfiles/kokoustekn/johdanto.htm Viitattu 10.5.2016

Peck, E. 2015. Why Walking Meetings Can Be Better Than Sitting Meetings. Huffington Post. http://www.huffingtonpost.com/2015/04/09/walking-meetings-at-linke_n_7035258.html Viitattu 7.5.2016

Seies, E-R. 2006. Ota kokous haltuun. Talouselämä. http://www.talouselama.fi/tyoelama/ota-kokous-haltuun-3389999 Viitattu 7.5.2016

Kirjoittajat:

Onni Aalto, sosiaalipsykologia
Anna-Kaisa Isokangas, hoitotiede
Suvi Sajakorpi, bioteknologia
Julia Virmaa, kunta- ja aluejohtaminen

Blogiteksti on osa puheviestinnän syventävän Tiimi toimii -kurssin tehtäviä ja osa Kielikeskuksen 40 vuotisjuhlavuotta – opiskelijan ääni on aina ollut tärkeä osa kielikeskuksen toimintaa.

Innovatiivisuus – tärkein pääoma yhteisöjen sisällä

”Creativity is thinking up new things.

Innovation is doing new things.” (Theodore Lewitt)

Moni meistä on varmasti joskus löytänyt itsensä ajattelemasta, että voi kunpa keksisin sellaisen keksinnön joka hyödyttäisi yhteiskuntaa ja siinä sivussa tekisi minut rikkaaksi ja kuuluisaksi. Useammat kuuluisat keksinnöt ja innovaatiot ovat syntyneet sattumalta yhden ihmisen yrityksen ja erehdyksen kautta. Kuitenkin yhä useammissa organisaatioissa pyritään kehittämään innovatiivisuudesta pääomaa, joka hyödyttää yritystä jatkuvasti. Siinä, missä keksintö ratkaisee yhden ongelman, innovatiivisuus voidaan nähdä jatkuvana uusien toimintatapojen ja ratkaisujen löytämisenä. Vaikka historiasta löytyy suurien innovoijien ja keksijöiden nimiä, ei innovatiivisuus ole vain yhden ihmisen ominaisuus, vaan sitä voidaan hyödyntää vuorovaikutuksellisissa tiimeissä sekä projektityöryhmissä.

people

Miten innovatiivisuutta voidaan edistää käytännössä? Kasvatustieteen tohtori Jussi T. Koski ja runoilija Tommy Tabermann ovat yhteistyönä julkaisseet myös tietorunoteoksen, ”Luovuuden lumous” (tämäkin melko innovatiivinen idea ja yhteistyö), jossa he käsittelevät luovuutta edistäviä tekijöitä. Kosken ja Tabermannin mukaan kiireiset ihmiset eivät ole yhtä luovia kuin kiireettömät, minkä vuoksi työyhteisöissä tulisi edistää kiireettömyyttä, ajan väljyyttä sekä luovuuden hitautta. Kiireetön ja innovatiivisuuteen kannustava työympäristö luodaan fyysisten, sosiaalisten ja psykologisten puitteiden avulla.

Fyysiset tekijät: Viihtyisä työympäristö, avoimet tilaratkaisut, tilojen monipuolisuus (keskustelutilat + hiljaisen työskentelyn tilat), työergonomia, tiimiytymistä edistävät tilat, työhyvinvointia tukevat tilat

Sosiaaliset tekijät: Yhteinen toiminta ja aktivisuus työn ulkopuolella, avoin vuorovaikutuskulttuuri, palautteen antaminen ja sen huomioiminen työyhteisössä, lahjakkuuksien sisäinen liikkuvuus, yhteisöllisyys

Psykologiset tekijät: Koska innovatiivisuutta ei voida antaa ulkopäin, vaan se syntyy ihmisten mielissä, ovat yksittäiset työntekijät tärkeässä roolissa. Tasapuolisen, reilun ja spontaanin kehumisen merkitys korostuu, sillä mikään ei tapa luovuutta yhtä tehokkaasti kuin tuleminen kohdelluksi joukkona suurta kasvotonta massaa. Muita tekijöitä: vastuun antaminen ja ottaminen, oman persoonallisuustyypin tunnistaminen helpottaa sopeuttamista toisten persooniin, itseluottamus.

Vaikka innovatiivisuuden lisäämiseksi käytännössä voidaan antaa monenlaisia ohjenuoria, löytyvät toimivimmat ratkaisut usein yksittäisen organisaation sisältä, sillä ei ole olemassa kahta samanlaista organisaatiota. Innovatiivisissa projektityöryhmissä työskennellyt Jenni kertoo: ”Työnantajataholta on annettu vapautta hoitaa ja suunnitella esimerkiksi oma työpiste, on saatu vaikuttaa suurempienkin tilojen värimaailmaan ja ilmeeseen. Että oikeasti on kysytty, mitä työntekijät haluaisivat ja myös kuunneltu niitä mielipiteitä”. Innovatiivisuuden rakentaminen organisaation sisältä ja huomioimalla työntekijöiden näkökulmat näyttääkin toimivan ulkoa ohjattua kehittämistä paremmin.  

Innovatiivisuuden on nostettu merkittävään roolin myös poliittisessa päätöksenteossa ja -ohjauksessa. Pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelmassa on asetettu tavoitteeksi viiden prosentin osuus innovatiivisille hankinnoille kaikista julkisista hankinnoista. Hallitusohjelmalla edistetään myös kokeilukulttuuria, jonka avulla pyritään parantamaan palveluita, edistämään yrittäjyyttä sekä vahvistamaan alueellista ja paikallista päätöksenteko sekä yhteistyötä. Innovatiivisuus ja palvelualttius ehdotetaan nostettavaksi uusiksi virkamieshyveiksi perinteisten rinnalle.

Useiden tiimin luovuutta selittävien teorioiden mukaan tiimin diversiteetti eli se, että ryhmästä löytyy erilaisuutta esimerkiksi asiantuntijuuksien suhteen, on tiimin luovuutta edistävä tekijä. Yleisesti tiimityöskentelyn motivoivana asioina voidaan pitää työn merkityksellisyyttä ja kokemusta työn yhteiskunnallisesta tärkeästä päämäärästä. Ei ole olemassa täysin innovatiivista tai ei-innovatiivista tiimiä. Merkityksellisintä onkin mahdollistaa luovuuden vapaa virtaus, kuitenkaan pakottamatta sitä.

Innovatiivisuus ei ole vain kehityspuhetta, joka on karannut kauas käytännöistä. Vaikka organisaatiot voivat ohjata työntekijöitään kohti innovaatioita fyysisten, sosiaalisten ja psykologisten keinojen kautta, ei innovatiivisuutta voida antaa ulkoa päin. Toimiva organisaatioympäristö on kuitenkin omiaan mahdollistamaan innovatiivisuuden kasvun organisaation suurimmaksi pääomaksi ja kehityksen varmistajaksi. Kun haluat olla luova ja kehittää innovatiivisuutta niin henkilökohtaisena kuin ryhmänkin kykynä; rauhoitu, kuuntele ja keskustele.

Kirjoittajat:

Siza Cachiguango, historia

Teemu Heinonen, hallintotieteet

Anniriikka Rantala, sosiaalipolitiikka

Olli Ahonen, hallintotieteet

Blogiteksti on osa puheviestinnän syventävän Tiimi toimii -kurssin tehtäviä ja osa Kielikeskuksen 40 vuotisjuhlavuotta – opiskelijan ääni on aina ollut tärkeä osa kielikeskuksen toimintaa.                                                                                                                                                                                                                                  

Kulttuurien välinen viestintä – vuorovaikutus asiakassuhteissa

Teimme puheviestinnän syventävälle Tiimi toimii -kurssille projektityön, jonka aiheena oli kulttuurien välinen viestintä. Projektityössämme halusimme tarkastella työelämässä yleistynyttä monikulttuurisuuden ilmiötä ja erityisesti sen näkymistä vuorovaikutustilanteissa asiakastyössä. Keräsimme aiheestamme tietoa haastattelemalla kolmea eri alan ammattilaista, jotka työskentelevät erilaisista kulttuurisista taustoista tulevien ihmisten kanssa. Haastattelimme alakoulun suomi toisena kielenä -opettajaa, sosiaalityöntekijää ja järjestötyöntekijää.

Kulttuurit vaikuttavat viestintään, kun ihmiset tulkitsevat toisiaan oman kulttuurinsa arvojen, normien ja oletusten kautta. Kulttuurien välisessä viestinnässä on hyvä pyrkiä rakentamaan niin sanotusti kolmatta kulttuuria, jolla tarkoitetaan uutta kulttuurista viitekehystä, johon vuorovaikutus ja yhteisymmärrys perustuvat. (Keisala 2012.) Vuorovaikutuksessa erilaiset kulttuurit ovat siis tasa-arvoisia toisiinsa nähden. Kielellä on myös tärkeä osa kulttuurien välisessä vuorovaikutuksessa ja yhteisen kielen puuttuminen voi estää suhteiden luomista (Lahti 2015). Kielen merkitys korostui kaikessa lähdemateriaalissa, johon perehdyimme ja varsinkin yhteisen kielen puuttumisen luomat haasteet vuorovaikutustilanteissa nousivat esille.

Kaikki haastateltavamme olivat kohdanneet haasteita kielellisessä vuorovaikutuksessa työssään asiakassuhteissa. Sosiaalityöntekijän vastauksessa korostui tulkin vaikutus. Työntekijällä ei ole varmuutta siitä, miten asiakas ymmärtää keskustelun tulkin kautta. Opettaja puolestaan kertoi joutuvansa silloin tällöin käyttämään ulkoisia apuvälineitä (esim. kuvat puhelimesta) täydentämään puhettaan, jotta maahanmuuttajataustaiset oppilaat varmasti ymmärtäisivät opetettavat asiat. Järjestötyöntekijä mainitsi myös varmistavansa hitaalla, selkeällä ja toistavalla puhetavalla, että asiat menevät perille.

Selvitimme haastattelussa myös nonverbaalin viestinnän merkitystä vuorovaikutuksessa. Järjestötyöntekijä ei ollut havainnut mitään erityistä, mutta opettaja korosti katsekontaktin tärkeyttä. Sosiaalityöntekijä pyrki kiinnittämään huomiota nonverbaaliin viestintään ja tulkitsemaan sen kautta myös asiakkaan tunnetilaa. Kysymykseen eri kulttuureihin liittyvistä viestintätavoista opettaja vastasi lähtevänsä liikkeelle suomalaisesta tapakulttuurista, mutta hienovaraisesti. Sosiaalityöntekijällä ei ollut aiheesta tietoa, joten hän toimii kulttuurien välisissä vuorovaikutustilanteissa ”kuten yleensä”.

Haastatteluissa nousi esille myös konfliktitilanteita. Järjestötyöntekijä oli saanut joitakin hyvin tuohtuneita sähköpostiviestejä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta johtuen, jollaisia suomalaiset asiakkaat eivät yhtä herkästi lähettäisi. Opettaja kuvaili oppilaiden välisten kahnausten toisinaan eskaloituvan eri kulttuuritaustan omaavien oppilaiden temperamenttieroista johtuviksi. Sosiaalityöntekijä paikansi konfliktitilanteet johtuvaksi suomalaisen yhteiskunnan rakenteellisen tason kykenemättömyydestä huomioida eri kulttuurien tarpeita.

Viimeisenä kysyimme haastatteluissa onnistumisen kokemuksista kulttuurien välisessä viestinnässä. Kaikki vastaajat kertoivat, että onnistuneen vuorovaikutustilanteen luominen mahdollisista vaikeuksista huolimatta on itsessään onnistumisen kokemus. Luottamus toimii avaimena avautumiseen ja onnistumiseen ja toisaalta on myös onnistuneen vuorovaikutustilanteen tulos.

Projektityön tekeminen opetti meille paljon ja vahvisti entisestään kielen merkitystä vuorovaikutustilanteissa. Ilman yhteisen ymmärryksen saavuttamista myös asiakassuhteen luottamuksen rakentuminen kärsii. Projektityö antoi myös paljon eväitä työelämän vuorovaikutuskohtaamisia ajatellen, vahvistaen myös ajatusta siitä, että vuorovaikutustilanteissa on tärkeää toimia sensitiivisesti omista kulttuurisista lähtökohdista käsin. Nämä oppimiskokemukset ovat ensiarvoisen tärkeitä, kun otetaan huomioon se, että kulttuurien välinen viestintä on nyky-yhteiskunnassa arkipäivää. Suomessa maahanmuuttajien määrä on ollut viime vuosikymmeninä kasvussa ja tulee jatkamaan kasvuaan. Tulevaisuuden työelämä on siis varmasti monikulttuurista ja meidän on nähtävä se potentiaalisena voimavarana, unohtamatta kuitenkaan omia kulttuurisia lähtökohtiamme.

”Ollaksemme kulttuurisesti taitavia meidän on osattava pysäyttää automaattinen ja tiedostamaton ajattelumme ja toimintamme, ja alettava tietoisesti neuvotella todellisuudesta.” (Keisala 2012, 34.)

Lähteet:

Keisala, K. 2012. Monikulttuurisen työyhteisön viestintä. Tampere: Juvenes Print.

Lahti, M. 2015. Communicating interculturality in the workplace. Jyväskylä: University of Jyväskylä.

Kirjoittajat:

Tiina Ojanen, elinikäinen oppiminen

Kaisa Partanen, elinikäinen oppiminen

Sofia Sainio, sosiaalityö

Blogiteksti on osa puheviestinnän syventävän Tiimi toimii -kurssin tehtäviä ja osa Kielikeskuksen 40 vuotisjuhlavuotta – opiskelijan ääni on aina ollut tärkeä osa kielikeskuksen toimintaa.

 

What’s in a name?

Or: What do you call the place at your university where you can independently learn up to 20 different languages for free?

The answer is, quite simply, the Self-Access Centre (or SAC for short), situated in Pinni B5071 in the Language Centre. As the name may, or then again, may not suggest (we’ll get back to this name business later on in this post), the SAC is a concrete space which both students AND members of staff can freely access – both physically and monetarily! – and where they can themselves start to learn a new language or then brush up or improve an existing one.

The SAC in the 80s

The SAC in the 80s

The University of Tampere SAC is now in its seventh iteration, with the first one dating back to the 1980s, making it nearly as old as the Language Centre itself. As you can see, language learning at the time was pushing the boundaries of technology – if it wasn’t on audio-cassette it wasn’t worth doing!

In addition, the cassettes were all marked with a code rather than the actual name of the language, rather similar to the system in Alko at the time (how on earth people worked out that ‘1514’ was a Saint-Émilion I don’t know!). Needless to say such a system was not conducive to browsing, either in Alko or in the SAC.

Since then, the SAC has changed in both size and location, with moves from E-wing to C-wing, and back to E-wing, before reaching its present premises in Pinni B in 2012.

Comfort in the SAC of today

Comfort in the SAC of today

Compared to the original SAC, there are number of important differences, one being the realization that learning happens best in a relaxed atmosphere, as witnessed by the colourful and comfy couches, so comfy in fact that visitors have been known to stretch out, close their eyes and indulge in what we pedagogical types call ‘deep learning’ (aka taking a nap).

Another difference is in the range of languages we have to offer, which seems to have developed in inverse proportion to the number of languages taught at the Language Centre. For example, although Arabic and Italian are no longer part of the teaching programme, they are now available for self-study via the SAC.

A third difference is of course the onward march of technology. Gone are the serried ranks of coded audio-cassettes (we realized they were no longer cutting-edge when students started to look at them in bewilderment!), replaced by CDs, DVDs, CD-ROMS, URLs, satellite TV, digital recorders and yes, even books (including novels you can borrow). We are now collecting information on the best language learning apps to add to our new website (a link to which will be available very soon via the Language Centre page).

Despite the explosion in the number of technological aids, one thing which we have learnt over the years is that paradoxically, when learning a language independently rather than as part of a taught course, just interacting with a machine is not necessarily enough, however good the interface may be. This then brings us to our fourth difference: the human element of (language) learning.

In the 1980s, access to the SAC was via a secretary, who would open the door for you and then leave you with the cassettes and the machine (so much for ‘self-access’!). Nowadays, not only is our door always open during opening hours (Mondays to Thursdays 10 – 16 and Fridays 10 – 16), but we also have a supervisor on duty, a student of languages or speech communication, who is there to give assistance with materials and facilities.

Our current supervisors

Our current supervisors

In addition, each of our supervisors is available to give help with questions you may have regarding a certain language through our ‘Language Clinics’. These are currently available in Finnish as a foreign language, French, German as well as Russian. We hope to add further languages in the future and also to provide sessions for university staff on how to plan a self-study programme and make best use of the facilities to improve their language skills.

The supervisors also organize language and culture related events on a regular basis. In the past we have celebrated the European Day of Languages, Chinese New Year and Fasching (German carnival) among others. At the moment we have a ‘Russian Easter Week’ ongoing, which will be followed by the ‘Summer Event’ to allow you to brush up on your useful holiday phrases in different languages before the SAC itself closes for its summer holidays on 13th May.

Our supervisors are also directly involved in supporting increased internationalisation among the student body, most noticeably through the ‘Language Link’ event. This particular event has allowed students – both Finnish and international – to meet up with potential ‘language learning buddies’ to enable the learning of each other’s language. We hope to run a Language Link event for staff this coming autumn as well.

In addition, the supervisors assist in enrolling students on the ‘Cultural Conversations’ course in the Intercultural Studies programme and in forming them into multicultural groups so as to best allow for the development of intercultural skills.

Finally, our supervisors are also regular contributors to the Language Centre and SAC Facebook page where they are currently running a competition to gather the best ‘Tips n Tricks’ for language learning. (And did I say that there’s a major prize to be won?)

Needless to say, it is this human element, our supervisors, which is the most important difference of all: without them the SAC would not essentially be so very much different from what it was in the 80s.

The final difference between the SAC in the 80s and the present-day iteration is in the Finnish name, which brings us back to the title of this post, “What’s in a name?” In 2012, with the move to the present premises, the original Finnish name of ‘Itseopiskelukeskus’ (‘Self-Study Centre’) was changed to ‘Kielten oppimiskeskus’ (‘Language Learning Centre’). Although this works in Finnish, the English translation of this, while perhaps being more descriptive than the present name, can however just lead to more confusion; after all, isn’t the Language Centre itself a ‘Language Learning Centre’. At least we hope it is!

The challenge therefore would be to coin a name which would be descriptive, short enough, and lend itself to an easily-remembered acronym. Somehow ‘Self-Access Language Learning Centre’ (SALLC) doesn’t quite make the grade. Maybe there’s a Facebook competition in there somewhere?

However, regardless of what “the place at your university where you can independently learn up to 20 different languages for free” is called, we are quite certain that it will continue to play an important role in supporting the language learning, and hence the internationalisation, of both students and staff for many years to come.

Robert Hollingsworth

Lecturer and SAC co-ordinator, Language Centre

P.S. As for myself, I think I will be sticking with ‘SAC’; after all, it has a rather Gallic ring to it, “On se retrouve au SAC, d’accord?” And if you don’t know what that means, I’ll see you by the Romance languages section… in the SAC!